VII.

— Hajaantukaa!

Mutta isä guardiaanin kohtalo ja hänen vimmankaameat ennustuksensa olivat saattaneet väkijoukon sellaiseen kauhun tyrmistykseen, että he tuskin kuulivat Matz voudin huutoa.

— Hajaantukaa! Ampumisen uhalla, hajaantukaa!

Kaikki ne, jotka kuulivat nämä sanat, valtasi yhtäkkiä pakokauhu. Mikä ryntäsi millekin taholle, pitkin Rauman vartta niemen kärkeen ja toisaalle Lajon kylää kohden. Enin osa ryntäsi sillalle, niin että se ruski liitoksissaan, kaidepuut notkuivat ja monet putoilivat niiden yli virtaan. Virran takana ahtaalla kadulla tallattiin jalkoihin monia, sillä kauimmaiset, jotka eivät olleet mitään kuulleet, eivät olleet hätäisiä lähtemään pakoonkaan.

Munkkiparvi koki ehättää joukon jälkeen minkä kukin pääsi. Olavi ja Tapani väistyivät vanhusten tieltä ja jäivät niin aivan jälkimäisiksi. Verkkaan kulkivat he vanhojen veljien jälestä, kun nämä eivät väkijoukolta päässeet pois heidän tieltään.

Yhtäkkiä kuuli Tapani ratsun korskuntaa ja hengityksen tuhutusta aivan korvansa juuresta. Taakseen vilaistessaan näki hän Matz voudin ratsastavan kinterillään, ja vietävä huiskutti miekkaansa niin lähellä, että kylmät ilmaviuhkat lehahtelivat vasten kasvoja. Hän pysähtyi ällistyksissään ja koetti keikistää päätään, ettei toinen sohisi silmiä puhki.

— Elkää lyökö! pääsi häneltä.

— Menetkös siitä!

— Eihän tästä pääse.

— Mitäs tänne vielä tulitte. Tiehesi venkale!

Ja miekka halkoi yhä vimmatummin ilmaa ympäri hänen korviaan.

— Menenhän minä, menenhän! koki Tapani toimittaa ja riensi sillalle minkä toiset antoivat tietä.

Vouti varmaankin pelkäsi sillan pettävän, jos hän laskettaisi sille ratsuineen väkijoukon kinterillä. Hän jäi luostariluodon puolelle, ja sentähden saivat jälkimäisetkin pakenijat hieman rauhaa sillalle ehdittyään.

Sillan korvalla seisoi vanha Henrik Pakila. Vavahtelevin leukapielin oli hän nähnyt vanhan isä guardiaanin kohtalon. Vapisivat vieläkin kädet ja liikutuksesta värähtelivät uurteiset kasvot, kun hän riensi munkkien luo.

— Tulkaa meille! sammalsi hän kostein silmin. Ei ole suuret tilat sielläkään, mutta neuvotellaan, kunnes kukin ehtii katsoa tyyssijansa.

Hätiköiden alkoi kaikkien kunnioittama vanhus raivata hengellisille isille tietä läpi väkijoukon, niinkuin mikäkin lakeija, ja kumaraiset vanhukset seurasivat häntä.

Mutta Olavi ja Tapani poikkesivat syrjään ensimäiselle kapealle poikkikadulle ja pääsivät vähän väljemmälle.

Tuskin tuli heiltä virketuksi sanaakaan kulkiessaan. Järkyttävät tapaukset tuntuivat vieneen kieleltä puhelahjan, melkein pysähdyttäneen ajatuksenkin liikkeestään.

Saatuaan hieman tilaa hengittää tuli Tapani, joka oli tottunut veljien syömisistä huolehtimaan, ensiksi muistaneeksi runsaat eväät, jotka olivat nyt jääneet entiseen kotiin. Pitiköhän vouti, huovit ja sotamiehet ne saaliinaan nekin?

Hän oli aikeissa siitä kysyä. Mutta vilaistuaan veli Olaviin näki hän tämän kulkevan kajastelevin silmin, aivan kuin ylentyneenä kaiken maallisen yläpuolelle. Silloin ei Tapani rohennut virkkaa mitään, ei hyvistä eväistäkään.

Heidän umpimähkäiset askeleensa sattuivat viemään heidät Karjankedolle. Tapanin mielessä helähti silloin sulonkipeästi karjankellon kalkatus, ja tuokion ajatteli hän Kerttua. Mutta nämä muistotkin tuntuivat nyt ikäänkuin loitonneen, eikä Karjankedolla näkynyt muuta kuin muutamia pakenevia ihmisiä. Olavin kohtalonvakavia kasvoja nähdessä tuntui Tapanista aivan viheliäiseltä ajatella tällä hetkellä karjakelloja ja paimenhuhuiluja. Kun viime yön makeat unet Kertun lämpimissä hiipivät sittenkin hänen mieleensä, tuntui hänestä melkein, että juuri näiden syntisten unien tähden he olivatkin nyt joutuneet mierontielle. Siitä kiertyi ajatus takaisin äskeisiin tapahtumiin, ja hänen täytyi huokaista muistaessaan kodittomia veljiä ja varsinkin isä guardiaania. Mikähän hänen kohtalonsa on oleva? Nyt hän varmaankin riehui pimeässä tyrmässä kuin jalopeura häkissään.

Veli Olavi keskeytti hänen ajatusjuoksunsa.

— Missä ne hautarauniot ovat? kysyi hän.

— Hautarauniot? toisti Tapani kummissaan... Oliko isä Simon siis jo teloitettu ja haudattu!

— Vai miksi jättien haudoiksi sinä niitä sanoit?

... Ai niin, se puhui kiviröykkiöistä, joista oli erakkomaja rakennettava. Tapani oli näkevinään itsensä siellä muuraustyössä. Mutta samassa hän vaistomaisesti vilkaisi tiepuoleen, eikö siellä näkyisi Kerttua karjoineen. Ei näkynyt, ja rintaa vihlaisi niin kipeä kaiho.

He astuivat rinnatusten metsän sorkkateitä, ja päivän kallistuessa iltavinoon alkoivat jo jäädä jälelle tutuimmat lähiseudut. Tuontuostakin, missä vain oli tien varressa vähänkin avarampi ahoaukeama, kääntyi Tapanin katse yhä sinne pälymään. Mutta Kerttua ei näkynyt, ei kuulunut karjan kellojakaan.

Ja Olavin rinnalla painautui Tapani yhä syvemmälle metsien poveen.