Part 3

"Mutta en puhunut mitään aliupseerin vaimolle päättäen jatkaa peliäni senkin uhalla, että menettäisin vedon. Eräänä yönä Margan renki huomasi minut ja oli vähällä ampua minuun luodin pyssystään. Sanoin, että virkani perusteella muka olin oikeutettu käymään, missä halusin, ja koska olin kuolettavasti rakastunut Margaan ja kiihkeästi halusin puhua hänen kanssaan, lisäsin, että minun tehtävänäni oli suorittaa kotitarkastus hanen huvilassaan. Koko talo joutui mullin mallin. Marga, joka asui kahden palvelijattarensa kanssa, pelästyi niin kovin, että minä sain tunnonvaivoja, kun olin häntä häirinnyt; Rengin äiti ja vaimo riensivät paikalle tukka pörrössä kuin raivottarilla, koira ei enää ollut hillittävissä, vaan alkoi haukkua, kuin pannen vastalauseen kaikkea tätä joutavaa hälihää vastaan.

"'Hyvä', sanoin Margalle,'"minun on käsketty tarkastaa huvilanne kuistikkoa, sillä näyttää siltä, kuin joku teidän tietämättänne olisi piiloittanut sinne sotakieltotavaraa.'

"Hän ei vastustellut. Hän antoi minulle kuistikon avaimen ja käski rengin saattaa minut sinne. Sanoin, että hänenkin läsnäolonsa oli tarkastusta toimeenpantaessa välttämätön, ja hän tuli mukaan. Tietysti ei sieltä löytynyt mitään, mutta panin merkille, että kuistikosta johti ullakolle pieni ovi, jonka pyysin Margaa avaamaan. Hän lähetti rengin noutamaan avainta. Kun olimme kahdenkesken, heittäydyin hänen eteensä ja pyysin anteeksi. Te itse olette se sotakieltotavara, jota etsin. Olen keksinyt tämän juonen saadakseni tavata teidät, kun se ei muuten käynyt päinsä.

"Ensin Marga väistyi säikähtyneenä, mutta purskahti sitten äänekkääseen nauruun ja sänoi hieman murtaen: 'Olettepa te perin hassu!'

"Mutta kun sitten keskellä päivää tulin häntä tervehtimään, hän ei ainoastaan ottanut minua vastaan, vaan lähetti päällepäätteeksi palvelijattaren asialle, niin että saatoimme olla kahden ja puhella häiritsemättä."

* * * * *

Marga nousi seuraavana päivänä aamun sarastaessa. Ja tuntui, kuin auringon nousu olisi kirkastanut talon, joka ilman häntä piili pilvissä.

Kun opettaja siistinä ja tukka huolellisesti kammattuna astui keittiöön, Marga oli jo siivonnut huoneet, käynyt renkituvassa, puhutellut lehmiä, varsaa ja tammaa, kanoja ja ankkoja, koiraa, puita ja kukkia.

Nyt hän jo puhutteli keittiön astioita. Ei ollut mitään niin vähäpätöistä, johon ei hänen elämis- ja liikkumisilonsa olisi kohdistunut.

Opettajalta ei jäänyt huomaamatta, että emäntä lakkaamatta lausui Ornellalle moitteen sanoja. Ja tämä vastaanotti ne ääneti ja liikkumatonna kuin kuvapatsas.

Marga muutoin rauhoittui pian ja alkoi nauraa ja puhua pikkutytön kanssa, ikäänkuin hän olisi ollut aikuinen, ja hänenkin, apen kanssa, kuin olisi tahtonut häntä kaikkien elämänsä tarjoamien arvojen todistajaksi.

— Näettehän, Antonio on jo lähtenyt kotoa edes nauttimatta kulausta vettä. Hän on jo mennyt hoitamaan asioitamme, kun toinen vielä venyisi vuoteessaan herrasmiehen tavoin. Kaikki käy hyvin perheessä, jossa noustaan varhain ja jossa jokainen täyttää velvollisuutensa.

Tarjotessaan kahvia ja maitoa ja leikellessään tarjottimella edellisestä illasta säästyneitä leipäpalasia hän kysyi pienokaiselta:

— Oletko rukoillut aamurukouksesi? Oletko rukoillut isoisänkin puolesta?

— Saattepa nähdä, isoisä, että tuosta tytöstä tulee oikea nainen, että hän itse saa nauttia onnesta ja — jakaa sitä muillekin. Hän saa opiskella latinaakin, jos Jumala niin suo, mutta hän ei silti laiminlyö talon askareita. Vanhempien ja teidänkin antama hyvä esimerkki on varmasti häntä hyödyttävä. Ja kuinka kaunis tuo tyttö on, ja kuinka kiltti. Hänen vertaistaan ei ole maailmassa. Mutta mitä teetkään, Ola, sinä häijy lapsi? Sinä katkeroitat koko elämäni tässä maailmassa.

Ja ellei opettajan läsnäolo olisi suojellut tyttöä, äiti olisi antanut Olalle aika korvapuustin. Sillä käyttäen hyväkseen äidin innostusta uhkuvaa ylistelyä tämä veitikka oli kumartunut ja kaatanut osan maidonsekaisesta kahvistaan koiran selkään. Eläin oli jäänyt kotiin, kun isännän ei tarvinnut mennä satamaa kauemmaksi, jossa purettiin kalalastia veneistä. Mutta näytti siltä kuin se olisi jäänyt kotiin vasiten tutustuakseen lähemmin vieraaseen ja häärinyt hänen ympärillään nuuskien ja tutkien häntä tarkoin ja tehden itsensäkin tuttavaksi. Opettaja taas öli liikutettu huomatessaan tämän melkein inhimillisen kiintymyksen tarpeen ja heitteli sille leipäpaloja, jotka eläin punaisella kielellään sieppasi ilmasta. Silloin sen selässä oleva musta täplä kiilsi kuin sametti, ja koko eläin värisi ilosta ja kiitollisuudesta.

Kissa sitävastoin ei suvainnut lähestyä. Se halusi voimakasta herrasväen ruokaa ja loikoi mukavassa asennossa tuolilla, häntä ja käpälät kokoon vedettyinä odöttaen kuin pieni tiikerinjuovainen marmorisfinksi Ornellan paluuta ostoksilta.

Opettaja piti paljon tällaisista pienistä kotoisista tuokiokuvista, ja hän tunsi olevansa raamatullisen ilmakehän ympäröimänä, jossa hengitti helpommin.

Margan levoton hahmo, yllään haalistunut ja huolimaton puku, joka ei silti rumentanut kauniin joustavan vartalon hienoutta, hopeanvalkeita vilkkaita kasvoja ympäröivät järjestämättömät hiukset, pistivät vastakohtana silmään tuosta ympäristösta. Ja opettaja tunsi, että naisen ilmaisema ilo oli hieman samanlaista kuin hänen sanansakin: välkkyvä harso, jota hän liehutti toisten edessä pettääkseen heitä ja pettääkseen itseäänkin.

Kun Ornella palasi ostoksiltaan ja pöytä peittyi paperipusseihin ja vihanneksiin, jotka vielä olivat kosteita, kun kahvikuppi kaatui ja kissa kavahti pystyyn, itsepäisesti hakien lihaa, Marga vähän hermostui. Hän tuuppasi syrjään Olan, joka niinikään kaiveli pusseja, saaden riisiryynejä ja jauhoja valumaan esiin, ja alkoi torua Ornellaa.

Silloin opettaja ehdotti, että hän, tyttö ja koira lähtisivät kävelylle, ja tämä ehdotus otettiin kiitollisesti vastaan.

Ja niin he kävelivät kaikki kolme pieninä ja yksinäisinä aava rannikko ja meren sinitaso edessään.

Alastoman rannikon edessä, joka vielä on vapaana ihmisjalan jäljistä, leviää niittyjä, joita peittää heinä ja pienet keltaiset ja punasinervät kukat, jotka näyttävät lasista tehdyiltä. Kaikki on hohtavan kirkasta kuin lasi ja kimmeltää kuin jalokivet: taivas, vesi, näkinkengät, hietakin, joita aalto väistyy ja josta aurinko heijastuu kuin kuvastimesta. Ennen kaikkea vetää opettajan ja Olan katseita puoleensa iso hohtava kolmio, joka on levitetty niityn ruohikkoon. Purjekangas, jonka vanha merimaalari on sivellyt safranivärillä ja jota hän nyt maalailee tunnontarkasti puristaen värejä ympärillä nojallaan olevista putkista ja silloin tällöin poistuen matkan päähän paremmin arvostellakseen taulun vaikutusta.

Sen yläpäässä näkyy aurinko punaisena lähetellen pitkiä harvoja säteitään, jommoiselta se näyttää noustessaan merestä. Alempana keltainen juova erottaa kankaan yläpuolen alaosasta, ja vaikka taulun värit kauttaaltaan ovat kirkkaita, saa sen vaikutuksen, että epämääräinen kaista, joka muistuttaa hiekkarantaa, erottaa tämän yksinkertaisilta viivoiltaan suurpiirteisen maiseman kahteen osaan. Ylhäällä säteilee auringon ääretön loisto, alhaalla, missä safrani vaihtuu savenväriksi, vallitsee maankamara, joka ottaa elämänsä tuolta valolta.

Kankaan heleään yläliepeeseen maalari lopuksi kuvaa kukon, Jolle hän antaa granaattiomenan värin. Ja tämäkin vertauskuva saa ajattelemaan toivoa ja rakkautta uhkuvaa uutta päivää.

Ja opettaja tuntee sydämessään taikauskoista iloa; onhan kaikella hänen mielestään nyttemmin vertauskuvallinen ja satumainen merkitys.

* * * * *

Hän ja hänen kaksi kävelytoveriansa jäivät siihen hetkeksi katselemaan. Birba, koirakin, jonka näytti olevan vaikea käsittää maalauksen merkitystä, juoksenteli sen ympärillä älyttömyydessään haukkuen kukkoa, ikäänkuin olisi pelännyt, että se ilmielävänä kopsahtaisi alas tuuliviirin huipusta, jopa se haukkua nalkutteli itse viiriäkin. Lopulta sen huomio kääntyi paikalle saapuvaan pieneen koiraan. Molemmat juoksivat toisiaan vastaan, pyörivät nuuskien toinen toisensa ympärillä, hyppivät vuoroteilen ylös ja alkoivat toisiaan puraisten kieriskellä pehmeässä ruohikossa pelmuten ja leikitellen kuin lapset, jotka jo kauan ovat tunteneet toisensa:

— Ihmiset päinvastoin, opettaja sanoi, yrittäen päästä puheisiin maalaajan kanssa, kohdatessaan toisensa ensi kertaa, pitävät toisiaan vihollisina.

Maalaaja kohotti välinpitämättömästi sinisiä silmiään häiriytyneenä muukalaisen tungettelevasta uteliaisuudesta ja työnsi syrjään tytön, joka tuli liian lähelle kangasta. Silloin tyttö koetti yhtyä koirien leikkiin, mutta isoisä vei hänet lempeästi pakottaen pois. Birba ei toistuneista kehoituksista huolimatta tahtonut jättää uutta ystäväänsä, ennenkuin tämä kyllästyi sen seuraan.

Merenranta oli aivan tyhjänä ihmisistä. Ola koetti vetää isoisää vasemmalle aallonmurtajaan päin, joka näytti maata ja merta yhdistävältä sillalta ja josta erosi mustia ihmiskuvioita, sinimeri taustana. Mutta isoisä tunsi vetovoimaa oikealle, suureen hiljaisuuteen ja aavaan yksinäisyyteen, sinne, missä hiekkarannan viivat hukkuvat siniautereisiin, jotka häipyvät etäisiin taivaanrannan vuoriin.

— Onko sinun kotisi tuolla kaukana? Ola kysyi ja opettaja säpsähti ja puristi tytön pientä lämmintä kättä, sillä lapsi oli hiipaissut hänen omaa ajatustaan.

— Ei se ole minun kotini — se on hyvin kaukana, ja ajattelin juuri sitä.

— Onko sinun kotiseudullasi merta?

— Ei ole. Siellä on vuoria, katsohan, jotka ovat kuin nuo sotamiesten hiekasta rakentamat vallit, mutta paljoa isompia ja korkeampia ja niillä kasvaa puita ja pensaita.

— Onko siellä ihmissusiakin? tyttö kysyi hiukan säikkyneenä kaikesta tuosta oudosta suuruudesta.

— Ei toki, lemmikkini! Ihmissusia ei ole ollenkaan olemassa.

Tyttö väittää vastaan, ei tahdo, että voimakkaat perinnäisuskomukset häneltä riistetään, ja pysähtyy äkisti.

— Ehei, ihmissusia _on_ olemassa! Kuulin niiden ulvovan yölla, kun kaikki on hiljaista: huu, huu!

Ola puraisee hiukan isoisän kättä korostaakseen väitettään.

— Hyi, kuinka kamalaa! vanhus sanoo ollen säikähtyvinään ja hellittää tytön käden puhaltaen omaansa. Pois, pois, ihmissusi!

Tällakin kertaa tytön nauru tuntui hänestä säteilevämmältä kuin meri ja kukkivat niityt. Ja hän melkein pelkäsi tätä onnenhetkeä, vaikka käänsi päänsä sivulle salatakseen, että hänkin nauroi.

— Nyt taas leikimme, tyttö sanoi jälleen tarttuen hänen käteensä.

Ja he leikittelivät kuin äskeiset koirat rannalla, kuin kalaparvi matalikolla, kuin pienet punasinervät perhot, jotka siivillään hipoivat aaltoja.

Kun Ola lopulta kävi vallattomaksi ja todella puri isoisää käteen, vanhus nousi ja sanoi ankarasti:

— Hauska leikki ei saa jatkua liian pitkään. Jos sitä kestää kauan, se käy ikäväksi.

* * * * *

Sitten he lahtivät katsomaan pursien paluuta kalasta, ne tulivat rantaan kaksittain, kuin aviopuolisot hauskalta kävelyltä. Ne soluivat arvokkaasti kanavaan, ja niiden tultua satamaan yksi kalastajista kiipesi notkeana kuin apina sillan kaiteelle ja tarrautui kiinni sillan laitaan, josta käden käänteessa keikahti sillalle. Toveri heitti hänelle touvin, jonka hän köytti hyökysillan kiveen kiinnitettyyn rautarenkaaseen. Ja pursi kellui siinä kuin vangittu nöyrä siivekäs eläin, huojuen hiljaa, kunnes pysähtyi tyynellä vedenkalvolla, joka selvästi heijasti sen kuvan.

Toinen toisensa perästä ne järjestyivät pitkin aallonmurtajan laitaa purjeet välkkyen ilmassa ja vedessä. Eräät niistä olivat ihan kuin tatuoituja, niin täynnä paikkoja, jotka pistivät silmiin purjekankaasta. Ja ympärille levisi juhlatunnelma, kuin kulkue olisi liikkunut ohi kultakangas-lippuineen ja hopeasauvoineen.

Ola osoitti isoisälleen muutamien uusien pursien metalliheloja ja veistokoristuksia: sinisiä vanteita, hopealevyjä, jopa kukkamaljakkoja erotti aluksen mustasta tervasta. Mutta enimmin tyttöä miellytti punasilmäinen lohikäärme, joka oli kauttaaltaan kullattu, ja joka törrötti veneen kokassa välkkyen päivänpaisteessa kuin epäjumalankuva. Ola näytti isoisälle myös isänsä alukset, mutta ei ollut erityisen ylpeä niistä. Niitä oli neljä jotenkin pientä ja vanhaa, vaikkakin korjattua ja valkoiseksi maalattua venettä. Jos niillä olisi ollut valkoiset purjeet, ne olisivat näyttäneet kahdelta kyyhkysparilta, niin likekkäin ne olivat suudellen toisiaan vuorotellen. Niiden nimet _San Giorgio ja Nicoletta, Gabbiano ja Maria Margherita_, oli maalattu koukeroiden koristamilla isoilla sinisillä kirjaimilla.

Niiden purjeet olivat yksinkertaiset, heleän safraninväriset, uutuuttaan hohtavat ja sopusoinnussa uuden omistajan kuumaverisen ja uskaliaan luonteen kanssa.

Veneissä kalastajat liikkuivat ääneti paljaat jalat märkinä merivedestä ja iho suolan kyllästämästä ilmasta ruskettuneena, noukkien kaloja hämmästyttävän nopeasti. Muutaman hetken kuluttua korit olivat täynnä isoja vihreitä, limaisia kampeloita, hopeankiiltoisia piikkieväkaloja ja lihavia karppeja. Punaruskeat merikravut viskattiin ylenkatseellisesti syrjään samoin kuin kelpaamattomat pikkukalat, jotka olivat suomuttomia ja liukkaita kuin madot.

Sitten kalakorit asetettiin käsirattaille, ja kalastajat, jotka näyttivät suoraa päätä meren aalloista nousseilta, alkoivat vetää niitä, korjattuaan kalasaaliinsa niinkuin maamies kokoaa viljasatonsa.

Ola, isoisä ja koira seurasivat heitä. Siellä täällä hyökysillan kivillä loikoi kuollut pieni kala, joka oli tipahtanut koreista. Opettaja varoi niitä tallaamasta tuntien sääliä, jota isot kalat eivät olleet hänessä herättäneet. Ja Ola, joka taas melkein arvasi hänen ajatuksensa, noukki niitä pienillä sormillaan ja heitti ne mereen, ja vesi aukeni ja sulkeutui taas kuin pieni nielaiseva suu.

— Rupeavatko ne jälleen elämään, isoisä? Tuskinpa vain? Kun kerran kuolee, ei enää rupea elämään.

Opettajan sydän vavahti taas, sillä synkkä muisto sukelsi esiin keskeltä tätä meren rannan loihtimaa suurta valoisaa onnea.

Vaistomaisesti hän seurasi Olaa, joka veti häntä perässsään kulkien varmana samannepäin kuin kalastajat. Hän tunsi heidät kaikki, ja kaikki he tunsivat hänet. Ola tiesi veneiden pienten koirien ja kissojen nimetkin ja tervehti niitä somasti hymyillen ja päätään nyökäyttäen.

Tietäen olevansa isoisälle hauska näky hän pakotti tämän pysähtymään ja katselemaan miestä, joka istui onkimassa. Mies, tavallinen porvari, istui sillan laidalla ja piteli kädessään vapaa, jonka siima upposi veteen. Hän istui liikkumatta pää kallellaan ja näytti siltä kuin olisi rukoillut: "Herra Jumala, lähetä minulle kaunis iso kala, niin että voin viedä sen kotiin, paistattaa sen ja syödä sen perheeni kanssa, amen!"

Lapsin seisoi vaieten katselemassa, ja kaikkien kasvoissa kuvastui kuin suuren tapauksen odotus.

Isöisäänkin tarttui noiden toisten uteliaisuus, melkeinpä jännitys, ja hän ajatteli, että moinen työ ehkä sopisi hänellekin.

Vesi värähteli siiman ympärillä, joka vaipui syvemmälle veteen. Mies nosti äkkiä vapaa, ja lasten suut aukenivat ikäänkuin nielläkseen jo valmiiksi paistetun oivallisen kalan. Mutta pettymyksen pilvi peitti katsojien ja samalla ilkkuva hymy onkijan kasvot, sillä siiman päässä kieppui vain koukkuun kiinnitetty surkea kuollut syöttikala, joka kiilsi kuin korvakelluke.

Mutta onkija ei masennu eikä välitä katsojien levottomuudesta. Samoin kuin hänen ei ole tapana kertoa kenellekään pyydystämisensä tuloksista, hän ei liioin ilmaise omaa pettymystään ja aina uusiutuvaa toivoaan.

Hän upottaa uudelleen hitaasti siimansa veden pehmeään syliin, taas hän kumartuu odottamaan.

— Ola, lähdetään jo, isoisä sanoo, puristaen ja pudistaen tytön kättä. Mutta tyttö ei suostu lähtemään, vaan pyytää häntä vielä odottamaan.

Onkimies nykäisee vavan ylös hämmästyttävän nopeasti, ja ennenkuin läsnäolijat vielä huomaavat, mistä on kysymys, kaunis, melkein sininen kala pyristelee rajusti korissa, johon siima on sen paiskannut.

Ja nyt onkija karkoittaa pojat, jotka huutavat ilosta, ikäänkuin kala olisi heidän, ja hymyilee puoleksi ivallisesti, puoleksi ystävällisesti.

— Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa!

Hän herkeää hymyilemästä, kun isoisä, kumarruttuaan kuuntelemaan Olan kuiskaamaa neuvoa, kysyy, onko kala myytävänä.

Se on kaupan, sillä onkimies toivoo saavansa toisia kotiin vietäväksi. Hierotaan siis kauppoja, kimmeltävän uhrin jatkaessa korin pohjalla epätoivoista tanssiaan, sen korallikehäisten silmien himmenemistään himmetessä kuin hukkuvalla.

Sitten sen hypyt vähitellen käyvät lyhyemmiksi; kiemurteleva ruumis suorenee, kellahtaa pohjaan kupeelleen, maaten siinä viimeisen värähdyksen jälkeen hengettömänä, vatsa vaaleana ja evät laskeutuen kökoon kuin pienet viuhkat.

— Se on kuollut, poikaset kuuluttavat. Onkimies kätkee sen sanomalehteen kuin käärinliinaan ja ojentaa ostajalle. Ja sitten isoisä ja tyttö poistuvat pitkin auringonpaisteista hyökysiltaa. Heitä seuraa koira, joka on ollut läsnä tapauksessa silminnäkijänä tuntematta siitä erikoista mielenkiintoa, se kun ei välitä kalasta, olipa se raakaa tai paistettua.

Aallonmurtajan paalusto päättyi kanavan laitaa kulkevaan tiehen, joka äkkiä laajeni puiden reunustamaksi aukioksi, mihin oli kasattu hirsiä. Se oli kalastajien telakka ja samalla myyntipaikka.

Ola veti isoisän mukaansa sinne ja karkasi äkkiä hänen luotaan juosten miesten ja naisten ryhmään, jotka seisoivat kalakorien ympärillä. Tytön isä seisoi keskellä, lakki työnnettynä takaraivolle ja kaulahuivi kirjavana kuin kesäperho, joka koreili hänen sinisellä paidallaan. Tyttö syleili nauraen hänen sääriään.

Antonio kääntyi, huomasi opettajan ja tervehti häntä kättä heiluttamalla, mutta näytti tyytymättömältä hänen tulostaan. Ehkä hän ajatteli, ettei ollut oikea hetki esittää isoisäänsä tovereilleen. Nämä eivät muutoin näyttäneet ollenkaan haluavan tutustua muukalaiseen, eikä hänkään halunnut tulla heidän tuttavakseen.

Olihan hänellä jo mieluisaa seuraa, ja kun Ola, jonka isä lempeästi työnsi luotaan, palasi isoisän luo, tämä taas tarttui hänen pieneen käteensä kuin johonkin, mikä kuului yksinomaan hänelle, ja päätti olla enää päästämättä häntä pakenemaan.

Näin he katselivat kalahuutokauppaa matkan päästä ja melkein piiloittautuen, jotteivät olisi häirineet Antoniota. Huutokauppa tapahtui omituisella tavalla, eräänlaisen mystiikan värittämänä, mikä selitti osallisten vakavan mielenkiinnon, ankaran ihmeen ja silmistäkuvastuvan itsekkyyden.

Ensin huudettiin kori täynnä oivallisia karppeja, jotka loistivat kuin kosteat punaiset ruusut. Kookas, lihava mies, yllään avara musta takki, joka aallehti joka taholle, oli ryhmän päähenkilö ja huusi murteella muutaman sanan, jotka näyttiyät kehoittavan ostajia tekemään tarjouksensa. Silloin nämä yksitellen, sekä miehet että naiset, lähestyivät häntä, nousivat varpailleen, mies kun ei vähääkään kumartunut, ja kuiskasivat hänen korvaansa summan, jonka olivat halukkaat maksamaan.

Järkähtämättömän tyynenä mies siinä seisoi kuunnellen, kasvoillaan auringon kirkas heijastus, mutta ei näyttänyt tyytyväiseltä, koska huusi toistämiseen ja jälleen kuunteli salaisia tarjouksia. Tuntui siltä, kuin hän olisi ripittänyt kaikkia noita vakavia ihmisiä, jotka eivät keskenään vaihtaneet sanaakaan, vaan kiinnittivät kaiken huomionsa kilpailuun, josta heidän kohtalonsa näytti riippuvan. Lopulta tuo kalakori luovutettiin rotevalle naiselle, jolla oli mädälle kalalle lemahtava pörröinen tukka. Hän oli ainoa, joka nousematta varpailleen saattoi kuiskata kuuluttajan korvaan, hän kun pituudessa veti vertoja kookkaalle miehelle. Ja käsillään, jotka olivat yhtä limaiset kuin kalat, tuo nainen raivasi itselleen tietä, nosti korin maasta tyytyvaisena hymyillen kaloille, laski sen käsirattaille ja meni matkoihinsa välittämättä mistään muusta.

Ola puristi isoisänsä kättä, ja hekin poistuivat kulkien sen merituoksun vanavedessä, jota roteva kalanmyyjätär levitti jälkeensä. He astuivat kanavan laitaa pitkin kiemurtelevan tietä, joka imi väriä ja eloisuutta veneiden purjeista ja niiden vihreään veteen heijastuvasta kuvaimesta. Kanavan toisella puolella kohosi harmaana pilvenä tamariskijono, ja etäisyydessä hohti taivas kirkkaana piinioiden takana. Sitten tie teki mutkan, minkäjälkeen se suorana ja kiiltävänä kuin miekka upposi maiseman sydameen.

Tämä sydän oli pieni rantakivillä laskettu tori, oikealla oli kirkko ja vasemmalla vanha tumma kunnallistalo, keskellä vedetön suihkulähde. Kaiken yläpuolella levisi kaistale sinitaivasta katoksen tavoin. Tulijoita vastaan värähteli kirkonkellojen kalkatus ja kauppatorilta väen sorina.

Vaate- ja elintarvemyymälöiden hyvin varustetut näyteikkunat saivat luulemaan, että oltiin kaupungissa, ja isoisä olisi ehkä kulkenut hiukan eksyksiin ilman Olan varmaa opastusta.

Kaikkein ensiksi tyttö veti hänet torin lähimpaän kulmaan sen myymäläikkunan eteen, josta hän enimmin piti ja jonka täyttivät kuin museon kaikenlaiset kallisarvoiset ja mielenkiintoiset esineet: puetut nuket, onnea tuottavat alastomat, siivekkäät lemmenhaltiat, kiiltävät rannerenkaat ja lelut. Mutta isoisä ei ottanut kuullakseen tytön toivomuksia, sillä hänen, tuon entisen kasvattajan opetusmenetelmän ydinkohtia oli vakaumus, ettei saa tukea lasten kiintymystä hyödyttömiin asioihin ja esineisiin.

— Se nukke, jonka toin sinulle, hän sanoi lohduttaakseen lasta, on tuhatta kertaa kauniimpi kuin nuo, ja samalla se on onnea tuottava. Ja vielä vahvistaakseen lohdutustaan hän itse seisahtui toisen ikkunan eteen:

— Tässä on ainakin sellaista, mikä on hyödyllistä; katso, katso, kuinka kauniita leivoksia, rubiininpunainen kirsikka keskellä. Katso kuinka hyviä sokerileipiä, vielä tuoreita ja lämpöisiä kuin sinun pienet sormesi. Ja katso miten oivallisia kermaleivoksia, jotka näyttävät avaavan huulensa, niin että kerma tulee näkyviin, ja sanovan: syökää meidät, syökää, syökää! Emmekö osta niistä muutamia äidille?

He menivät leipomoon, joka kauttaaltaan tuoksui sokerille, ja hyllylle rakennetun leivospyramidin ylin leivos irroitettiin kuin kaunis teeruusu pensaasta ja tarjottiin Olalle. Tyttö sieppasi sen käteensä, kuitenkaan osoittamatta himokkuutta, ja tarkasteli sitä joka puolelta. Hän tunnusteli sitä ympäriinsä ensin sormella ja sitten kielellä, paremmin huomatakseen sopivan hyökkäyskohdan. Tämän löydettyään hän iski siihen kuin ahmatti pienet hampaansa. Vähitellen hänen haukkauksensa kävivät harvemmiksi, ja kun enää viimeinen pala oli jäljellä, hän otti sen pois suustaan, katseli sitä moneen kertaan, pienensi sitä pienentämistään ja söi sen muruttain. Viimeinen muru putosi lattialle ja hän otti senkin maasta.

Sellaista elämä on, opettaja ajatteli katsellessaan lasta. Sillä aikaa leipuri, jota tytön ahneus äitelytti, latoi pahvirasiaan ne leivokset, jotka opettaja oli ostanut kotiin viedäkseen.

* * * * *

Ola seurasi ylen tarkkaavaisena sokerileipurin hommaa, miten hän huolellisesti sitoi kolmivärisellä nauhalla tuon sievän valkoisen pahvirasian; ja kun nauhasta lopuksi oli muodostettu silmukka, josta oli mukava kantaa, tyttö nykäisi isoisän takinlievettä, pakottaen hänet kumartumaan ja kuuntelemaan salaisuutta:

— Anna minulle vielä yksi — —

Mutta isoisä tahtoi kasvattaa lasta ja epäsi pyynnön, tosin vastenmielisesti.

— Kunhan tulemme kotiin.

Mutta vähän lohduttaakseen tyttöä opettaja antoi hänen kantaa pientä pakettia, ja jälleen he menivät väkijoukkoon torille, jossa seurusteltiin kuin yhteisellä pihalla. Siellä kaikki tunsivat toisensa, ja Ola vastaanotti ja jakeli hymyjä oikealle ja vasemmalle vihännesmyyjättärien luodessa uteliaita katseita mieheen, joka oli hänen seurassaan.

— Onko tuo isoisäsi?

— On, se on isoisäni, tyttö vastasi ravistaen opettajan kättä ja ylpeillen hänestä, eikä hienotunteisuudessaan ottanut omenaa eikä herneenpalkoa, jota joku naisista hänelle tarjosi.

Mutta yhdelle heistä hän vastasi töykeästi ja väistyi syrjään. Tämä ei kaupannut vihanneksia, vaan oli tavallinen vanha kansannainen. Hän nojasi paksuun sauvaan; hänellä oli isot leveät jalat, jotka näyttivät halvautuneilta, ja musta huivi pienten kasvojensa ympärillä, jotka muodoltaan ja väriltään muistuttivat kurtistunutta päärynää.

— Jumala teitä siunatkoon! hän sanoi huolimatta Olan ynseydestä. Opettaja, joka luuli häntä kerjäläiseksi, tahtoi antaa hänelle kolikon, jota vanhus, näyttämättä kuitenkaan loukkautuneelta, ei ottanut. Hän pudisti vapiseväa päätaän, kuin olisi tahtonut sanoa: Rahat ovat hyviä olemassa, mutta sopuisaan yhteisoloon tarvitaan muuta.

Ja muitta mutkitta hän poistui hitaasti ja ääneti kuin kilpikonna.

— Kuka hän on? opettaja kysyi.

— Se on Leppä-huvilan eukko; hän varastelee lapsia.

— Sitä en usko. Missä tuo huvila on?

— Näytän sen sinulle. Äiti on kieltänyt minua menemästä sinne asti. Mutta sinun kanssasi kai voin mennä?

Ja tyttö veti vanhusta rajusti mukaansa kovin innostuneena odottavaan kiellettyyn huviin. He kulkivat nyt vanhan kirkon ohi, joka taytti kokonaan yhden torin sivuista, ja opettajan päähän pälkähti mennä sisälle tuohon kirkkoon, missä Ola oli kastettu ja mihin hän ehkä kerran oli astuva morsiamena. Omasta puolestaan opettaja ei noudattanut mitään kirkon ulkonaisia menoja, hänellä kun oli sydämessään oma uskontonsa, varmuus, että Jumala on meissä ja että me olemme jumalassa, ja että kuulemme hänen läsnäolonsa _omassa äänessämme_. Mutta hänen vakaumuksensa oli, että kristinusko on yksinkertaisten sielujen ainoa lähtökohta, josta he voivat päästä täydelliseen Jumalantietoisuuteen.

Opettaja nousi siis kirkonportaiden ensimmäiselle astimelle mennäkseen sisälle, mutta Ola veti hänet takaisin ja oli vähällä sanoa: — Mitä teet siellä, oletko hassu? Mutta tyttö oli jo oppinut erottamaan hänen kasvojensa varjo- ja valoilmeet ja sanoi mielistelevän viekkaasti: Menemme sinne huomenna; huomenna on sunnuntai. Nyt äiti odottaa meitä.

Mutta siitä huolimatta hän vielä kääntyi pitkälle kävelylle. Hän vei isoisän takaisin asemalle johtavaan lehtikujaan, ja kun he olivat saapuneet kotihuvilaan johtavan tien päähän, Ola ei poikennut sille, vaan veti isoisänsä päinvastaiseen suuntaan.

Kauempana polku laajeni leveäksi tieksi pujoitellen hiekkasärkkien ja puutarhain välitse, jotka kuuluivat pensasaitojen ja tamariskien kätkemiin pikkuhuviloihin. Rannan puolella kohosi vielä jokunen ruohon peittämä pieni kunnas, ja siellä näki sodan aikana kaivettuja juoksuhautoja. Muutamat multavallit olivat niin korkeita, että ne kaihtivat näköalan merelle. Sitten tie kiipesi ylämäkeä, kaikki asutuksen jäljet katosivat, ja tuuheiden leppien jono peitti oikeanpuoleisen taivaanrannan.

Ola jätti pienen paketin isoisän huostaan ja puristi lujasti hänen kättänsä, ja tämäntästä hän kääntyi katsomaan taakseen pelon vallassa, joka jo oli helpottanut mutta vielä hiukan häntä vaivasi. Lopulta he saapuivat rautaportille, jossa oli metallilankaverkko ja joka sulki puiden ympäröimälle vanhalle harmaalle kaksikerroksiselle talolle johtavan tien. Talo näytti asumattomalta.

— Tässä asuu tuo vanha mummo, Ola sanoi, heiluttaen isoisän kättä, johon tämän paikan salaperäisyys ei näyttänyt tekevän erikoista vaikutustä.

Eikä tuossä huvilassä ollut mitään huomiota herättävää: se oli muiden maalaistalojen kaltainen, joita näkee syrjässä valtateistä, viljelysmailla lähellä rannikkoa. Sen vieressä oli viinitarha, jota väentupa vartioi. Hiukan kauempana taustassa oli punajuurikaspelto.

Enimmin kiinnitti Olan ja lopulta isoisänkin huomiota talon oikealla puolella leviävä aukio, jota ympäröivät sankan vihreän veden tavoin korkeiden puiden vavahtelevat varjot. Näistä varjoista pilkoitti muutamia yksinäisiä valkoisia marmoripenkkejä ja kaksi isoa pyöreätä märmoripöytää. Viileän alastomina, varisseiden lehtien kirjailemina ne herättivät opettajassa yksinäisyyden ja alakuloisuuden tunteen, joka varmaankin asusti tuossakin autiossa talossa. Ja Ola selitti hiukan epäröiden salaisuuden:

— Se on kirottu talo, tiedätkös! Pojat tappoivat isän ja pakenivat, mutta toinen heistä joutui kiinni ja vankilaan, ja nyt talo on sotaväen oma. Mutta soltut eivät asu siinä; siinä asuu toiselta seudulta tullut mies, ja tuo vanha mummo, joka varastaa lapsia.

— Entä äiti?

— Mikä äiti? Mummon äitikö?

— Ei, vaan häijyjen poikien äiti.

— Hän on kuollut. Tietysti hän on kuollut! tyttö huudahti lujasti, ikäänkin olisi tahtonut sanoa: Jös äiti olisi ollut elossa, ei tätä olisi tapahtunut.

— Onko siitä pitkä aika?

— Äidin kuolemastako? sanoi tyttö, joka noudatti täsmällisyyttä puheessaan.

Ei, vaan siitä tapauksesta?

Ola nosti pientä kättään ja pani suunsa suppuun.

— No niin! Sitä en tiedä. Siitä on ehkä sata vuotta; ehkä kaksi vuotta, hän lisäsi umpimähkään. Aikaan nähden hän ei noudattanut täsmällisyyttä.

— Olet oikeassa. Sellaisissa tapauksissa ei aika merkitse mitään. Tule, tule! vanhus sanoi vetäen tyttöä pois portilta. Ja he menivät istumaan tienviereen ruohoon ja kukkien keskelle, näköalanaan meri. Ola olisi tahtonut hieman leikitellä, juosta tavoittelemaan keltaisia perhosia, jotka halukkaasti lähentelivät häntä ikäänkuin houkutellakseen häntä seuraansa. Mutta hän pelkäsi vanhaa eukkoa ja kääntyi alinomaa katsomaan, tuliko vanhus jäljestä. Ja tämäntästä tyttö palasi isänmurhaan; siinä oli aivan kuin jonkinlaista sairaalloisuutta. Lopulta isoisä vaihtoi puheenaihetta.

— Sanohan Ola, onko Ornella jo kauan ollut teidän talossanne?

— Siitä päivästä alkaen

— Onko hän sinulle kiltti?

— Kyllä hän on minulle kiltti, mutta välistä hän lyö minua. Mutta minäkin olen joskus häijy. Panen perunoita jä neuloja hänen vuoteeseensa.

— Miksi?

— Siksi, että — — tyttö sanoi virnistellen, mikä kai merkitsi, etta häntä huvitti joskus tehdä pahaa.

— Ei pidä tehdä kenellekäan pahaa, opettaja aloitti saarnanuotilla, mutta oman äänensä kaiku herätti hänen mielessään samaa ahdistusta kuin äsken hyökysillalla.

Sitten he vähitellen palasivat kotia.

Äkkia Ola hellitti vahuksen käden jä kiiveskeli hänen kiellostaan huolimatta tienviereisille multavalleille uhaten jäädä sinne, ellei isoisä tullut auttamaan häntä alas. Ja kun tyttö ei saanut tätä oikkuansa tyydytetyksi, hän syöksyi ja ryntäsi isoisää vastaan niin rajusti, kuin olisi tahtonut lävistää hänet.

— Sinä alat ottaa itsellesi liian suuria vapauksia, isoisä nuhteli. Sinä olet huonosti kasvatettu. Mutta kyllä vielä totisesti saan sinut pysymään aisoissasi!

Isoisä oli täynnä siveellistä paheksumista, ja tyttö taivutti päänsä alas ja kulki nolostuneena matkan päässä edellä. Pienokaisen paljaat suorat sääret, jotka olivat sileät kuin vaaleanpunainen marmori, liikuttivat opettajan mieltä. Tuossa siis ne pylväät, joihin nyttemmin nojasi koko hänen maailmansa. Äskeisen varjon karkoitti kirkas valo ja opettajan mieleen muistui hengellinen laulu, jonka hän oli kuullut kaukaisina lapsuuden aikoina ja josta muisti vain kaksi ensimmäistä säettä:

Meripoika lainehilla Avuks' sua huutaa. Herra...

Siinä kaikki. Mutta samoin kuin raunioista aavistaa ajan hävittämän suuren kaupungin entisen olemassaolon, samoin toivon ja rakkauden sinfonia kajahti tuon vanhan laulun katkelmasta.