Part 5

— Tämä talo on oleva sinun, Ola. Koko meren loistava komeus on oleva sinun, kun olet kasvanut isoksi ja tullut tuntemaan rakkauden!

Kaikki tuo sukelsi esille hänen kiihtyneestä sydämestään hänen noustessaan porras portaalta ylemmäksi, ja hänestä tuntui kuin joskus levottomissa unissa, kuin olisi kiivennyt huojuvia tikapuitä. Hän pysähtyi portaiden askelmalle. Yläkerrankin ovi oli raollaan ja tuntui hänestä suulta, joka puoleksi aukeaa puhumaan.

Sisältä kuuluikin ääni. Ja nyt hän tajusi, mikä levotomuus ja alitajunnassa piilevä pelko oli häntä ahdistanut ja ajanut siihen.

Sisältä kuuluva ääni oli Ornellan.

— Näin on asia! Tuo Bulvin. Kaikki sen jo tietävät, että tuo lutka panee parastaan ja liehakoi päästäkseen sinun suosioosi!

— Lopeta jo, Ornella, Antonio kuului sanovan. Ja hänen äänensä oli rauhallinen, jopa iloinenkin, vielä lämmennyt kuohuvasta viinistä. Mutta niinkuin aina, siinä nytkin oli teeskentelevä pohjasävel.

Tämä ärsytti vielä enemmän Ornellaa, jonka ääni kaikui rajumpana, käheänä ja yllyttävänä niin kuin sinä päivänä, jona opettaja oli kuullut hänen käyttävän rumia sanoja toveriensa kanssa.

— Pahempi elukka ei sinusta enää voi tulla, kuin mikä jo olet, sinä inhoittava petturi! Mutta tällä kertaa et niin helpolla pääse pälkähästä! Tiedät, että olen taas raskaana; tällä kertaa en tahdo tehdä, mitä eläimetkään eivät tee, enkä antautua vaaraan joutua linnaan.

— Lopeta jo, se on parasta sinulle. Sinun pitää tehdä, niinkuin minä käsken, äläkä enää kiusaa minua. Tiedät, etta olen kunnon mies.

Ornella päästi pilkkanaurun. Mutta Antonio oli varuillaan tottuneena kaikkeen ja sulki arvatenkin hänen suunsa suudelmalla, sillä Ornella vaikeni äkkiä, ja kaamea rikoksen ja alennustilan painostava hiljaisuus tukahdutti heidän kiistansa.

Silloin opettaja solui portaita alas kuin kuolettavasti haavoittunut varas. Kaiken elämänsä parhaan veren hän jätti sinne.

Hän meni portille, mutta kääntyi takaisin. Yksistaän sen talon väri, jossa Ola nukkui ja jonka yläkerrassa nuo kaksi synnintekijää olivat, koski hänen silmiinsä. Hän poistui taas talon lähettyviltä ja kulki yhä kauemmaksi hiekkavallien reunustamille juoksuhaudoille asti ja vaipuen uupuneena maahan kuin sodan aikana sotilas, joka oli ollut vihollisen maalitauluna.

Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ollut tunnepuuskiensa vaikutuksille alttiina, eikä hän tahtonut vanhoilla päivilläänkään joutua niiden ohjattavaksi. Hän alkoi siis pohtia asemaa. Se murhenäytelmä, jonka keskeiseksi henkilöksi hän katsoi itsensä, paljastui hänen katseilleen täydessä raa'assa alastomuudessaan, eikä hän enää voinut epäillä, etteikö Marga tietänyt miehensä uskottomuudesta, vaikkei kotirauhan vuoksi ollut sitä tietavinään. Ei ehkä ole ainoatakaan miestä, joka ei tekisi aviorikosta, ja lukemattomissa perheissä teko tapahtuu itse talossa ja vivahtaa joskus sukurutsaukseen, kuten tässä tapauksessa. Miksi hän siis antoi niin järkyttävän värityksen tälle suhteelle, jota oli aavistanut jo tulopäivästään alkaen?

Nyt hänellä oli siitä varmuus, ja kaikki ne varjot, jotka olivat sekaantuneet siihen iloon, jonka rakkaus Olaan oli uuden elämän muodossa lahjoittanut hänelle, sakenivat nyt verhoksi, joka moninkertaisiksi kääriytyneenä ei enää päästä valoa läpi. Se hietakuoppa, jossa hän nyt loikoi, oli sama, jossa hän eräänä päivänä oli istunut Olan kanssa, joka leikitteli näkinkengillä ja perhosilla. Silloin se tunne, että hänen oli aloitettava elämä uudelleen, oli tuntunut hänestä melkein sietämättömältä. Ja hänen mieleensä muistui hänen rukouksensa.

— Herra, vieritä sinä päälleni kaikki suruntaakat,. kunhan paha ei kosketa tuota nuorta elämää, joka liikkuu vieressäni!

Sitten hän nousi. Hän tunsi sisimmässään Jumalan tahdon. Ja suruntaakat vierivät hänen hartioilleen, mutta eivät musertaneet häntä. Niinkuin puiduista tähkäpäistä oli jyvät erotettava akanoista, tullakseen puhtaiksi ja terveellisiksi.

— Tässä olen, hän ajatteli, valmiina kaikkeen, jopa riistämään sydämestäni viimeisen maallisen iloni, rakkauden tuohon tyttölapseen, jos hän vain pelastuu.

Hän oli noita miehiä, jotka kerran tehtyään omantunnon säätämän päätöksen eivät salli edes kuoleman estää sitä toteuttamasta. Mutta samoinkuin hänen oli tapana tien mutkassa kääntyä katsomaan taakseen mitatakseen katseillaan taivaltamaansa matkaa ja voimia, jotka olivat jäljellä vaelluksen jatkamiseen, hän rupesi, ennenkuin poistui tästä paikasta, muistelemaan menneisyyttään ja miten oli tullut silloiseen ajankohtaan.

Kaikkein ensiksi hän muisti pikkupoikana eläneensä öljypuiden ympäröimässä tuvassa vuorten yksitotisessa varjossa. Isä oli koulunopettaja ja aikoinaan intohimoinen metsänkävijä. Hän ei itse koskaan syönyt ampumaansa riistaa, mutta tappoi eläimiä ja lintuja synnynnäisen julman vaiston pakosta. Äiti leipoi leivän ja raatoi pellolla kuin maamies, hoiteli viinitarhaa ja oliiveja ja oli taitava viinin ja öljyn valmistaja. Hänelläkin oli joutohetkinään intohimoinen askare, hän valmisti kirjaustöitä, jotka väreiltään, vivahduksiltaan, varjostuksiltaan ja kuvioiden selväpiirteisyydeltä olivat ihmeen aistikkaita. Yhtä näistä kirjausteoksista, johon äiti oli uhrannut vuosikausien työn, hän vielä säilytti matkalaukussaan eikä rohjennut ottaa sitä esille taikauskoisesti peläten, että se häneltä varastettaisiin ja että tämä tuottaisi onnettomuutta.

Äidin samoin kuin isänkin luonteessa oli tylyyden ja sydämellisyyden sekoitusta. Hän muisti, ettei äiti koskaan suudellut häntä, mutta vei hänet joka ilta pieneen vuoteeseen ja rukoili hänen puolestaan ääneensä. Ja hän oli tuntenut rukouksen sanojen varisevan päänsä ylle kuin tähtien ja kukkien, mutta hänestä suudelmat olisivat olleet paremmat.

Vartuttuaan nuoreksi mieheksi ja jouduttuaan naisen hellyyden ja hyväilyjen esineeksi hän vaipui tämän syliin kuin ajattelematon lapsi. Tuo nainen oli vanhahko sukulainen. Ja huomatessaan, että oli tulemassa äidiksi — vaikk'ei tämä ollutkaan hänen ensi harha-askeleensa — hän hirttäytyi epätoivöissaan, kun ei heitä voinut yhdistää mikään muu side.

Hän vapisee vielä, tätä muistellessaan, mutta ei karkoita sitä muistoa, vaan sulkee silmänsä tehdäkseen paremmin havainnolliseksi sen sisäisen silmänsä edessä. Hän näkee tuon naisen riippuvan orresta kuin ison nuken. Hän on peittänyt kasvonsa ja on pukeutunut punaiseen kultaviiruiseen hameeseen — noihin väreihin, joista opettaja niin piti; hän on ottanut ylleen näin upean puvun viettääkseen häitä kuoleman kanssa. Ja hänen allaan permannolla on tuoli, joka näyttää kaatuneen kumoon kauhusta.

Kolmivuotias poikanen — hänen ensi hairahduksensa tulos — nukkuu rauhallisesti. Nainen on käärinyt huolellisesti peitteen hänen ympärilleen ja verhonnut hänen kasvonsa nenäliinalla, jotta hän _ei näkisi_ unessakaan. Ja pielukselle, jossa vielä on kuoppa tuon poloisen naisen kiusautuneen pään jälkenä, hän on laskenut oliivioksan.

— Rauha hänelle, opettaja sanoo avaten jälleen silmänsä, jotka olivat laajentuneet tuskasta ja tunnonvaivoista.

Hän oli ottanut kasvatikseen tuon naisen pojan, ja vuodet olivat vierineet. Ei kukaan tuntenut opettajan syntiä, jopa häntä pidettiin ankarasti siveellisenä, hyväätekevänä miehenä, puoleksi pappina, joksi häntä sanoivat oppilaansa, jotka kunnioittivat häntä, mutta eivät rakastaneet.

Opettajan äiti kasvatti poikaa, kuin tämä olisi ollut hänen oikea pojanpoikansa. Äiti yksin aavisti todellisen asianlaidan ja tunsi kiitollisuutta sukulaisvainajaa kohtaan, joka oli pelastanut perheen joutumasta julkiseen häpeään. Poika kasvoi isoksi, varttui kauniiksi ja vahvaksi. Tietäen, ettei ollut opettajan poika, hän sanoi tätä sedäksi eikä totellut häntä rahtuakaan.

Päästyään kansakoulusta hän selitti, ettei tahtonut jatkaa opintojaan. Ja opettaja, joka oli toivonut voivansa siirtää tietonsa poikaan ja saavansa hänestä seuraajan, alkoi kärsiä oikean isän tavoin ajatellessaan pojan epävarmaa tulevaisuutta.

Mutta olihan hän alistunut tähän isänasemaan syntinsä sovituksena ja suhtautui rohkeasti siihen soimaukseen, joka hänellä oli edessään pojan kasvojen muodossa.

Koko hänen elämänsä oli sovitusta, puhdasta ja suoraa. Hän tunsi pahan houkutukset, lihan pyyteet ja sielun kapinoimisen, jotka ovat yhteisiä kaikille miehille, ja hän kuvitteli ratsastavansa raisun hevosen selässä sitä päivä päivältä yhä enemmän hilliten ja kesyttäen.

Välistä hän keskusteli Jumalan kanssa, ja aina hän suoriutui siitä voitokkaasti. Mutta yhdessä kohden Jumala ei ollut myöntyväinen eikä opettajakaan vaativainen, nimittäin kun oli kysymys siitä, ettei poika palkinnut häntä edes antamalla rakastaa itseään, ja tämä häntä suretti.

Vanha äiti, joka oli surrut katkerasti pojan karkaamista ja joka alinomaa oli odottanut hänen paluutaan, säilytti pojan lapsuusajoilta leluja, pieniä vaatekappaleita, pyhäinkuvia, pojan ensi hampaat ja kiharat, jotka kaikki oli sidottu yhteen silkkilangoilla. Ja nähdessään ne siinä ensi kerran opettaja herahti itkuun nojatessaan kaapinoveen, ikäänkuin se olisi ollut äärettömän surun maailmaan johtava selkoselälleen avattu portti. Syrjäisestä sopestaan hän kuitenkin toivotti pojalle kaikkea onnea ja siunasi itseään siitä, että oli kasvattanut häntä rakkaudettomasti, ainoastaan velvollisuudentunteen pakottamana, siis etupäässä itsekkyydestä.

Kun keskustelut Jumalan kanssa sitten taas alkoivat, hän eräänä päivänä rohkaisi mielensä ja sanoi itselleen, että tuo kaikki oli pelkkää taikauskoa. Ihminen rakastaa, silloin kun rakkaus syntyy itsestään ja kohdistuu rakkautta ansaitsevaan henkilöön, ja rakkaus on jo itsessään niin suuri ja jumalainen mysterio, että jo pelkkä sen selittämisyritys on sen pyhyyden loukkaamista.

Opettaja lähti kulkemaan sitä hiekkasärkkien ja pikkuhuviloiden välistä tietä, jolla oli tulonsa jälkeisenä päivänä kävellyt Olan kanssa ja jonka molemmin puolin kasvoi tamariskeja, joihin joka taholta osuivat ja joista taas ponnahtelivat pois yhä kiihtyvät tuulen puuskat vallattomana leikinpyörteenä. Kauempana lepätkin värähtelivät heijastaen rannikon aaltojen liikkeitä ja kimmellystä.

Tie alkoi häipyä tuntemattomiin. Minnehän se lopulta johti? Hänen ei ollut koskaan onnistunut kulkea sen päähän asti, ja hänestä tuntui yhä, kuin hän olisi kulkenut pitkin koko Adrian meren rannikkoa. Tämän kuvittelun ja hiekkavallien tarjoaman tuulensuojan vuoksi tämä tie miellytti häntä enemmän kuin muut. Siellä aurinko paistoi lempeän suloisesti, ja ruohoisella maakamaralla, johon Romagnan ajomiesten rattaat olivat painaneet tuskin näkyvät uurteet, missä hevosten lantakin oli vihertävää, hienoa ja kiiltävää, astui kuin samettimaton peittämää käytävää.

Tällä tiellä kävellessään vanhus tunsi surujensa haihtuvan, tarttuvan kiinni tamariskien oikullisiin oksiin, jotka leikittelivät niillä ja sitten kiskoivat ne tuulen tuiverrettavaksi. Ja krookuksen kukat, jotka siellä täällä pistivät esiin terälehtiään, kussakin valopilkku kuin kyynel omasta silmästä, ja jokunen yksinäinen perhonen, joka innokkaasti lepatteli häntä vastaan ja sitten äkkiä pakeni huomattuaan, ettei hänestä löytänyt, mitä oli hakenut, sanalla sanoen kaikki tällä tiellä herätti hänessä uuden nuoruuden tuntua.

Ja nyt pienet talot loppuvat. Meri, joka välistä on pilkoittanut esiin hiekkasärkkien lomitse, aukenee nyt valtoimenaan katseille kuin pellavankukkien peittämä aava tasanko. Tie kohoaa hitaasti, ja tamariskipensaiden takana olevien leppien yläpuolella liitelevät ohuet pilvet tuntuvat toistavan aaltojen kohinaa. Mutta puista tuo suhina lähteekin, ja opettajan mieleen palaavat jälleen synnyinseutunsa hengelliset laulut, ja hän hyräilee:

Meripoika lainehilla Avuks' Sua huutaa, Herra...

Äkkiä hän vaikeni kuullessaan oman äänensä, joka tuntui kohoavan maan povesta ja jonka tuuli lakaisi pois. Mutta tuo kuva: meripoika: joka meren rajusti liikehtivillä aaloilla huutaa avukseen Herraa, ei lähtenyt hänen mielestään hänen vaivalloisesti kulkiessa ylämäkeen ponnistellen tuulta vastaan kuin laiva merihädässä. Mutta lopulta hän pysähtyi tuntien helpotusta, kuin olisi palannut omaan kotiinsa.

Rautaristikkoportin takana kohosi hänen eteensä talo, harmaana vanhuuttaan ja huonosta hoidostä.

Se oli Leppä-huvila, tuo kironalainen talo.

Hän ei pysähtynyt sitä katselemaan ensimmäistä kertaa. Ja ajatellessaan kaikkia niitä huoneita, jotka jo useita vuosia olivat olleet tyhjinä, samalla aikaa kuin hänen oli pakko asua pienessä huoneessa, joka oli pimeä ja kostea kuin kellari, hän kääntyi rautaporttiin yhtä lumoutuneena kuin lapset roikkuessaan kaivonaukolla, josta näkyy maanalainen taivas, joka on todellista taivasta tuhatta kertaa kiehtovampi.

Mustiin pukeutunut pieni vanha nainen, joka kumartui eteenpäin ikäänkuin etsien jotakin maasta, näkyi ruohikon toisella laidalla ja alkoi lähestyä porttia. Opettaja tunsi hänet tuoksi pikku muijaksi, joka "varastaa lapsia", ja eukko näytti niinikään nähneen hänet ja tulevan kysymään häneltä jotakin. Mutta opettaja poistui silti portilta ja kääntyi astelemaan takaisin.

Tuuli pieksi nyt hänen selkäänsä. Hän tunsi sen pujahtavan sisälle takin joka aukosta, ja vaikka hän näki vihannuutta uhkuvat puut ja kuparivihtrillinsinervät viiniköynnökset, hänestä tuntui kolealta kuin talvella.

Kuinka kauan hän jo oli ollut poissa Olan vanhempien huvilasta! Väsyneenä hän vaipui jälleen istumaan tienviereen, ja aurinko tuntui levittävän lämpöisen peitteen hänen polvilleen; olihan sentään vielä vähän jäljellä hyvän Jumalan lämpöä tuossa kuolettavassa alakuloisuudessa.

Siinä vanha nainen lähestyi häntä. Hän oli poistunut kirotun talon pihamaalta ja siirtyi eteenpäin omituisella tavalla. Toisella jalkapohjalla hän tallasi maata, laahaten perästään toista, ainoastaan iso varvas kuluneessa tallukassa, joka yhtenään luiskahti pois ja näytti tahtovan piilottautua nurmeen.

Tuossa jalassa kai oli kipua, sillä kärsivä ilme näkyi naisen kasvoissa. Mutta kun hän oli saapunut opettajan luo, hänen silmänsä kirkastuivat ja koko hänen vartalonsa ojentautui suoraksi. Näytti siltä, kuin hän olisi hakenut juuri opettajaa saadakseen häneltä tarvitsemansa lääkkeen. Vanha nainen katsoi häntä suoraan silmiin, tervehti ja sanoi:

— Päivää! Missä pikku tyttönne on?

Pelkkä pienokaisen mainitseminen haihdutti pimeän ja vilun opettajan ympäriltä.

— Hän hukkuu paraikaa, hän vastasi hiljaa, ikäänkuin ei olisi tahtonut herättää lasta. Tunnetteko hänet?

— Kuka ei häntä tuntisi? Ettekö muista, että tapasin teidät molemmat torilla? Tunnen hänen isänsäkin, Antonio De Nicolan.

Opettajan teki mieli kysyä, mitä seudulla Antoniosta puhuttiin ja tunnettiinko hänen hairahduksensa. Mutta mitäpä se olisi hyödyttänyt? Tunsihan hän ne paremmin kuin kukaan muu.

— Tuo tyttö on kaunis ja sirokasvuinen, muori sanoi ikäänkuin lohduttaakseen isoisää, ja hän on kaiketi hyvin kiltti. Minä pidän paljon lapsista, ja sen tähden ehkä sanotaan, että minä muka varastan lapsia. Tahtoisin todella varastaa yhden, jos voisin ja jos minulla olisi varoja elättää se. Mutta ihmiset puhuvat siitä toisessa, pahassa merkityksessä.

— Äidit sanovat niin estääkseen pienokaisia menemästä tänne asti, missä on kovin yksinäistä.

Vanha nainen hymyili ivallisesti toisen hyvälle tahdolle.

— Niinkö luulette? Onpa muutoin totta, että ensi aikoina täällä ollessamme koetin varastaa lapsen, kun poikani ei tahtonut mennä naimisiin ja minä niin pitäisin lastenlasten seurasta. Nuo viattomat olennot, hän jatkoi opettajan osaksi miettiväisenä, osaksi levottomana tuijottaessa häneen, suojelevat pahasta ja tuottavat siunausta taloon, jossa asuvat. Ja minua pelottaa asua tässä kirotussa rikosten talossa; poikanikin on ruvennut ajattelemaan, että tässä piilee jotakin noituutta. Aina siitä asti kun tulimme tänne, on suru meitä painanut. Öisin kuulee talossa omituisia ääniä, ja tuntuu siltä kuin pojat vielä surmaisivat isänsä. Koirakin sai jonkin oudon taudin; yöllä se ulvoi ja mulkoili silmillään, niinkuin sekin olisi _nähnyt ja kuullut_. Se tarrasi kiinni poikani housunlahkeesta ja laahasi hänet portille asti. Epäilemättä se tahtoi karkoittaa meidät tiehemme täältä. Eilen koira kuoli, ja poikani itki ja hautasi sen nurmikkoon. Tänään hän matkusti tuttavan luo kysymään, eikö tämä ottaisi hänen sijastaan vartioidakseen taloa.

Opettaja kohotti äkkiä päätään.

— Miksi ette hae uutta vartiaa tälta seudulta?

— Voisitteko te ehkä hankkia minulle sellaisen? Ei edes koiraa voi saada entisen tilalle tästä juutalaispesästä.

Opettaja painoi taas päänsä kumaraan. Tosin hän ei lähemin tuntenut paikkakuntaa, mutta tiesi, että kaikkien täytyi uutterasti tehdä työtä, merellä ja pelloilla, sekä kalaveneiden että isojen ja pienten tilojen omistajien. Kaikkien täytyi ansaita leipänsä, mistä syystä he olivat kenties liian suuresti kiintyneet rahaan, samoin kuin juutalaiset kauppiaat. Ja köyhinkin seudun asukas olisi hävennyt, jollei hänellä olisi ollut muuta tointa kuin takavarikoidun talon vartioiminen.

— Eikä tuollakaan ole helppoa asua, vanha nainen jatkoi nyökäyttäen päätään kaukana olevaan paikkaan päin. Kukapa nyt mielellään vieraalla seudulla asuu vieraassa talossa!

— Olette oikeassa, opettaja sanoi kohottamatta päätään. Eikä hän enää näyttänyt kuuntelevan muorin puhetta vaivuttuaan omiin ajatuksiinsa, jotka olivat yhtä sekavia ja omituisia kuin tuon toisen puheet. Mutta vähitellen ne saivat kiinteän muodon, yhtyivät ja selkenivät.

— Mitä sitten on tuon talon vartian tehtävänä? hän lopulta kysyi.

— Varsin vähän, tuskin mitään. Pitää vain valvoa, ettei kukaan, etteivät rosvot tai isänmurhaajien sukulaiset voi murtaa sinettejä tai jollakin tavoin päästä taloon.

— Missa vartian asunto on?

— Se on rakennettu huvilaan kiinni. Tulkaahan katsomaan.

Opettaja yrittää nousta, mutta pudistaa sitten päätään ja sanoo:

— Olen aivan liian vanha, muuten ottaisin toimen.

— Vanhapa olen minäkin, muori huudahtaa tyytyväisenä, että vihdoinkin on löytänyt mitä etsi. Ja poikani on yhtenään sairaana, mutta silti ei hänen koskaan ole ollut vaikeaa valvoa taloa.

— Mutta kuka viljelee maata?

— Se on vuokrattu talonpojille, meillä itsellämme ei ole muuta kuin pieni maatilkku rakennuksen takana. Eihän palkka ole suuri; kuusi liiraa päivässä, mutta onhan sekin jotakin. Heti kun poikani palaa, käsken hanen tulla luoksenne, niin että...

— Ei, ei, muoriseni, opettaja sanoi pää pyörällä, minähän vain laskin leikkiä.

* * * * *

Mutta pila, vaikka väkinäinenkin, saattaa hetkeksi haihduttaa surun. Ja opettaja tunsi mielensä hieman keventyneeksi. Hän jatkoi kävelyään.

Hän tunsi entistään selvemmin Jumalan läsnäolon. Olihan se varmaankin Jumala, joka oli lähettänyt hänen luokseen tuon vanhan naisen tarjoamaan hänelle tyyssijaa katumuksen harjoitusten paikaksi. Mutta sitä ennen hänen piti viipymättä täyttää velvollisuutensa puhumalla peittelemättä Antonion kanssa. Ja se talo, josta hän epätoivoissaan ja inhoten oli paennut, veti nyt taas häntä puoleensa kuin pyhäkkö, jossa kadutaan, rukoillaan ja uhraudutaan.

Hän tapasi Antonion hankkiutumassa lähtemään talosta hetkenä, jona tämä kohenteli kaulusnauhaansa jä lakkiaan ruokailuhuoneen peilin edessä. Opettaja katseli häntä takaa, ja tuo joustava vahva selkä ja voimakas niska saivat hänet, samoin kuin aikaisemmin Ornellan ruumiin muodot, ajattelemaan olentoja, jotka ovat lähemmin sukua eläimelle kuin ihmiselle. Ihmisellä, joka henkisesti kohoaa ylemmäksi muita, on usein heikko ja epätäydellinen ruumis: liha painaa tavalla tai toisella hänen henkeään, minkävuoksi tämä koettaa masentaa ja voittaa sen.

— Antonio, missä Ornella on?

Vaikka kysymys oli tehty hiljaisella, varovaisella äänellä, se sai levottomaksi Antonion, joka äkkiä käännähti. Mutta toinen näytti niin väsyneeltä ja masentuneelta, että Antonio rauhoittuneena kysyi auliisti:

— Tarvitsetteko jotakin?

— Minun täytyy puhua känssasi. Tulehan tuonne huoneeseeni.

Slellä saattoi puhua kaikessa rauhassa. Kaikki näytti tuossa vihreässä hämärässä olevan nukkuvinaan häiritsemättä keskustelua. Ja muutoin opettajasta kaikki nyt tuntui yksinkertaiselta ja selvältä, eikä hän aikonut tuhlata turhia sanoja.

— Istu, hän virkkoi ja sysäsi tuolin pöydän eteen, jolla Olan jättämä helminauha oli kiemurassa hänen paperiensa välissä. Ja Antonion siirtäessä tuolia vielä lähemmäksi tottelevaisena kuin pieni poika opettaja piilotti helmet kirjeen alle, ei kiusaantuneena niiden näkemisestä, vaan sentähden, että tunsi ainoaksi vaikuttimekseen pyrkimyksen pelastaa tytön ympäristön mädänneisyydestä ja tarvetta tehdä kaikille hyvää.

— Kuulehan, hän sanoi itsekin kuunnellen sanojaan ja puhuen nöyrällä äänellä kuin henkilö, joka ei tahdo toista loukata, vaan jonka tarkoitus on puolustautua. Vastoin tahtoani tulin tänään kuulleeksi keskustelusi Ornellan kanssa.

Antonio ei näyttänyt tyrmistyneeltä. Itserakas ja ilkkuva naisten hurmaajan hymy karehti hänen ylähuulellaan, ja hän odotti, että opettaja jatkaisi. Mutta tämä ei enää virkkanut mitään. Hän oli huomannut tuon hymyn ja oivalsi taistelunsa tehottomuuden.

— Tuo kirottu tyttöletukka! Antonio lopulta huudahti suuttuneena; hän jätti ehkä tahallaan oven auki. Sentähden, sentähden, hän toisteli raivokkaasti, siepaten lakin päästään ja painaen sen takaisin.

— Ja miksi sinä et sulkenut sitä? Niin olisi ehkä ollut parempi. Parempi on olla tietämättä pahaa, kuin turhaan taistella sitä vastaan.

— Luuletteko, Antonio sanoi julkeasti, että tämä oli tytön ensimmäinen koe? Missä on se mies, joka ei käyttäisi hyväkseen tilaisuutta? Ken on puhdas synnistä, heittäköön ensimmäisen kiven!

Ja opettajasta tuntui, kuin olisi häneen itseensä osunut sama kivi, jonka hän aikoi heittää. Mutta hän ei voinut vaieta.

— Sinun ei pitäisi tehdä syntiä omassa kodissasi, tyttösi kodissa, ei täällä — eikä muutoin muuallakaan. Synti on aina sama, missä tahansa sitä tehtäneenkin. Eikä sinun pitäisi tuottaa kärsimystä vaimollesi, joka ehkä tietää kaiken, mutta sietää kaiken tytön tähden. On mahdollista, etten mina ole oikeutettu heittämään ensimmäistä kiveä, mutta juuri sentähden sanon sinulle, että eräistä teoista kerran saa maksaa kalliisti.

Antonion mieli näytti järkkyvän. Pää kumarassa hän silitti tukkaansa eikä väittänyt vastaan. Hän vain kysyi:

— Onko Marga pyytänyt teitä puhumaan noin?

— Antonio! Vaimosi kuolisi pikemmin kuin avaisi sydäntään kenellekään kuolevaiselle. Mutta hänen surunsa pilkottaa esiin hänen hymystäänkin.

— Marga ei rakasta minua, Antonio sanoi synkästi. Hän rakastaa ainoastaan miesvainajaansa.

— Se ei ole totta. Hän turvautuu muistoihinsa kuin haavoittunut hirvi luolaansa. Mutta sekään ei ole pääasia. Tärkeintä on, etta ilma täällä puhdistetaan, sillä Margan suvaitsevaisuus vain lisää tartuntaa. Ilma on puhdistettava! opettaja toisti huitoen käsillään kuin viuhkalla, ainakin tytön, ellei teidän itsenne tähden. Ymmärrätkö?

— Mitä tyttö sellaisista ymmärtää?

— Jos lapsi edelleen hengittää tätä ilmaa, hän turmeltuu samoin kuin te, ja kun hän kerran sinun silmistäsi havaitsee turmeluksensa aiheuttaman surun, hän saattaa syystä vastata sinulle: "Sinä olet opettanut minua tekemään pahaa".

Antonio kavahti ylös tuolilta kuin nuori vesa, joka rajusti on taivutettu, mutta joka sitten ponnahtaa suoraksi.

— Ei! Ei! Hän ei turmellu. Mina olen tällainen sentähden, että olen tällaiseksi syntynyt... Ihminen syntyy... syntyy... Äitini oli samanlainen kuin Ornella.

Silloin tuntuivat rautakahleet salakavalasti puristuvan molempien miesten ympärille, niin että he syöksyivät samaan häpeän ja kauhun kuiluun.

Opettaja sanoi kumealla äänellä:

— Myönnät siis menetteleväsi pahoin?

— Sen myönnän. Mutta minä en ole ainoa. Monet ovat minua vielä kehnompia.

— Kaikissa meissä on hyvää ja pahaa, mutta jälkimmäinen on voitettava, Antonio! Kelvollinen teräs karaistaan, ja sen muuttaa miekaksi mies, joka tahtoo voittaa vihollisen.

Antonio jäi siihen seisomaan, kuin käskyjä odottava palvelija ja piteli, kovakätisesti huopahattuaan, melkein kuin olisi se ollut elävä elukka. Lopuksi hän sanoi:

— Sanokaa siis minulle, mitä minun tulee tehdä.

— Sinun tulee heti lähettää pois talosta tuo nuori nainen ja sitten huolehtia hänestä ja hänen lapsestaan.

— Entä sitten? Antonio kysyi surullisesti.

— Sitten Jumala sinua auttaa, jos tarkoituksesi ovat hyvät, opettaja sanoi. Mutta ahdistus valtasi hänetkin hänen ajatellessaan tuota: Entä sitten?

Ja tämä synkkä ajatus ei enää tahtonut päästää häntä rauhaan. Ja hän tunsi, että vaikka Antonio näyttikin nöyrän alistuvalta, tämä luiskahti hänen käsistään kuin kissa, joka, vaikka onkin näennäisesti taipuisa ja myöntyväinen, ei kuitenkaan voi olla noudattamatta eläimellisiä vaistojaan.

* * * * *

Myöhään illalla opettaja lähti kävelylle Olan kanssa. Mutta tytön seura ei lieventänyt hänen tuskaansa, vaan pikemmin kovensi sitä! Hänen ajatuksensa riensivät aina kotiin, jonne hän mielestään oli jättänyt Antonion ankarasti sairastuneena.

Ola tahtoi viedä hänet sellaisille paikoille, jossa oli ihmisiä ja vilkkautta, hän taas poikkesi yksinäisille poluille, missä askelet häipyivät syvälle heinään ja taivas jälleen heijasti hänen silmiinsä kuolettavaa tyhjyyttä, joka täytti hänen sydämensä.

Olalla oli ikävä. Hän kumartui pari kertaa noukkimaan kukkia tai tarkastamaan hyönteistä, mutta ei kutsunut isoisää ihmettelyä ilmaisevilla huudoillaan; hänkin näytti salaisiin ajatuksiin vaipuneelta. Kerran tyttö jäi niin kauas jäljelle, että opettaja kääntyi ja huusi häntä luokseen. Tyttö ei vastaa, ei liiku, seisoen siinä ääneti ja tottelematta, kunnes isoisä palaa hänen luokseen ja uhkaa rangaista häntä.

Nyt he ovat käyneet toisilleen vihamielisiksi. Parempi niin, vanhus ajattelee ankarasti, sillä kerran meidän kuitenkin täytyy erota toisistamme.

Hän tarttuu tytön käteen ja vetää hänet mukaansa, ja tyttö katsoo ylös häneen tutkien tarkoin hänen piirteitään, aivan kuin heidän tavatessa toisensa ensi kerran. Miksi hänestä tuntuu, kuin hän kävelisi vallan toisen henkilön kanssa, isoisän vieressä, joka on ihan erilainen kuin tuo aikaisempi? Ja äkkiä tyttö kysyy häneltä väsyneenä ja ikävystyneenä:

— Millaisia lauluja sinä osasit lapsena?

— Osasin niitä useita, hän vastaa ärtyisästi, nyt olen vanha enkä enää muista niitä.

— Etkö edes tuota laulua meripojasta lainehilla?

— En edes sitä, hän sanoo yhä Vain äreästi. Mutta äkkiä hän kuulee urkujen ääniä, jotka tulevat kaukaa — mistä? Hyvin kaukaa, tasangolta, mereltä päin. Virsi seuraa niitä. Vaikutelma on niin voimakas, että hän pysähtyy kuuntelemaan.

— Etkö kuule mitään? hän kysyy tytöltä. Etkö kuule kaukaa soittoa?

— Kyllä kuulen, tyttö vastaa herkkänä vaikutelmille.

Ja siinä he molemmat seisovat yksinäisellä polulla, keskellä ruohistoa ja auringon ja varjojen leikkiä kuin unen ja mielettömyyden taikakehän ympäröiminä.

* * * * *

Päivät kuluivat, ja Ornella oli yhä vain talossa, entistään vaiteliaampana ja kärsivällisempänä kuunnellessaan Margan ärtyisiä ja epäoikeutettuja syytöksiä.

Antoniokin kävi alakuloiseksi, eikä vanhojen pullojen tuoksuva viini kyennyt saamaan häntä iloisemmaksi. Hän oli enimmäkseen poissa kotoa ja palasi synkän näköisenä, kuin liikeasiansa olisivat häneltä sujuneet huonosti, ja tuskin hän oli syönyt ja juonut, kun jo taas poistui kotoa.

Eräänä päivänä hän toi mukanaan kuuluisan lääkärin, jolla oli tuuhea parta ja salaperäiset kasvot, niin että häntä saattoi luulla poppamieheksi. Se oli kuumepäivä, ja Marga suostui lääkärin käyntiin, mutta ei antanut selviä vastauksia tuon oppineen miehen kysymyksiin; ja kun tämä selitti, että hänen täytyi päästä toiseen ilmanalaan ja ympäristöön, lähteä ylemmäksi, kernaimmin vuoristoon, hän käänsi kasvot pielukselle, ja sulki väsyneet ja vihaa uhkuvat silmänsä.

Miesten poistuttua sairaan luota ja ollessa ruokahuoneessa kuuluisa lääkäri sanoi, että näennäisesti outo tauti tosiasiassa oli hyvin yksinkertainen. Se oli vanhaa malaria-kuumetta, jota pahensi sairaalloinen hysteerinen kuvittelu.

— Tekeekö hän työtä terveenä ollessaan?

— Tekee liiaksikin. Hän ei malta levätä hetkeäkään.

— Se ei ole hyvä. Onko hänellä huolia?

— Ei, tietääkseni, Antonio vastasi, mutta hänen silmänsä kaihtivat opettajan katseita.

Lääkäri ei kirjoittanut mitään lääkkeitä, mutta silti Antonio välinpitämättömästi korvasi hänen vaivansa kuoreen suljetulla runsaalla rahasummalla. Lääkäri vain moneen kertaan korosti, että Margan oli välttämättömästi lähdettävä pois kotoa ja vuoristoon, niin ylös kuin suinkin.

Opettaja ajatteli synnyinseutuaan ja entistä taloaan, jonka ehkä vielä voisi saada takaisin, mutta kun Antonio mainitsi jo tietävänsä, minne lähettäisi Margan ja pikku tyttönsä, nimittäin kaukaisten sukulaisten luo, opettaja painoi päänsä alas ja poistui ulos.

Toistamiseen hän suuntasi askeleensa leppien keskellä olevaan taloon. Vieraan lääkärin käynti herätti hänen epäluuloaan ja tuntui melkein juonelta, jonka Antonio oli keksinyt saadakseen Margan ja tytön pois talosta. Miksi? Mitä sekavimmat ja tolkuttomimmat ajatukset temmelsivät hänen aivoissaan. Mutta kun paha on syössyt ihmisen hänen tasapainostaan, kaikki tuntuu mahdolliselta. Hän tuskin tunsi mielessään rohkeutta katsoa uudestaan silmästä silmään sitä miestä, josta kerran oli toivonut saavansa itselleen pojan. Hän tunsi, että salainen voima loi hänen eteensä tämän ristiriitaisen näytelmän, joka tosin ei suoranaisesti koskenut häntä, mutta joka silti tavallaan johtui hänestä, ja että ainoastaan toinen voima, hänen oma sisäinen voimansa, saattoi johtaa sen onnelliseen ratkaisuun. Sanalla sanoen, hänen vakaumuksensa oli, että kaikki oli rangaistusta hänen vielä sovittamattomasta synnistään, ja että ainoastaan hänen kärsimyksensä ja nöyryytyksensä voisivat kääntää asiat oikealle tolalle.

Ja samoin kuin yöperho liitelee valoa kohti, hän toistamiseen tunsi vetovoimaa kirouksenalaisen talon rautaporttia kohtaan. Tuo talo vaikutti hänen mielikuvitukseensa yhtä houkuttelevasti kuin vilkkaasti kuvitteleviin lapsiin, mutta hän etsi myös taustaa omalle salaiselle surulleen — synkkää, läpikuultamatonta taustaa, josta hanen uhrautumisensa ääriviivat paremmin eroaisivat. Siten katumuksentekijä hakee luolaa, jossa voi sovittaa syntinsä.