IX.

Rusotti, rusotti metsäinen nummi laskevan auringon säteissä. Suruisena heitti laskeva aurinko metsäiselle nummelle veriruskeat säteensä.

Vielä syysauringon laskettuakin viipyivät Tapani ja Kerttu metsäisellä nummella verestävän iltaruskon kajossa. Kerttu oli kerännyt kasan tuoksuvia kanervia ja vihreitä katajanlehviä ja sitoi niistä köynnöskiehkuraa. Tapani oli hakannut pari paksua katajapuun tyveä ja laittoi ristiä kuorimattomista katajista. Ja työnsä lomaan hymyilivät he toisilleen onnen hymyä, lämmintä suruhymyä.

Ja työnsä säestykseksi mietti Tapani tätä iltaa, jona he olivat jälleen kohdanneet toisensa. Hän oli odottanut Vasaraisten tien varressa Kertun tuloa karjoineen ja oli aikonut siepata Kertun syliinsä niinkuin poika oli siepannut tytön siellä heinäniityllä. Mutta ei se käynyt aivan niin. Hän oli jo kaukaa katsellut Kertun tuloa, ja Kerttu oli tullut niin hitain askelin, allapäin. Hän oli silloin mennyt vastaan ikäänkuin epäröiden ja varoen, ja hiljaa oli Kerttukin tullut häntä vastaan. Mutta kun he olivat tulleet niin lähelle toisiaan, että näkivät toistensa silmiin, oli Kerttu tullut luo, painautunut hänen poveaan vasten ja alkanut nyyhkyttää, nyyhkyttää ilosta pitkän ikävän jälkeen, joka oli aivan kalventanut hänen päivettyneet poskensa.

Eivät he olleet monia sanoja puhuneet. Muutamin yksinkertaisin sanoin oli Tapani sanonut tulleensa vain Kertun tähden ja etteivät he enää eroaisikaan. Kerttu oli silloin tullut niin iloiseksi, niin tyynen ja miettivän iloiseksi, niin totisen iloiseksi, että häntä oli täytynyt katsoa aivan ihmeissään. Hän oli silloin kuin mikäkin pieni porvarin emäntä, nuori äiti eikä mikään karjatyttö.

Sitten oli Kerttu kertonut muutamin sanoin eroajan tapahtumista, ja silloin oli Tapani kuullut, että isä Simonin oli täytynyt kuolla. Kaameaksi oli se uutinen tehnyt Tapanin mielen, ja ikäänkuin verinen huntu kietoi hänen uuden onnensakin. Kertun noudettua vanhalle, sairaalle äidilleen maitotilkan lähimmästä talosta, olivat he tulleet tänne metsään. Sillä Tapanista oli tuntunut, että hänen täytyi tehdä se, mitä kukaan muu ei ollut uskaltanut esivallan pelosta.

Ja nyt sommitellessaan kuorimattomia katajantyviä ristiksi täytyi Tapanin ajatella isä Simonia. Hän näki mielessään isä guardiaanin ja veli Olavin rinnatusten. Molemmat paloivat, mutta Olavi paloi heläjävää ikikaihoa, joka verratessa tuntui melkein viileältä. Sillä isä Simon paloi karreksi, tuntui jo ammoin aikoja hiiltyneen. Mutta sillalla silloin kohtalokkaana päivänä, niin Tapanista tuntui, oli hän vielä viimeisen kerran leimahtanut taivahille. Kuinka kummallista oli sitä muistella! Täytyi kohottaa rintaa, nostaa päätä pystyyn... ikäänkuin hänen kunniakseen!

— Miten hän sai surmansa? kysyi hän, sillä kuolintapaa ei Kerttu tosiaankaan ollut maininnut.

— Tihru-Topihan se oli...

— Lyönyt pään poikki, täydensi Tapani kaamein miettein.

— Niin, minun piti olla karjalla, mutta kaikki muut olivat katsomassa.

— Ja sitten haudattiin kirkkoaidan taa...

Kerttu painoi päänsä alas ja sitoi seppeltään. Sillä sen oli hän jo sanonut.

— Hiljaa kuin koira, lisäsi Tapani rivakasti veistäen ristiään.

— Sanovat hänen puhuneen kunnialle käypiä sanoja kuninkaasta, sanoi Kerttu hiljaa.

Tapani oli vaiti kotvan.

— Niin, kyllä kuulin, sanoi hän sitten ja huokasi.

Oli jo pimeä ennenkun he saivat työnsä valmiiksi. He menivät vielä verekselle mullokselle kirkkoaidan taa. Tapani pystytti siihen katajaristinsä ja Kerttu ripusti sen olkapäille köynnöskiehkuransa.

He lähtivät, mutta hieman loitommalla kääntyi Tapani vielä katsomaan pimeässä häämöttävää ristiään. Siitä suuntautui hänen katseensa ympäröivään rytömetsään.

— Siinä on nyt sitten hänen viimeinen ristinkotinsa, virkkoi hän katkerahkosti. Lieneekö hän ollut ristinkodin viimeinen ylipaimen?

Hiljaa ja äänettöminä palasivat he tielle.

— Tiedätkö mitään muista isistä? tuli Tapani kysyneeksi.

— Niitä on vielä parinen Pakilassa. Sanovat heidän kirjoittaneen kuninkaalle ja anoneen papinvirkoja.

— Kerettiläiskuninkaalta, hymähti Tapani.

— Toisten sanovat lähteneen taivaltamaan teille tietymättömille.

— Kenties ovat menneet metsiin hekin, virkahti Tapani.

Hän ajatteli mielessään monia muinaisia hautaraunioita, joita sanottiin jätinmuureiksi. Kenties monet vanhemmistakin luostariveljistä olivat menneet niihin viettämään rauhassa viimeisiä päiviään ja saivat hurskailta ihmisiltä elatuksensa. Mutta jos he siellä kuolivat, kenties saivat hautansakin, mahtoi kai niiden nimi muuttua. Kenties niitä ruvettaisiin sanomaan "munkkien muureiksi"... olihan hän heidän kivimajaansa siellä metsässä kuullut kylissä nimettävän munkkilaisten luolaksi. [Satakunnan vesistön varsilla on siellä täällä omituisia kiviraunioita, joita kansa nimeää munkkilaisten muureiksi.]

Tapani vaipui siitä tuokioksi ajattelemaan Olavi erakkoa siellä luolassaan. Kun pian tietenkin tulivat kylmät syys-yöt, eiköhän hänen täytynyt hänenkin lähteä sieltä ihmisten ilmoille... Oli ensi tilassa käytävä häntä katsomassa.

Tapani heräsi näistä mietteistään Pakilan riihiladon kohdalla. Ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta menivät he sinne nukkumaan.

Aamulla hankki Kerttu poikasen sijaansa karjalle ja he lähtivät pyytämään kuulutusta Mathias papilta, joka oli muuttanut luostariin.

Oudoksuvin tuntein lähestyi Tapani tuttua siltaa, jota ikivanhat tervalepät varjostivat. Oudolta tuntui hänestä ajatella ristinkotia muiden kuin vanhojen isien asumana.

Portti oli seposen selällään. Ja jo sillalle näki kihlapari, että syyspäivän paisteessa ilakoi pihalla liuta pellavatukkaisia lapsia. Se oli Tapanista täällä _niin_ outoa, että häneltä pääsi herkkä, lämmin nauru. Kerttu vaistosi sen takaa jotakin, jonka piti ilahuttaa heitä molempia, mutta ei hän äkkipäätään oikein päässyt siitä selville, kuinka tähystikään sulhonsa silmiin.

Mutta lapset olivat älynneet tulijat ja katselivat iloisen uteliaina heihin.

— Metsämunkki! huudahti suurin heistä ja ilakoiden juosta tölmistivät he entiseen "puhtaan elämän pyhättöön" kertomaan isälleen ja äidilleen, että metsämunkki tuli Karja-Kertun rinnalla.

Silloin vasta Kerttu käsitti, mille Tapani oli niin reppoisasti nauranut. Ja hymystä hyrskyen astuivat he käsi kädessä sisälle.