VIII.

Tuttuahan tämä oli, tämä erakkomajan tekeminen, tuttua pikkuseikkojaan myöten. Jokaista kiveä paikoilleen vääntäessä tuli ilmielävästi mieleen, miten hän pikku poikana oli sen ja senkin kiven hilannut kivitupaansa kotimökillä salojärven rannalla.

Heidän isäntäväkensä oli pitänyt halmetta takamaillaan, rantarinteellä aivan heidän kotimökkinsä vierellä. Aholla vieriskeli kosolta sellaisia noin pään kokoisia kivenmukuloita, ja mansikoita poimiessaan oli Tapanin mieleen juolahtanut, etteiköhän niistä voisi laittaa kivituvan. Hän oli ryhtynyt työhön, ja seinät olivat kohonneet päivä päivältä. Yksinkertaisina niitä ei tahtonut saada oikein korkeiksi, sillä kivet pyrkivät vierimään kasaan. Mutta oli hän keksinyt keinon siihenkin: oli laitettava kaksi latomusta vierekkäin ja pieniä vierinkiviä väliin. Silloin seinä otti paremmin pysyäkseen pystyssä, varsinkin kun kavensi ylöspäin. Oli varmaan pystyssä vieläkin, jos menisi katsomaan.

Monet valoisat lapsuudenmuistot olivat kietoutuneet tähän kivituvan tekoon, ja rakkaina saapuivat ne nyt liitelemään tänne vanhan hautaraunion kiville. Alussa antoi se työlle armasta lämpöä, mutta kohta alkoi tuntua, että tästä työstä puuttui jotakin, mitä oli lapsuuden leikkien takana. Tämä ei tuntunut edes niiden leikkien uudestaan elämiseltä, vaan oli ainoastaan ulkokuorta niistä, vailla oikeaa elämän lämpöä, vailla elävää sisällystä.

Mutta pakanain hautaraunio sukeutui päivä päivältä yhä enemmän ristillisen erakkomajan muotoon. Manan kammiosta sukeutui suoja, jossa harhaileva sielu saattoi vajota iäisen elämän mietiskelyyn.

Erakko itse, otti osaa metsämunkin työhön. Ja työn lomassa kalastettiin järvestä ja pyydystettiin otuksia metsästä. Suolaa, tulukset ja muuta välttämättömintä oli jo tultaessa saatu taloista tien varrelta. Mielellään emännät olivatkin antaneet kuultuaan mikä kova onni hengellisiä isiä oli kohdannut.

Erakkomajan valmistuttua, kun ei tarvinnut varhaisesta aamusta iltamyöhään raataa itseään niin upiuuvuksiin, vaipui Olavi erakko yhä syvemmälle iäisyysmietteihinsä. Puhui hän mietteistään monet kerrat Tapanillekin, ja monta vakavaa ajatusta silloin heräsi metsän pojan mielessä. Mutta ei tämä elämä sittenkään ollut oikein Tapanin mieleen. Hänestä tuntui kuin olisi aina pyhä, itse metsästys ja kalastuskin oli saanut omituisen keveähkön, pyhäisen tunnun. Tapani kaipasi jotakin arkisempaa, hän tunsi tarvitsevansa näkyvämpää päämäärää työlleen, näkyvämpää tulosta siitä, sanalla sanoen täysiverisempää elämää.

Suolan ja leivän tarve pakoitti Tapanin tuontuostakin lähtemään ihmisten ilmoille kyliin. Tällöin levisi sana uudesta ihmeestä, erakkomajasta, johon muuan kartoitetuista munkeista oli mennyt ristiä palvelemaan. Jo seuraavana pyhänä saapui kiviluolalle joukko kansaa uutta metsämunkkia katsomaan, ja Olavi erakko saarnasi heille ja mekusi messujakin.

Pyhä pyhältä kävijäin parvet kasvoivat, kansa tottui tulemaan erakkoluolalle kuin kirkkoon, ja Olaville tuli tavaksi puhua joka pyhä. Vähitellen häneltä jäivät messut tykkänään pois, sillä eivät ne täällä metsän vilpoisessa povessa tuntuneet saavan oikeaa vastakaikua. Perityt saarnamuodot ja skolastiset oppilauseet tuntuivat nekin täällä kuivuvan tyhjiksi kuoriksi ja haihtuvan kuin akanat tuuleen. Metsän huminassa kiehkesi uusia mietteitä hänen innonherkkään mieleensä, ja nämä mietteet verhoutuivat omiin luonnontuoreihin, kuvarikkaihin sanoihinsa. Hänen sielunsa ei irtautunut vain skolastiikan sanansaivarruksista ja luostarin ummehtuneesta hengestä, vaan itse kirkostakin, sisimmässään loittani hän kaikesta vanhasta kauemmas kuin itse lutherilaisetkin. Hän erkani niin kauas teologien oppilauseista, ettei ylettänyt niitä koskettaakaan, ja kun hän ei siten puuttunut mihinkään oppiriitoihin, ei hänen harhaoppisuutensa herättänyt pahennusta, vaan metsien kansa mielistyi hänen luonnoneläviin iäisyysmietteihinsä.

Aamusta iltaan oli sunnuntaisin väkeä erakkomajalla. Olihan se jotakin vaihtelua Tapanillekin, mutta arkipäivisin alkoi elämä nyt tuntua entistään tyhjemmältä. Sillä toivioretkeläiset rupesivat tuomaan heille eväitä niin paljon, että ne riittivät koko viikoksi. Olavi söi vain vähän ja mietiskeli enemmän, Tapani söi kyllikseen ja ikävystyi. Sillä metsästys ja kalastuskin oli nyt muuttunut vain huvitukseksi, johon ei tarve pakottanut. Tämä elämä tuntui alkavan häilyä ilmassa yhä enemmän, mutta hän tunsi tarvetta pureutua maan kamaraan, tarttua johonkin, joka tuntui kouraan.

Eivät nämä makeanleivän päivät toki kestäneet kauan. Elokuuhun kallistuttaessa oli vanha vilja alkanut kylistä loppua, ja uutista odotellessa eivät kävijät tuoneetkaan leipää tullessaan. Silloin oli Tapanin lähdettävä jälleen kyliin sitä anomaan.

Heleänä poutapäivänä hän lähestyi kylää. Aivan herkkään jännitykseen virisi hänen mielensä ajatellessaan, että taasen saisi nähdä kylän arkista kotielämää, maalaiskylän, jossa heräsi mieleen niin rakkaita lapsuuden muistoja. Mutta toiselta puolen tuntui tukalalta mennä anomaan, sillä monet kerrat oli hän nähnyt etteivät ihmiset niinkään halusta antaneet. Ja sitä ajatellessa alkoi taasen tuntua niin tyhjältä mielessä, alkoi tuntua arvottomalta tällainen joutilas taivastelu ja tien tallustaminen.

Tien varressa oli niitty, jolla oli väki parhaallaan heinänkorjuussa. Sieltä lemahti kuivuvan heinän tuoksu niin suloisena, että Tapani unohtui tielle seisomaan. Siinä seistessään näki hän miten väki heiskaroi niityllä ahkerassa työssä haravineen ja viikatteineen, ja leppoisan suvituulen mukana lehahteli sieltä niin suloinen kuivuvan heinän tuoksu. "Tihi tahi, tihi tahi", alkoi samassa jostakin niityn sopukasta kuulua sieran kalske viikatetta vastaan. Kuinka armaasti se helähti! Se oli harhailulle eksyneen salonpojan korvissa ihanampaa soittoa kuin kunnaan munkkien pajatus, se oli kuin kotikantelon tuttu helinä.

Hänessä syttyi yht’äkkiä hereä halu olla mukana niityllä. Ja sen enempää ajattelematta hypähti hän yhtäkkiä yli aidan ja tarttui ensimäiseen haravaan, jonka tapasi. Tuttua oli työ, mutta samalla oli siinä pitkän harhailun jälkeen outo uutuuden lumous. Hän ei ensi tuoksahduksessaan malttanut paljoa pälyä ympärilleenkään, liehui ja heiskaroi vain kuin kuuluisi talonväkeen ja olisi iätkaiket ahertanut näiden toisten keralla. Mutta työ ei ollut hänelle välttämättömyys, se oli sielun hartautta, pyhää messua ja rukousta.

Mutta vähitellen alkoi hänen silmiinsä vilkkua niityn reunalta, pensasten katveesta jotakin iloisen valoisaa. Haravoidessaan, heiskaroidessaan kulki hän kuin itsestään sinne päin.

Siellä haravoi nuori tyttö, valkoinen huivi päässään. Ja heinäkarhon toisella puoleen haravoi nuori poika hänen vastassaan. Ja haravoidessaan poika huiskasi heinätukon tytön rusoposkia vasten. Tyttö nauroi ja oli juuri vastaamaisillaan samalla mitalla, kun huomasi vieraan pojan olevan lähellä ja heitti häneen sirkoavan katseen sinisilmistään. Tapanista se katse tuntui ensin päivänsäteeltä, mutta samassa näki hän sen peittyvän oudostelevan uteliaisuuden pilveen. Säde oli sirahtanut tuolle toiselle pojalle tuossa, hän oli täällä vieras ja outo! Pääsi aivan huokaus rinnasta...

Poika huiskasi tyttöään uudella heinätukolla. Ei ollut älynnyt vierasta katsojaa! Mutta tyttö oli, eikä vastannut lemmenleikkiin...

Tyttö otti sylyksen heiniä maasta ja vei ruonpohjalle. Poika sieppasi silloin nopeasti heinäsylyksen hänkin ja vei samaan rukoon. Ihmeen yht’aikaa he siihen sattuivat ja ikäänkuin syleilivät toisiaan ruon ylitse. Ja Tapani näki, että poika tosiaankin otti kiinni tytön käsistä.

Tytön silmät säteilivät riemuisasti poikaa vastaan, mutta hän rimpuili saadakseen irti kätensä. Poika näytti silloin hullaantuvan. Hän tölmähti ruon yli, potkaisten sen kumoon, ja sieppasi jäntevin käsivarsin tytön syliinsä.

Tapani kuuli kirkaisun ja oli vähällä tölmähtää apuun. Mutta hän näki tytön vain nauravan ja nuoren miehen silmissä oli kuohuvan riemun loiste. Tapani jäi seisomaan siihen kuin lyötynä. Hänestä tuntui kuin tämän lempivän nuoren parin riemuisa onni olisi masentavana tuulenpuuskana humahtanut hänen ylitseen.

Niinkuin huumeissaan vetäisi hän muutamia hätiköiviä vetoja haravallaan. Hän ei enää katsonut nuorta poikaa ja tyttöä, mutta hän näki heidät sittenkin niin iloisina ja onnellisina ja yhtäkkiä oli hän heissä näkevinään itsensä ja Kertun.

Silloin tulivat muistot niin tulvanaan, että hänen täytyi istahtaa mättäälle niihin elähtyäkseen. Ja hiljaisin henkäyksin, suloisin tunnelmin alkoivat ne liidellä hänen ympärillään. Hän näki Kertun ja itsensä keväästä alkaen... kuinka he olivat ensin kohdanneet Koukin kalliolla ja sitten melkein joka päivä metsissä tai karjatiellä... Kuinka hän oli kantanut Kertun kyyhkynpesältä... Kuinka Kerttu oli itkenyt Lensunkalliolla ja he sitten menneet yhdessä nukkumaan riihilatoon...

Yhtäkkiä alkoi Tapani tuntea häpeän punan poskillaan. Häntä hävetti se, ettei hän ollut sellainen kuin tuo nuori poika täällä niityllä. Vahingossa vain oli Kerttu pudonnut puustakin hänen syliinsä. Hänessä ei ollut miestä käymään noin urhakasti käsiksi, Kertun oli täytynyt häntä melkein houkutella, vaikka Kerttu oli ollut hänelle niin rakas, että hänestä oli se tuntunut aivan synniltä!

Kuinka hän oli ollutkaan niin kuvaton? Kenties synnintunto oli tehnyt pojasta tytön... olihan hän olevinaan munkki! Mutta nyt...

Tapani hypähti pystyyn.

Nyt ei häntä enää estänyt mikään!

Hän heitti haravan niitylle ja läksi huimin askelin niityn reunaa kohden.

Silloin kuuli hän huudettavan itseään. Isäntä oli mielessään päättänyt jotenkuten palkita tuttua erakon toveria työstään. Ja kun päivä oli jo lähellä laskuaan, antoi hän kutsumattomalle päiväläiselleen päivän eväiden tähteet.

Ja kohottava omistuksen tunne häivähti Tapanin mielessä, kun hän kulki metsäpolkua kantaen, näitä eväitä, joita ei ollut kerjännyt. Se lujitti niin hänen äskenherännyttä päättäväistä itseluottamustaan, että hän tunsi halua lähteä suoraa päätä vanhan Rauman rannoille Kertun luo. Mutta samassa tuli hän ajatelleeksi veli Olavia ja tunsi pistoksen mielessään. Miten kävisi iäisyysmietteissään elävän Olavin jos hän lähtisi pois? Saattoiko hän, saiko hän pettää toverinsa? Tämä kysymys pyrki hänen mieleensä, mutta vaistomaisesti koetti hän sitä välttää. Ja silloin veli Olavi alkoi tuntua hänestä entistään vieraammalta ja samoin koko elämä metsäluolalla niin kaukaiselta, että hän saattoi ajatella sen eri seikkoja aivan kuin ne eivät häntä koskisikaan.

Yhtäkkiä havaitsi hän mielessään, että hän katseli tätä kaikkea ikäänkuin niityllä näkemänsä tytön ja pojan silmin. Ei, mutta _heidän_ silmin, Kertun ja hänen! Ja silloin putosivat ikäänkuin suomukset hänen silmistään. _Sitä_ hän oli kaivannut metsäelämässään, jotakin sellaista mitä oli heinätytön ja -pojan välillä, perhe-elämän kotoista lämpöä. Veli Olavin innonhartaat iäisyysmietteet olivat vain häntä pitäneet lumoissaan, ettei hän ollut voinut, ei ollut uskaltanut elähtyä Kerttua ajattelemaan. Nyt niityllä oli hänen sydämensä sanonut sanansa ja koko asia oli vaiennut. Ja hän tunsi elävästi ja syvästi, ettei voinut menetellä muuten kuin lähteä Kertun luo.

Hän kulki läpi yön ja saapui aamulla erakkomajalle.

Olavi huomasi heti tuiman päättäväisen rypyn hänen otsallaan. Hän arveli toverin olevan alakuloisen jostakin vastoinkäymisestä kylillä ja alkoi ikäänkuin viihdytellen puhua ikiautuaasta rauhasta, johon valmistuakseen he olivat vetäytyneet metsän yksinäisyyteen.

Tapanista tuntuivat sanat tulevan jostakin häntä ylempää, ne tuntuivat ikäänkuin tahtovan sortaa hänen oman itsensä ja särkeä hänen mielensä eheyden. Hän tunsi kovaa kapinanhalua ja kuunteli niin kärsimättömän näköisenä, että Olavi loi häneen pitkän tutkistelevan katseen ja vaikeni.

Ikäänkuin tätä katsetta karttaen nousi Tapani ja loittoni hiljaa ja äänetönnä metsään. Hän istuutui rannalle hongankonkelolle miettimään. Hän mietti ja vertaili, vertaili toisiinsa — veli Olavia ja Kerttua.

Hän tunsi sydämensä niin hellästi janoavan hyvää ystävää, toveria. Ei sellaista kuin ikimietteinen Olavi, joka oli häntä ylevämpi ja voimakkaampi ja piti häntä hartaiden mietteidensä vallassa. Ei, hän kaipasi itseään hennompaa olentoa, jota hän itse saisi tukea ja joka lämmittäisi ja täyttäisi hänen sydämensä omalla olemuksellaan. Olavia ajatellessaan tunsi hän itsensä heikoksi, Kerttua ajatellessaan vahvaksi, ja hän tahtoi tuntea oman voimansa. Niin, nyt sekin oli hänelle vaiennut, siksi hän kaipasi Kerttua!

Hänen oli lähdettävä pikimittäin. Mutta häntä peloitti puhua aiheestaan Olaville, ainakin nyt Olavi eli omissa mietteissään, ne johtivat häntä järkkymättömästi, ja niillä saisi hän vielä hänetkin jälleen painumaan paikoilleen. Hän tarvitsi lähteä Kertun luo, että hänen oma voimansa vahvistuisi. Sillä hän tunsi että se vahvistuisi siellä nyt, kun hän ei ollut enää munkki, ei edes "metsämunkkikaan"...

Asia tuntui sentään niin aralta, että hän hautoi sitä koko päivän. Illalla vasta sanoi hän veli Olaville, että aikoi huomisaamuna lähteä kylille.

— Tulemmehan vielä toimeen, sanoi Olavi.

— Lähdenpähän aikanaan...

— Ei pidä surra huomisesta päivästä!

— Menen nyt vähän kauemmas ja taidan viipyä pitempään, selitti Tapani.

Olavi katsoi tutkistelevasti häneen. Poika oli varmaan saanut tylyä kohtelua lähikylissä ja tahtoi koettaa, oliko parempi onni kauempana. Saihan hän mennä, kun niin halusi...

— Niin, mene vain, virkahti erakko ja vaipui iäisyysmietteihinsä.

He nukkuivat yhdessä viimeisen yönsä ja aamulla Tapani lähti.