IV.

— Tuu, tuu! Turluu!

Jopas alkoi äännellä! Jo alkoi äännellä uusi tuohiluikku, metsän pojan tärrätorvi. Mutta ei vielä sävel oikein soreasti lurahdellut, täytyi vielä tiukennella tuohikierrettä, varsinkin leppäkaulan ympäriltä, täytyi sitoa tärrää tiukemmalle vinoksi vuollulle suulle.

— Tiarun, tiarun, rur-ruu, ta-i-hia turlun, tiarun, tiarun, tiaaarun!

Jo kävi ilo ilolle! Kivelle istui metsän poika, toitotteli, turlutteli, ja iloisesti metsä raikahti vastaan, kaiku vaelsi metsätörmältä toiselle.

Mutta muutaman vaaran rinteellä se jäi kauemmin elämään. Kuinka kummalla kaiku raikahteli vielä kuulumattomiin loitottuaankin. Ei, toinen ääni se oli, karjanhuhuilu!

Kun kapusi koivuun ja kurkisteli keväthentojen lehdeksien lomitse, näki lehtonotkelman yli karjankin ahorinteellä, kauniissa kihermässä nurmea jyystämässä. Paimentyttö seisoi aivan vieressä, mutta sittenkin huhuili!

— Tprui, tpruu-hu! helähti kimakasti ja pitkään.

Kerttu tyttö!... Tule tänne poikapaimen, tääll' on toinen tyttöpaimen... helähti Tapanin korviin sanattomasta huhuilusta. Hän puitti puusta maahan kuin orava ja sieppasi mättäältä lakkireuhkansa, jossa oli kymmenen metsikanan munaa. Ja ala vain läpi lehdon puikeltaa huhuilua kohden!

Salaa oli hän tyttöä lähestyvinään, mutta kun puiden lomitse kurkisti aholle, lakkasi tyttö ykskaks huhuilemasta ja istahti kivelle. Selin istahti siihen, ikäänkuin olisi vaipunut omiin mielihauteihinsa, ja alkoi laulaa hyräillä.

Hyvä ilta, tyttösen, päivä vaipuu mailleen! Paimen saapuu toitotellen torvin kellokkailleen. —

Laske, tyttö, poika pois, jo nyt päivä koittaa! Käki kukkuu, aamusoiton paimen torvin soittaa.

Kuunnellessaan tytön laulua kuuli Tapani yläpuoleltaan toisenkin. "Kyyh, kyyh!" kuului sieltä huolestunut kujerrus. Melkein unohti silloin Tapani tytön ja tähysteli näreen tattaraan lehtipuiden lomassa. Ei ollut ylen pitkältä oksatonta tyveä reisittävää, monet kerrat oli hän kavunnut pitemmältäkin, silopetäjiin, joissa oli oksatupsu vain latvassa.

Kerttu istui kotvan äänetönnä, käsi poskella. Kun ei alkanut kuulua tulijaa, käänsi salavihkaan päätään ja vilkaisi. Käänsi sitten päänsä kokonaan ja nousi. Ei malttanut olla huutamatta:

— Mitä siellä on?

— Kyyhkyn pesä puussa!

Juoksujalkaa lähti silloin luo Kerttukin.

Tapani oli alkanut kiivetä näreeseen. Kyyhkynen pelästyi ja lehahti viereiseen puuhun. Siellä lepatteli ja pälyi. Raukeana haudonnastaan ei jaksanut pitkältä lentää, ei hennonutkaan, kun hätäili ylen pesästään.

Jo oli hirviö perillä, kurkisti rakkaaseen pesään näreenlehvien välitse.

— Kyyh, kyyh kymmenen munaa, kaah, kaah kahteen katosivat!

— Kaksiko siellä vain on? kysyi tyttö puun juurelta.

— Kaksipa tietenkin. Se oli vaihtanut entiset kymmenen munaansa metsikanan kahteen. Sitä valittaa ikänsä kaiken.

— Minäkin tulisin katsomaani

— Tuon alas koko pesän.

— Voi, elä! Etkös näe, miten emo hätäilee?

Tapani ei vilaissutkaan kvyhkyemoon, vaan hätäilevään Kerttuun näreen juurella. Kas tyttöä vain, päivä päivältä se somistelihe yhä soreammaksi! Eilen oli puhdas aivinapaita ja niin sorea pitsi pääntiehyessä, oma nypläämänsä. Nyt oli pään ympärillä uusi punatimppi pitämässä valtoimia rusohapsia poissa otsalta. Mielihyvä hiveli povea sitä nähdessä, ja kun Kerttu niin hartaasti pyysi, heräsi omassakin povessa hellyys lintuemoa kohtaan.

— Olkoon sitten! sanoi hän ja pujahti ykskaks maahan.

Kerttu meni avuttoman näköisenä tähystelemään alimpiin oksiin ja haparoi käsin oksatonta tyveä.

— Nostanko minä? kysyi Tapani.

Ei vastannut Kerttu, tähysteli vain.

Silloin tarttui Tapani sylin hänen polvikäänteihinsä ja nosti. Jo yletti Kertun käsi alimpaan oksaan, jo sai hän kiinni toisestakin. Tapani tarttui jalkateriin, avitti ja oli sukelluttaa päänsä ruskearaitaisiin helmuksiin, ja lopuksi vastasi kämmenillään paljaihin jalkapohjiin, kunnes tyttö varasi oksiin molemmin jaloinkin. Sitten jäi Tapani puun juurelle vartomaan, sylet valmiina ottamaan jos toinen putoaisi, ja katseli helmoja, jotka kavutessa niin somasti hepsahtelivat oksien lomassa.

Onnellisesti pääsi Kerttu perille.

— Miten soma pesä! Kelpaa siihen laittaa poikasia!

Mutta yhtäkkiä hän huudahti:

Nyt tulen pois! Emo on niin hädissään!

Hän alkoi kavuta alaspäin. Mutta ei ollut vielä ehtinyt alimmille oksillekaan, kun jalka luiskahti. Hän jäi käsistään riippumaan, ja huudon ilakka pääsi, kun jalat eivät ottaneet löytääkseen uutta oksaa eivätkä kädet yksinään kannattaneet. Kirkaisi vielä kerran ja hupsahti maahan helmat hassunkurisesti korvissa.

Tapani oli maassa vastassa syli avoinna, ja siihen Kerttu putosi. Ja mikä lienee silloin huilannut pojan, niin ettei irti päästänytkään, puristi vain povea, että aivan herpaisi Kertun siihen lepäämään käsivarsilleen.

Alkoi siitä poika kantaa tyttöä lehmikarjan luo aholle, ja kantaessa alkoi tyttö nauraa, hosui ja hamusi toisella kädellään kuin vastustellen, mutta toisen käsivartensa kietaisi aivan kuin tietämättään pojan kaulaan. Pojan sellainen aivan sokaisi, ja hän kompastui ahon kantoon ja kaatui. He kaatuivat siihen mansikkain kukille yhteen myttyrään.

Nauraen jäi tyttö makaamaan pitkin pituuttaan, mutta poika selvittäytyi pois ja jäi kömpelyyttään häpeillen viereen istumaan. Nousi kohta Kerttukin silmäilemään, etteiväthän vain lehmät eksyneet karjasta. Yksissä ne käyskentelivät, vähät oli huolet paimenella.

* * * * *

Yhdessä metsämunkin kanssa karjatyttö ajoi illalla lehmiään kaupunkia kohden. Keveä oli metsämiehellä kantamus, kymmenkunta munaa vain hattureuhkassa. Mutta tunto ei ollut oikein keveä, kun ajatteli nälkäisiä veljiä.

Karjanketoa lähestyessään he näkivät, että siellä oli tänään jotakin erikoisempaa tekeillä. Siellä näytti olevan väkeä enemmänkin, eikä vain emännät karjaa vastassa, ja kaikki olivat niin juhlallisen hiljaa ja liikkumattomina.

Tapani eroittautui Kertusta ja riensi loitommitse lehmikarjan edelle. Kun kellojen kalkatus oli jäänyt hänen taakseen, alkoi hän kuulla saarnaäänen kajahduksia, kovemmin korostettuja iskusanoja ja lausekatkelmia. Veli Olavi siellä saarnasi sievoiselle kuulijakunnalle. Nähtävästi oli pitänyt varansa ja alkoi paukutella emännille, jotka kuulostelivat hieman myöhästynyttä karjaansa. Vähitellen oli siihen kertynyt muitakin nojailemaan kirkkoaitaan tai loikoilemaan nurmikolla sen varressa ja kuuntelemaan nuoren munkin innonharrasta puhetta.

Saavuttuaan kirkkotarhan lounaisnurkalle alkoi Tapani eroittaa paremmin saarnaajan ajatusjuoksua.

— Tulviessaan saattavat väkevät virrat nousta yli äyräidensä, niin että ne murtavat rantapengermät ja puhkaisevat tiensä läpi nummien. Mutta vahvat kalliot eivät järkähdä tulvien tieltä, vaan seisovat ajoista niin aikoihin. Sellainen vahva kallio on ristinkalliokin, ja sillä kalliolla seisoo pyhä risti, jonka kodiksi veljeskuntamme kammiot ovat pyhitetyt. Herran käsi on väkevä, ja jos se lepää heidän yllänsä, niin turhaan maan mahtavat sonnustautuvat hänen palvelijoitaan vastaan. Ja vaikkapa kävisivätkin heihin käsiksi, vaikka heidät metsiin ja erämaihin ajettaisiin ja he eläisivät alastomina paljaan taivaan alla, niin iäisyyden kultarusko säteilisi heidän silmistään ja kertoisi ikuisesta kaupungista niille, jotka sortuvat linnoihinsa ja sotavarustuksiinsa, joita voittamattomiksi luulivat.

Näin puhui veli Olavi. Mutta hänkään, niin ikuisen kaupungin airut kuin olikin, ei ollut voittamaton. Hänen äänensä hämmentyi lehmien ammuntaan ja kellojen kalkatukseen, kuulijani ajatukset eksyivät maallisiin harrastuksiin ja emännät pujahtelivat yksitellen lehmikarjasta ottamaan omiaan. Veli Olavi näki parhaaksi vaieta.

Tapani astui hieman häpeillen Olavin luo kantaen kymmentä metsäkanan munaa lakissaan. Mutta ei Olavi kiinnittänyt huomiota hänen saaliinsa vähäisyyteen, alkoi vain astella luostaria kohden pojan rinnalla. Kohta virkahti hän tuhon tärkeällä äänellä:

— Et taida tietää, mikä turmanviesti on tänään tuotu veljeskunnalle?

Oli Tapani jo aavistellut jotakin outoa. Ei Olavi innonhehkussaankaan ollut ennen ehättänyt saarnaamaan emännille Karjankedolla, ja hänen iäisyysmietteissään oli tänään ikäänkuin epätoivon helähdys.

— Mikä viesti? kysäisi nuori metsämies.

Olavi kertoi. Vouti Matz van Klewen oli tänään saapunut luostariin pari ruununmiestä mukanaan ja vaativat isä guardiaanin parin munkin kera puheilleen. Isä Simon oli ollut parhaallaan neuvottelussa provisorin ja terminariuksen kanssa veljeskunnan aineellisesta ahdingosta, ja he olivat kolmisin ottaneet vastaan kuninkaan miehet. Vouti oli lukenut kuninkaan käskykirjeen, että luostari oli muka kaikkine hyvineen luovutettava kirkkopapille ja munkkipappien lähdettävä sieltä mieroon joka kynnen. Ennen Heikinpäivää kuuluisi ristinkodin täytyvän olla tyhjänä, muuten veljet sieltä ajetaan väkivoimin. Sellaisen uhkan oli Matz vouti pannut ja mahdikkaasti poistunut ruununmiehineen, ja tietää sen miten tyrmistyksiinsä veljet jäivät.

— Ennen Heikinpäivää! Siihenhän on tuskin kahta viikkoa!

— Niin on. Ja täytyy olla tarkoitusta siinä, että pitäisi juuri ennen lähteä, niin että Heikinmessu jäisi viettämättä. Matz vouti luultavasti pelkää, että suomalaisen apostolimme ja marttyyrimme juhlassa elvyttäisimme kansan myötätuntoa veljeskuntaa kohtaan, ja sentähden tahtoo estää koko juhlan.

— Täytyykö meidän sitten lähteä?

— En tiedä. Mutta jos täytyy, niin minä ainakin lähden silloin erakoksi johonkin vuorenluolaan. Siellä metsien ikihuminassa vaivun ijäisyysnäkemyksiin, katselemaan taivahista isää kasvoista kasvoihin, ja todistan maailmalle hänen pyhyyttään.

— Minä lähden mukaani huudahti Tapani innoissaan.

— Tosiaan! Sitten olisimmekin oikeita metsämunkkeja.

— Loitommalla metsissä olen nähnyt useita suuria kiviraunioita, joiden alle sanovat jättien muinoin haudanneen kuolleitaan. Niitä vähän vierittelemme ja kohentelemme ja laitamme niistä luolan, oikean uuden luostarin laitamme metsään.

— Niin, menemme hautaraunioihin! Se on ihanaa, siellä olemmekin lähinnä ijäisyyden porttia, siellä aina muistamme miten lyhyt on vaelluselämämme täällä, niinkuin päiväperhon kukkakedolla.

Tapani huokasi. Hän muisti, miten kauniisti perhoset olivat liipotelleet aholla mansikankukissa ja miten he Kertun kanssa olivat niitä katselleet ja itsekin leikamoineet perhojen tavoin. Kerttua muistaessa tuntui hänestä perhoselämä niin suloiselta, että oli säälittävää siitä erota.

— Voisimmehan lähteä, vaikka vanhat veljet saisivatkin jäädä luostariin, tuumi Olavi vaipuneena erakkounelmiinsa.

— Saavatko he? kysyi Olavi.

— Isä Simon ainakin näytti kiivaammalta ja lujemmalta kuin konsanaan. Ei taida se kallio hievahtaa vierittämättä.

He saapuivat Rauman rannalle ja menivät sillasta yli luostariluodolle. Ei näkynyt tänä iltana ainoatakaan veljestä ongella Hiidenkivellä, ei muuallakaan liikuskelemassa. Portinvartia avasi heille ja he menivät synkähköön harmaakiviseen rakennukseen. Menivät ensin konventtitupaan, mutta siellä ei ollut ketään. Kävivät refektoriumissa ja kurkistivat keittiöön, mutta ei ketään sielläkään. He olivat aikeissa mennä etsimään dormitoriumista, veljesten yhteisestä makuuhuoneesta, kun kuulivat messunhyminää pienestä kappelista luostarin itäpäässä. Sinne veljet olivat siis kerääntyneet.

Pieneen luostarikirkkoon saavuttuaan tapasivat he siellä kaikki veljet polvillaan pyhimyskuvien edessä. Kaikki muodolliset juhlamenot olivat tänään unhottuneet, mutta sitä hartaammin jokainen veli polvistui ja kumartelihe lattiaan, mikä rukoillen, mikä laulaa hymisten. Ja Arvi Kurjen kattoholveihin maalauttamat moniväriset pyhimykset näyttivät hämmästyneinä katsovan tätä epätoivon hämmennystä, josta kohosivat avemariat ja paternosterit heitä kohden paljon palavampina kuin he olivat kuulleet ja nähneet pitkiin aikoihin.

Isä Simonia ei Tapani vain nähnyt missään. Hän oli juuri aikeissa kysäistä vanhalta luostarikokilta, mitä tämä meno merkitsi, kun isä guardiaani astui sisään koulutupaan vievästä ovesta, jälessään varaguardiaani, lehtori ja scriptori. Kaikesta päättäen oli heillä ollut tärkeä neuvottelu ja saapuivat nyt päätöstä ilmoittamaan.

Häthätään polvistuttuaan pyhän äidin eteen nousi isä guardiaani puhumaan. Jylisevin ja salamoivin äänin pauhasi hän kerettiläisistä, lohikäärmeistä ja muusta antikristuksen joukkokunnasta, joka uhkasi nousta ristinpyhättöä vastaan. Mutta ei mikään helvetin kiljuva jalopeura saanut lannistaa Herran pyhiä, heidän oli käytävä kiivaaseen Jumalan sotaan. Kaikkien veljien oli heti huomisaamuna lähdettävä taipaleelle niin pitkälle kuin kukin jaksoi, saarnattava kansalle ja kutsuttava Raumalle pyhän Henrikin muistojuhlaan. Tänä vuonna täytyi juhlasta tulla suuremman kuin koskaan ennen, sen täytyi sukeutua pyhäksi sotaretkeksi, johon oli kansa kutsuttava läheltä ja kaukaa. Ja pyhän äidin nimessä oli kaikkia kehoitettava tullessaan tuomaan antimiaan, niin että voitaisiin pitää suuri yhteinen ateria köyhille ja rikkaille.

Isä guardiaanin palopuhe sytytti raihnaisimmatkin veljet, ja oli kerran jälleen lentoa ja lämpöä siinä messussa, joka lopuksi pidettiin.

Jo aamulla anivarahin nähtiin luostarisillasta lynkkäävän yli monen kumaraisen ukon, niin että ristinkotiin lienee tuskin jäänyt muita kuin isä guardiaani ja ryhisevärintainen portinvartia. Yksin veli Tapanikin, luostarin metsämies, lähetettiin Satakunnan sisämaihin kutsumaan kansaa pyhän Henrikin juhlaan.

Mutta jo samana päivänä sai Satakunnan vouti Matz van Klewen hänkin tiedon munkkien väennostosta ja kapinahankkeista. Hän lähetti heti viestin Turkuun ja kutsui sotaväkeä järjestysvallan avuksi.