II.

Alakuloisesti hymyillen nousi kevätaurinko metsistä Äyhönjärven takaa ja kultasi Kolminaisuuden kirkon ristin. Karjankedolta, joka oli kirkkotarhan ja kaupungin reunimmaisten hätävaramajojen välissä, tervehdittiin koittavaa päivää riemuisella ammunnalla, jota kellojen kalkatus säesti.

Kerttu, karjatyttö, oli siellä ollut odottamassa jo ennen auringon nousua. Ja yksitellen toivat porvarien emännät ne lehmänsä, joita ei hätä ollut käskenyt talvella teurastamaan. Niitä oli niin vähän, että kelloja riitti jokaisen kaulaan. Mutta nälinkuoliainakin täyttivät ne aivan hyppelemään riemuissaan keväisestä vapaudestaan.

Oli kuin koko luonto henkäilisi toivehikasta hilpeyttä, joka kyynelkasteesta versoi ilmoille.

Oli pelätty, että rutto, jonka tuhoista muistuttivat kirkkotarhan nurmettumattomat haudat, kevätlämpimillä palaisi jälleen. Mutta jo nousi maasta nuori nurmen nukka, päivärinteillä jo koivutkin puhkesivat hiirenkorvalle, vaan rutto oli jäänyt nukkumaan kirkkotarhassa lepääväin keralla, ja harventuneen porvariston mielissä alkoi uuden elämän toivo orastaa.

Kauan ei kestänyt, kun koko karja oli jätetty paimentytön huostaan. Ja Kerttu alkoi niitä ajella Vasaraisten tietä myöten, kirkkomaan nurkitse ja riihien editse. Huolekas oli uusi paimentyttö tointaan alottaessaan, ketterästi riensi hätistelemään vitsallaan niitä nälkäsuita, jotka alkoivat jyystää kulosta pilkistelevää nurmen nukkaa, ennenkun päästiin oikein laitumellekaan. Niin oli tyttö toimessaan, ettei kuullut kulkijaa, joka tietä myöten häntä lähestyi.

— Terveheksi, kuuli hän yhtäkkiä äänen takaansa.

Silloin sai hervahtaa käsi, joka oli ollut ojolla lyömään vitsallaan, sai jäädä Punikki tuokioksi nurmen nukkaa hamuamaan. Kerttu käännähti ja katseli kulkijaa hymynsirkein silmin.

Hänen edessään seisoi metsämunkki, uljaana ja sorjana kuin hirven varsa. Hänellä oli yllään harmaa munkinkaapu, mutta siitä oli leikattu pois pään yli vedettävä huppukaulus, ja päässä oli lakkireuhka. Näytti siltä kuin helmaakin olisi lyhennetty, ettei se olisi tiellä metsän murroksissa. Jalat olivat paljaat.

— Terveheksi! muisti tyttö vihdoin vastata, ja silmissä vilahti ihannoivan toverillinen ilme.

Tuttuja Tapanille olivat nämä tyttöjen katseet. Eikä metsämunkki osannut pahoin panna tunnolleen, vaikka ne häntä viehättivätkin. Herkästi värähti nytkin ääni, kun hän kysäisi:

— Sinäkö, Kerttu, nyt alat kaupungin karjaa paimentaa?

— Minähän sitä... vanha äitikään ei jaksaisi.

— Hyvähän se on! sanoi Tapani osanottavasti.

Hän tarkoitti sillä, että oli hyvä, kun Kerttu sai periä paimenen viran isältään, joka viime mätäkuulla oli kuollut ruttoon. Tyttö oli jäänyt turvattomaksi äitinsä kanssa, joka oli niin vanha ja raihnainen, että jaksoi tuskin nousta vuodepahnoiltaan. Kerttu oli ollut paimenessa joskus isän eläessäkin, sillä karhut oli miehissä hätyytetty loitommalle sisämaihin, niin ettei paimenen tarvinnut muuta kuin pitää karja yksissä ja tuoda illalla kotiin. Niin oli Kerttu totuttu näkemään karjan keralla, ja se oli hänen paras suosituksensa. Martta muori, raatimies Henrik Pakilan emäntä, hänet oli luvannut virkaan ja sitten pannut emäntien kesken kiertämään kuiskeen, että Kerttu tulee vakinaiseksi paimeneksi. Ja niin toivat emännät lehmänsä Karjankedolle ja Kerttu oli siellä vastassa. Saisipahan sitten, kuten isänkin aikana, milloin miltäkin emännältä noutaa maitotilkan ja leipäkannikan palkakseen.

Tapani loi katseen tyttöön. Sen silmät olivat niin lämpimän ruskeat ja päivä oli paahtanut posket, että ne olivat kuin kattilan kylet. Tapanista tuntui, että Kerttu kuului metsään, kuten hän itsekin, ja hänestä oli hyvä, että tyttö oli hänen toverinaan aamuisin mennessä metsään ja kenties joskus illoinkin, kun palatessaan osuivat yksiin.

— Monet kerrat, tuumi Tapani muistelmissaan, olen viime kesänä isäsi kanssa tätä tietä taivaltanut, hän karjoineen, minä jousineni tai illoin metsän antimet olallani.

— Isäkö ei olisi siitä kertonut! virkahti Kerttu vilkastunein elein. Puhui monet kerrat metsämunkista... tai Tapaniksi hän sinua nimesi... ja sanoi —

— Mitä sanoi?

— Sanoi... että olet niin hyvä... en oikein muista, miten hän sen sanoi...

— Niinkö! — Ja Tapani nauroi mielissään. — Sillä ukollakos, isälläsi, kaskuja riitti! Kenties siksi on minua kehunutkin, kun niin hartaasti kuuntelin. Ja tie aina loppui ja kaskut kesken katkesivat.

Kerttu vaipui muistelmiin hänkin ja oli vähällä unhottaa lehmänsä tykkänään. Yhtäkkiä hän ne muisti ja hätisti vitkastelijat toisten jälkeen. Ja yhdessä kulkivat Tapani ja Kerttu jälestä, kulkivat kuin olisivat iätkaiket kulkeneet. Kerttu tuli luottavan toverillisesti aivan Tapanin rinnalle, ja Tapanista tuntui, että tyttö ikäänkuin antautui hänen turviinsa, niin sisällisesti se tuontuostakin loi häneen katseensa.

He tulivat kohta kulkemaan suurehkon, tasapäisen kallion ohi, joka kohosi nummesta kuin mikäkin jätin päälaki. Kerttu oli nähtävästi kävellessään muistellut isäänsä, ja virkkoi vilkkaasti:

— Siinä on Koukin kallio!

Tapani nyökäytti hymyillen päätänsä, ja Kerttu sälpätti:

— Tiedätkös, isä kertoi, — onko hän kertonut sinullekin?

— Ei kai, virkahti Tapani.

— Ennen vanhaan oli suuren suuri karhun köntti, oikea kouki, yhyttänyt tytön marjatieltä. Syliinsä oli siepannut, kahden kämmenen väliin, ja kahta jalkaa, takatassuisin näet kuin mies konsanaan, löntystänyt metsään. Tuolle kalliolle oli tytön tuonut koreasti sylissään ja siihen pannut istumaan.

— Pieneen nurmisänkyyn, täydensi Tapani.

— Oletpas kuullut! huudahti tyttö iloissaan. Niin, pieneen nurmisänkyyn, niinhän isäkin sanoi, mutta miten karhu osasi laittaa nurmivuoteen!

— Lähdes katsomaan! virkkoi Tapani voitonvarmana.

He poikkesivat tieltä ja nousivat kallion vierrettä ylöspäin. Mutta samalla Kerttu kertoi kiireesti, ettei vain toinen ehtisi tarinaa jatkamaan:

— Niin, siihen oli kouki köntys pannut tytön istumaan. Ja, ajatteles, suuren kiven väänsi helmaan! Tyttö itki ja uikutti, mutta ei päässyt pois kiven alta. Eikä karhu auttanut, istui vain könötti vierellä ja näytti tassuaan. Vihdoin tyttö älysi sen silmissä niin surkean rukoilevan katseen ja näki kuinka se toisen käpälänsä kynnellä osoitti vasenta tassuaan. Tyttö tirkisti sitä, ja, kas, siinä olikin suuri tikku sormien välissä. Tyttö otti tikun pois, ja silloin vasta karhu vieritti kiven hänen helmastaan.

— Eipäs! väitti Tapani.

— Niin, eihän se... mutta loppu on niin ruma, selitti tyttö puolustuksekseen. Siihenhän köntsikkä muka jätti tytön ja lönksötti itse metsään. Kohta tuli, kähmi takaisin ja toi suuren hevosen raajan hampaissaan. Pani sen tytön eteen ja sitten vasta vieritti kiven pois. Mutta se oli niin hassua.

— Sehän oli kaunista. Karhu osasi kiittää.

He saapuivat kallion sileälle laelle.

— Kas, tuohon se pani tytön istumaan! sanoi Tapani.

Siinä oli tosiaankin pieni kuoppanen kalliossa, aivan kuin lapsen sänky, ja kevätvihreä nurmivaippa versoi sen päiväpaisteisella pohjalla.

He seisoivat nurmivuoteen reunalla ja tuijottivat siihen, ikäänkuin eläen kuvituksissaan tarinan uudelleen. Sitten loi tyttö ujon katseen poikaan rinnallaan, ja lieneekö tullut verranneeksi sorjaa poikaa karhuun, mutta hänen silmänsä saivat niin lämpimän ilmeen. Ja herkän vaistonsa vetämänä painautui hän melkein Tapanin kylkeen kiinni.

Tapani tarttui hänen käteensä. Hän tunsi mielessään oudon riemun hiipaisun, ja alkoi astua kalliolta tielle, taluttaen tyttöä kuin pientä lasta.

Heidän ollessaan saapumaisillaan takaisin tielle tunsi Tapani mietteissään kulkiessaan, kuinka tytön käsi sävähti hänen kädessään ja tempaisihe äkkiä pois. Vilaistessaan Kerttuun näki hän tämän aristunein katsein tuijottavan tielle, ja tietä näki hän tulevan veli Olavin pyhä lipas kainalossaan. Näin varhain oli hän siis menossa retkilleen hänkin.

— Minä pelkään häntä, sanoi Kerttu. Ja yhtäkkiä lähti hän juoksemaan lehmiensä jälkeen, jotka olivat jo ehtineet nummitietä Kappelinvainion kohdalle ja alkaneet siellä jyystää nuorta nurmea tien varrelta.

Tapani yhtyi tiellä veli Olaviin. Mutta mikä kumma pani hänen poskensa niin hehkumaan, mikä kumma veti hänen katsettaan maahan! Olisi luullut luvattomilla jätillä kulkeneensa, vaikkei ennen Olavin tuloa ollut sellaista juolahtanut mieleenkään.

Tapani oli nyttemmin tottunut ajattelemaan itseään ainoastaan vaatimattomana metsämiehenä, mutta Olavi oli sittenkin säilynyt hänen ylimpänä ihanteenaan; sellainen ristinveljen piti hänestä olla, ja sellaisia olivat kai vanhat isätkin olleet nuorilla päivillään, vaikka nyt olivat jo vanhuuttaan raihnautuneet. Mutta kun hän tänään vilkaisi veli Olavin kalpeihin kasvoihin, joille kevätpäivä oli vain hieman heittänyt rusohäiväänsä, ja tummanruskeihin silmiin, joissa hehkui hiljainen hengenpalo, tunsi hän kummallista arkuutta, kunnioitusta, joka häntä itseään ikäänkuin painoi maahan. Hän tunsi, että hurskas veli katseli häntä pitkään ja tutkivasti hiljaa liekehtivillä silmillään, ja että katse päättyi äänettömään nuhteeseen. Hän tunsi kirvelevän varmasti, ettei veli Olavi olisi koskaan siten lähennellyt Kerttua. Mutta pahinta oli, ettei veli Olavi virkkanut mitään, käveli vain äänetönnä hänen rinnallaan.

Veli Olavi katseli yhä tarkastellen hänen kasvoneleitään. Syntiseltä oli hänestä ensi näkemältä tuntunut sellainen käsikädessä kulkeminen, olihan hän itse tuntenut intohimon hiipaisun jo sitä nähdessään. Mutta toisekseen luuli hän havainneensa heissä molemmissa jotakin niin herttaisen keveähköä, lapsellista melkein, ettei hän voinut katsoa heidän oikeastaan kulkeneen synnin polkuja, ja hänen nuhdetuulensa suli väkisinkin säteileväksi suopeudeksi. Ja sitten nähdessään pojan olevan katumapäällä kävi hänen sääliksi, ja hän myhäili sukoillen veljeskunnan metsämiehelle. Vahinko vain, ettei poika kohottanut maasta katsettaan eikä nähnyt sitä! Täytyi sentähden osanottavasti kysäistä:

— Minnes päin se metsäveli nyt menee jousineen?

— Tänne metsiin vain, jurahti Tapani nyökäten päällään eteenpäin. Mutta veli Olavin äänensävyn kuullessaan täytyi hänen vilaista veljeen, ja ilokseen näki hän hänen myhäilevän.

Siinä tien varressa syötti Kerttu karjaansa. Tapani kohotti salavihkaan katseensa tyttöön ja näki hänen tähystelevän alta kulmainsa. Tapanista näytti päivänsäde sirahtavan Kertun silmäluonten alta, kun heidän katseensa yhtyi, ja hänestä tuntui se niin kumman suloiselta. Mutta samassa tyttö pyörähti poispäin ja aivan kuin hätiköiden johonkin ryhtyäkseen alkoi hiljaa ripsua vitsallaan lähimmän lehmän kylkiluita. Tapani vilkaisi silloin Olaviin ja näki hänen tarkastelevan heitä uteliain katsein.

He kulkivat äänettöminä tietään. Mutta kun he olivat päässeet lehmikarjan ohi, pääsi veli Olavilta syvä huokaus.

Tapani kuuli sen, luuli hurskaan veljen huokaavan hänen heikkoutensa tähden eikä uskaltanut kohottaa katsettaan.

— Mitähän tästä tulee! virkkoi veli Olavi ikäänkuin huokauksensa vahvistukseksi.

Silloin Tapani uskalsi luoda häneen aran, kysyvän katseen.

— Veljeskunnan kohtaloa ajattelin, lisäsi toinen selittäen.

— Miten niin? kysyi Tapani ja loi häneen pitkän, suuren katseen.

— Kaupunkilaiset kuuluvat hankitsevan juonia luostaria vastaan. Kuuluvat olleen koolla oikein joukolla, ja sitten oli tultu isä guardiaanin luo ja tahdottu, että isä Mathias pääsisi asumaan ristinkotiin.

— Kerettiläispappi! — Mutta eihän isä toki siihen suostunut? kysyi Tapani tuohtuneena.

— Eipä tietenkään. Pyhällä kiivaudella oli torjunut ehdotuksen. Mutta sitten olivat pitäneet uuden kokouksen ja päättäneet lähteä kuninkaihin.

— Kerettiläisrosvon luo! huudahti Tapani.

— Eivät mahtane itsessään niin pahaa tarkoittaa. Mutta kun menevät sinne ja kuningas siten joutuu tähtäämään luostariin tiikerinsilmänsä, niin...

Lause katkesi kaameaan tuijotukseen, ja veli Olavin huulet vääntyivät katkeraan ivahymyyn.

Tapanin herkkä mielikuvitus ei voinut katkennutta ajatusta jatkaa muuten kuin näkemällä raunioina koko ristinkodin. Hänen kulmansa vetäytyivät tuimaan ryppyyn, ajatus pyöri hurjana hänen päässään. Mutta hän tunsi ahdistavana, ettei hän ainakaan pystynyt asiaa auttamaan.

— Isä guardiaani sanoi, jatkoi veli Olavi, ettei sellaista karhunkiitosta olisi raumalaisilta ansaittu. Miten heille on annettu majaa hädässään, avattu yksin kirkkokin kodittomille, annettu ainutkin leipäpala! Yöt päivät valvottu, vaalittu ja hoivattu...

Tapani vaipui niin tähän mielikuvaan, että unohtui yhtäkkiä seisomaan keskelle tietä, veli Olavi kulki sitä huomaamatta muutamia askelia, pysähtyi sitten ja katsoi poikaan.

— Etkö tule enää tietä myöten? No, Herran haltuun sitten! sanoi hän ja jatkoi taivalta pyhä lipas kainalossaan.

Tapani heräsi siitä ja poikkesi metsiin.