VI.

Ujoudesta punastellen kömpi aamulla kevätkesän aurinko Äyhönjärven takaa ilmoille ja kurkisti nummen yli Pakilan riihiladon ovelle.

... Aivan oikein, siellä oli tyttö taasen nukkunut yönsä. Mutta kuka kumma kömpi hänen jälestään? Nuori poika — metsämunkki! Kas vain tyttöä, kenen hilasi mukaansa...

Kultaisen auringon kasvot sulivat veitikkamaiseen rusohymyyn, ja rusohymy levisi niistä holvaamaan koko itäisen taivaanrannan.

Ketterin askelin tulivat nuoret tielle. Kirkkotarhan nurkalle saavuttua sanoi Kerttu nopeasti hyvästit ja riensi vilkaisemaan äitiään ennenkun jouduttautui kaupungin karjaa ottamaan haltuunsa.

Mutta jäädessään siihen seisomaan ja katsomaan hänen jälkeensä, näki Tapani tytön pysähtyvän ja luovan häneen vielä viimeisen katseen. Ja Kertusta tuntui jotakin jäävän hänen luokseen, vaikka tyttö itse pujahtikin näkymättömiin Ammalan taa.

Tapanista oli vielä liian varhaista mennä luostariin. Hän kiersi pappilan raunioiden itäpuolitse ja kaupungista erillään olevan Heikkalan talon vieritse niityn reunaa myöten Rauman rannalle. Siellä hän istui suvantoisen virrankainalon partaalle ja katseli pikku kalojen pirinää nousevan auringon säteissä. Ahvenen jurrikoitakin liikkui siinä kalasia hätyyttelemässä, ja Tapanin teki mieli heittää onkikoukku ahmurien eteen. Mutta onget olivat luostarissa ja oli hankalaa lähteä niitä sieltä noutamaan. Täytyi siis tyytyä vain katselemaan, istumaan ja unelmoimaan.

Hän tunsi tänään mielessään heläjävän niin hellän suloisten sävelten, että koko aamunkirkas maailma näytti hänestä julmalta. Hänestä tuntui olevan jotakin yhtäläistä noissa ahvenissa, jotka ahdistelivat kisailevia pikku kaloja, ja esivallassa, joka ahdisteli ja uhkaili rauhallisia veljiä. Ja hän itse, eikö hänkin ollut aikonut hävittää kyyhkyn pesän, monelta metsälinnulta oli munat ryöstänytkin! Kerttu yksin oli hyvä... sula hellyys herahti Tapanin mieleen, kun ajatteli Pakilan riihilatoa.

Hänen unelmiinsa alkoi luostarista päin kuulua väenliikettä ja hälinää, ja kohta kantoi kaiku pitkin Rauman pintaa äänenkajahduksiakin, aivan kuin katkelmia hartaasta saarnanuotista.

Tapani nousi ja kulki pitkin rantaa luostarin luo.

Virkut maalaiset olivat auringon kera lähteneet liikkeelle täyteen ahdatuista majapaikoistaan. Päivän juhlallisuuksia odotellen olivat he kertyneet kaltevalle nurmikentälle luostarimuurin varteen. Veli Olavi oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja tullut heille saarnaamaan.

Tapanikin liittyi kuulijain parveen.

— Katsokaas, jatkoi veli Olavi, katsokaa virran tyyntä kalvoa tuossa, kuinka aamun kirkas aurinko siihen kuvastaa! Myrskyt ovat meriä myllertäneet, tuulet ja rankkasateet ovat tätäkin virranpintaa röyheltäneet, mutta aina uudestaan kuvastuu taivaan valo sen pintaan ja kuvastuu iäti! Katsokaa metsän puita, noita tuossa rantaäyräällä, joiden lehdeksien lomitse päivä paistaa virtaan! Tuulia ja myrskyjä ovat saaneet kestää nekin, mutta yhäti sittenkin kohottavat ne maan uumenista latvansa kohti korkeutta. Sellainen on jumalaisen hengenkin iäinen valta, se ei sorru myrskyissä ja rajuilmoissa, vaan versoo ja viheriöi iäti ja kaikkialla, iäti ja kaikkialla rannaton hengenmeri alkaa taasen heijastaa taivaan aurinkoa jälkeen myrskyjen. Siellä ja täällä saatetaan Herran kylvömaa tallata pimeyden valtojen jalkoihin, mutta juuret jäävät ja versovat pian entistään ehommin. Ja jos Herra tahtoo, saattavat versoa karut kalliotkin ja tähkää työntää tallatun peltotilkun sijaan. —

Veli Olavi jatkoi puhettaan, mutta Tapanin mielessä jäivät soimaan sanat: "iäti ja kaikkialla". Hänestä tuntui, kuin Olavi tarkoittaisi sillä, ettei luostari ole niinkään tärkeä, sen saattoi vaikka jättää kylmille ja yhtä hyvin tehdä iäisen hengen työtä metsässäkin. Sellainen ajatus miellytti Tapania, metsissä voi hengittää paljon keveämmin kuin kolkkojen muurien sisällä. Eikä heille Olavin kanssa tulisi siellä hätäpäiviä!

Tapanin tuumiessa satoivat Olavin sanat hänen ylitseen ja ainoastaan kaiullaan säestivät hänen ajatusjuoksuaan. Mutta yhtäkkiä säestys taukosi ja samassa heräsi hän mietteistään.

Joku veli oli käynyt kuiskaamassa saarnaajan korvaan, ja hän päätti muutamin sanoin puheensa ja meni luostariin. Tapani lähti jälkeen.

Siellä oltiin täysissä juhlavalmistuksissa. Kaikki arkut ja pyhät lippaat vedettiin esiin, kaikki vaatekomerot avattiin. Kaikki jätteet ristinkodin loistoajoilta oli käytettävä juhlistamaan päivän kulkuetta.

Vihdoin aukenivat luostarin portit ja munkkien kulkue tuli juhlallisen hiljaa ulkona odottelevan väkijoukon näkyviin. Edellä kannettiin välkkyväksi puhdistettua riemuristiä, ja jonon etumaisena kulki guardiaani ikivanhassa apottikaavussaan, joka oli tehty messukasukan kuosiin paksusta, punaisesta silkkikankaasta, kukitettu koruompeluksin ja paarrettu kaulan ympäriltä ja molemmilta kupeilta. Häntä seurasivat messukasukoissa varaguardiaani ja pari muuta munkkien kunniavanhusta. Muut veljet, joille ei vanhuuttaan kuluneitakaan messukasukoita riittänyt, tulivat tavallisissa harmaissa kaavuissaan ja avojaloin, muodostaen lyhyen jonon, joka näytti vain kourantäydeltä raihnaisia rippeitä luostarin muinaisesta uskonintoisesta parvesta. Jonon jälkipäässä tulivat rinnatusten nuorimmat veljet, viimeksi vihitty pappismunkki Olavi ja maallikkoveli Tapani, luostarin metsämies.

Vanhuuttaan kärisevin äänin juhlakulkue veisasi latinankielistä litaniaansa kertosäkeineen. Ainoastaan Olavin ääni soi sulavampana yli joukon; Tapani koki hyräillä minkä voi hänen mukanaan.

Nurmikentällä odotellut joukko liittyi jonoon munkkiparven jälkeen. Niin kulettiin yli sillan ikivanhojen tervaleppäin lehvien alitse ja alettiin kiertää ympäri kaupunkia. Litanian jälkeen ehdittiin vitkaan taivaltaessa veisata monet messut, monet hallelujat neumilurituksineen, monet sekvenssit vuorolauluineen, ja väliin hymistiin Ave Mariat ja muut rukoukset. Kaikkialla yhtyi väkivirtaan maalaisia ja kaupunkilaisia, ja miksi lie kukin liittynytkin, hartaudesta, uteliaisuudesta tai huvikseen, niin harva saattoi olla joutumatta juhlatuulelle, varsinkin niistä, jotka ahtailla, monipolvisilla kaduilla pääsivät lähemmäksi alkupäätä ja saattoivat kuulla edes hiemankaan munkkien laulunhyminää väkijoukon kohinan ja jalkojen töminän yli.

Puolipäivän rinnassa suunnattiin jälleen kulku luostariluotoa kohden. Avarahkolla luostarin pihalla oli siellä väkijoukkoa kestitettävä maalaisten tuomilla eväillä ja aterioidessa jaettava hengenrieskaakin sanoin ja sävelin. Siltaa lähestyttäessä ei isä guardiaani enää koko sielullaan ottanut osaa juhlalauluun, hän viimeisteli mielessään kiivasta saarnaa, jossa oli aterian jälkeen kansalle puhuttava kerettiläiskuninkaan jumalatonta ryöstöä vastaan.

Yhtäkkiä katkesi munkkiparven laulu särähtävään epäsointuun.

Oli juuri käännytty Rautialan nurkitse ja saattoi nähdä luostarin portin sillan ylitse. Vartialle annetun määräyksen mukaan oli postin avoinna odotettava veljiä kodin helmaan ja vieraita juhla-aterialle.

Mutta se oli kiinni.

Ja portin edessä oli joukko sotaväkeä, ratsuja jalkamiehiä. Moninkertaisena ketjuna olivat he saartaneet portin, ja rivien edessä ratsasti vouti Matz van Klewen välkkyvä miekka kädessään.

Tyrmistyneenä pysähtyi isä Simon tuokioksi ja munkkiparvi hänen jälessään. Mutta häipyväksi tuokioksi vain.

Niinkuin kirkastuksen leimaus iski veljeskunnan ylivartian mieleen, että oli sotalauluksi viritettävä Notkeruksen mahtava sekvenssi "Media vita in morte sumus" ja Herran voimalla käytävä vihamiestä vastaan.

Tärisevin äänin alkoi ukko laulaa:

Keskellä elon kukkivan lyö kalman käsi vastaan! Kehenkä silloin uskallan, jos Hän ei auta lastaan? Vanhurskas Herramme, pahojen tekoimme vuoks syystä vihastuit; mut pyhä Jumala, väkevä Jumala, ah, pyhä, laupias ja suuri Jumala, pois käännä hirmuvallan käsi kamala!

Viitisen sataa vuotta oli tämä laulu, jonka vaara itse oli jo synnyttänytkin, soinut läpi myrskyn ja aaltojen hyrskyn, sotamiehet olivat sitä kaiuttaneet verisissä otteluissa ja kansanjoukot ruttoa paetessaan. Lempilauluksi oli se käynyt Rauman rannoillakin näinä viimeisinä kovina aikoina, ja kohisevana virtana alkoivat voitonvarmat sävelet kiiriskellä suusta suuhun kansankulkueen jälkipäätä kohden. Ja väkijoukkojen takaa, johon ei kuontunut näkemään mitä luostarin portilla tapahtui, kohahtelivat vielä mahtavat sävelet, kun etumaisena kulkevan munkkikunnan oli pakko keskeyttää sotaväen pysähdyttämänä.

— Vanhurskaan Jumalan nimessä, huusi isä Simon pauhuäänin, antakaa tietä Herran palvelijoille!

Sotilasmuuri ei hievahtanutkaan.

— Väistykää pyhän ristin tieltä! Tämä portti vie pyhän ristin kotiin.

— Vaiti! huusi Matz vouti samalla kertaa isä guardiaanille ja kohisevalle väkijoukolle. Ja kolkon värittömällä äänellä, joka kuului miekan kalskeelta umpeenluodusta haudasta, julisti hän:

— Kuninkaan käskykirjeen nojalla ja koska armosta suotu muuttoaika on kulunut loppuun, teemme täten tiettäväksi, että tämä entinen luostarirakennus ja kaikki mitä siihen kuuluu on tästä päivästä ja hetkestä lähtien munkeilta ja muilta sivullisilta ainaiseksi sulettu.

— Ainaiseksi sulettu! kertasi soinnuton kaiku munkkien parvesta.

— Ainaiseksi sulettu! vieri kohisten kautta juhlivan kansanjoukon.

Isä Simon seisoi tyrmistyneenä ja mustana kasvoiltaan. Mutta yhtäkkiä kävivät hänen kasvonsa harmaiksi ja heti sen jälkeen kiehahti niille tumma puna.

— Väistykää, rosvot! ärjyi hän. — Herran viha on muuten kohtaava teitä ja ruunupäätä päärosvoa, itse antikristusta ja perivihollista Hänen vimmanpuuskansa keskeytti Matz vouti viittaamalla sotamiehilleen.

— Kuninkaan nimessä, jonka viran ja kunnian kimppuun hän on käynyt, vangitkaa hänet!

Sotamiehet tarttuivat hosuvaan ja sätkyttelevään isä guardiaaniin.

Mutta hengellisen isän suu oli vielä valtoimenaan.

— Te, perkeleen sikiöt, sota ja rutto on teidät kaikki korjaava! Apuun, te pyhän ristin uskovaiset! Apuun, pyhän äidin nimessä! Ettekö tule? Kuinka tulisitte, te, tämän kirotun kaupungin kerettiläiset, itsehän olette saaneet tämän aikaani Voi teitä! Tuskin on yksitoista vuotta kuluva, kun saatte itse käskyn lähteä kodeistanne ja taloistanne metsiin, ja kaupunkinne on jääpä kylmilleen. Ja sadan ja yhden vuoden kuluttua on Jumalan tuli polttava kerettiläiskirkkonnekin, niin että pyhän ristin kirkko on täällä iät kaiket oleva ainoana totisena herrantemppelinä! Ja itse kerettiläiskuninkaanne, antikristuksen ruhtinas, joka ryöstää itselleen sen mikä Jumalan on —

— Tukkikaa hänen suunsa! huusi Matz vouti.

Sotamiehet sulloivat kiivaan vanhuksen suuhun hänen oman kirjokukkaisen silkkikaapunsa liepeitä, niin että hän sai ilmoille vain ähkyvää ja tukehtuvaa mölinää.

— Viekää hänet tyrmään odottamaan tuomiotaan! huusi Matz vouti miehilleen.

Nämä alkoivat raahata sätkyttelevää ja ähkyvää isää sotilasrivien editse väkijoukosta syrjään.

Mutta senaikuinen hengellinen herra Henricus Matthei Raumoěnsis kirjoitti tästä tapauksesta muistelmiinsa näin:

"_Anno 1538 die translationis S:ti Henrici expulsi sunt monachi cum sua mala larva in malam crucem de claustro Raumensi, quod ex gratia regice majestatis facto, est curia sacerdotalis_." [Vuonna 1538, pyhän Henrikin muuttamispäivänä, ajettiin munkit viheliäisine kuvatteluineen kurjaan ristinkuolemaan Rauman luostarista, joka hänen kuninkaallisen majesteetinsa armosta muutettiin pappilaksi.]