V.

Tapani oli samoillut useat salopitäjät nostattaen kansaa nauriskaskiltaan. Sitten oli lyöttäytynyt muutaman sisämaalaisen venekunnan mukaan, oli heidän kerallaan soutanut jokien suvannot ja laskettanut vuolaat virrat ja lähestyi Heikin päivän aattona saarien lomitse Rauman satamaa.

Jo olivat Rauman rannat täytenään sisävesistöläisten ja loitompain saaristolaisten veneitä, jo vilisi pikku kaupunki juhlivaa kansaa kukkuroillaan. Veljistäkin olivat useimmat kotiutuneet jo parisen päivää sitten, eikä ollut ristinkodista ollut moniin vuosiin nälkä niin loitolla kuin nyt juhlan lähetessä. Ristikansan tuomisia oli kellari ja keittiö täytenään, oli itse refektoriumkin puolillaan. Ei ainakaan leipähuolten pitänyt veljien juhlavalmistuksia häiritä.

Mutta juhlakansan kesken liikkui kaameita huhuja, että Turusta oli voudin kutsusta saapunut parvi ratsuväkeä, joka leireili metsässä Unajan kulmilla, ja johonkin loitomman saaren maltoon sanottiin ankkuroineen suuren sotapurren, joka oli tuonut täytensä jalkaväkeä. Arveltiin, ettei Matz vouti tahtonut tuoda suotta sotaväkeään näkösälle, kansaa peloittelemaan, pitihän vain varalta mailla. Mutta tyrmeiksi pani jo se tieto mielet, sydämet tahtoi nostattaa kurkkuun.

Tätä uhkaa ei saanut unohtumaan iltamessukaan, joka kansajoukoille pidettiin kaltevalla kentällä virran varrella, luostarimuurien ulkopuolella. Tämä uhkako lie Tapaniltakin tärvellyt gregoriaanisten messusävelten ja neumien sulosoinnut, niin että hän oli niiden lomitse kuulevinaan paimentytön huhuilun, joka vastasi hänen tärrätorvensa tiarutukseen. Niin kutsuvasti se helähteli, että hän päivän mennessä mailleen pujahti tiehensä ja Karjankedolle.

Hän asettui kirkkotarhan nurkkaukseen odottamaan. Kohta alkoikin kuulua tuttu kellojen kalkatus ja ammunta Vasaraisten tieltä.

Hän lähti vastaan. Ja kun Kerttu näki hänet, tuli tytölle tulinen hoppu hätistelemään jälkimäisiä lehmiään. Saatuaan ne juoksun lönkkään, juoksi hän itse niiden kanssa kilpaa tiepuoleen Tapanin luo. Vaikkei kättänsäkään kohottanut, tuntui Tapanista kuin tulisi avoimin sylin. Vaikkeivät koskettaneetkaan toisiaan, tunsi Tapani lumolämpöä, aivan kuin syleilyllään toisiaan lämmittäisivät.

— Missä sinä olet ollut? tuli kysymys ikävöivin äänin. Mutta tuskin pääsi poika alkuun selittämään, kun seurasi hätiköivä kysymys: — Huomenna tulet kai taasen metsään?

— Huomenna on Henrikin juhlat Totta kai sinäkin tulet sinne?

— Minäkö! Minunhan täytyy olla karjassa! Ainakin ylihuomenna tullet taas mukaan?

— Herra tiesi, missä ylihuomenna olen!

— Miten niin? kysyi Kerttu suurin silmin.

— Sitä en osaa sanoa enkä ymmärrä. Mutta minusta tuntuu ja kaikki näyttävät aavistavan, että huomenna tapahtuu jotakin kauheaa.

Hätääntynein katsein riippui Kerttu hänen silmissään ja hätäilevää hellyyttä kuvastuivat luonnonherkät kasvot. Mutta mieli oli yhtäkkiä tulvahtanut niin täyteen, ettei hän saanut sanaakaan suustaan.

— Odota täällä, puuskahti hän yhtäkkiä. Odota, kunnes vien lehmät!

Ja samassa hän riensi juoksujalkaa lehmien jälkeen, jotka olivat jo hieman ehtineet loitota. Tapani jäi siihen seisomaan kuin lumoissaan ja katsomaan hänen jälkeensä. Kerttu pysähtyi kerran, kerran vain, ja loi häneen katseen alta kulmainsa. Mutta Tapanista tuntui kuin olisi tyttö itse tullut tämän katseen mukana ja likistynyt hänen poveaan vasten.

Kohta katosi tyttö kirkkotarhan nurkan taa Karjankedolle ja Tapani jäi siihen tähystelemään, milloin hän tulisi jälleen näkyviin.

Vihdoin, aivan auringon tipahtaessa taivaanrannan taa, tulla hepsutteli Kerttu kuin salavihkaan, mutta lämmintä iloa pulputen.

— Kuule, mennään Lensunkalliolle! sanoi hän hilpeästi ja tarttui Tapanin käteen.

Tapania hieman arvelutti lähteminen näin iltamyöhään. Mutta toisekseen tuntui hänestä, ettei hänen poissaoloaan panisi kukaan merkille, kun luostarissa olivat kaikki niin kiintyneet huomispäivän juhlaan. Ja hän lähti.

He kävelivät käsi kädessä Koukinkiven luo ja poikkesivat siitä salmen rannalle vasempaan. Kohtsillään saapuivat he metsänsaartamalle, korkeahkolle kalliolle, josta oli kaunis katsella yli Äyhönjärven ja Raumavirran niskan.

He istuivat rinnatusten kallionkielekkeelle ja katselivat miten vienot hämärättäret keveästi karkeloivat veden yllä. Kerttu painautui hiljaa Tapania vasten ja kallisti päänsä hänen olkaansa. Kuinka se lie käynytkään, mutta Tapanin käsi tuli pujahtaneeksi Kertun valtoimien hiussuortuvain alitse ja kiertyi olan yli povelle aivan kuin kaulaan. Silloin Kertun pää kallistui Tapanin olkapäältä rintaa vasten. Niin istuivat he kauan, ja Kerttu kuunteli, miten Tapanin povi kohoili hänen korvaansa vasten. Tapani hyväili vienosti Kertun povelle valahtaneita hiussuortuvia, ja hänestä tuntui, että hän piteli sylissään jotakin niin perhonarkaa, että hänen oli sitä pideltävä hyvin, hyvin varoen. Mutta häntä ihmetytti mikä oli hänen silmissään; tuntui kuin teräset suurenisivat ja niille saisi lämmin kosteus. Sitä tarkatakseen rupesi hän räpyttämään silmäluomiaan yhteen, mutta kuuli silloin vain, miten ripset hiljaa ripsahtelivat vastakkain.

Yhtäkkiä tunsi hän kummakseen miten Kerttu alkoi hiljaa nytkähdellä. Kas, samassa vierähti kirkas vesikarpalo hänen käsiselälleen!

— Mikä nyt tuli? kysyi hän hätäyksissään.

Kerttu pyyhkäisi sukkelasti silmiensä alustaa, kohotti sitten häneen kostean katseensa, koetti nauraa ja hykertää eikä tiennyt miten oikein hämmentäisi hupsut kyyneleensä. Yhtäkkiä kapsahti hän Tapanin kaulaan ja itki ja nauroi sekaisin.

Tapani veti hänet viihdytellen syliinsä, mutta päästeli hellävaroen hänen käsivartensa pois kaulastaan.

— Mitä sinä itkit?

— En minä oikein tiennyt.

— Sano nyt!

Kerttu katseli verhotuin katsein Rauman niskavirtaan.

— Sano nyt!

— Sitä minä vain, että meillä on ollut niin hyvä yhdessä. Mutta jos nyt et enää tulekkaan kanssani metsään?

Se ajatus oli niin surullinen, että aivan alkoi itku kukkua kurkussa.

— Elä nyt! sanoi Tapani.

Mutta kun se ei näyttänyt auttavan, koki Tapani kiireimmiten etsiä uusia lohdutussanoja.

— Tulenhan minä! Miksi en tulisi, kuten ennenkin!

— Niinkö! huudahti Kerttu ja kohotti häneen puoleksi ihastuneen, puoleksi epäilevän katseen.

Mutta silloin tuli Tapani nähneeksi kyynelkarpalot, jotka vierivät hänen poskilleen. Hän kuivaili ne ahavoituneella käsiselällään ja likisti sitten hajahapsista päätä hyväillen vasten poveaan.

Kerttu lepäsi siinä hiljaa ja onnellisena. Ja suviyön hämärättäret käärivät yhä tiiviimmin huntujaan heidän ympärilleen.

Äkkiä Kerttu liikahti ja käänsi siksi päätään, että kuontui katsomaan Tapanin silmiin.

— Kuules! sanoi hän.

— No?

— Minä en tahtoisi lähteä tästä pois ensinkään.

— Niinkö!

— Niin, vaikka onkin jo yö.

— Ai! virkahti Tapani säikähtyneenä. — Minun täytyy nyt lähteä.

Hän työnsi Kertun pois sylistään ja nousi. Kerttu huokasi ja nousi hänkin.

Tapani alkoi vinhasti astua edeltä kaupunkia kohden ja Kerttu koki pysyä jälessä.

Mutta kun he Koukinkallion luona pääsivät paremmalle tielle, juoksi Kerttu rinnalle ja tarttui Tapanin käteen. Hän tarttui kuin väsynyt nojaan ja kulki niin hiljanverkkaan, että toisenkin täytyi hiljentää rientoaan.

Heidän kulkiessaan nummenreunaa kaupunkilaisten riihien ohi, pysähtyi tyttö tykkänään ja loi poikaan sukostelevan katseen.

— Minä en menekään yöksi kotiin.

— Mihinkäs sitten? kysyi Tapani kummissaan.

— Menen tuonne Pakilan riihilatoon.

Tapani katsoi häneen hymyillen.

— Elä mene, sanoi Kerttu, luostariin sinäkään. Tule nukkumaan sinne olille.

— Onko siellä olkia näin kevätkesällä?

— Jää Pakilalle aina vähän — se kuuluu olevan taika — ja olilla on niin raikas nukkua. Ajattelin, että olisitpa sinäkin siellä, niin ei tuntuisi yksinäiseltä. Ja olisi lämpimämpikin, lisäsi Kerttu hiljemmin.

Tapani vilkaisi häneen ja näki suviyön hämyssä hänen poskillaan niin kiehtovan punan. Mutta jostakin loitolta vilahti samassa mieleen kuva hurskaista isistä ja vavahdutti sydäntä. Tämä mielikuva ja Kertun herättämä ajatus eivät tuntuneet sopivan yhteen. Mutta kun oikein ponnisti, saattoi hän nähdä vanhat veljet sikeässä unessa väsyneinä päivän puuhista. Oli kai parempi vain, ettei hän menisi yöllä häiritsemään portinvartiaa eikä muita, vaan viettäisi muualla aamupuolen yötä.

He menivät kuin menivätkin Pakilan latoon, Kerttu edellä ja Tapani jälkivietteessä. Siellä oli tosiaankin nurkassa kasa olkipehkuja. Kerttu tasoitteli siihen kuoppuran, niinkuin kahden hengen vuoteen konsanaan, ja he kävivät siihen nukkumaan syltä kaulaa kuin rakkaat sisarukset.