Part 2

— Ei hän ollut erittäin nuori, mutta näytti nuoremmalta kuin todella oli. Mutta älkäämme enää puhuko siitä — onhan siitä jo kulunut niin pitkä aika! nainen mutisi sulkien silmänsä ikäänkuin päästäkseen näkemästä menneisyyttä, tai ehkä pikemminkin peittääkseen intohimoisen rakkautensa, joka vielä kyti hänen povessaan.

— Muutaman vuoden aikana kuumekohtaukset näyttivät kadonneen, mutta viime kesänä ne taas alkoivat vaivata. Niin, tahdon saada sanotuksi, että poikanne on kiltti ja kärsivällinen ja koettaa kaikkialta hommata lääkkeitä saadakseen paranemaan minut, ja lukuunottamatta ylenmääräistä tupakoimistaan hänellä ei ole paheita. Silloin tällöin hän mielellään juo lasillisen tai pari viiniä, — mutta kukapa tässä ei joskus pitäisi lasista hyvää viiniä.

— Minä esimerkiksi en; olen ehdottomasti raitis.

Puoleksi avoimin silmin nainen katsoi häneen osaa ottaen ja veitikkamaisesti.

— Minä en ole koskaan nähnyt miestä, joka ei olisi juonut viiniä, enkä monta naistakaan. Täällä meidän kaikkien täytyy tehdä työtä, eikä meillä ole teattereita eikä muita huvituksia. Elämä on ankaraa, ja ainoa lohdutus on lasi hyvää viiniä.

— Mutta onhan teillä hyvät tulot.

— Aivan niin, kun raadamme otsamme hiessä. Maakamara on kitsas, meri epäluotettava, ja maatyöläiset ja kalastajat ovat keskenään yhdessä juonessa kiskoakseen itselleen niin suuren voiton kuin suinkin. Adelmo parka tunsi tämän väen tyystin, ja sentähden hänen onnistui pitää se aisoissa; varsinkin "meren roistot", niin kuin hänen oli tapana sanoa. Hän oli pienestä pitäen matkustellut, käynyt Intiassa ja Austraaliassa asti, ja hän sanoi, että merisatamat ovat kuin maito- ja viiniastiat, jotka vetävät puoleensa enimmin tartuttavia kärpäsiä. Antonio sitävastoin, hän jatkoi sen lyhyen vaitiolon jälkeen, joka aina erotti vainajan muiston elossa olevasta, ikäänkuin aukko olisi syntynyt hänen ajatuksiinsa niiden irtautuessa menneisyydestä — Antonio on suvaitsevampi, Hänkin on harhaillut ympäri maailmaa, mutta ihmisiä hän ei ole oppinut tuntemaan rahtuakaan. Hän on kuljeksinut kuin poika, joka karkaa kotoaan vieden rahoja mukanansa ja joka vain huvittelee. Aviomme ensi aikoina kaikki petkuttivat häntä tai oikeammin meitä, sillä silloin minäkin olin hyvin kokematon. Myöhemmin olemme viisastuneet maksettuamme runsaat oppirahat. Antonio lisäksi kernaasti huvitteli, tanssi kaiket yöt, joskus päivisinkin. Enhän ole hänelle mustasukkainen; mutta totta puhuakseni minulla on ollut katkeria hetkiä naisten tähden.

Opettaja nauraa hihitti hiljaa. Antoniolla muka ei ollut pahoja tapoja: viini, tupakka ja rakastelu olivat seikkoja, joista maailmanmiehen ei tarvitse pidättäytyä!

— Huomattuaan, että asiat kääntyivät huonolle tolalle, hän tuli järkiinsä ja kiristi ohjia. Mutta se minun täytyy tunnustaa, että hän vaikeimpinakin hetkinä aina kohteli minua kunnioittaen ja nöyrästi. Kun mies tunnustaa harha-askeleensa ja lupaa parantaa tapansa, mitä voikaan tehdä? Niin, ehkä ummistaa toisen silmänsä, jollei hän pidä sanaansa, varsinkin jos on olemassa joku, jolta tulee salata inhimilliset heikkoudet.

— Puhut kuin pyhimys, opettaja huudahti. Entä nyt...?

— Nyt, nainen keskeytti katuen, että oli tullut sanoneeksi liikaa, nyt kaikki käy hyvin. Antonio valvoo maatöitä ja pitää kalastajia tiukalla. Tänäänkin hän lähti Porto Corvoon kuultuaan, että meidän veneidemme kalastajat siellä piilottavat varastettuja kaloja.

— Montako venettä teillä on?

— Nyt niitä on neljä. Adelmo paralla oli kuusi, kuin hevoslauma. Onhan meillä hyvät tulot, mutta kulut ja verot ovat myös suuret. Tämä koskee huvilaammekin. Merellä on suden hampaat.

— Ja asutte täällä! opettaja huomautti katsellen ympärilleen pienessä synkässä pohjakerroksen huoneessa. Mutta nainen ei näyttänyt edes käsittävän, että perhe voisi osankaan vuodesta asua talon kauniissa huoneissa. Onhan täälläkin hyvä. Ei tarvitse kiiveskellä portaita.

— Ennenkuin tämä huvila rakennettiin, asuimme Adelmo paran kanssa pienessä huoneessa maalla.

— Ja silloin olitte onnellisempia?

— No... eipä niinkään. Olimme nuoria ja vastustuskykyisempiä.

— Mutta olethan yhä vielä nuori, opettaja sanoi katsellen sivulta naisen puhtaita piirteitä, jotka hopeanhohteisina pistivät esiin tuuheasta mustasta tukasta. Ja tämä hymyili ikäänkuin korostaakseen hänen sanojaan ja paljasti virheettömät hampaansa. Mutta siihen hymyyn sekaantui katkeruutta.

— Olen Antoniota viittätoista vuotta vanhempi... enkä siis enää nuori.

Hän herkesi hymyilemästä ja peitti hampaansa, niinkuin piilotetaan koriste, jota hätäiseltä on näytetty. Silloin opettaja kumartui hänen puoleensa kädet ristissä ja sanoi hiljaa:

— Eikä pikku tyttö ollut vielä siihen aikaan tullut maailmaan.

Molemmat olivat ääneti kuin vaipuneina rukoukseen.

Ja tytön henki liiteli huoneessa ja levitti uskonnollista salaperäisyyttä tähän synkkään suojaan, jossa esineet hukkuivat hämyyn ja ikkuna tummeni.

Epämääräisesti opettaja vaistosi, että nainen kätki sen onnen pinnan alle, jota hän tavoitteli ja johon ehkä uskoikin, kärsimystä, joka ei kadonnut kuumeen mukana. Ja nainenkin tajusi tuon hänen aavistuksensa ja molemmat tahtoivat avata sydämensä toisilleen, mutta eivät voineet.

Pikku tytön henki kutoi heidän ympärilleen kimmeltävämmän ja hauraamman verkon kuin hämähäkki pensaaseen. Se yhdisti heitä, mutta samalla se esti heitä lausumasta sanaakaan, joka olisi turmellut pienokaisen työn. Hänen tähtensä täytyi vaieta. Hänen tähtensä ei ilmakehää saanut häiritä pieninkään henkäys.

— Tämä on kenties pelkkä harhaluulo, opettaja ajatteli, mutta tiesi myös, että harhaluulo on ihmishengen veri.

Ja kun äänettömyys alko i tuntua ahdistavalta ja sanat olivat purkautumaisillaan esille vastustamattoman luonnonvoiman tavoin, kuuluivat ulkoa pikku tytön sormet rummuttavan ikkunaa, ikäänkuin hän olisi tahtonut tulla apuun rikkomaan äänettömyyden. Hänen punainen hameensa loi hohdettaan harmaisiin varjoihin, ja hänen hymynsä pudisti taas hereille elämän nukahtaneet voimat.

Oli jo pimeä, eikä isäntä ollut vielä palannut kotiin. Isoisä ja Ola istuivat keittiön oven suussa häntä odottamassa, ja Ornella, joka oli vienyt sairaalle ruokaa, hääri hellan ääressä paistinpannun kimpussa.

Opettaja kääntyi tämäntästä katsomaan Ornellaa melkein vastoin tahtoaan, katse tutkivana kuin pikku tytöllä tämän tähystellessä esineitä ja henkilöitä, joita ei vielä tunne. Tuon nuoren naisen, jonka muodot jo olivat täyteläiset kuin kolmikymmenvuotiaalla, vaaleat palmikot, hiukan karheat kuin tähkäpäät, ja käärityt sekä tiukkaan kiedotut ison pään ympäri, jonka valkeassa ihossa näkyi jokunen pisama, ja jonka pulleat käsivarret päättyivät isoja kukkia muistuttaviin käsiin — tuon naisen luuli opettaja jo ennen nähneensä, mutta missä, milloin? Sitä hän ei muistanut. Eikä tuo nainen miellyttänyt häntä, vaikka hän pani merkille, että tämä oli tavattoman hiljainen ja tyoteliäs ja kokonaan antautunut talousaskareisiin. Tuo hänen vaiteliaisuutensakin, johon ruumiillista hyvinvointia ilmaiseva lievä huohotus loi hiukkasen eloisuutta, hänen vartalonsa luja täyteläisyys ja hänestä uhoava kuin metsän eläimen haju vaikutti, että hän opettajasta tuntui kesytetyltä pedolta.

Ornella hääri ruoanlaittopuuhissaan koskaan kumartumatta lähemmäksi matalaa hellaa ja näytti ylhäältä katselevan halveksien kaikkea, mitä käsin kosketteli. Joka kerran kun Ola yritti lähestyä häntä, hän tuuppasi lapsen raa'asti luotaan oikean käden pivolla. Ola turvautui siis isoisäänsä. Ja siinä he molemmat istuivat oven pielessä vaieten, kuin olisivat jo vuosikausia tunteneet toisensa ja kuin olisivat sanoneet toisilleen kaiken sanottavansa.

Ulkona oli leuto ilta, lehtikujan suojassa oli pimeää ja kauempana harmaata, jonne pilkoitti työväen rakennuksesta valojuova. Sieltäpäin lemusi lannanhajua, joka sekoittui puutarhan sulotuoksuihin.

Ornellan herjettyä paistamasta alkoi kuulua meren kaukainen kumea ja yksitoikkoinen kohina, jonka lomiin sirkka jo kutoi kevyttä sirinäänsä. Äkkiä pihan hiljaisuutta häiritsi tuulenpuuskan kaltainen ääni. Kuuli selvästi piiskan läimäysten keskeltä tiukujen kilinää. Sitten kuului nuorelle kajahtava ääni, joka huusi:

— Hoi! Hoi!

Tytön silmät täyttyivät valoisalla ilolla.

— Se on isä! hän huudahti nousten varpailleen kuin nähdäkseen hänet jo kaukaa. Sitten hän kovin toimessaan asettui isoisän viereen ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Tehdään hänelle pieni kepponen! Mennään oven taakse piiloon ja pelästytetään häntä, kun hän tulee sisään. Isoisä suostui, ja siinä he nyt molemmat hymyilivät oven takana Olan painaessa kättään huulilleen pidättääkseen nauruaan.

Mutta koira, joka tuli sisään ennen isäntäänsä, oli vähällä turmella koko pilan. Läähättäen ja häntä pystyssä se hyppeli keittiössä iloisena, mutta samalla epäluuloisena, ja laukattuaan ympäri huonetta kuin pieni valkoinen mustasatulainen hevonen se alkoi haukkua nalkuttaa tuntematonta miestä. Mutta huomatessaan Olan viittaavan vaikenemaan se jäi seisomaan epävarmana, pää ja häntä koholla katsellen kohtausta silmillään, jotka olivat ilmehikkäät kuin ihmisellä.

Ornellakin suvaitsi ottaa osaa pilaan.

— Ola ei ole kotona, hän lähti kävelylle isoisänsä kanssa, joka saapui tänä aamuna, hän sanoi päätään kääntämättä Antonion astuessa huoneeseen. Ja tottuneena tällaiseen leikkisään petkutukseen Antonio oli uskovinaan.

— Kas vain niitä veitikoita, kun vielä lähtivät kävelylle. Ja minä kun toin pienen linnun sille tyttöheilakalle! Nyt päästän sen taas lentoon.

Silloin tyttö ei voinut hillitä malttamattomuuttaan, vaan tuuppasi ovea ja huusi:

— Olemme tässä! Olemme tässä!

Ja molemmat miehet syleilivät toisiaan hiljaa painaen tyttöä väliinä.

* * * * *

Vasta jäljestäpäin tulivat sanat, Antonio meni ensin tervehtimään vaimoaan. Sitten hän käski Ornellan kattaa pöydän ja nouti kellarista kaksi isoa viinipulloa, jotka olivat niin pölyisiä, etta näyttivät jostakin muinaisajan kaupungin raunioista esiin kaivetuilta. Sitten hän kehoitti isää istuutumaan pöydän ääreen ja taputti häntä olalle, aivan kuin olisi tahtonut sanoa:

— Vihdoinkin! Vihdoinkin minulla on tilaisuus antaa teille jotakin.

Nyt tuli keittiöön Tigrino, kulkukissa, jolla oli sinisenharmaat silmät ja joka kävellessään näytti venyvän ja kutistuvan kokoon turkkinsa harmaankeltaisten ja ruskeiden juovien liikkuessa. Ja ihmeteltävän sopuisina kissa ja koira asettuivat vierekkäin istumaan pöydän alle. Pöytä oli katettu aivan kuin juhlaan. Ornella oli arvaten Antonion tarkoituksen levittänyt pöydälle vastasilitetyn hienon liinan, kantanut siihen eheät lautaset ja lasiasettimet veitselle, haarukalle ja lusikalle.

Hän hinasi sitten lampun ylemmäksi, jotta se ylhäältä loisi kaikkeen pehmeämmän valon.

Ja hän sijoitti Olan niin, ettei hän häiritsisi miehiä, ja kuiskasi tälle, että hänelle tarjottaisiin kaikkea ja että hän olisi paikallaan ääneti.

Ola oli vaiti, mutta pani merkille tämän tavattoman komeuden eikä herjennyt katselemasta isäänsä, jossa niinikään näytti olevan jotakin erikoista. Olihan hän paremmalla tuulella kuin muina päivinä, kauniimpi ja ystävällisempi, mutta myös kerskailevampi. Ja ympärillä oli juhlantuntua, aivan kuin vieraiden käydessä, ja vaikka tytön täytyi istua hiljaa ja ääneti, hänellä oli hauskempi kuin muilla, kun sai kuulla niin paljon uutta ja nähdä uusia kasvoja. Tyttö säpsähti, kun isä sanoi, täytettyään isoisän lautasen punaisilla ja valkoisilla liikkiönpaloilla:

— No, kerrohan nyt!

Nyt isoisänkin kasvoihin tuli toinen ilme: olihan hän mies, joka saapui kaukaisilta mailta ja joka puhui poikansa kanssa toisella tavalla kuin Olan kanssa.

Ornellakin oli vallan toisenlainen kuin niinä iltoina, joina äiti makasi vuoteessa. Hänellä oli nyt yllään valkoinen esiliina, ja tarjoillessaan aterian aikana hän kumartui samoin kuin kylpylaitoksen ravintolan tarjoilijat. Haaveellinen sädekehä ympäröi pöytää, ja Ola oli mielestään kuin katselija teatterissa, jossa todellisuus näyttämöllä käännetään ylösalaisin ja silti liikuttaa sydäntä enemmän kuin todellisuus.

Isoisä puhui, aika ajoin pysähdyttäen hitaan pureskelunsa, ääni kumeana ja melkein karheana. Eihän siinä kosketeltu tärkeitä tapahtumia, mutta mainittiin asioita, joita ei vielä koskaan aikäisemmin oltu kuultu. Ja isän huudahdukset ja keskeytykset, jotka osoittivat, että jutut yhtä paljon huvittivat häntä kuin Olaa, loivat niihin vilkkaampaa väritystä.

Sitten isäkin alkoi kertoa. Olivathan hänenkin tarinansa pelkkiä tuttuja seikkoja, mutta hänen kertominaan ne tuntuivat uusilta sentähden, että niissä esiintyi yksityiskohtia ja lisähavaintoja jotka eivät olleet ennestään tunnettuja. Pari kolme kertaa Olan teki mieli korjata, mutta hän ei uskaltanut.

Opettaja sitten taas kuunteli ja katseli poikaansa, kuin olisi nähnyt hänet ensi kerran. Ja sama erottavan etäisyyden tunne, joka oli täyttänyt hänen mielensä hänen seisoessaan yksin pääteasemalla, palasi jälleen. Mutta uudelleen tytön läsnäolo täytti tämän masentavan tyhjyyden.

— Sinusta on tullut iso ja roteva, isoisä sanoi, katsellessaan nuoren miehen ranteita ja voimakasta päätä. — Sinusta on tullut aika mies.

Ja hän tuntui viivähtävän tätä viime sanaa lausuessaan äänessä surun vivahdus siitä, että hän ei itse ollut, niinkuin oli toivonut, saanut tehdä nuorukaisesta miestä, vaan että sen oli tehnyt itse elämä kohtalokkaine voimineen.

Poika oivalsi hänen ajatuksensa ja alkoi lausuilla osaksi vilpittömän tunteen, osaksi vereensä sekaantuvan hyvän viinin vaikutuksesta, luoden hyvän näyttelijän tavoin katseen vastakkaisella seinällä riippuvaan peiliin:

— Kaikesta saan kiittää teitä. En unhota yhtään mitään. Se varallisuus, josta nyt nautin, johtuu kokonaan teidän hyvistä neuvoistanne ja antamastanne esimerkistä. Seisoessani joskus syvän kuilun partaalla olen oitis ajatellut teitä, ja minusta on tuntunut, kuin joku salainen voima olisi vetänyt minut takaisin. Ja tuo hurskas nainen, jokä paraikaa lepää tuskanvuoteellaan, kuinka monta kertaa hän onkaan kuullut minun unissa mainitsevan teidän nimeänne! Ja tämä suloinen lapsi voisi kertoa, että olen puhunut hänelle ennemmin teistä kuin Jumalasta. Eikö se ole totta, Ola?

Ola purskahti nauruun. Se oli tyytyväisyyden naurua, kun isä niin juhlallisesti vetosi häneen, mutta se saattoi myös olla ilkkumista. Tämä näytti olevan Ornellan käsitys, hän kun näpsäytti tyttöä päähän korjatessaan lautasia pöydästä, osoittamatta muutoin vähintäkään mielenkiintoa miesten keskusteluun.

— Älkäämme liioitelko, opettaja virkkoi, äänessään lievä ivansävy, joka joskus kuulosti hänen puheestaan hänen tietämättään. Olisinhan voinut tehdä enemmän sinun hyväksesi, mutta ikavä kyllä olin heikko, ikäänkuin olisin ollut todellinen isä. Mutta kun kohtalo on ollut sinulle suopea, niin kiittäkäämme Herraa, Onni suosii meitä.

Hänkin kääntyi tyttöön päin ja nyökäytti päätään, Tyttö kuunteli silmät säteillen, mutta ei nauranut tällä kertaa, sillä hän ei ollut oikein ymmärtänyt, mutta vastasi päätään sirosti kallistaen isoisän päännyökkäykseen.

Ja vanhus joi uudelleen, kohottaen lasia häntä kohti.

* * * * *

Jäätyään kahdenkesken miehet puhelivat vapaammin polttaen piippua. Heidän piippunsakin ilmaisivat heidän erilaisia luonteitaan. Opettajan piippu oli lyhyt, yhdestä ainoasta kappaleesta, varsi oli mustunut aikojen kuluessa ja pesä vanhanaikainen, Antonion piippu taas oli pitkä ja imuke koristettu hopeaheloin. Heidän tapansa polttaa piippua oli niinikään erilainen; edellinen imi sitä hellittämättä ja hekumallisesti kuin lapsi äitinsä rintoja, jälkimmäinen poltteli rajusti joka hetki ottaen piipun hampaista ja syljeksien siekailematta ympärilleen.

— Olenko todella tyytyväinen? Totta kai olen tyytyväinen! hän huudahti innokkaasti, ja hänen äänenpainonsa kuulosti vilpittömältä. Tietysti olisin vieläkin tyytyväisempi, jollei vaimollani, Margalla, olisi tuota tautia. Meidän kesken sanoen, luulen samoin kuin lääkärikin, että tuo tauti johtuu etupäässä hermoista ja että se aikaa myöten paranee, jos hän suostuu vaihtamaan ilmanalaa. Mutta siinä kohden hän on kovin itsepäinen. Hän ei koskaan liiku ulkoisalla eikä pidä vieraista.

Entä miten hän siis suhtautuu minuun?

— No mutta te — sehän on vallan toista. Hän on odottanut teitä kuin Messiasta. Hän on jo pitkät ajat odottanut teitä. Ja luulen, että juuri teidän täälläolonne tekee hänelle hyvää.

— Niin, olen pannut merkille jotakin omituista vaimosi silmissä ja äänessä. Hän puhuu esimerkiksi hyvin omituisella tavalla vainajasta, ensimmäisestä miehestäan.

Antonio laski rajusti piipun pöydälle ja nauroi, Mutta hänen naurussaan öli ontto ja teennäinen kaiku.

— Siinä nyt ollaan! Hänen päähänpiintymänänsä on ajatella tuota erinomaista Adelmoaan kuin sankaria ja pyhimystä. Luulenpa, että hän tekee tuon saattaakseen minut mustasukkaiseksi. Tuota Adelmoa en tuntenut, mutta olen kuullut hänestä yhtä ja toista! Hän oli vaimoaan vanhempi, ja hänen valokuvassaan, jota vaimoni säilyttää kuin pyhäinjäännöstä, näkee rumat, tavattoman pitkät kasvot ja ahneet silmät syvällä kuopissaan. Huhuillaan lisäksi, että hän sodan loppuvuosina osoitti suurta myötätuntoa vihollisia kohtaan ja oli laivoineen yhteydessä heidän kanssaan.

— Puhutpa sangen rumasti, poikaseni, vanhus sanoi hyväntahtoisesti. Ja näyttää siltä, kuin vaimosi olisi todenteolla onnistunut tehdä sinut mustasukkaiseksi.

— Ei! Ei! Antonio vastusteli ottaen jälleen käteensä piipun, jota katseli tarkoin, aivan kuin ei olisi sitä ennen nähnyt.

— Sehän olisi luonnotonta. Olenhan, hitto vieköön, nuori ja terve, vapaa huolista ja epäluulosta. Ja näette tämän piipun. Se oli kelpo Adelmon piippu, jonka hän oli ostanut Hollannista. Poltanhan sillä mielikseni.

Ja kerskaillen hän pisti sen suuhunsa. Silloin opettaja ajatteli, että piippu ei ollut ainoa Adelmon jättämä peru, josta Antonio hyötyi. Ja hänestä tuntui, kuin hänen suussaan olisi ollut karvas maku. Margan hänelle puoleksi uskomat salaisuudet palasivat jälleen hänen mieleensä.

— Vaimosi odotti minua, hän virkkoi, kuin itsekseen. Hän on hyvä, eikö niin?

— Hyvä ja kunnollinen. Hän on hyvin työteliäs ja elää yksinomaan kotia, minua ja tyttöämme varten. Huomenna saatte nähdä hänet. Me muutoin olemme täydelleen yhtä mieltä. Koko omaisuus on tosin hänen, mutta minä puolestani uhraan kaiken työni ja voimani tehdäkseni sen korkoa tuottavaksi. Tänään minun olisi pitänyt tulla teitä vastaan. Muttä siitä ei tullut mitään, minun kun täytyi lähteä matkaan pitämään perheen puolta. Ja ajattelin, että hän, isäni, sen hyvin ymmärtää ja on siitä mielissäänkin.

— Teit todella siinä oikein.

— Ja omaisuus tuottaa hyvin sentähden, etta minä olen tällainen. Toisen käsissä kaikki olisi mennyt hukkaan. Teen tilin Margalle joka kolikosta, ja itse elän kuin poika talossa, sen Margakin myöntää. Oh, hän jatkoi koroittaen ääntään ja pullistaen rintaansa, ei kukaan voi väittää, ettei minusta ole tullut kunnon miestä, vaikka karkasinkin kotoa ja palkitsin hyväntekijäni kiittämättömyydellä.

Tämä kosketteli opettajan salaisimpia ajatuksia. Mutta hän ilmaisi epäröimättä mielipiteensä. Hän esiintyi mielellään oikaisijana, tapa, joka kenties oli jäänyt häneen kouluajoilta. Olihan hän aina, kun joku poika oli salaa tehnyt pahaa, koettanut houkutella hänestä esille totuutta ja valaista hänen sieluaan selvittämällä hänelle tuota pahaa. Hän sanoi siis aivan tyynesti Antoniolle:

— Jos Marga koettaa saada sinut mustasukkaiseksi, niinkuin mainitsit, ja joutuu tuohon hermostuneeseen tilaan, niin hänellä kai on siihen aihetta. Nainen, joka on täysin onnellinen, ei ajattele sellaisia seikköja.

— Mitä me oikeastaan tiedäme naisista! Kaikki he ovat, varsinkin rakkausasioissa, vähän hassuja. Marga oli mustasukkainen ensimmäiselle miehelleenkin, joka ei totisesti ollut mikään kauneuden perikuva. Hän juoksi tämän jäljessä öisinkin ja kertoo itse seuranneensa häntä kalaretkillekin. Kerran myrsky yllätti heidät, niin että hengenlähtö ei ollut kaukana. Minulle hän ei koskaan ole näyttänyt mustasukkaisuuttaan, mutta luulen silti, että hänessä sitä on tai ainakin oli aviomme ensi vuosina.

— Avio on pyhä, opettaja sanoi vakavasti, eivätkä sellaiset pilvet saa sitä pimittää, varsinkaan kun on lapsia. Mies, joka solmii avioliiton, ottaa hartioilleen vastuun Jumalan edessä. Hän on viljelijän kaltainen, joka on ottanut tehtäväkseen kasvattaa uusia, terveitä ja voimakkaita taimia huostaansa uskotussa maassa. Lapset ovat elämän kukkia.

Antonio tuprutteli sauhuja piipustaan hiukan suutuksissaan, kun saatettiinkin epäillä hänen oivallisia aviomiehen ja isän ominaisuuksiaan.

— Aviossa on todella suuri edesvastuu, hän viimein virkkoi käyttäen jälleen tuota mahtipontista äänensävyä, joka teki epäiltäväksi hänen sanojensa vilpittömyyden. Mutta jos tekin olisitte ollut naimisissa, tietäisitte, kuinka taitava ja kärsivällinen täytyy olla voidakseen ylläpitää sopua, ettekä soimaisi miestä, joka joskus lähtee kotoa viattomalla tavalla huvittelemaan.

— Siinä nyt ollaan! Myönnät siis, että joskus menettelet väärin vaimoasi kohtaan.

— Väärinkö? Väärin menettelee mies, joka riistää rakkautensa vaimoltaan ja ennenkaikkea hänen omaisuutensa. Minä puolestani voin vannoa, että en koskaan ole tuhlannut ropoakaan naisiin jo siitäkin syystä, etteivät he sitä ansaitse. He ovat kaikki enemmän tai vähemmän lutkia — hän vakuutti sylkäisten kauas — ja nepä juuri juoksevat miesten perässä, varsinkin kun mies — sanottakoon se aivan vaatimattomasti — on nuori ja vahva niinkuin allekirjoittanut. Toiselta puolen juuri sentähden, että aivan uhkuu terveyttä, tarvitsee huvitusta. Eikä hyvä puoliso, jollainen Marga on, oikeastaan ole siitä pahoillaan. Emme enää elä vanhaan aikaan, ja Salomokin oli useamman kuin yhden naisen tarpeessa.

Opettaja lakkasi polttamasta. Hän tunnusti, että kaikki, minkä Antonio oli sanonut, oli järkevää; mutta silti tämän sanat herättivät hänessä tyytymättömyyttä ja vastenmielisyyttä.

— Sillä tavoin joutuu paheen liejuun, hän huomautti, kuitenkin mielessaan se surullinen vakaumus, että toinen ei häntä käsittäisi. Ymmärrän harha-askelen, joka aiheutuu rakkaudesta, mutta en sellaista, joka johtuu riettaudesta. Miehen pitää tyytyä yhteen naiseen ja naisen yhteen mieheen, se on Jumalan käsky, sitä vaativat elämän laitkin. Tiedän, että jos olisin mennyt naimisiin, en koskaan olisi pettänyt vaimoani.

— Juuri siitä syystä olette visusti varonut ottamasta itsellenne vaimoa.

Opettaja ei heti vastannut, mutta hänen kasvonsa, jotka olivat olleet kelmeät kuin hänen lasinsa, hulmahtivat äkkiä punaisiksi. Oliko se halveksimista, tunnonvaivaa, mielipahaa vai häpeää? Ehkä kaikki nämä intohimon veriset kukat yhdessä olivat järkyttäneet hänen mielenrauhaansa.

— Rakas poikani, hän sanoi ensi kertaa mainiten häntä tällä nimellä, olet ehkä oikeassa. En voi arvostella sellaista, mitä en tunne. Ja minä ja sinä, me edustamme ikäänkuin todellisuutta ja unelmaa. Mitä sinä tiedät minusta? Et ainakaan tiedä, puhunko ehkä kokemuksesta sentähden, että olen elänyt ja hairahtunut, ja annanko sinulle neuvojani suojellakseni sinua suruilta.

Mutta nuori mies oivalsi ainoastaan hänen sanojensa ulkonaisen puolen.

— Tiedän aina tarkoin, kenen kanssa olen tekemisissä, hän virkkoi melkein töykeästi. Olen oppinut tuntemaan maailman ja ihmiset liian hyvin antaakseni enää petkuttaa itseäni. Ei kukaan voi tehdä minulle pahaa.

— Suru ei tule toisista, se tulee omasta itsestämme ja luonnosta. Tänään olet vahva — entä huomenna?

— Huominen on Jumalan kädessä, toinen virkkoi hilpeästi kaataen itselleen viimeisen lasillisen viiniä ja ravistaen ylösalaisin käännettyä pulloa, ikäänkuin siinä vielä olisi piillyt viinitilkka. Mutta hän ei juonut. Hänen mieltään pahoitti, että kasvatusisä oli niin alakuloinen. Mutta hän ajatteli samalla, että mies, joka ei juo, aina hieman saarnailee ja on ikävä. Nuori mies tahtoi saada hänet paremmalle tuulelle, niin että hän viettäisi edes jonkin hauskan hetken. Aluksi hän siis kosketteli hauskempia asioita.

— Kun tässä puhumme Margasta, tahdon kertoa teille, miten tulin hänet tuntemaan.

Ensin hän meni katsomaan, oliko Ornella todella vetäytynyt keittiön vieressä olevaan pieneen huonepahaiseensa. Hän palasi ja istuutui entiselle paikalleen juoden huomaamattaan viimeisen lasillisensa viiniä.

Tuo tyttö on niin hirveän utelias. Näyttää siltä, kuin hän ei välittäisi mistään, mutta aina hän silti heristää korviaan. Ohimennen sanoen, Marga kaikin mokomin tahtoo pitää häntä talossa, sillä tietäkää, että vaimoni olisi mustasukkainen palvelijattarille, mutta Ornella taas on sukua hänen hellästi rakastamalleen Adelmolle.

— No niin, hän jatkoi hiljaisella äänellä ja hilpeänä, kuten ehkä muistatte, minulla oli täällä toimi tullilaitoksessa, ja valmistauduin karabinieerialiupseeriksi. Minulla oli vakavat, korkealle tähtäävät tuumat. Toivoin ennen pitkää pääseväni vääpeliksi ja aikaa myöten kenraaliksi! Miksikäs ei? Lujasti ponnistellen ehkä olisin tämän korkean arvon saavuttanutkin. Siihen aikaan en ajatellut naisia. Olin pyytänyt siirtoa kaupunkiin, jossa saattaisi paremmin opiskella, mutta myös päästäkseni täällä asuvan aliupseerin rouvan komennon alaisuudesta. Tuo nainen pakotti meitä solttuja raatamaan puutarhassaan, joka on Margan viinitarhan rajoilla.

"Marga oli vähää aikaisemmin jäänyt leskeksi, eikä häntä koskaan näkynyt. Tunsin hänet vain nimeltä, tai oikeammin kuulopuheista. Juoruttiin paljonkin hänen miesvainajastaan, kerrottiin, että tämä oli ollut itävaltalaisten urkkijana, että hän oli löytänyt aarteen ja varastanut sievoisen rahasumman vanhalta tädiltään, joka oli kasvattanut hänet ja joka sittemmin kuoli surusta. Työskennellessäni aliupseerin vaimon puutarhassa katselin Margan tiluksia ja huvilaa tavallani ivallisen uteliaana ja ajattelin leskeä, joka ei kokonaiseen vuoteen ollut liikkunut ulkoisalla, vaan istui kotona itkien mokomaakin miestä, joka — niin huhuiltiin — oli rikastunut vaimonsa kautta ja jättänyt hänelle kaiken omaisuutensa.

"Tosiasiassa ajattelin, että Adelmo varmaankin oli ansainnut kalastuksella suunnattomasti rahoja sodan aikana, sillä hänen veneensä kävivät kalassa silloinkin, kun se oli kiellettyä. Mutta ihmisillä on aina puhumista miehestä, joka on rikastunut, ja siihen aikaan puhuttiin pahaa Adelmosta, niinkuin nyt puhutaan pahaa minusta, joka olen nainut hänen leskensä. Ja monet sanovat, että nain hänet rahojen tähden, vaikka menin naimisiin rakkaudesta.

"Rakastin häntä jo ennenkuin hänet tunsin, ja hän oli totisesti ensimmäinen rakkauteni.

"Olin silloin melkein vain poika, ja vaikka olin kuljeksinut maailmalla enkä ujostellut naisia, en ollut vielä koskaan ollut todella rakastunut.

"Kun aliupseerin vaimo tuli puutarhaan valvomaan työtäni, hän aina puhui minulle salaperäisestä naapurinaisesta ja sanoi, että tämä oli hyvin kaunis ja oli herättänyt suurta intohimoa monessa miehessä, muiden muassa Adelmon veljessäkin, joka oli toivottoman rakkautensa tähden lähtenyt Jaavaan, missä onneksi yhä vielä oleskelee. Ja hän kertoi, ettei edes ollut mahdollista nähdä tuota naista, hän kun ei ottanut vastaan muita kuin lähimpiä sukulaisiaan eikä enää koskaan tahtonut liikkua kodistaan mihinkään, uskollisena miehensä muistolle.

"'Lyödäänkö vetoa, että minun sittenkin onnistuu nähdä hänet?' sanoin aliupseerin vaimolle eräänä lokakuun päivänä. — 'Ei kai tuossa ovettomassa ja ikkunattomassa talossa sentään asu ihmissyöjiä! Vannon, että minun onnistuu tavata tuo Marga rouva hänen omassa huoneessaan.'

"Aliupseerin vaimokin oli kaunis, veikeä nainen, joka kernaasti seurusteli kanssani, ja luulenpa, että hän juuri sen vuoksi piti minua työssä puutarhassa, huvitellen alinomaa ja kiihoittaen minua puhumalla rakkaudesta, naisista ja varsinkin Margasta.

"'Mies voi tehdä kaiken, mitä tahtoo', hän sanoi merkitsevästi.

"'Mutta käyköön miten tahansa, te olette todistajanani, että tarkoitukseni on ainoastaan saada läheltä nähdä tuo kuuluisa kaunotar.'

"Tunnustan suoraan, että aliupseerin vaimo avusti minua yrityksessäni ja salli minun tehdä aukon pensasaitaan, jotta voisin päästä puutarhan viereiselle pihalle. Kuten jo mainitsin, oli lokakuu ja vielä lämmintä kuin kesällä. Kasarmissa nukuimme ikkunat auki ja omasta kämpästäni saatoin lehtimajan lomitse nähdä Margan ikkunan valon.

"Ja eräänä yönä tunkeuduin tuolle pihalle huopakengät jalassa vallan kuin salakuljettajia vaaniessamme, ja hiivin hiljaa eteenpäin. Unhotinpp, mainita, että olin hieronut ystävyyttä väenrakennuksen koiran kanssa, joka usein tuli pensasaidan ääreen haukkumaan kanojamme. Viskasin sille joskus makupalan, ja kuten tunnetaan, koirasta tulee suun välityksellä ihmisen ystävä. Se alkoi haukkua minun päästyäni pihaan, mutta tultuaan lähemmäksi ja huomattuaan minut tuttavaksi se rauhoittui. Sitten se iloisena juoksi edelläni, kuin olisi tuntenut hyvät aikeeni ja näyttänyt minulle tietä.

"Näin saavuin lehtimajaan. Olette kai huomannut, että Margan ikkuna on matalalla? Laskeuduin polvilleni ja konttasin lähemmäksi paremmin nähdäkseni. Ja onni suosi minua, jopa liiaksikin.

"Marga, jonka luulin paraikaa rukoilevan miesvainajansa sielun puolesta, huuhteli käsivarsiaan ja kaulaansa, niinkuin hän vieläkin tekee, ennenkuin menee levolle. Näin hänet siinä hartiat ja rinta paljaina, hiukset käärittyinä solmuun päalaelle. Hän oli kaunis kuin marmoripatsas. Hänen pyyhkiessään ja hieroessaan vahvasti pyyheliinalla ihoaan, se kävi ruusunpunaiseksi. Hän nosti nuorekkaita käsivarsiaan, käänteli ja väänteli niitä ja tarkasteli niitä kauan. Sitten hän tarkkaavaisesti katseli sydämenmuotoista syntymämerkkiä, joka hänellä on keskellä povea. Minä heittäydyin melkein pelästyneenä maahan ja jäin siihen makaamaan, kunnes hän sulki ikkunaluukut, ja kaikki oli hiljaista.