Part 10
Mutta Ornella painoi päänsä vielä alemmaksi syvästi loukkautuneena noista viime sanoista, eikä opettajakaan vastannut hänen pilaansa, vaan toisti:
— Jos tarvitsette jotakin, niin sanokaa peittelemättä; ainakin vähän leipää ja liikkiötä ruokareppuunne. Ornella...
Tämä ojentautui heti suoraksi ja nuori mieskin nousi tuolilta, avasi reppunsa, seisoi hetken hiljaa ja sanoi sitten:
— Kiitos, en tarvitse mitään. Mutta jos sallitte, suutelen teitä.
Ja kun opettajä nosti päätään vuoteesta, nuori mies kumartui ja suuteli hänen hiessä kylpevää otsaansa. Sitten Ornella avasi oven, ja vieras poistui.
Varhain seuraavana aamuna Ornella meni veljesten luo pyytämään heitä noutamaan lääkäriä. Yöllä opettajan kuume oli kiihtynyt, ja hänen oli vaikea hengittää.
— Kuka oli teillä eilen illalla? Koira oli levoton, vaikka ei haukkunut.
— Ei meillä ollut ketään, Ornella valehteli häikäilemättä.
Lääkäri tuli vasta päivällisaikaan polkupyörällä yllään sadetakki, joka kiilsi kosteana ja josta valui sadepisaroita.
Lääkärin tummat suippopäähineen kehystämät kasvot tuntuvat sairaasta pahalta enteeltä, jolle tuollainen kuoleman esimaku ei kuitenkaan ole vastenmielistä. Hän on väsynyt. Ehkä Jumala tahtoisi ottaa hänet luokseen ja siten ratkaista hänen köyhän elämänsä ongelmat.
Mutta lääkäri rohkaisi hänen mieltään. Hänkin oli jo ikämies, väsynyt ja ujo, joka ei uskonut tieteeseensä. Hän kiinnitti aina koko huomionsa sairaan sydämeen. Kaikkein ensiksi hän aina kuuntelikin sydäntä, ja jos huomasi sen vahvaksi, hän selitti, että kuolevakin oli vapaa kaikesta vaarasta.
— Kaikki riippuu kokonaan sydämestä, hän selitti asettaen paikoilleen peitteen, tarkoin tutkittuaan potilaansa. — Ihminen kärsii enemmän tai vähemmän ja tuottaa toisille enemmän tai vähemmän kärsimystä riippuen hänen sydämensä laadusta. On turhaa hakea pahan syyta, olipa se ruumiillista tai henkistä, muista elimistä. Jos sydän on, niinkuin sen olla pitää, keskellä ruumista ja antaa verelle selvät määräyksensä, kaikki käy hyvin, se on kuin sotajoukon päällikkö. Teidän sydämenne on vahva; älkää siis olko huolissanne, vaikka lievä rintakatarri tuottaa teille vähän hengenahdistusta. Koettakaa päästä hikoilemaan. Keitetty maito ja villahuovat — siinä paras lääke.
Iltapäivällä kuume ja hengenahdistus kiihtyivät. Kun Ornella lähestyi vuodetta, hänestä tuntui melkein kuin hän olisi seisonut lieden edessä padan kiehuessa. Sairas ei sanonut mitään eikä edes vaikeroinut, kun yskänkohtaukset ahdistivat häntä pakottaen hänet hiukan kohottautumaan vuoteessaan. Ja Ornella katseli häntä säikähtyneenä, ollen kahdenvaiheilla, pitikö lähettää noutamaan hänen sukulaisiaan vai ei.
Sairaus sai molemmat unohtamaan edellisen illan omituisen vieraan. Niinä hetkinä, jolloin opettajalla oli rauhallinen olo eivätkä tuskat painaneet lamaan hänen ajatuksiaan, hän sekoitti isänmurhaajan kuvan toisiin, jotka kuumeen painajainen loi hänen mieleensä. Kaikki oli ollut unta, ja hänen elämänsäkin, joka häipyi kuin tämä kolkko sadepäivä, oli sekin pelkkää unta.
* * * * *
Veljekset olivat tavallistakin valmiimmat auttamaan ja hoivaamaan sairasta. He kävivät alinomaa kysymässä, miten sairas voi, ja Gesuino sytytti pieluksen yläpuolella riippuvan pyhänkuvan edessä olevan pienen lampun. Proto muisti, että hänen vaimonsa oli parantanut kaikenlaiset taudit lehmuksen kukista keitetyllä lääkejuomalla. Hänen itsensä oli tapana käyttää sitä lääkkeenä, ja hän valmisti sitä opettajalle. Hän vei sitä kiehuvan kuumana kupissa sairaalle, antoi hänen juoda ja tarjoutui valvomaan yön hänen vuoteensa ääressä.
— Ei millään muotoa, sairas kielteli; huomenna voin jo paremmin.
Mutta seuraavana päivänä hänen tilansa oli vieläkin huonompi.
Näin päivät kuluvat; opettaja tuntee voimiensa heikkenemistään heikkenevän, ja patjaan muodostuu syvä kuoppa. Ulkonakin on ruma ilma. Vettä valuu pilvistä alati, ja sateen rapinaa säestää meren ja tuulen kohina. Ornellakin on käynyt kalpeaksi, ja hänen kosteat hiuksensa näyttävät tummenneilta. Onneksi veljekset avustavat kaikessa. Proto lähtee isolla sinisellä perhesateensuojalla varustautuneena tekemään ostokset, ja kun hän palaa, hänen kenkänsä näyttävät kahdelta veneeltä, jotka juuri ovat pelastuneet rantaan myrskyävältä mereltä.
Eräänä iltana hän tuli kotiin mukanaan pieni pullo, joka oli huolellisesti kääritty paperiin ja haisi apteekilta, ja selitti käyneensä kysymässä neuvoa toiselta seudun lääkäriltä.
— Veljeni Gesuino on saanut keuhkokatarrin. Määrätkää jotakin lääkettä hänelle! Niin sanoin, ja hän kirjoitti tätä lääkettä. Se on hyvää yskään; lusikallinen joka tunti. Tässä se on.
Hän laski pullon piirongille ja pyysi Ornellalta lusikkaa.
— Hyvä, opettaja virkkoi. Ja te sanoitte, ettette luota lääkäreihin ettekä lääkkeisiin!
— Se tohtori, joka tavallisesti käy täällä, antaa ihmisten kuolla, sillä hän ei anna heille mitään lääkettä, Proto selitti, jottei tulisi puhuneeksi ristiin.
Ja hän pakotti potilaan ottamaan lusikallisen tuota lääkettä, joka oli vain viatonta mehua lasten yskään.
Siitä illasta sairas alkoi parantua.
* * * * *
Silloin opettaja antoi luvan ilmoittaa Antonion perheelle, että hän oli sairaana, jo senkin vuoksi, että ilma oli seljennyt; niin että Marga kenties voisi tulla tervehtimään häntä.
Gesuino lähti viemään sanaa perille ja palasi hiukan nolona mainiten vastaukseksi:
— Miniänne tulee heti ja ottaa tytön mukaan. Mutta...
— Mutta?
Gesuino virnisteli huulillaan, nyökäten päätään Ornellaan päin. Niin, olihan parempi, ettei lapsi saanut nähdä Ornellaa tuossa tilassa. Mutta miksi? opettaja ajatteli. Olihan Ola liian viaton ymmärtääkseen, miten Ornellan laita oli. Aikaihmiset olettavat lapsissa olevan samaa pahuutta kuin heissä itsessään ja herättävät heissä pahoja ajatuksia. Mutta Ornella oivalsi itsestään asian eikä tahtonut näyttäytyä Margalle. Hän tahtoi myös kostaa Gesuinolle.
— Jos sallit, Gesuino, menen sillä aikaa kuin sinä olet täällä, pesemään vaatteita kaivolle, siellä kun vielä on vähän aurinkoa.
Ja Ornella poistui odottamatta Gesuinon suostumusta, ja tämä loi hänen jälkeensä kiukkuisen kätseen ajatellen, että hän meni juttelemaan Proton kanssa,
— Mitä Marga sanoi teille? opettaja kysyi äänellä, joka oli käynyt heikoksi ja värähteli; mutta ei edes tämän äänen onnistunut hillitä Gesuinon suuttumusta. Kellervä nahalla päärmätty takki yllään ja päässä karvalakki painettuna myssyn tavoin pyöreiden, vihasta leimuavien kasvojen ympärille hän näytti villiltä eskimolaiselta.
Kiihoittuneena hän käveli edestakaisin huoneessa ja asettui sitten hajasäärin vuoteen eteen.
— Mitäkö miniänne minulle sanoi? Ei yhtään mitään. Hän oli kuin puusta pudonnut. Näyttää siltä kuin hän ei tietäisi asiasta hölynpölyä, ei edes missä tilassa tuo letukka on.
Ja kun opettaja lempeästi ja vaieten katsoi häneen, hän huudahti:
— Onpa se aika hävytön, tuo tyttöletukka! Mitä hänellä nyt oli tekemistä kaivolla? Eihän enää ole auringonpaistetta. Tuo tyttö tahtoo vain puhua Proton kanssa.
— Antakaa heidän puhella. Mitä pahaa siinä on?
— No eipä kylläkään mitään. Mutta ihmiset huhuilevat ja juoruilevat. Ja parasta olisi, että tuo tyttö pysyisi kotoisalla.
— Mutta tehän juuri annoitte hänelle sen neuvon, että hänen pitäisi lähteä ulos.
— Olisihan hän voinut mennä ullakkohuoneeseensa, Gesuino sanoi katsoen synkästi sinne ylös. Ja opettaja hymyili, mutta vain hetken, sillä toinen kysyi teeskentelemättömän raa'asti:
— Missä aiotte antaa hänen synnyttää kakaransa?
— Jeesus syntyi tallissa. Jumala kyllä pitää siitä huolen.
Gesuinon käsvot muuttuivat aivan sinertäviksi kaulaa myöten, ja hän mutisi:
— Jumala!... Jumala...! Sitten hän näytti tahtovan vaihtaä puheenaihetta. — Miniänne sanoi minulle, että hänen miehensä on ollut poissa asioilla viime viikosta alkaen; sentähden hän ei ole käynyt täällä.
— Se on yhdentekevää. Sanokaa minulle, miniänikö käski pitämään piilossa Ornellaa?
— Mutta johan sanoin, ettei hän tiedä tai ei ole tietävinään mitään koko asiasta.
— Ja kuitenkin kaikki sen tietävät, hän lisäsi kärsimättömästi. Ja vielä peläten, että Proto ja Ornella mahdollisesti keskustelivat toistensa kanssa, hän meni ovelle ja katsahti ulos.
— Antaa heidän olla rauhassa, opettaja rauhoitteli, Sitäkin suuremmalla syyllä, kun he kai näinä päivinä menevät naimisiin.
— Jumala tehköön niin kuin tahtoo, mies sanoi, palaten rauhoittuneena takaisin.
Silloin opettaja lausui sen ajatuksen, jota Gesuino jo oli kosketellut.
— Jumala, Jumala, saattaahan olla niinkin, mutta me sälytämme Jumalan hartioille kaiken vastuun, joka voisi tuottaa meille itsellemme vaivaa.
— Niin, se on vallan oikein, vallan oikein.
— Ja sanalla sanoen, toisen teistä tulee naida Ornella. Kumpi sen tekee, Proto vai te?
— Hirven liha ei ole koskaan minulle maistunut, Gesuino sanoi virnistellen vastenmielisesti ikäänkuin katuen, että oli sanonut liikaa, ja päätti olla jatkamatta. Mutta istuuduttuaan valkean ääreen hän kumartui kohentamaan tulta ja tunsi voimakkaasti tarvetta ilmaista tekemänsä päätöksen.
— Mutta jos veljeni tekee sellaisen tyhmyyden, vakuutan teille, että tuo tyttö pian saa pötkiä tiehensä. Siitä jumaliste minä pidän huolen.
Margan ja Olan tulo esti opettajaa lausumasta julki mielipidettään. Sitäpaitsi kaiken maailman surut unhottuivat, kun Olan läsnäolo kirkasti koko ilman. Ja hänen pienestä punaisesta villahameestaan todella säteili valoa ja lämpöä.
Sitävastoin tytön pienet kädet, jotka isoisä otti omiinsa, olivat kylmät kuin jää, ja pieni nenännipukkakin, joka hiipaisi hänen kasvojaan, oli kuin jäätynyt hedelmä. Mutta ruusuisesta suusta virtasi haaleaa lämpöä kuin maasta kevätaamun sarastaessa, ja hänen silmänsä loistivat kuin nouseva aurinko.
— En suutele sinua, jotta en tartuttaisi sinuun tautiani, isoisä sanoi ja työnsi, vaikka vastahäkoisesti, lapsen luotaan. Mene lieden ääreen lämmittelemään.
Mutta Ola katseli epäluuloisesti epämiellyttävää keltatakkista miestä, joka vielä oli kumartuneena tulen yli puhaltaen siihen.
— No, no, Ola, ei se ole mikään ihmissusi.
— Kuka se sitten on? tyttö kysyi, lapsellisen ja kursailemattoman uteliaasti. Ja tämä riitti pitkistä ajoista taas naurattamaän isoisää. Rypyt, jotka kärsimys ja tauti oli uurtanut hänen kasvoihinsa, loistivat kuin vaot pellossa auringon pilkistäessä esiin sateen jälkeen.
Marga katseli kylmästi vuoroin heitä kumpaakin osoittamatta uteliaisuutta. Hänen mauttomalla kultakudekankaalla päärmätty musta samettiviittansa loi häneen vanhankuosisen leiman, ja hänen sileät kylmästä vahvasti punoittavat kasvonsa, joita verhonneen villahuivin hän avasi, näyttivät maalatuilta, kuin öljytyiltä.
— Miksi ette heti lähettänyt meille sanaa? hän nuhteli lempeästi. Antonio lähti kotoä jo viime viikolla; hän aikoo hankkia kaloja suoraan maaseudun tukkukauppiaille, enkä minäkään ole ollut aivan terve; ei kukaan ole minulle kertonut, miten teidän terveytenne laita oli.
— Älä välitä siitä, opettaja sanoi hiukan kohottautuen paremmin nähdäkseen Olan. Nyt pursi on satamassa jälleen, ja kaikki paranee paranemistaan joka päivä. Mitä tuossa paketissa on? Muista, Marga, etten minä tarvitse mitään.
— Se oli Olan ajatus, Eikö totta, Ola, sinähän tahdoit tuoda tuomisia isoisälle? Tulehan tänne ja koeta pysyä paikoillasi silmänräpäys, sinä ainainen kiusankappaleeni...
Ola koetti kiivetä ullakolle, ja kun se häneltä kiellettiin, hän kysyi, missä Ornella oli, ja kuultuaan, että tämä oli pesemässä vaatteita, hän pyysi saada mennä sinne. Silloin Gesuino nousi ja tarjoutui saattamaan tytön sinne.
— Kas vain Gesuinoa! opettaja huudahti uhaten häntä kädellään. Näetkös, Marga, ystävämme Gesuino on pikiintynyt Ornellaan.
Marga ei nauranut eikä sanonut mitään, mutta siitä tavasta, millä hän kääntyi katselemaan Gesuinoa, kuin olisi nähnyt hänet ensi kerran ja erikoisten olosuhteiden vallitessa, opettaja älysi, että hänen pilansa oli Margassa herättänyt iloisen toivon.
Gesuino ei sanonut vastaan, vaan seisoi suorana ja vaieten lieden edessä ja päätti olla sen enempää paljastamatta intohimoaan.
* * * * *
Samana iltana kirjeenkantaja, joka harvoin ilmestyi tähän loukkoon, toi Ornellalle osoitetun kirjatun kirjeen, jonka hän jätti veljesten tupaan, ja nämä vuorostaan toivat sen opettajan asuntoon. Ornella otti kirjeen ja tarkasti sitä joka puolelta. Melkein saaliinhimoisin elkein hän repi auki kuoren, veti esiin itse kirjeen nähdäkseen allekirjoituksen ja luki hätäisesti muutaman sanan sieltä täältä. Sitten hän luki sen uudelleen alusta alkaen hitaasti, hyvin hitaasti, ikäänkuin ei olisi oikein kyennyt saamaan selvää käsialasta, ja pysähtyi välistä kuin miettien, miten hänen oli meneteltävä. Lopulta hän sanoi:
— ... serkkutomppelini, joka palvelee väessä ja joka nyt kirjoittaa minulle sentähden, niin hän sanoo, että ei ole saanut kotoaan kirjettä kahteen kuukauteen.
Hän jätti kirjeen pöydälle, aivan kuin ei olisi siitä välittänyt. Opettaja ei pyytänyt saada lukea sitä eikä tehnyt huomautuksia, mutta ei uskonut ainoata sanaa Ornellan puheesta.
Ornellakaan ei sanonut mitään, mutta jokainen hänen liikkeensä ilmaisi salaista mielenkiihkoa. Ensin hän katsoi pieneen kuvastimeen, jota opettaja käytti ajaessaan partaansa, ja silitti hiuksiaan molemmilla käsillään. Sitten hän käveli ympäri huonetta, siirteli esineitä, joihin ei koskaan muulloin kajonnut, ja pysähtyi tämäntästä ikkunan eteen, kuin typertynyt kärpänen, joka on kuvitellut voivansa lentää lasiruudun läpi ulos. Lopuksi hän kiipesi ullakkohuoneeseen, mutta palasi heti alas, ja hänen ensi katseensa kohdistui kirjeeseen.
— Minun täytyy huomisaamuna mennä hänen kotiinsa viemään heille sanaa, hän virkkoi ja taittoi jälleen kokoon kirjeen, jonka pisti avaraan taskuunsa. Ja samalla hän rypisti kulmakarvojaan ja oli olevinaan äkeissään.
Myöhemmin käytyään sulkemassa porttia hän palasi hymyillen ivallisesti ja silmät kiiluen häijyä vahingoniloa.
— Nuo kaksi hölmöä taas paraillaan riitelevät ja oikein aika tavalla. En ole koskaan nähnyt heitä niin kiukkuisina. Gesuino on vihainen kuin sonni.
— Miksi he riitelevät?
— Sitä en tiedä. Kuuletteko? Heidän äänensä kuuluvat tänne asti. Tänä iltana he tappavat toinen toisensa.
Ja tietäen, että he juuri hänen tähtensä riitelivät, Ornella kumartui hiukan sivulle kuin olisi ollut pakahtumaisillaan luonnottomaan nauruunsa.
Vuoteesta, jonka yli lieden hohteen lieventämä hämärä jo levitti harsonsa, opettaja piti häntä silmällä ja arvasi kaiken. Molemmat veljet kiistelivät siitä, kumpi heistä vastedes omistaisi Ornellan, ja tämä nauroi sentähden, ettei koskaan aikonut mennä kummallekaan heistä. Kirje, jota hän piteli lujasti nyrkkiinsä puristettuna taskussaan, varmaankin takasi hänelle aivan toisenlaisen ja paremman tulevaisuuden. Mutta kuka sitä tarjosi hänelle? Tämä salaisuus kiusasi opettajaa, mutta hän oli ääneti ja salasi ajatuksensa päästäkseen tuon salaisuuden perille.
Ornellä valvoi myöhään sinä iltana. Hän näytti tyyneltä istuessaan siinä pöydän aäressä työskennellen. Hän kutoi villasukkia opettajalle. Hän oli itse saanut tämän tuuman, sillä välistä hän osoitti todellista huolenpitoa vanhusta kohtaan, ja näitä sukkia hän tavallisesti kutoi huolellisen uutterasti mittaillen niitä vastatusten, jotta niistä tulisi sopivat ja yhtä isot. Sinä iltana han sitävastoin työskenteli koneellisesti, välittämättä muusta kuin että saisi ne valmiiksi.
— Ornella! opettaja sanoi äkkiä seuraten ajatuksenjuoksuaan. Sinun pitäisi ennen kaikkea ajatella vaatteiden valmistamista lapselle.
— Ajattelin sitä juuri, tämä vastasi nostamatta päätään; huomenna kun lähden viemään serkkuni kirjettä, ostan torilta vähän kangasta.
Hän siis aikoi lähteä ulkosalle, mutta mihin? Hän ei koskaän ennen ollut puhunut tuosta serkusta eikä sukulaisistaan.
Ja tultuaan ullakkohuoneeseen hän ei heti sammuttanut kynttilää, niin kuin tavallisesti. Silloin opettaja, jonka Ornella luuli vaipuneen uneen, taas sytytti kynttilänsä ja huomasi, ettei kynä eikä mustepullo ollut paikoillaan pöydällä.
Kun Proto seuraavana aamuna tuli tiedustelemaan opettajan vointia, tämä lähetti Ornellan torille ja pyysi miestä viipymään hetkisen. Protolle tämä oli erittäin tervetullutta, hän oli synkän näköinen, ja hänen silmänsä olivät turvoksissa kuin yönsä valvoneella; hänen oli tarve keventää sydäntään.
— Kuulitteko eilen illalla tuota melua? Alan uskoa, että veljeni Gesuino on pahanhengen riivaama — sanon tämän aivan tosissani. En ole taikauskoinen, mutta muistan ne jutut, joita vaimovainajani kertoi. Hän väitti, että kadotettujen sielut harhailevat maan päällä ja asettuvat typerien ihmisten ruumiiseen. Ja nyt alan luulla, että Gesuinoon on siirtynyt tuon isän sielu, jonka hänen omat poikansa murhasivat.
— No niin, mutta miten on teidän laitanne, Proto? Oletteko tekin kenties kadotetun hengen riivaama?
— Olettepa oikeassa, puhutte vallan järkevästi.
— Yksi hyvä puoli teissä molemmissa kuitenkin on: myönnätte aina, että minä olen oikeassa, vaikka silti yhä edelleen kohtelette toisianne pahoin. Miksi te taas eilisiltana riitelitte?
— Kuka sitä voisi selittää? Gesuino oli täältä tullessaan hirveän pahalla tuulella. Aluksi hän rääkkäsi koiraa, ja minä tietysti panin vastalauseeni. Ja siitä sukeutui riita.
— Kuulkaahan, Proto, opettaja sanoi hetken vaiti oltuaan, minun täytyy vielä pyytää teitä auttamaan minua eräässä asiassa. Ornella sai eilen illalla kirjatun kirjeen, ja viime yönä hän kirjoitti siihen vastauksen. Tahtoisin tietää, keneltä tuo kirje on.
— Näin kirjeen. Se tuli Genovasta ja oli käsialasta päättäen sivistyneen ihmisen kirjoittama. Mutta miksi ette kysynyt häneltä itseltään?
— En tahdo tunkeutua hänen salaisuuksiinsa. Se vain pahentaisi asiaa.
— Antakaa hänen siis mennä helvettiin, mista on tullutkin.
— On otettava huomioon lapsikin, joka on pelastettava.
— Menköön hiiteen lapsikin, Proto ärjäisi iskien nyrkkinsä pöytään. Te olette ihan liian vanhanaikainen. Saattepa nähdä, että vielä jonakin päivänä itse joudutte kiikkiin.
Opettaja ei pelännyt mitään, ei edes kirouksia ja karkeita sanoja, joita mies lasketteli Ornellasta, Gesuinosta, Jumalasta ja kaikista ihmisistä; Hän vaihtoi puheenaihetta. Kirje tuli Genovasta ja oli sivistyneen henkilön kirjoittama. Olikohan se Adelmo Bianchin lähettämä? Mitä tahansa saattoi odottaa tuolta tuulihatulta.
Opettaja kertasi ajatuksissaan, mitä oli tapahtunut sinä iltana, jolloin hän sairastui. Hän näki jälleen edessään isänmurhaajan, joka katseli Ornellaa ihastunein silmin, eikä hän enää epäillyt.
— Proto, hän virkkoi hiljaa, on välttämätöntä pitää silmällä tuota tyttöä. Tahdon tietää, minne hän menee ja mitä tekee tänä aamuna.
Proton valtaa uteliaisuus, ja hänen mielessään piilevä kauna ajaa hänet urkkimaan Ornellan askelia ja mahdollisesti kostamaan hänelle.
— Luottakaa minuun. Päivällisaikaan teen teille selkoa kaikesta. Lähden nyt heti.
Ja jo päivällisaikaan opettaja tiesi, että Orriella todella oli käynyt eräiden sukulaistensa luona, sitten hän oli ostanut kangasta torikauppiaalta ja oli lopuksi käynyt postitoimistossa.
* * * * *
Seuraavana päivänä huono sää alkoi uudelleen. Samoin kuin sotajoukko lyhyen levon jälkeen uudistetuin voimin hyökkää vihollista vastaan, niin myrsky, pakkanen ja lumi raivosivat kirouksenalaisen talon ympärillä.
Silti opettaja nousi vuoteestaan. Ornellan kutomat sukat, Margan Olan nimessä lahjoittama shaali ja lakki, joka hänellä vanhastaan oli, olivat hyvänä apuna talvitamineiden järjestelyssä. Näihin pukeutuneena hän katsoi kuvastimeen ja näytti mielestään itse talven ruumiillistumalta. Mutta sisimmässään hän tunsi kaiken uudistuneeksi ja mielensä olevan täynnä lujia päätöksiä tulevaisuuden varalie.
Hän istuutui takkavalkean ääreen ja alkoi lukea viime päivien lehtiä, mutta ei hetkeksikään herjennyt pitämästä silmällä Ornellaa odottaen sopivaa tilaisuutta pelastaakseen tämän siitä uudesta vaarasta, jota kohti hän sokeasti syöksyi.
Ornella ei tullut lieden lähettyville. Lopetettuaan askareensa hän istuutui pöydän ääreen ompelemaan lapsen vaatteita. Opettaja kuuli hänen raskaan hengityksensä eikä ollut varma siitä, etteikö hän mielessään hautonut synkkiä tuumia.
Joskus hän ajatteli, eikö olisi parempi noudattaa Proton neuvoa ja jättää tyttö omiin hoteisiinsa ja oman vaistonsa ohjattavaksi, joka oikeastaan parhaiten voi hyödyttää sellaista eläimellisen itsekästä olentoa, jollainen hän oli. Tosiasiassa ei mikään verenside yhdistänyt häntä Ornellaan; jos hän aikaisemmin olikin pitänyt tuota naista luonaan sovittaakseen nuoruutensa murhenäytelmän ja estääkseen sitä toistumasta, ei hänellä nyt enää ollut mitään syytä pidättää häntä, jos hänellä oli jokin keino tulla toimeen ja saada paremmat olot toisaalla.
Mutta ei, ei sittenkään! Sisimmässään hän tuntee, että syy on toinen, että on olemassa side, joka on verensidettä vahvempi; hän tahtoo saada tuon naisen lapsen sentähden, että se polveutuu siitä olennosta, jonka hän on saattanut hedelmälliseksi ja syössyt kuolemaan, ja että tuo lapsi on hänen oman elämänsä jatkoa. Ja hän tahtoo saada tuon lapsen valaakseen siihen tosi elämää, joka on elämää hyvässä, jotavastoin Ornella, jos hän ottaa sen huostaansa, opettaa sille pelkkää pahaa.
Todettuaan tämän hän teki järkähtämättömän päätöksen taistella, jotta hänen elämällään olisi oikeutuksensa ja voimaa omassa itsessään ylläpitää hyvän liekkiä... Hän alkoi uudelleen koetella siveellisiä taivutuskeinojaan Ornellaan nähden kuvaamalla hänelle kotiseutunsa yksinkertaista ja kiehtovaa elämää: se oli vanhanaikainen haalistunut maalaus, jota hän paranteli mielikuvituksensa väreillä ja vernissalla.
— Tähän vuodenaikaan meilläkin on pakkasta ja lunta, mutta se on vallan toisenlaista. Pakkanen oli kuivaa, lumi kovenee ja säkenöi kuin alabasteri, kaikki on puhdasta ja virkeää. Ja sisällä, pienessä talossani, jonka toivon voivani pian ostaa takaisin, on mukava asua, siinä on keittiö, jonka hella on niin iso, että kymmenen henkeä voisi piilottautua siihen. Ruokahuoneesta avautuu näköala laaksoon, kun taas yläkerran huoneet ovat vuorten puolella. Kun on kaunis ilma, näkee uskaliaiden metsästäjien kiipeilevän poluilla kallioiden halkeamissa. Heidän pukunsa on nahasta, ja he näyttävät metsän valtiailta. He ovat seudun rikkaimpien perheiden jäseniä ja koettavat kilvan osoittautua muita notkeammiksi ja rohkeammiksi. Eräs entinen oppilaani ei välitä kaatamastaan riistasta. Hän antaa palvelijansa tuoda sen kotiin metsästä, ja jos sen liha on hyvää, niinkuin esimerkiksi metsäsialla tai kuusipeuralla, hän lähettää sen lahjaksi ystävilleen, kuten kuninkaiden on tapana tehdä. Iltaisin hän usein kävi minua tervehtimässä, ja silloin sain kuulla kummia taruja eläimistä, joiden hän oli kuullut puhuvan, linnuista, jotka varastavat koristeita ja kultarahoja, susista, jotka ennen muinoin olivat ihmisiä. Kerran...
Hän koetti toistaa nuoren metsänkävijän juttuja saaden innoitusta omien sanojensa kaiusta, ja hän sekoitti omiin niukkoihin kokemuksiinsa metsästystarinoita, jotka oli lukenut seikkailukirjoista. Tämä oli ainoa keino kiinnittää tuon naisen sivistymätön sielu, ja hän viivähti tahallisesti kertomuksensa jännittävimmässä kohdassa pitääkseen vireillä hänen uteliaisuuttaan ja voidakseen sitten varmemmin jatkaa. Näin kilpikonna menettelee varovasti pyydystellessään myrkyllistä hämähäkkiä.
Illalla tulivat veljekset, ja Gesuinolla oli mukanaan äsken paistettuja kastanjoita polttavan kuumassa huivissa.
— Tunnustelepa, nainen, hän sanoi tuoden sen lähelle Ornellan kaulaa. Mutta tämä väisti ja poistui ylenkatseellisesti. Senjälkeen kuin hän oli saanut kirjatun kirjeen, hän ei sallinut veljesten laskea pilaa kanssaan. Vaieten hän pani kastanjat kulhoon ja kaatoi opettajan kehoituksesta viiniä laseihin. Sitten hän asettui paikalleen pöydän ääreen ja ompeli, ompeli, keskeyttäen työnsä ainoastaan kääntyessään valoon päin pujottamaan lankaa neulansilmään tai irroittamaan hampaillaan solmuja, joita kiusoittavaan lankaan punoutui itsestään.
Molempien veljesten ollessa huoneessa opettaja ei jatkanut kertomistaan. Hän tunsi, että se oli turhaa vaivaa, Ornella kun ei kuunnellut, ollen uudelleen sen ristiriitaisen voiman vaikutuksen alaisena, jonka ääni kaikui hänen sisimmässään. Hänen välinpitämätön ja ylenkatseellinen tapansakin osoitti, kuinka loitolla hänen ajatuksensa olivat heistä. Ja hekin näyttivät syventyneen omiin puheisiinsa, mutta opettaja huomasi, että Gesuino silloin tällöin salaa vilkaisi Ornellaan, kuin olisi ollut valmis heittämään silmukan hänen kaulaansa, jos hän koettaisi paeta. — Asia päättyy siten, että Gesuino nai Ornellan, opettaja ajatteli. Tämä ajatus huvitti häntä, mutta sielunsa syvyydessä hän silti oli surullinen, sillä asia oli surullinen, päättyi se miten tahansa.
* * * * *
Erääna iltana, kun Gesuino kumartui heittämään mustia kastanjankuoria tuleen ja Proto hitain hekumallisin siemauksin joi toista lasiaan viiniä, kuului joku kolkuttavän ovelle.
Ornella kavahti kuin unesta ja alkoi vapista kiireestä kantapäähän, mutta ei noussut avaamaan ovea. Gesuino sitävastoin nousi ja meni ovelle karskean näköisenä kuin susi olisi ollut ulkona, ja avasi, kysymättä, kuka siellä oli.
Kuin tuulen ajamana astui sisään kookas mies, yllaän musta sadetakki, joka kimmelsi sadepisaroista. Ensin opettaja luuli, että tulija oli lääkäri, mutta huomasi sitten, että se olikin Antonio.
— Te ette kai oddttanut minun tuloani, hän sanoi aäni puoleksi hilpeänä, puoleksi vakavana, mutta niinkuin aina teeskennellen. Ja te, hyvät herrat, suokaa anteeksi, että tulin sisään portistanne, joka oli selkoselällään.
— Se on totta, Proto myönsi, mutta meidän porttimme ei koskaan ole kiinni.
Gesuino avasi suunsa puhuakseen, mutta ei sanonut halaistua sanaa, ja toinnuttuaan ensi hämmästyksestään hän katseli takaa Antoniota, joka kursailematta riisui päällystakkinsa ja palasi entiselle paikalleen.
Seurasi hetken äänettömyys.
Ulkona tuuli riehui ja katkoi sadeverkkoja, paiskaten niitä rymisten västen talon seiniä, ja opettajasta melkein tuntui, kuin sade olisi tulvinut sisälle huoneeseen.
Antonio katseli ympärilleen löytääkseen jotakin, mihin olisi voinut ripustaa takkinsa, ja kun hän ei nähnyt muuta sopivampaa, hän heitti sen ullakolle johtaville tikapuille; puolihämärässä takki näytti kokoon lyhistyneeltä aaveelta.
Sillävälin Proto oli tyhjentänyt viinilasinsa, nousi, laski lasin pöydälle ja loi hänkin kiireisen katseen Ornellaan. Hän huomasi tämän siinä määrin vaipuneen omiin ajatuksiinsä ja olevan välittämättä ympäristöstään, että hän ajatteli:
— Kas, ystäväni, täällä sinä ja veljesi Gesuino olette liikaa. Pötkikää tiehenne!
Hän lähestyi liettä laskien kätensä veljensä olkapäälle:
— Tule, Gesuino, on jo myöhä!
Ja kun ei kukaan pyytänyt veljeksiä jäämään, molemmat nolon näköisinä sanoivat hyvästi ja poistuivat.
Samoin kuin isänmurhaajan käydessä talossa opettaja nytkin kuvitteli näkevänsä unta, ja silti hän tunsi, että Antonio oli tuonut mukaansa julman todellisuuden tuulahduksen. Tästälähin oli parasta, että unelmat haihtuivat ja romahtivat kasaan kuin vaate-aave ullakon tikapuille.
— Marga ja Ola lähettivät paljon terveisiä, Antonio virkkoi, istuutuen Gesuinon äskeiselle paikalle ja oikoen jalkojansa, joihin hän oli vetänyt ahtaat saappaat.
Nämä nimet ja terveiset saivat opettajan sydämen heltymään; hänen katseensa kohosi ja hän tunsi vielä hallitsevansa tapahtumia.
Opettaja pani merkille, että Antonio oli ruumiillisesti muuttunut kuin mies, joka on ollut sairaana tai kauan oleskellut vieraassa maassa. Hänen kasvonsa olivat käyneet ankaroiksi, ja niissä oli toinen ilme, vaikka ne olivat säilyttäneet puhtaat klassilliset piirteensä kuin kuvapatsas, jonka alkuperäiseen muotoon taiteilija ei ole tyytynyt, ja siksi sitä muunnellut. Hiukset, joissa ennen oli ollut keikarimainen jakaus, olivat nyt tuuheat ja pystyssä ja leikatut lyhyeksi voimakkaasta niskasta. Eikä silmissäkään, vaikka ne olivat kääntyneinä tuleen päin, ollut samaa kiiltoa kuin ennen. Ne piilivät jäykkinä kulmakarvojen alla, jotka milloin vetäytyivät ryppyyn, milloin taas oikenivat, seuraten liekkejä, jotka vuoroin leimusivat ja vaipuivat.
Veljesten mentyä ja Antonion lausuttua Margan ja Olan terveiset hänen äänensäkin oli vapautunut tavallisesta teatterimaisesta korostuksestaan, ja asetuttuaan tulen eteen mukavaan asentoon käsivarret ristissä hän virkahti karskisti:
— Tulin tänne lopullisesti järjestämään tätä Ornellan asiaa.
Jokainen hänen sanansa tuntui putoilevan kohtisuoraan maahan ja halkeavan kuin kovat hedelmät, kun niiden kuori on kypsä.
Ei kumpikaan toisista sanonut sanaakaan vastaukseksi. Ornella painoi päänsä vielä alemmaksi, eikä enää mielestään ollut ihminen, vaan kuollut esine hänen käsissään.
Antonio jatkoi:
— Me olemme kaikkien hampaissa tällä paikkakunnalla. Kaikki, vaimostani alkaen, ovat selvillä siitä, miten asian laita oikeastaan on, mutta he eivät ole sitä tietävinään, eivät hienotunteisuudesta, vaan tietenkin peläten minua ja kouriani. Mutta kaikki nauravat meille, he nauravat, koska ovat kateellisia, sekin on päivänselvää; jos olisin köyhä raukka ja vaimoni nuhtelisi minua, he eivät välittäisi minusta eivätkä asioistani. Onneksi ei laita ole niin, minä olen, mikä olen, ja vaimoni on ymmärtäväinen nainen. Mutta tiedän, että hänkin kärsii tästä ja että hänkin ansaitsee kunnioitusta eikä teeskenneltyä osanottoa ja salaista pilkkaa kanssaihmistensä puolelta: Ja tästä julkisesta häpeästä minä tahdon tehdä lopun.
— Nyt vastako olet huomannut kaiken tämän? opettaja kysyi.
— Nyt vasta, hyvä herra. Jos olisin älynnyt sen aikaisemmin, olisin myös aikaisemmin järjestänyt asian.
— Olisi ollut parempi karttaa sitä, kuin selvitellä sitä jäljestäpäin.
— Emme synny hampaat suussa, ja sanotaan, että tulee viisaaksi vasta kun on menettänyt hampaansa, kaikki hampaansa tietenkin.
— No saako siis tietää, mitä aiot tehdä?
— Se on hyvin yksinkertaista: viedä Ornellan synnytyslaitokseen, kauas täältä — olenkin jo tilannut paikan — ja odottaa, kunnes lapsi syntyy.