Part 11
— Entä sitten?
— Sitten aion huolehtia heidän toimeentulostaan. Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön!
— Ja sillä tavoin saat kaksi perhettä.
— No niin, olkoon menneeksi, saan kaksi perhettä ja aion tehdä työtä kummankin puolesta. En suinkaan ole ensimmäinen, enkä viimeinenkään.
— Tietääkö vaimosi tämän päätöksesi?
— Hän ehkä tuntee sen, sillä hän arvaa kirotun hyvin salaisimmatkin tuumani, mutta hän on vaiti niinkuin tavallisesti ja antaa minun toimia, hän kun tosiasiassa on varma siitä, etten minä ole niin suuri lurjus, jollaiseksi minua luullaan. Hän on vain puhunut kanssani teistä ja on pyytänyt minua tekemään kaiken, mitä ikinä voin, taivuttaakseni teidät palaamaan meidän perheeseemme, ja sen olen luvannut ja toivon voivani pitää lupaukseni.
Opettaja ei vastannut heti. Hän tuntui taas punnitsevan asian parasta ratkaisua, mutta ei nytkään voinut löytää muuta kuin yhden ainoan.
— Minä palaan kotiseudulleni; olen jo ryhtynyt neuvotteluihin taloni ostamisesta takaisin. Ornella lähtee mukaani, ja jos niin tarvitaan, annan hänelle ja lapselle nimeni.
Antonio purskahti nauruun, mutta seuraavassa tuokiossa hän hykersi käsiään ikäänkuin tukahuttaakseen sopimattoman hilpeytensä ja kävi äkkiä taas vakavaksi.
— Nuo ovat vain kauniita romanttisia haaveita, joihin näillä seuduilla ei ole totuttu.
— Mutta minun kotiseudullani ne vielä ovat voimassa, opettaja väitti vastaan, jälleen rohkaistuen.
— Sielläkään ne eivät enää ole paikallaan. Ihmiset ovat tähän maailman aikaan käytännöllistä väkeä jotka nauravat noille yksinkertaisille kristityille, jotka hukkaavat aikaansa kaivamalla kuoppia veteen.
— Naurakoot, vain, mutta selitä minulle, mitä tarkoitat noilla veteen kaivetuilla kuopilla.
— Tarkoitan, ettei kestä kauan, ennenkuin Ornella joko pötkii tiehensä tai tuottaa teille ikävyyksiä jonkun perheystävänne kanssa.
Tällä kertaa Ornellan täytyi hillitä ivahymyään. Noiden kahden miehen kiista virkisti häntä, ja hän alkoi uudelleen ommella tuumien, miten auttaisi opettajaa vapautumaan Antonion vallanalaisuudesta. Kun Ornellan aika tuli, hän kyllä osaisi hoitaa asiansa, mutta hänen tuumansa olivat vielä niin sekavat ja kätkeytyneinä sielun salaisiin uumeniin, että hänellä oli sämanlainen tunne kuin kiinnisaadulla rikoksellisella, nähdessään, että hanen entinen rakastajansa oli oivaltanut ne.
Opettaja sanoi:
— Jättäkäämme sikseen tulevaisuus ja puhukaamme nykyhetkestä. Sanohan meille ensin, miten olet näin suuresti muuttunut. Mistä johtuu, etta karkoitettuasi ensin Ornellan talostasi iskuin ja potkuin nyt tahdot tehdä hänestä melkein toisen vaimosi?
— Ettekö te sitten koskaan ole muuttanut mieltänne? Ettekö ole koskaan katunut, mitä olette tehnyt? Minäkin olen kärsinyt näiden kuukausien aikana. Ja te kieltäisitte minulie poikana ollessani antamanne opetukset, jos todenteolla pitäisitte minua sydämettömänä pahantekijänä. Eilen täytin kolmekymmentä vuotta, hän sanoi nousten äkkiä. On jo aika tulla järkeväksi. On myös aika ottaa varteen, mitä oma arvo vaatii. Joskus itserakkaus ja ylpeys voi muuttaa rosvonkin hyväksi ja tunnolliseksi ihmiseksi. Ja puhuessani rosvoista tahdon sanoa, että tällä jutulla on ruma puolensa. Eräähä yönä päästitte asuntoonne isänmurhaajan Adelmo Bianchin.
Kääntyen pois liedestä opettaja vastasi kovalla lujalla äänellä:
— Se on totta, Bianchi kävi täällä eräänä iltana ennen sairastumistani. Miksi otat sen asian puheeksi?
— Sanokaa minulie ensin, mitä hänellä oli täällä tekemistä.
— Mistä sen tiedän? Kävi tervehtimässä entistä kotiaan — niin hän itse selitti — ennenkuin lähti ulkomaille.
— Ja tuon te uskotte! Tuo mies on röyhkeä lurjus, joka avaa suunsa vain valehdellakseen. Muuten hän on kurja raukka, tarvitsee vain muistaa, mitä hän on tehnyt. No niin, hän poistui täältä todella samana yönä lähtien Genovaan, eikä hänellä ollut ropoakaan taskussa; hänenhän aina onnistuu piilottautua ja livistää tiehensä kuin ketun. Genovässa hän sai työtä ja oppi valmistamaan ruokaa; hän aikoo pestautua kokiksi Etelä-Amerikan ja Euroopan väliä kulkevaan laivaan. Hän on hankkinut itselleen väärän passin ja siirtää matkapäivänsä tuonnemmaksi, jotta neiti Ornella tulisi hänen luokseen myttyineen.
Samoin kuin keskustelun alussa ei kumpikaan toisista sanonut mitään. Opettaja katseli lakkaamatta Ornellaa. Hän näki naisen kohottavan päätään joltisenkin ylpeästi, mutta taas painavan sen alas hänen katseensa vaikutuksesta.
Häiriintymättä Antonio jatkoi:
— Tuo mies on lähettänyt Ornellalle kirjatun kirjeen, jonka ehkä olette nähnyt. Hän ehdotti siinä, että tyttö tulisi hänen luokseen niin pian kuin suinkin, tietysti ensin hankittuaan itselleen passin, ja Herra ties mitä kaikkea hän on sanonut. Ornella vastasi suostuen ehdotukseen ja odottaa nyt vain, että saa paperinsa järjestykseen lähteäkseen matkaan, niin juuri, tuo tuossa myttyineen!
Tuo tuossa myttyineen! Nämä sanat osuivat opettajaan kuin nyrkinisku ja saivat hänet tuntemaan häpeällistä ja nöyryyttävää kipua. Ja sisäinen kostontunne, jota hän ei voinut eritellä, pakotti hänet vuorostaan loukkaamaan Antoniota.
— Nyt oivallan menettelysi syyn. Ei siis säädyllisyydentunne saanut sinua toimimaan, vaan mustasukkaisuus!
Ja ehkä tämä väite osui oikeaan, sillä Antonio ei kiivastunut, vaan huomautti ainoastaan:
— Vai ei säädyllisyydentunne! Jos jonakin päivänä isänmurhaaja joutuu kiinni ja todennäköisesti hänen kanssaan hänen ystävättärensä, ja jos kuulustelun aikana, joka toistamiseen on siirretty juuri sentähden, että Bianchia yhä haeskellaan ja etta toivotaan lopulta saatavan hänet kiinni — jos sanon silloin teidän nimenne ja koko tämä naurettava juttu joutuu huomion esineeksi — onko se mielestänne hauskaa?
— Anteeksi, opettaja sanoi, mutta miten olet päässyt kaiken tämän perille?
— Se ei kuulu asiaan; tiedän, minkä tiedän.
— Mutta oletko varma, että kaikki tuo on totta?
Silloin Antonio pyörähti ympäri kuin olisi istunut kiertotuolilla ja osoitti sormellaan Ornellaa tehden ylenkatseellisen eleen.
— Kysykää häneltä, onko tämä totta..
Näin Ornellan jutun käsittely näytti alkavan.
— Ornella, opettaja virkkoi, saithan kirjatun kirjeen ja sanoit, että se oli serkultasi; Mitä nyt vastaat Antonion väitteisiin?
— Kirje, jonka sain, oli serkkuni kirjoittama, tämä vastasi jatkaen ompelemistaan välinpitämättömän näköisenä. Voittehan mennä sukulaisteni luo ja pyytää saada lukea sen.
— Mikä serkku? mikä serkku? Antonio huusi menettäen malttinsa. Voit vetää nenästä tuota pyhimystä, mutta et minua. Sinulla ei ole serkkuja, ja ne sukulaiset, joista puhut, ovat apurejasi tässä siistissä jutussa. Ja juuri tuo parittajatätisi on ottanut järjestääkseen paperisi kuntoon.
— Tarvitsenhan paperit lähteäkseni täältä opettajan kanssa.
Antonio kirosi puoleksi kiukuissaan, puoleksi piloillaan ja sanoi:
— Että sinä Ornella olet röyhkeä, sen olen tiennyt, mutta että röyhkeydessäsi voit mennä noin pitkälle, se on uutta minullekin. Sanopa minulle: viime lauantaiaamuna kävit postissa ja sait uuden kirjeen, johon vastasit maanantaina kirjatulla pikakirjeellä. Oliko tämäkin kirjeenvaihtoa serkkusi känssa?
Ornella ei vastannut. Opettaja puuttui jälleen asiaan.
— Ornella, emme tahdo sinulle mitään pahaa. Sinun pitäisi sanoa totuus, ainakin kiitollisuudesta. Muutoin... jos aiot lähteä täältä, ei kukaan...
— Älkää puhuko noin! Antonio huudahti hiukan ärtyneenä. Olen jo sanonut, mitä aion tehdä, enkä muuta päätöstäni. Tahdon vain sanoa ja toistaä: Jos lapsen syntymän jälkeen tahdot mennä hiiteen, tai, mikä olisi vielä pahempaa, matkustat tuon houkkion luo, niin ole hyvä. Mutta lapsen aion ottaa huostaani.
— Ornella, ajattele tarkoin asiaa! opettaja kehoitti.
— Missä Bianchin kirjeet ovat?
— Kylläpä te osaatte nalkutella, Ornella huudahti äkkiä rohkaistuen. Hän pudotti permannolle kapalokääreet, joita paraikaa päärmäsi, veti avarasta taskustaan kaksi rypistynyttä kirjettä jä näytti aikovan heittää nekin lattialle, mutta hillitsi itsensä ja laski ne pöydälle.
— Anna nuo kirjeet minulle, Antonio käski mahtipontisesti kuin isäntä ainakin, ja otettuaan ne käteensä hän tarkasti kuoria. Ensimmäinen oli osoitettu Bianchin huvilaan ja toinen merkitty postiin jääväksi. Tuo mies oli ollut hyvin selvillä asioista.
— Lue ne ääneen! opettaja käski vuorostaan.
Synkän huoneen läpi, joka oli tämän näennäisesti jokapäiväisen ja värittömän näytelmän tapahtumapaikkana, puhalsi isänmurhaajan, tuon "ihmisistä kurjimman" vaikutuksesta runouden tuulahdus niistä ilmavista avaruuksista, joihin ainoastaan mielikuvitus kohoaa:
"Ornella, suo anteeksi että rohkenen mainita sinua ristimänimelläsi ja sinutella sinua, mutta siitä illasta alkaen, jolloin näin sinut synkässä kirotussa entisessä kodissani, olen lakkaamatta keskustellut kanssasi; sinä olet toverini myrskyisellä matkallani, ja päivin puhumme toistemme kanssa ja öin lepäämme yhdessä kääriytyneinä samaan unelmien peitteeseen.
"Ornella, minun kohtaloni on samanlainen kuin Vaeltavan juutalaisen, Jerusalemin suutarin, jonka aina uudelleen täytyy alkaa matkansa maailman ympäri, ja maailma on hänelle vain pieni puutarha, jossa hän ainaisesta vaeltamisestaan huolimatta tuntee olevansa vanki ja jossa hänellä ei ole muuta lohdutusta eikä muuta surua kuin katsella tähtiä tai rukoilla aurinkoa, että tämä säteillään saisi hänet raukeamaan tyhjiin. Mutta tätäkään ei hänelle ole suotu, vaan hänen täytyy elää ikuisesti, kärsiä ikuisesti. Hän tahtoi vastustaa Jumalan rakkautta, ihmisenä hän nousi vastustamaan niitä lakeja, jotka hallitsevat ihmiselämää, ja hänen rangaistuksensa on vuorostaan joutua inhimillisten lakien ulkopuolelle. Kuolemaa ei ole hänelle suotu, elämääkään ei enää ole hänelle suotu — sellainen minäkin olen".
Tässä kohden Antonio, joka innostui oman äänensä kaiusta, kysyi osaksi ivallisesti, osaksi uteliaasti:
— Mutta mitä hiidessä tuo mies, se Jerusalemin suutari, olikaan tehnyt?
— Kun Kristus Golgatalle kulkiessaan uupui ristinsä painosta, muuan katsojista sanoi: "Nouse ja kulje edelleen, kulje edelleen!" Silloin Kristus kohottautui sanoen: "Ja sinun pitää kulkeman ikuisesti." Tuo mies oli Ahasverus, vaeltava juutalainen, näin opettaja vakavasti selitti.
Antonio jatkoi lukemistaan:
"Sellainen minäkin olen, jos sinä, Ornella, kiellät minulta apusi. Jos sinä olet kanssani äitinä, puolisona ja sisarena, olen sitävastoin uudestisyntyvä elämään, tulen samanlaiseksi kuin se viaton olento, jota kannat sydämesi alla, ja me kaksi, minä ja lapsesi, joka on oleva minunkin lapseni, elämme sinusta ja sinun rakkaudestasi.
"Vannon sinulle, Ornella, etten suutele edes sormenpäitäsi, ennenkuin olet täyttänyt pyhän äidinvelvollisuutesi. Ja tahdon omistaa sinulle kaiken huolenpitoni. Lepään jalkojesi juuressa kuin uskollinen koira, ja sinä voit nukkua rauhassa, vaikka myrsky raivoaa ympärilläsi tai vaikka jalopeurat saartavat kotimme".
— Loruja! Antonio huudahti, mutta ei kuitenkaan nauranut, eivätkä hänen silmänsä hellittäneet kirjettä.
"Oli Jumalan lähettämä mielijohde, että sinä iltana palasin synkkään kotiini. Kuvittelin, että tuli vielä paloi takassa, ja että vanhempieni leppyneet henget odottivat minua siellä antaakseen minulle anteeksi ja siunatakseen minua. Ja olin aikonut ottaa sieltä jonkin muiston, okariinan, jonka sulavat sävelet olivat säestäneet ensilempeni unelmia, ja lisäksi äitini vihkisormuksen. Ja tulen löysin tuikkimassa sinun silmistäsi, Ornella, ja soiton ja vihkisormuksen, ne vein mukanani lapsensydämessäni, rakkaudessani sinuun, Ornella.
"Ornella! Lausuessani tämän nimen kuulen vielä leppien suhinan auringonpaisteiselta kedolta suvituulten puhaltaessa, kun rypäleet alkavat punoittaa ja satakieli nokkii kypsää viikunaa tehdäkseen laulunsa vielä suloisemmaksi. Matkustamme kauas pois, Ornella, mutta jos sinä minua rakastat, niin kaikkialta, erämaista ja kaupunkien likaisilta kujilta, löydämme kesän viinitarhoja, ja satakieli laulaa meille sydämessämme".
Opettaja kuunteli tarkkaavasti, jännittyneenä kuin kieli, joka on valmis väräjämään. Sillä paikalla, jossa Antonio nyt istui punoittavana ja pöyheänä osaksi teeskennellen, osaksi todella hilpeänä, opettaja kuvitteli vielä näkevänsä synkän, kokoonkyyristyneen isänmurhaajan ja koetti arvailla mielessään, minkä vaikutuksen tuon poloisen sanat toisen suussa tekivät Ornellaan. Mutta vilkaistuaan tähän hän näki hänen uudelleen kumartuneen ompeluksensa yli, vain ylenkatseellisen suun ympärillä kevyt vastenmielisyyden ilme. Ja kun Ornella huomasi, että häntä pidettiin silmällä, hän peitti tämänkin tunteittensa ulkonaisen ilmauksen vetäytyen täydellisen välinpitämättömyyden kuoreen.
Toisessa kirjeessä puhuttiin ainoastaan käytännöllisistä seikoista, jotka vahvistivat Antonion mainitsemia asioita, Isänmurhaajalla oli vielä työtä Genovan satamassa ja hän hieroi sopimusta ison valtamerihöyryn kokin paikasta: Han odotti Ornellaa, joka huolimatta tilastaan näytti luvanneen matkustaa hänen luokseen mitä pikimmin.
— Oivallista! Antonio huudahti taittaen kokoon molemmat kirjeet ja pistäen ne housuntaskuunsa. Senjälkeen hän seisoi hetken miettien otsa rypyssä. Ulkona ilma oli tyyntynyt, ja huoneen äkillisessä hiljaisuudessa pimeä tuntui painavan kasvojaan ikkunaruutuun ottaakseen osaa tähän vakavaan näytelmään.
Sillä kaikki kävi todella jännittäväksi, kun Antonio äkkiä sanoi mahtipontisesti aivan kuin sotamies, joka on hetkeksi nukahtanut ja vaistomaisesti herää juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin pitää marssia eteenpäin:
— Ja nyt, Ornella, kokoa kamssusi, ja lähtekäämme. Varhain huomisaamuna, hän lisäsi kääntyen opettajan puoleen, Marga lähettää luoksenne palvelijattarensa huolehtimaan siivouksesta ja kaikesta, mitä tarvitsette.
Ornella ei kohottanut päätään, mutta herkesi ompelemasta, neula vielä pistettynä kankaaseen, ja hänen asentonsa muistutti opettajan mielestä kilpikonnaa, joka, kun sitä hätyytetään, pysähtyy paikalleen vetäytyäkseen panssarinsa sisään.
Opettajakin oli ääneti. Hän tunsi, että tuona pimeänä yönä oltiin tultu tienristeykseen, jossa ainoastaan vaisto saattoi pelastaa ihmisen, ja hän odotti, että Ornella sanoisi jotakin, tämä kun oli heistä kolmesta enimmin vaisto-olento. Hän otti neulan kapalositeestä, pisti sen raivokkaasti takaisin kankaaseen ja nosti sitten uhmaten päänsä:
— Minä en tule mukaan.
Mutta Antonio ei menettänyt malttiaan, vaan kääntyi opettajan puoleen:
— Koettakaa te taivuttaa häntä. Luulen, että se on velvollisuutenne.
— Ei kukaan tiedä paremmin, mikä on velvollisuuteni, kuin minä itse. Ornellan pitää jäädä tänne, ja minä kehoitan häntä vuorostaan täyttämään velvollisuutensa.
— Te olette haaveilija ja pysytte aina haaveilijana, anteeksi, että sanon sen kursailematta. Ennenkuin kolme päivää on kulunut, Ornella on tipotiessään, enkä minä, jumaliste, salli lapseni syntyvän kadulla ja että sitä retuutetaan ympäri maailmaa veijarien ja jätkien seurassa.
— Jos hänen on välttämätöntä paeta, hän pakenee siitäkin paikasta, jonne aiot viedä hänet. Sitä hän totisesti ei tee. Tiedän, kenen kanssa olen tekemisissä, ja sanon toistamiseen, että hän heti lapsen synnyttyä saa tehdä, mitä tahtoo. Oletko ymmärtänyt? hän huusi Ornellaan päin kääntyen. Lähde heti paikalla liikkeelle.
Ornella ei hievahtanut paikaltaan, ja hänen silmänsä tuijottivat nyt opettajaan, kuin hänen kohtalonsa olisi riippunut vanhuksesta eikä tuosta toisesta. Mutta opettaja tunsi itsensä jälleen usvien ympäröimäksi ja huomasi Antonion äänenpainossa niin taipumattoman päättäväisyyden, ettei tietänyt, mitä tehdä. Hän turvalitui toistamiseen Ornellan vaistoon, ja vastaten hänen rukoilevaan katseeseensa hän virkkoi tyynesti:
— Ornella, sinun itsesi pitää vapaasti tehdä päätöksesi. En voi enää kauempaa tunkeutua sinun ja Antonion väliin. Lapsi kuuluu teille molemmille, ja kaikki on tehtävä sen pelastumiseksi.
— Tahdon jäädä tänne ainakin muutamaksi päiväksi. En tahdo, että minua noin pakotetaan, Ornella sanoi, mutta Antonio ei antanut hänen jatkaa.
— Mutta minäpä aion pakottaa sinut heti lähtemään kanssani. Tunnen sinut, sen hyvin tiedät, ja asia on heti ratkaistava.
— Entä jollen tahdo lähteä? Jos huudan apua.
— Älä pakota minua menettämään kärsivällisyyttäni! Tiedät, miltä nyrkkini maistuvat.
Näin sanottuaan Antonio lähestyi naista, ikäänkuin paremmin näyttääkseen, kuinka pitkä hän oli, ja muistuttaakseen hänelle valtaansa ja myös koetellakseen häneen jälleen mieskohtaista lumousvoimaansa, mikä yksin saattoi taivuttaa tuon naisen seuraamaan häntä.
Ornella ei hievahtanut eikä muuttanut ilmettään, vaan seisoi tyynenä ja kylmänä, neula ainoana aseena.
Silloin Antonio todellä menetti malttinsa. Hän tarttui näisen olkaan kuin kiveen, jonka aikoi viskata kauas, ja ravisti häntä. Kapalokääre liukui Ornellan sylistä, ja tuossa kaameassa hiljaisuudessa saattoi kuulla hänen tukastaan putoavan hiusneulan rapsahtavan lattiaan.
Opettaja nousi nojaten kättään tuoliin, aivan kuin ennen koulussa palauttaakseen vallattomat oppilaat järjestykseen. Mutta tyyneys ja vakavuus, jota hän koetti säilyttää, katosi hänestä kokonaan, sillä hermostunut vavistus alkoi puistattaa häntä hänen nähdessään Ornellan tekevän vastarintaa Antonion raivokkaalle hyökkäykselle ja tämän kolhivan nyrkillään naisen selkää.
Silloin opettaja meni väliin ja tarttui miehen käsivarteen. Antonio kääntyi äkkiä hämmästyneenä, kuin olisi kokonaan unohtanut opettajan läsnäolon, ja hulmahti punaiseksi raivosta.
— Älkää sekaantuko tähän! hän huudahti ja tuuppasi opettajan kovakouraisesti syrjään. Olette jo vallan liiaksi sekaantunut meidän asioihimme. Nouse! hän sanoi ja kääntyi uudelleen Ornellaan päin, muuten en vastaa teoistani.
Ja kun nainen ei totellut, hän veti taskustaan pienen revolverin ja puristi sitä kädessään kuin avainta.
— Äkkiä Ornella kavahti pystyyn ja arkana kuin peto, jota kesyttäjä uhkaa, hän lähestyi ullakon tikapuita.
Opettaja palasi istumaan lieden ääreen kääntäen kasvonsa tulta kohti. Hän ei enää tahtonut nähdä Antoniota, hän tunsi, että heidän välillään oli kaikki nyt lopussa. Hänen omantuntonsa ongelma oli ratkaistu ja oli rauennut tuhaksi, samoin kuin halot olivat palaneet poroksi pesässä. Ja hänen teki melkein mielensä hymyillä itselleen ajatellessaan pitkällistä kärsimystään. Mutta siitä olisi tullut katkera hymy, sillä sielunsa pohjassa hän tunsi surun painavan entistään raskaampana.
Ylhäällä ullakkohuoneessa Ornella kuului liikkuvan muuttaessaan vaatteita ja kootessaan tavaroitaan, ja sillä aikaa Antonio puki ylleen päällystakkinsa ja lähestyi liettä. Hän sanoi nolona:
— Anteeksi, jos olen ollut ankara. Mutta se oli välttämätöntä. Tahdonpa mainita teille, hän lisäsi hiljaa ja kumartuen opettajan puoleen, että Marga kehoitti minua tähän vapautuakseen naurettavasta ja tuskallisesta asemasta.
— Minun tähteni ei teidän enää tarvitse olla huolissanne, ei "sinun, ei Margan" eikä kenenkään muunkaan! opettaja sanoi tuijottaen järkähtämättä tuleen. En enää tunne ketään teistä.
— Lepytte kyllä ja saatte nähdä, että kaikki vielä kääntyy hyväksi. Minähän vain täytän velvollisuuteni ja kuljen sitä tietä, jonka itse kerran minulle neuvoitte. Muistatteko? Tahdoittehan, etta toimittaisin Ornellan pois talostani ja koko tältä seudulta, jossa perheeni asuu, ja järjestäisin lapsen toimeentulon. Sitä kai tarkoititte, vai kuinka? Enhän siis aiokaan tehdä mitään muuta.
Mutta kun tämä puhe ei tyydyttänyt opettajaa, hän kun ei voinut hyväksyä sitä, Antonio nousi kärsimättömänä ja sanoi:
— Ettekö ymmärrä, että olen poikanne suuremmassa määrin kuin itsekään uskotte? Tiedän kaiken teistä, menneisyydestänne ja siitä siteestä, joka yhdistää meitä. Marga on puhunut minulle siitä, ja nyt meitä on kolme taistelemassa pahaa vastaan, niin että Ola pelastuu rangaistuksesta, joka vielä saattaa olla odottamassa.
Opettaja nosti päätään, ja kun tulen hohde heijastui veripunaisena Antonion vaalealle puvulle, hänen eteensä ilmestyi jälleen näky: kuollut nainen lapsi kohdussaan.
— Ola on nyt pelastettu, hän virkkoi, mutta Ornellan lapsi sitävastoin luultavasti joutuu perikatoon.
Sitten hän ei enää sanonut ainoatakaan sanaa, ei edes Ornellan tullessa ullakolta kädessä mytty, jonka laski pöydälle ottaakseen siihen lisää tavaroita. Ensin hän pisti siihen vanhat jalkineensa, sitten kapalokääreet, joita oli ommellut ja jotka hän noukki permannolta, pudistellen niistä pois pölyn. Sitten hän levollisesti ja välinpitämättömästi katseli ympärilleen nähdäkseen, oliko hän unhottanut jotakin. Hetkeksi hänen silmänsä kohdistuivat kirjokuvaan "Pako Egyptiin", mutta sitten hän painoi alas päänsä, sillä hautoessaan mielessään pakoa isänmurhaajan luo hän oli aikonut viedä tuon seinäkoristeen mukaansa, miksi, sitä hän ei itsekään tiennyt. Ehkä sentähden, että se oli ainoa arvoesine koko talossa.
Hän luuli huomaavansa, että opettaja arvasi hänen ajatuksensa, ja paremmin peittääkseen ne hän kumartui etsimään tukastaan lattialle pudonnutta hiusneulaansa. Tätä kesti vain silmänräpäyksen ajan, mutta kun hän jälleen ojentautui suoraksi, hän näytti aivan toiselta olennolta, kasvot kellertävinä kuin hänen palmikkonsa ja suuret silmät kauhusta laajenneina. Hän kohotti käsivarsiaan asettaakseen paikoilleen neulan, mutta ikäänkuin hän olisi vahingossa pistänyt neulan niskansa läpi hän päästi huudon, joka muistutti sonnin mylvintää sen saadessa nuijasta kuoliniskun.
Miehet luulivat hänen teeskentelevän, mutta samassa hän retkahti tuolille, painoi pään myttyä vasten ja puri tiukasti yhteen hampaansa, jotta ei uudelleen olisi huutanut.
Hetken kuluttua uusi huuto täytti huoneen kauhulla. Se oli omituista ulvontaa, joka kohosi hänen sisimmästään kuin maanalaisesta paikasta, jossa tapahtui jotakin kauheaa. Se huusi apua, mutta oli samalla kirous.
— Ornella! Antonio sanoi pelästyneenä.
Mutta nainen huitoi käsillään kuin ahdistettu lintu torjuen ja uhaten.
— Mene tiehesi, hän huusi ääni käheänä, mene,tiehesi, pahantekijä ja raukka!
Syvää vihaa värähteli hänen äänessään, valitusta, joka oli hänen ensimmäistä huutoaan vihlovampi. Siinä purkautui ilmoille naisen vanha viha miestä kohtaan, joka oli pakottanut hänet synnyttämään ja joka oman hekumansa vuoksi oli runnellut hänen lihaansa ja tehnyt hänen kohdustaan tuskien pesän.
Opettaja oivalsi, mistä tämä johtui ja nousi.
— Nuo ovat synnytystuskia, hän sanoi yksinkertaisesti. Meidän on noudettava kätilö. Nouse, Ornella, ja paneudu pitkäksesi vuoteeseeni!
Hän tarttui naisen käsivarteen ja pakotti tämän nousemaan, ja nojaten opettajaan Ornella sai uutta rohkeutta ja astui muutaman askelen vuodetta kohti.
Mutta sitten hän muutti päätöksensä, tempautui irti opettajan käsistä ja konttasi nelinryömin ylös ullakkoportaita kuin eläin, jöka menee piiloon synnyttämään poikasiaan.
Huolimatta sankarillisista aikeistaan Antoniota ei haluttanut lähteä noutamaan kätilöä; hän ehkä ajatteli, että oman arvokkaisuutensa vuoksi hänen oli parasta varovasti peräytyä.
Proto siis lahetettiin noutamaan kätilöä. Proto oli näppärä kaikessa, ja tämä tehtävä tuntui häntä jonkinverran huvittavankin. Hän aikoi härnäillä kätilöä sanomalla, että oli kysymys hyvin salaperäisestä seikkailusta: ulkomaalainen nainen muka oli salatakseen harha-askeleensa, tullut seudulle synnyttämään. Ja hän myhäili itsekseen kulkiessaan tuulen pieksämän vänhan sateenvarjon turvissa pimeätä lokaista tietä.
Mutta hän palasi hiukan nolona. Kätilö oli avustamassa toisessa synnytyksessä rikkaassa perheessä, ja kun hän oli varsin hyvin ymmärtänyt, kenestä oli kysymys, hän oli kohdellut Protoa kylmästi ja vihamielisesti:
— Saamme nähdä, kun olen päässyt vapaaksi sieltä toisesta paikasta.
— Näyttää siltä, kuin minun täytyisi toimia kätilön sijaisena, opettaja huomautti hilpeästi avattuaan Ornellan mytyn ja otettuaan esille tämän valmiiksi ompelemat kapalot ja pienet paidat. Ja hän koetti muistella, mitä oli lukenut jostakin tieteellisestä kirjasta siitä, kuinka synnytyksessä on meneteltävä.
Proto seurasi kaikkea tarkkaavaisesti. Ornellan harvat vaatekappaleet, hänen kenkänsä ja sukkansa, jotka olivat hajallaan pöydällä, herättivät hänessä melkein loukatun säädyllisyyden tunnetta, mutta myös ahdistusta, ikäänkuin ne olisivat olleet jonkun hukuttautumaan menneen henkilön merenrannalle heittämiä pukineita.
— Täytyy kuitenkin auttaa tuota ihmisparkaa, hän virkkoi. Täytyy antaa hänelle jotakin juotavaa.
— Niin, se lääke on jo valmiina, opettaja huudahti ilkkuen miehen yksinkertaisuutta.
Äkkiä joku kuului naputtavan ovelle. Molemmat riensivät avaamaan toivoen, että tulija olisi kätilö, mutta he eivät voineet olla hymyilemättä nähdessään Gesuinon nolot kasvot. Hän oli ottanut ylleen sadetakin ja painanut päähänsä lakin, ja tuli sietämättömän uteliaisuuden ajamana, mutta myöskin osanottavana tiedustelemaan, millä kannalla asiat olivat. Lyhyellä matkallaan veljesten tuvasta opettajan asunnolle hän oli jo kastunut sateessa läpimäräksi, ja nyt hän vapisi kuin vilusta kohmettunut koira.
— Mitä sinulla on täällä tekemistä? veli sanoi ja koetti estää häntä tulemasta sisään. Mene takaisin kotiin!
Mutta opettaja tahtoi koetella Gesuinonkin hyvää tahtoa, ojensi hänelle perhesateensuojansa ja sanoi:
— Proto lähti noutamaan tuota vietävän kätilöä, mutta tämä ei tahtonut heti tulla; teemme kyllä siitä valituksen, mutta menepä sinä, Gesuino, sillävälin lääkäriin ja pyydä häntä minun puolestani tulemaan tänne. On kyseessä kahden ihmisolennon pelastaminen.
Gesuino otti sateensuojan, avasi sen yhdellä nykäyksellä kynnyksellä, piti sitä edessään kilven tavoin rankkasadetta vastaan ja riensi pois.
— Hän on kuitenkin kiltti, tuo veli parkani, Proto sanoi enemmän itsekseen kuin opettajalle.
* * * * *
Siitä tuli käikille muistorikas yö. Ulkona sade valui virtanaan ja tuntui raivoissaan tahtovan erottaa opettajan asunnon muusta maailmasta ja estää hairahtunutta naista saamasta apua.
Mutta kuta järjettömämmin luonnonvoimat raivosivat, sitä uutterammin miehet ponnistelivat voittaakseen hetken vaikeudet.
Gesuino palasi mukanaan lääkäri, sama, joka aikaisemmin oli hoitanut opettajaa. Ja sittenkuin tuo ystävällinen mies oli käynyt ylhäällä Ornellan luona, hän sanoi, että oli tulossa ennenaikainen synnytys, joka epäilemättä aiheutui rajusta ponnistuksesta tai mielenliikutuksesta. Opettaja ei maininnut mitään Antonion käynnistä.
Vähän päästä opettaja nousi ullakolle. Ornellalla oli vielä vaatteet yllään, ja hän vuoroin loikoi, vuoroin istui matalalla vuoteellaan, joka oli aivan epäjärjestyksessä. Kynttilän valossa, jonka liekki lepatti ja ikäänkuin ojentihe leikittelemään ilman kanssa, hänen tumman hahmonsa ääriviivat kuvastuivat valkoista seinää vastaan; ja istuessaan pää ristissä olevien käsivarsien varassa han näytti vangilta, joka pureskelee kahleitaan.
Ja tuo pieni huone, jonka ikkuna oli kuin luukku, ja jonka pöytänä ja samalla tuolina oli kumollaan oleva laatikko, muistutti todellakin vankikoppia.
Opettaja ei muistanut koskaan nähneensä niin synkkää näkyä. Kattoa pieksävä sade sai hänet ajattelemaan tulivuoren purkausta, joka syöksi laavaa ja tuhkaa pyörteen tulvan yli, ja itse kuolema oli läsnä Ornellan varjon muodossa. Jumalan läsnäolo ja voima ei koskaan ollut ilmennyt hänelle niin vahvana kuin tänä yönä, Jumalan, joka valtikallaan osoittaa rajan, joka erottaa toisistaan ihmisen tahdon ja kyvyn muodostaa kohtaloaan; Jumalan, joka oli hänen käsiinsä jättänyt tämän naisen ja hänen kohdussaan olevan elon hedelmän ja joka pyyhkäisi pois ajan ja paikan rajat, jopa itse kuolemankin ja sai opettajan ajattelemaan, että tämä tässä oli sama nainen, jonka kuolemaan hän oli syypää.
Lääkäri oli poistunut selitettyään, että synnytys tapahtuisi päivän koittaessa ja että hän itse ottaisi toimekseen pakottaa kätilön täyttämään velvollisuutensa.
Tunnit kuluivat. Molemmat veljet olivat vuoroin opettajan luona. Ei kukaan puhunut sanaakaan, kaikki oli hiljaista, kuin olisi valvottu vainajan, eikä lapsensynnyttäjän vuoteen ääressä.
Veljekset olivat toisilleen kateellisia, ei niinkään naisen vuoksi kuin siksi, että he kilpailivat siitä, kumpi saisi auttaa opettajaa. Kun Gesuino, joka huolimatta murinastaan ja raivonpuuskistaan oli veljeksistä heikompi, astui sisään, syntyi kynnyksellä äänetön riita. Proto katseli häntä uhaten ja tuuppi häntä ulos, ja ainoastaan siksi, että huomasi opettajan pitävän heitä silmällä, hän ei ajanut veljeään pois.
Gesuino astui voitonriemuissaan huoneeseen, ja Proto lähti raivostuneena tiehensä päättäen olla tulematta takaisin.
Päivän koitteessa sade taukosi. Ja äkkiä seuraavan hiljaisuuden aikana ensimmäinen kukonlaulu tuntui julistavan, että salaperäinen olento pian saapuisi kaukaa tuomaan rauhaa tuohon koettelemusten ahdistamaan taloon.
Ornella oli vaipunut uneen. Opettaja peitti hänet päällystakillaan ja asetti uuden kynttilän jalkaan, josta edellinen oli palanut loppuun, jättäen jälkeensä kimpun valkoisia kyyneliä. Uusi kynttilä paloi rauhallisella lempeällä liekillä ja alkoi lepattaa vasta toisen kukonlaulun auringonsäteen tavoin tunkiessa sisään pienestä ullakkoikkunasta.
Opettaja laskeutui jälleen huoneeseensa keittämään kahvia ja näki Gesuinon torkkuvan lieden ääressä kuin koira, joka nukkuessaankin kuuntelee.
Opettajakin kuunteli. Hänestä tuntui siltä, kuin hän ei olisi ollut uninen ja kuin hän vastoin tahtoaan olisi nukkunut kauan. Ja syvän hiljaisuuden vallitessa hän kuuli ulkoa heikkoa kahinaa, kuin yö ja pimeys olisi rakoillut päästääkseen valon esille ja kuin kaikki myrskyn maahan painamat esineet olisivat taas värähdellen kohonneet ylös ja maata peittävän harson alta pensaat, rannan kaislikko ja sienten sateenvarjot olisivat pistäneet esiin kuin vuorten huiput vedenpaisumuksen jälkeen.
Se tunne, että hän itse oli pelastunut vedenpaisumuksesta ja että hän oli lisäksi kuin Noak pelastanut arkkiinsa uuden ihmiskunnan siemenen, ei enää haihtunut opettajan mielestä. Ja hän kuvitteli yhä ajelehtivansa merellä, joka oli todellista merta kauheampi. Mutta toivo päästä valkamaan oli niin elavä, ettei hän enää tuntenut edes tarvetta toistaa tuota vanhaa laulua meripojasta, joka huutaa avuksi Herraa. Sillä Herra oli läsnä, oli hänen omassatunnossaan ja hänen vahvuudessaan ja ennenkaikkea hänen voitontahdossaan.
* * * * *
Kukon kolmannesti laulaessa pieni kätilö saapui ajaen hiljaa polkupyörällä.
Hän oli pienikokoinen ja hyvin nuori, ja häntä olisi voinut luulla tytöksi, ellei uurteinen otsa ja sinisten kehien ympäröimät väsyneet tummat silmät olisi puhuneet selvää kieltään valvottujen öiden rasituksista.