Part 6

Ja kevät levitti tuohon yksinäiseen puutarhaankin ilonsa harson. Verevää vihreyttä uhkuvat puut kaikuivat linnunlaulustä, ja penkit ja pöydät, jotka viime sade oli huuhtonut puhtaiksi, loistivat kuin uusina.

Ja kuin vuorostaan salaisen voiman vetämänä näyttäytyy vanha nainen lehtikujan päässä. Hän kulki kumarassa tuijottaen maahan, mutta huomatessaan opettajan hän koetti ojentautua suoraksi, ja kompastellen hän riensi portille ja avasi sen muitta mutkitta.

Opettaja muisti luvanneensa palata, ja suljettuaan portin muori lähti näyttämään hänelle vartian asuntoa.

Se oli pitkä huone, joka oli rakennettu huvilan jatkoksi, ja jota aikoinaan oli kaiketi käytetty vajana tai jonakin sen tapaisena. Toinen puoli huonetta ulottui ylöspäin kattoon asti, jonka punaiset tiilet loistivat orsien lomitse; huoneen toinen puoli oli matalampi, siinä oli parvekkeentapainen välikatto, jolle pääsi tikapuita myöten.

— Tuolla ylhäällä poikani nukkuu öisin, Vanhus selitti. Siellä säilytämme lakanoita, jotka uskottiin huostaamme huonekalujen mukana.

— Mokomatkin huonekalut! opettaja ajatteli katsellessaan ympärilleen.

Sopessa sisäkaton alla oli vanhan naisen kurja vuode, peitteenä säkintapainen. Itäviä perunoita ja kuivia maissinlehtiä oli hajallaan likaisilla huonekaluilla, jotka muka kuuluivat kristillisten ihmisten asuntoon. Paljaat savuttuneet seinät olisivat johtaneet mieleen varakkaan talonpojan alkuperäisen keittiön, jolleivät lika, epäjärjestys ja ummehtunut tallinhaju olisi tehneet koko huonetta perin kolkoksi. Ainoana valokohtana tässä kurjuudessa oli iso kamiina ja hella, joilla oli yhteinen savuhormi, ja valkea, joka tarjosi mahdollisuuden toivon asua tässä hökkelissä.

Hellalla oli musta pata, joka kiehua porisi tanssittaen kanttaan, jonka alta levisi ympärille sipulin sekaisten papujen haju — vaatimaton haju, joka silti palautti opettajan mieleen Margan keittiön miellyttävät tuoksut ja Olan pienen sormen, joka kynnellä napsutti tuon padan silausta, mikä ennusti oivallista ateriaa, eikä hän karkoittanut tuota muistoa, vaikka se tuotti hänelle mielipahaa, sillä katumus ei ole katumusta, ellei se ole muodostunut suurista ja pienistä kieltäymyksistä.

* * * * *

Illan suussa opettaja meni Margaa tervehtimään. Tässä ei ollut kuumetta, mutta hän oli tavallista heikompi, ja hänen kasvoissaan oli harmaankelmeä, ruumista muistuttava väri, joka punervassa iltavalaistuksessa näytti kahta kaameammalta.

— Mitä tuo tohtori sanoi? hän kysyi uneliaalla äänellä.

— Hän sanoi, että tautisi johtuu hermoistakin, ja että sinun täytyy saada lepoa ja mielenrauhaa.

Näin opettaja sanoi, joka luuli tietävänsä asiasta enemmän kuin lääkäri, mutta Margan aavemainen hymy, jonka lomitse hampaat välkkyivät esiin kuin nuoren naisen pääkallosta, masensi heti hänen rohkeutensa.

Tälläkään taholla ei sanoilla voinut aikaansaada mitään. Mutta hän rohkaistui uudelleen, kun Marga sanoi:

— Ei minun mieltäni paina mikään, ja kernaasti noudatan lääkärin neuvoa. Emmekö voisi lähteä teidän kotiseudullenne, isä? Olen jo kauan toivonut sitä.

— Miksi et ole sanonut sitä aikaisemmin? Nyt se on liian myöhäistä. Olen myynyt taloni, enkä tiedä, minne menisimme asumaan.

— Se ei tee mitään, isä, Marga äkkiä virkkoi uudelleen alistuvana. Lähden, minne Antonio vie minut. Ettekö te, isä, tule mukaan? Voisihan Antonio siinä tapauksessa jäädä tänne Ornellan kanssa valvomaan taloa, kunnes palaamme.

Opettaja katseli Margaa. Tämä oli painanut luomensa umpeen kaihtaen hänen katsettaan, ja opettajan teki mieli kohottaa niitä sormillaan, noita luomia, jotka olivat raskaat kuin hautakivet, ja huutaa, niin että kaikki sen kuulisivat:

— Nouse, nainen, ota vuoteesi ja kävele!

— Marga, hän sanoi ankarasti, minä en lähde matkalle teidän kanssanne. Muutan pian pois täältä.

— Miksi? Miksi?

Näiden hänen molempien vilpittömien ja hätääntyneiden huudahdustensa välillä oli lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä hänen pielustaan peittävä valonvälke näytti siirtyvän seinälle. Ja hänen kasvonsa peittyivät mustaan varjoon.

— Hän on kuollut, hän on kuollut sielultaan, opettaja ajatteli.

Silti hän tunsi kovaa tarvetta avata Margalle sydämensä, kuin vainajan edessä, jota tämän eläessä oli loukannut. Hän sulki vuorostaan silmänsä. Hänen oma äänensä kajahti kumeana hänen korvaansa muistuttaen pahasta, ja se värähteli itkusta.

— Marga, tulin tänne toivoen voivoni viettää täällä loppuikäni yhdessä teidän kanssanne ja ehkä saada uutta elämää, kuin vanha, pilalla oleva pursi, joka monien vastusten jälkeen kaipaa varmaa valkamaa ja korjausta. Mutta oivallan, ettei se ole mahdollista. Se on ehkä oma syyni. Huomaan päivä päivältä selvemmin, että minun ja teidän välillä, minun ja teidän katsantokannan ja elintapojen välillä on voittamaton ristiriita. Sentähden ei teillä voi minusta olla muuta kuin vastusta, enkä itsekään voi olla tuntematta tyytymättömyyttä ja hyödytöntä surua.

— Älä vastusta sanojani, hän lisäsi nähdessään Margan levottomasti liikehtivän vuoteessaan. Olen jo aikaisemmin sanonut sinulle, että olet älykäs ja ymmärrät kaiken, minkä sinulle sanon. Minä taas tiedän kaiken, mikä painaa mieltäsi, vaikka et siitä puhu. Muistatko, Marga, tuon ensimmäisen illan, jona tulin tänne? Siitä alkaen olen oivaltanut kaikki ne ikävät ja selvittämättömät seikat, jotka synkistävät sinun ja Antonion elämää. Nyt asiat ovat joutuneet vielä huonommalle tolalle. Itse rakkaudesta ja uskonnon puutteesta olette kaikki tekemäisillänne kaikkein pahimman rikoksen, olette näet tappamaisillanne olennon, ennenkuin se on syntynyt maailmaan. Mutta minä en enää aio asettua teidän väliinne, en edes tytön vuoksi, joka hengittää tätä myrkyllistä ilmaa ja joka hänkin lopulta turmeltuu.

Marga painoi taas kasvojaan pielukseen ja nyyhkytti. Äkkiä hän jälleen kohotti niitä, ravisti päätään vapauttaakseen kasvonsa hiuksien harsosta ja koetti puhua, mutta sai huuliltaan vain vaikeroivan huokauksen.

— Ei hyödytä ollenkaan, että puhut, Marga; olisi parempi, jos toimisit. Älä muutoin luule, että olen tässä pitääkseni teille joutavan nuhdesaarnan. Minäkin olen tehnyt syntiä, minäkin olen tehnyt senkaltaisen rikoksen, jonka nyt tahtoisin saada estetyksi. Nainen, miehesi äiti, surmasi itsensä minun tähteni. Hän oli raskaana, ja tiesi, etten minä aikonut ottaa häntä aviovaimokseni. Otin hoitooni hänen ensimmäisen lapsensa, jonka isä en ollut, mutta jonka tahdoin ottaa pojakseni. Siten luulin voivani sovittaa syntini, mutta tuo teko oli vain oikean sovitusuhrini siemen. Oikea katumus alkaa nyt vasta, ja antaudun siihen täydelleen pelastaakseni teidät. Älä itke, Marga, älä itke! Sensijaan nouse, niinkuin Kristus sanoi Latsarukselle, nouse ja kävele.

Marga itki nyt hiljaa kätkien kasvonsa hiustensa mustaan käärinliinaan.

— Sinun itkusi miellyttää minua, opettaja sanoi nousten, mutta avaamatta silmiään. Se on kuin ensi sade pitkällisen kuivuuden jälkeen. Ja sinä olet nouseva vuoteeltasi ja olet opettava lapsellesi sen, minkä minä olin toivonut voivani hänelle opettaa, nimittäin, että sen, joka tahtoo elää todella onnellisena, on seurattava Kristuksen lakeja. Sen sinä teet, ellet tänään, niin huomenna.

* * * * *

Seuraavana päivänä Marga ja Ola Antonion seurassa matkustivat Apenniinien vuoristoon, jossa heidän sukulaisillaan oli talo keskellä kastanjalehtoa. Opettaja saattoi heitä asemalle, ja koko matkan hän kantoi käsivarrellaan Olaa, joka ajatellessaan matkaa ja kaikkea uutta mitä saisi nähdä, ei ollut kovinkaan pahoillaan eron johdosta.

— Kirjoitan sinulle, tyttö sanoi vakavasti lohduttaakseen isoisää. Ja sitten tuon sinulle kotiin paljon kastanjoita, näin isoja kuin nyrkkini, kuorineen päivineen. Näetkös, näin kuorien piikit pistelevät.

Hän näpäytti vanhusta kasvoihin, ja vielä viimeisen kerran he nauroivat yhdessä.

Opettajakin puolestaan oli melkein tyytyväinen. Olihan hän ratkaissut sisäisen ongelmansa ja uskoi mielensä yksinkertaisuudessa, että elämän vaa'alla kärsimyksen vastapainona oli oleva se hyvä, joka siitä saattoi johtua.

Hän palasi kotiin ja asui talossa kolme päivää Ornellan kanssa kahden koskaan hiiskumatta halaistua sanaa siitä asiasta, joka koski heitä kaikkia. Hän tunsi tuota naista kohtaan vaistomaista kammoa kuin kaksoisolentoa kohtaan, joka vähimmästäkin sysäyksestä saattoi muuttua villipedoksi. Iltaisin hän sulketui huoneeseensa lukiten oven, ja päivisin hän meni kylään aterioimaan peläten, että tuo nainen antaisi hänelle ruoassa myrkkyä.

Kolmannen päivän iltana hän sulloi matkalaukkunsa, ja muutamaa hetkeä ennen Antonion paluuta hän jätti pöydalle Antoniolle kirjoittamansa kirjeen, jossa mainitsi, että hänen oli pakko matkustaa pois. Hän hyvästeli Olan leluja ja koiraa, joka levottomana hääri hänen ympärillään ehkä aavistaen hänen aikomuksensa. Lopuksi hän haki kissaa ja löysi sen kokoonkyyristyneenä makaamasta Margan huoneen sohvankulmassa ja seisoi hetken sitä katsellen.

Kaikki takavarikoidun talon vartian vaihtoa koskevat toimenpiteet oli jo suoritettu, ja opettaja lähti siis sinne suoraa päätä vastaanottamaan tuon toimen.

Vanha nainen myi hänelle koronkiskurin hinnasta jäljellä olevat ruokavarastonsa, neljä munivaa kanaa ja elämännautinnoille alttiin kukon. Korvauksena kalliista hinnasta vanhus antoi hänelle vähän hiiliä ja neuvoi, miten hän voisi estää tulta sammumasta; tarvitsi vain kätkeä syvälle tuhkaan siemen, s.o. hehkuva hiili.

Kun vanha nainen ja hänen poikansa olivat poistuneet horjuen taakkojensa alla, nuo molemmat, pienet ja huonokasvuiset olennot, jotka hämärässä näyttivät peikoilta, opettaja sulki portin ja katseli rautaristikon läpi tien toisella puolella kohoavaa taivaanrantaa, joka jo oli hämystä harmaa ja joka hänestä näytti isoa vankilaa ympäröivältä muurilta.

Nyt hän siis oli yksin ja hänen sisimmässään liikkui sellainen yksinäisyyden tunne kuin henkilöllä, joka ajattelee kuolemaa kauhistuen, että kaikki silloin loppuu. Hänen teki mieli itkeä, nojata porttiin ja suudella rautakankea, jonka ympärille Ola oli kietonut pienet sormensa. Sitten hän ajatteli, että tuo vanha velho tavallaan oli todellakin varastanut häneltä Olan, ja katui pakoaan, joka hänestä tuntui turhalta ja paheksuttavalta.

— Miehen tosi voima on siinä, että hän avoimesti taistelee pahaa vastaan, väkipakollakin, jos se on välttämätöntä, ja minun olisi pitänyt puhua pontevammin Margan ja Antonian kanssa ja saada heidät täyttämään velvollisuutensa.

Hän tunsi ruumiissaan väristystä ja palasi siihen synkkään luolaan, johon oli vetäytynyt kuin haavoittunut eläin. Hän kulki huvilan ympäri, joka mustana kohosi kohti tähtiä täynnä tuikkivaa taivasta. Hänen huoneessaan paloi tuli ja sen hohde väritti elämäntuntua. Hän arveli velvollisuudekseen olla koskaan päästämättä tulta sammumaan, kuin hän olisi tehnyt jollekin tämän lupauksen. Ja hän lisäsi puita pesään.

* * * * *

Samana iltana opettajan luullessa olevansa aivan yksin maailmassa, hänen luokseen tuli vieras. Se oli vanhempi niistä miehistä, jotka olivat vuokranneet huvilaa ympäröivän viljelysmaan. Hän sanoi kunnioittavasti nimensä olkihattu kädessään, ja kysyttyään arasti, voisiko tarjota apuaan, hankin alkoi valittaa kirousta, joka näytti painavan tätä paikkaa.

— Meitä tuli tänne neljä henkeä, minä, veljeni, vaimoni ja hänen miesserkkunsa. Elimme kaikki sovussa, ja alussa kaikki kävi hyvin. Mutta sitten vaimoni kuoli, ja hänen serkkunsa meni matkoihinsa, kun ei enää viihtynyt täällä. Minä ja veljeni Gesuino jäimme tänne ja olemme saaneet raataa kuin orjat kuitenkaan ansaitsematta enempää, kuin mikä menee maavuokraan. Kaikki menee päin hemmettiä, jopa niin, etteivät kanat enää muni. Sitäpaitsi minä ja veljeni alinomaa riitelemme. Ja tekin, joka näytätte kunnon ihmiseltä, säälisitte meitä, jos joskus näkisitte meidän menevän niinkin pitkälle, että pieksämme toisemme pahanpäiväisiksi.

— Se on kaunista! Ja miksi teette niin?

— Noin pilanpäiten. Ensin en voinut käsittää sitä, Gesuino on hyvä mies, liiankin hyvä, jumalinen ja hiljainen. Hänellä on rinta täynnä pyhäinkuvia, hän rukoilee lakkaamatta, uskoo aaveisiin, peikkoihin ja muihin piruihin. Mutta kun on kysymys pahojen sanojen käyttämisestä, hänen kielensä on terävä kuin keihään kärki. Enkä minäkään ole häijy, ja pidämme toisistamme, mutta silti riitelemme yhä. Veljeni sanoo, että se johtuu jostakin noituudesta.

— Eikö teillä ole naisväkeä talossa?

Mies teki käsillään häätävän liikkeen.

— Vaimoni kuoltua otimme taloon erään naissukulaisen. Tuo rakas sukulainen riisti talomme puti puhtaaksi, ja hän se ensin rakensi epäsopua meidän veljesten välille; ja lopulta minä nuija kädessä passitin hänet portista ulos. Sitten otimme eräänlaisen palvelijattaren. Hän ei varastanut eikä sekaantunut meidän asioihimme, mutta juoksenteli koko päivän miesten perässä. Hän oli sanalla sanoen lutka, ja lisäksi hänellä oli saastainen tauti, jota säädyllisyys estää nimeltä mainitsemasta. Kaikesta tästä masentuneina päätimme, Gesuino ja minä, elää ilman naisväkeä. Eihän tämä ole niin mukavaa, mutta parempi näinkin, kuin että on vieraita naisia. Ja muutoin hän, Gesuino, on oppinut tekemään yhtä ja toista. Osaapa hän ommellakin, mutta se vie paljon aikaa.

— Miksi ette mene uusiin naimisiin?

Mies mitteli toista kiireestä kantapäähän puoleksi ryppyihin piiloutuneilla pienillä vihreillä silmillään, jotka olivat alakuloiset, mutta silti veitikkamaiset.

— Tahtoisinpa kyllä ottaa eukon, mutta sen pitää olla nuori, ja sillä täytyy olla kolikoita. Mutta totta puhuen pelkään sellaisia.

Hän nosti pari sormea kuin kuvaillen kahta sarvea, ja nauroi; ja toisesta näytti, kuin hän olisi pitänyt häntä vähän pilanaan.

— Entä veljenne?

— Niin, hän on tehnyt puhtauden lupauksen. Hän kaihtaa naisia ja pakenee heti niitä nähdessään. Muutoin hän ei välitä miesseurastakaan. Tänä iltana hän ei tahtonut tulla kanssani teitä tervehtimään, ja saattepa nähdä, ettei teidän onnistu puhua hänen kanssa kahta kertaa vuodessa.

— Hyvä, sitä paremmat ystävät meistä tulee.

— Ei teidän silti pidä luulla, että minäkään olen suupaltti, mies äkkiä vakuutti, mutta joskus on tarve keventää sydäntään. Ja jollei avaa sydäntään miehille, niin kenelle sitten? Sanotaan, että olette ollut koulunopettaja, ja siis tiedätte paljon asioita. Paljon asioita — hän toisti miettivän näköisenä. Tuo vanha muija, joka asui tässä, sanoi minulle: "Kun tarvitset neuvoa, niin mene hänen luokseen, se on oppinut mies".

— Mitä se mummo minusta tietää? Jos olisin oppinut mies, niin en kai olisi täällä. Mutta yhtäkaikki, jos tarvitsette neuvoa, koetan antaa sen teille, samoin kuin ehkä minä tarvitsen teidän neuvoanne.

— Ja jos tarvitsette jotakin, toinen sanoi, rohkaistuneena ja tyytyväisenä, niin käskekää vain. Tuo vanha akka ehkä puhui pahaa meistä, sillä veljeni Gesuinon kanssa hän ei juuri elänyt sovussa, ja hänen poikansa vaati, että me vartioisimme taloa sill'aikaa kun hän juoksenteli kylällä, ja se mies oli oikea kylänluuta. Viime aikoina nuo molemmat, äiti ja poika, olivat käyneet tuiki kummallisiksi. He _näkivät_, se tahtoo sanoa luulivat nähneensä tuon isän aaveen, jonka pojat olivat tappaneet, ja me nauroimme heille, vaikka veljessänikin on vähän tuollaista taikauskoa. Mutta te varmaankaan ette sellaisiin usko?

— Kuolleet ovat kuolleita, opettaja sanoi, ja ne aaveet, joita on pelkääminen, ovat eläviä.

— Hyvin sanottu! Mutta nyt en häiritse teitä kauempaa, ja pyydän anteeksi viipymistäni. Varhain huomisaamuna lähden kylälle, ja jos tarvitsette jotakin, niin sanokaa pois vain. Sitä varten tulinkin tänne.

— No niin, ostakaa sitten minulle leipää. Ja pyydän teiltä muutakin. Älkää puhuko kenellekään minusta, älkääkä sanoko, että asun täällä!

Mies painoi pari sormea huulilleen, ja hänen silmänsä muistuttivat Olan koiran silmiä, kun sitä hyväili. Tämä lohdutti opettajaa, ja hän ajatteli, että Kaitselmus lähetti hänelle sen aineellisen avun ohella, jota tämä suorasukainen mies hänelle tarjosi, senkin lohduttavan tietoisuuden, jonka toisen sielun läheisyys tuottaa ihmiselle.

Jo ensimmäisestä illasta alkaen hän ryhtyi täyttämään vartianvelvollisuuksiaan. Hän luuli kuulevansa jotakin melua ja kiersi huvilan nähdäkseen, oliko mitään epäilyttävää. Mutta kaikki oli hiljaista, ja kirkas kuu valoi melkein aavemaista hohdettaan tähän äänettömään ja autioon taloon. Erään pensaan kohdalla opettaja kuitenkin luuli näkevänsä varjon. Eihän se ollut muu kuin tuon pensaan luoma varjo, mutta silti hän tunsi salaperäistä väristystä ruumiissaan. Hän palasi vuoteeseensa, mutta ei saanut unta. Hän kuuli kaukaa koirien haukuntaa ja rottien juoksentelua katolta. Kanatkin, jotka olivat kokoontuneet huoneen vastakkaisessa sopessa olevalle yöpuulleen, päästivät unissaan tämäntästä vaikeroivan kotkotuksen. Opettaja sytytti kynttilän, mutta sen valo oli heikko, hänen silmänsä väsyivät, eikä lukemansa tunkenut hänen sieluunsa, niinkuin muulloin.

Uudelleen hän silloin puhalsi kynttilän sammuksiin ja vaipui muistoihinsa, varsinkin niihin, joita tahtoi paeta. Näin äiti yöllä tarjoaa rintaansa levottomalle lapselle, vaikka tietääkin, että se voi vahingoittaa lasta.

Mutta unettomuutta kesti kauan, ja vasta aamun sarastaessa, kun hän jo aikoi nousta, syvä ja rauhaton uni pahoine unennäköineen valtasi hänet painajaisen tavoin.

Herätessään opettaja huomasi miehen jo asettäneen ikkunalaudalle ostamansa leivän ja sen viereen kiulun, jossa oli raikasta vettä. Tämä huomaavaisuus liikutti häntä.

— Mitähän he ajattelevatkaan minusta? Kai, että olen tullut tänne vain nukkumaan.

Hän alkoi työnsä, ruokki kanat, ja rupesi puhdistamaan lattiaa, mikä oli vaivalloinen tehtävä, kun vanha nainen oli jättänyt taloon vain luudan pätkän, mutta ei pienintäkään pesuriepua, mutta hän muisti miehen tarjouksen ja lähti lainaamaan luutaa. Veljekset jotka olivat suuresti toistensa näköisiä, molemmat lyhyitä ja jäntteriä, molemmilla punertava tukka, raatoivat tuvan edessä pellollaan. Vanhempi kaivoi esiin maasta, joka jo oli käynyt hieman kuivaksi ja kovaksi ensi lämmöstä, perunoita, jotka olivat pyöreitä ja sileitä kuin keltainen marmori. Opettaja seisahtui katselemaan ja tämä ihmisravinnon kohoaminen mullasta tuntui hänestä ihmeeltä. Mies valitti:

— Ne ovat pieniä, eikä niitä ole paljon. Ei tahdo saada edes senvertaa, minkä on maahan pannut.

Silti hän tarjosi niistä muutaman opettajalle, ja tämä otti ne katsoen Gesuinoon, joka nipin napin oli vastannut hänen tervehdykseensä. Gesuino ei muutoin näyttänyt kiinnittävän häneen vähintäkään huomiota, mutta poistuessaan luutineen ja perunoineen opettaja kuuli veljesten riitelevän.

Työ sai aamun kulumaan nopeasti ja melkein iloisesti. Hän kantoi naapuriensa tunkiolle maissinlehdet, mädät perunat ja kaikki tarpeettomat esineet, jotka olivat tiellä huoneessa. Hän kantoi ulos huonekalutkin pesten ja desinfioiden niitä auringonpaisteessa, samoin hän vei ulos patjat ja vuoteen peitteen. Ihmetellen hän näki, että lakanat, jotka muija edellisenä päivänä oli vaihtanut, olivat puhtaat, mutta ullakolla, johon hän kiipesi ikäisekseen tavattoman notkeasti, hän sitävastoin näki kasan likaisia lakanoita.

Tämä ullakko muodosti pienen huoneen, jossa oli vuode ja puulaatikko, jota saattoi käyttää pöytänä tai istuimena. Valo tunki sisälle pienestä seinäaukosta, josta näkyi huvila-alueen pelto. Puhdistettuaan tämän ullakkohuoneen opettaja laskeutui jälleen tikapuita alas ja lakaisi huoneensa. Lattian pöly tanssi melkein ilkkuen hänen ympärillään. Kuta kovemmin hän lakaisi, sitä enemmän tomua pöllysi esiin, ja tämäntästä hän meni ovelle sylkemään ja niistämään nenäänsä. Hän ajatteli Olaa: olisipa tyttö ollut siinä nauramassa ja auttamassa häntä! Pois, pois! Pölyä lakaisemalla hän hiukan taltutti levottomuuttaan ja palasi työhönsä kuin vanki, joka hetkeksi on asettunut koppinsa ovelle katselemaan kaukaista taivasta. Päätettyään lattian puhdistamisen ja ripsuttuaan seiniä, joista sateli alas hämähäkinverkkoja vielä täynnä menneenvuotisia kuolleita kärpäsiä, hän ajatteli, että täytyi saada jotakin syötävää. Hän meni tarkastamaan kanahäkkiä, joka oli puoleksi olkien täyttämä ja johon muorin selitysten mukaan kanat munivat neljä munaa päivässä. Mutta hän löysi vain kaksi, joista toinen, mustatäpläinen oli munitusmuna, ja toinen, valkoinen, oli vielä lämmin kuin jo keitetty.

Hän siis tyytyi siihen ja kastoi munaan leivän, niinkuin Olan oli tapana herkutellen kastaa korppunsa kermaan.

Sitten hän jatkoi työtään, ja kun hän oli saanut pestyksi ja asetetuksi paikoilleen huonekalut, hänestä tuntui, kuin hän olisi myrskyisen matkan jälkeen laskenut turvalliseen satamaan. Ja kuten kaikilla matkustajilla on tapana perille saavuttuaan tehdä, hänkin avasi matkalaukkunsa.

Ensimmäinen esine, jonka hän otti esille, oli herätyskello, joka oli seurannut häntä kotiseudulta asti. Se kävi vielä välinpitämättömänä kaikesta muusta kuin velvollisuudestaan, ajan osoittamisesta. Hän asetti sen keskelle vielä kosteata pöytää, ja se raksutteli edelleen rohkeasti tultuaan äkkiä ympäristönsä ajan ja paikallisuuden valtiaaksi.

Opettaja tunsi itsensä virkistyneeksi, ikäänkuin olisi jälleen tavannut toverin yksinäisyydessään. Mutta vielä suuremman ilon hänelle tuotti reunoistaan kellastunut kanavakankaalle tehty koruompelus, jota hän ei ollut Margan talossa oleskellessaan kertaakaan ottanut esille matkalaukusta.

Tuo koruompelus muodosti taulun, joka kuvasi autiota rantaa. Alareuna, joka oli kirjailtu harmaalla silkillä, merkitsi hiekkaa, sen yläpuolella oli vihertävä juova: meri; ja vielä ylempänä taivaan siniharmaa tausta. Tässä maisemassa, joka ainoastaan kolmella juovalla kuvasi ilmavia, äärettömiä etäisyyksiä, taivalsi kaksi ihmishahmoa. Ne näyttivät todella liikkuvan eteenpäin nostellen vuorotellen jalkojaan ja painaen jälkensä hiekkaan. Toinen niistä oli kaljupäinen mies, yllään uuman kohdalta vyöllä kiinnitetty pitkä kaapu ja nauhasandaalit jalassa. Hänellä oli kädessä mytty, ja hänen perässään kulki häntä pitempi nainen, sylissään mustaan vaippaan kääritty lapsi (se oli epäilemättä lapsi, päättäen siitä tavasta, jolla nainen piteli kantamustaan). Nainen oli pukeutunut punaisiin, hänellä oli niinikään nauhasandaalit jalassa, ja pään ympärille oli kierretty palmikot, jotka keltaisella silkillä oli saatu ihmeteltävän luonnollisiksi.

Tämän koruompelun alareunassa näkyi silkkikirjaimin kirjoitus:

_Pako Egyptiin_.

Muutamalla naulalla tämä pieni gobeliinintapainen kiinnitettiin seinään vuoteen yläpuolelle, ja se tuntui kirkastavan koko huoneen.

Peite, joka oli kuin säkki ainakin, levitettiin matoksi permannolle, ja lakanat katettiin vain valkoisella ripsureunaisella peitteellä, joka oli jotakuinkun puhdas ja jota vanhus oli pitänyt kokoonkäärittynä pieluksen alla.

* * * * *

Kun kaikki oli järjestyksessä, opettaja meni uudelleen miesten asunnolle viemään takaisin luudan. Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että he taas riitelivät, kuin eivät olisi sinä päivänä muuta tehneetkään, ja hänen täytyi itsekseen nauraa heille. Nähdessään hänet he vaikenivat, ja vanhempi nousi kunnioittavasti häntä tervehtimään.

— Tässä tuon luudan takaisin, opettaja sanoi nojaten sen varteen, ja suuri kiitos! Ja kiitos perunoistakin, jotka olivat niin hyviä, etta sulivat suussa.

— Me emme vielä ole koetelleet niiden makua. Kokki, näet, vanhempi veljistä selitti vilkaisten nuorempaan, on huonolla tuulella.

— Tiedän sen. Oletteko suutuksissanne minulle, Gesuino? Olette oikeassa, käyn täällä liian usein vaivaamassa teitä. Mutta korvaukseksi voin ehkä vuorostani tehdä teille palveluksen. Tulkaa tänään luokseni iltaruoalle. Minulla ei ole paljoa kotona, mutta sen vähän, mikä minulla on, tahdon tehdä moninkertaiseksi, niin kuin Jesus ennen. Mutta teidän pitää käydä ostamassa minulle viiniä.

— Meillä on kotona viiniä, joka on mietoa, mutta hyvää, vanhempi veli sanoi nuoremman sillävälin vaietessa ja nyrpeän näköisenä jatkaessa kaivamistaan.

— Kiitos vain. Mutta minä tahdon saada jaloa viiniä, joka vahvistaa verta. Luulenpa, että tuossa tienristeyksessä on ravintola. Jollei siitä ole liian suurta vaivaa, pyydän teitä käymään sieltä ostamassa minulle pari pulloa viiniä.

— Jeesus Maria! Tahdotteko saada meidät hengiltä?

— Siinä tapauksessa saamme toisistamme seuraa, opettaja sanoi antaen miehelle rahoja viiniin. Mitäs te sanotte, Gesuino? Vastatkaa toki, olkaa niin hyvä. Tuletteko, vai ettekö tule?

— Totta kai, Gesuino mutisi kääntämättä päätään.

— No, viimeinkin olemme kuulleet äänenne kaiun. Ja nyt täytyy lähteä valmistamaan juhla-ateriaa.

Tuotapikaa hommatut kutsut eivät tuottaneet koulunopettajalle vaikeuksia. Vanha vaimo oli muun muassa myynyt hänelle vuoristosta tuodun liikkiön, jauhoja, säilykkeitä ja juustoa. Jotta ei vieraiden vastaanotto tulisi noloksi, hänellä tarvitsi vain olla hyvää tahtoa ja taitavuutta, ja jos jälkimmäinen olikin puutteellinen, edellistä oli sensijaan sitä enemmän.

Hän pani siis vettä tulelle ja otti sillä aikaa alas liikkiön, joka ollakseen turvassa rotilta riippui nuorasta keskeltä kattoa kuin lamppu. Hän laski sen pöydälle, katsoi ja käänteli sitä löytääkseen sopivan hyökkäyskohdan. Oikea puoli näytti hänestä paremmalta; mutta sitten hän huomasi, että se oli liian laiha, ja useastakin syystä hän tarvitsi silavaa. Sentähden hän kävi käsiksi toiseen puoleen, ja leikattuaan pois suolaisen, rösöisen kuoren, hän saikin näkyviin valkoisen silavan ja punaisen lihan.

Mutta veitsi on tylsä. Sillä ei voi leikata ohuita viipaleita, minkävuoksi hän hioo sitä toisella pienemmällä veitsellä. Molemmat terät säihkyvät ja kitisevät tuossa hurjassa painissa väliin päästäen iloääniä. Ja nyt veitsi voitostaan hehkuen uudelleen, julmana ja äänettömänä leikkaa liikkiöpotilasta, ja nyt viipaleet putoilevat ohuina ja leveinä. Opettaja pitelee niitä päivää kohti kuin kallisarvoisen kankaan tilkkuja. Silava näyttää hänestä valkoiselta sametilta, liha mahonginväriseltä kirjosilkiltä.

Sitten hän järjesti nämä viipaleet siron ruusun muotoon pyöreälle tarjottimelle ja leikkeli edelleen liikkiön silavaa. Ja näiden poloisten silavapalasten parissa, jotka sikin sokin heitettiin leikkuulaudalle, hänen veitsensä raivosi hurjasti muuttaen ne hakkelukseksi. Ja kun kattila vedettiin hellan laidalle antamaan tilaa mustalle paistinpannulle, johon silavahakkelus oli kaadettu ja joka sai onnettomuustovereikseen muutamia voinokareita ja paloiksi leikeltyä kynsilaukkaa ja sipulia. Kaikki tämä alkoi sähistä ja vaikeroida, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin, kunnes säilykerasian tomaatit sekoittivat siihen tahmean verensä, joka tuntui muuttavan tuskan iloksi.

Pantuaan uutta vettä kiehumaan opettaja otti esille ison leivinlaudan, joka oli puhdas ja melkein neitseellinen valkoisen puun alastomuudessaan. Ja muistaen, miten naisilla on tapana menetellä tällaisissa tilaisuuksissa, hän kaatoi laudalle pienen jauhovuoren ja painoi sormella keskelle aukon kuin tulivuoren kraaterin. Tulivuorelta todella tuo jauhokasa näytti, kun hän sen keskelle painamaansa aukkoon kaatoi kiehuvaa vettä. Siitä nousi höyryä, läjä luhistui kokoon ja hän pisti siihen kätensä, ikäänkuin pitääkseen sitä koossa ja jälleen rakentaakseen sen pystyyn.

Mutta jauhot hajaantuivat joka taholle, ja ne jauhot, jotka jo olivat kastuneet, tarttuivat kiinni hänen sormiinsa ärtyisinä ja kuin kostaakseen. Ennen pitkää hänen kätensä olivat kuin valkoisten villakintaiden peittämät, ja jauhot, jotka raivokkaasti karkasivat pois laudalta, pyrysivät alas tahraten hänen pukunsa etupuolen.

Tämä oli pulmallinen hetki. Hän katseli epätoivoissaan takkiaan rohkenematta kajota siihen kauheilla käsillään. Mutta sitten hän tuli ajätelleeksi, ettei hän enää pelännyt mitään elämässä, ja vähitellen hän toisella kädellä vapautti toisen käden taikinapäällyksestä. Molemmin käsin hän sitten kokosi hajaantuneet jauhot keskelle lautaa, rohkein sormin hän alusti ja pakotti niskoittelevan aineen yhtymään yhdeksi kappaleeksi.

Hän huokaili, ja oikea käsi oli hellänä, mutta hanen onnistui väkisinkin saada jäykkä taikina pehmeäksi. Venyttämällä ja kokoon käärimällä ja jälleen litteäksi kaulimalla hän sai sen lopulta nöyräksi. Se oli lämmin, pyöreä ja sileä kuin naisen povi.

Sitten hän jälleen otti pienen veitsen ja kaapi laudan puhtaaksi siihen tarttuneesta taikinasta. Hän leikkasi siitä irti palan, pyöritti ja sotki sitä ja muodosti sen pitkäksi käärmeeksi, jonka veitsi joutuin leikkeli pieniksi paloiksi aivan kuin olisi tuhonnut vaarallisen eläimen. Sitten hän etusormella muovaili nämä pienet taikinapalaset pitkulaisiksi näkinkengänmuotoisiksi kokkareiksi. Ja ne marssivat hyvin järjestettynä sotajoukkona laudalle odottaen lautasliinan peitossa padan sisällyksen kiehumista.

* * * * *

Määrähetkenä molemmat kutsuvieraat saapuivat. Vanhempi veljeksistä tuli sisälle opettajan asuntoon ja tarjosi hänelle apuaan, nuorempi taas kierteli uteliaana ja epäluuloisena pöydän ympärillä, joka oli katettu ulos puiden suojaan, ja nuuski kaikkea ikäänkuin ollakseen varma siitä, ettei ruokia oltu myrkytetty.

Punaiset liikkiöviipaleet, leipä ja keltainen viini, mutta ennen kaikkea talosta virtaava suloinen tuoksu rauhoitti häntä. Hän istuutui penkille pöydän ääreen ja sai vaivoin vedetyksi esille takkinsa isosta povitaskusta pienen juuston, joka oli vaaleankeltainen ja kiilsi kuin norsunluu. Hän laski sen varovasti pöydälle molempien viinipullojen väliin ja jäi katselemaan kokonaisuutta taiteenharrastajan tavoin, joka tarkastaa "asetelmaa".

Mutta kun talon ovella tulivat näkyviin veli, joka hartaana kantoi kokkareita sisältävää liemimaljaa, ikäänkuin se olisi ollut pyhä astia, jä hänen takanaan opettaja, kaula sojossa, silloin Gesuino kavahti pystyyn ja asettui kunnia-asentoon, joka muistui hänen mieleensä niiltä ajoilta, jolloin hän oli sotamiehenä ja jota vaadittiin kenraalin kulkiessa ohi.

Alussa vallitsi noiden kolmen miehen aterian aikana painostava hiljaisuus, mikä on niin tavallista tämänkaltaisissa tilaisuuksissa. Heidän ympärilleen oli kerääntynyt joukko kuokkavieraita, nimittäin kissa poikasineen, miesten koira ja talon kanat. Tämä seura palautti opettajan mieleen toisen talon, toisen perheen, ja näkinkenkäkokkareet tuntuivät hänestä kovilta ja sitkeiltä.