Part 4

— Kiitän Sinua, Herra! Ja anna minulle anteeksi, jos vielä epäilen saavuttaneeni varman valkaman. Tässä olen auringonpaisteessa tuon pienen olennon kanssa, Sinun kanssasi. Olen tehnyt syntiä, jota ehkä en ole vielä sovittanut. Mutta sydämeni on oleva puhdas, ja puhdas on oleva ruumiini hamaan kuolemaani asti. Tarjoan Sinulle kaikkeni, ja vieritä Sinä päälleni kaikki suruntaakat, kunhan ei paha kosketa tuota nuorta elämää, joka liikkuu vieressäni.

Hän tarttui jälleen Olan käteen, ja he astelivat edelleen vaieten.

Heidän lähestyessään kotia heidän onneansa jälleen häiritsi äidin ääni, joka torui Ornellaa. Tuo ääni vaikeni kuitenkin edellä kulkevan koiran ilmoittaessa heidän tuloaan. Kissakin oli tällä kertaa huomaavaisempi koukistaen selkänsä kaareksi oven pielessä, ja opettaja, joka piti kissoista, tuli taas iloiseksi ja tyyneksi. Tuolla kissalla oli uhmaavat, mutta somat pienet kasvot, melkein taivaansiniset silmät pistivät kirkkaina esiin nahan vaalean ruskeasta sametista.

Kumartuessaan sitä hyväilemään opettaja tunsi sen liukuvan käsistä kuin elävä ankerias, mutta hän aavisti, että heistä pian oli tuleva ystävät.

Toinenkin miellyttävä yllätys odotti heitä. Valkoiselle leivinlaudalle oli asetettu kuivamaan joukoittain pieniä, vaaleita lihapiiraita, ja hellasta leyhähteli suloinen paistinkäry, joka voitti puutarhan lemut.

Marga kierteli keittiössä ja kumartui lakkaamatta, jokin esine kädessään. Hänen tukkansa oli vielä sukimatta ja vaatteensa korjaamatta, mikä sai ajattelemaan, että hän oli ollut käsikähmässä jonkun kanssa. Huomatessaan pahvirasian ja sanomalehteen käärityn kalan, jotka opettaja laski pöydälle, hän vähän hermostui, tosin ei opettajan näkemästä vaivasta, vaan siitä, että uudet ostokset häiritsivät keittiössä vallitsevaa järjestystä.

Silti hän kiitti sydämellisesti ja alkoi ahdistella Olaa:

— Sinun ei pitäisi sallia isoisän noin vaivautua. Loppujen lopuksi kai sinä juuri veit hänet kalasatamaan ja torille. Tunnen sinut, veitikka, tunnen sinut hyvin. Ja nyt minun tehtäväkseni jää keittää tuo kala. Pois tuo paperi ja tuo pahvirasia. Olet kai ainakin kiittänyt. Etpä ole, tiesinhän sen. No kiitä nyt jo!

Tyttö oli ehkä matkimishalusta omaksunut Ornellan pettämättömän menettelytavan: hän ei koskaan vastannut mitään äidin nuhteisiin. Sensijaan hän johti keskustelun toiselle tolalle lepyttääkseen äitiään.

— Niin, äiti, kävimme kalasatamassa ja näimme siellä isän, ja siellä oli Gina Bluvin yllään keltaraitainen hame kuin Tigrinolla...

Yksityisseikkoja, jotka isoisältä olivat täydelleen jääneet huomaamatta, sukelsi esiin tytön kertomuksesta. Kaiken sen tämä oli noukkinut ja tuonut mukanaan kuten ne pienet näkinkengät, jotka hän otti esille taskustaan ja järjesti pöydän reunalle. Isoisä ei ollut ollenkaan huomannut hänen kokoilleen niitä.

Äiti kuunteli melkein lapsellinen ilme kasvoillaan.

* * * * *

Kaksi viikkoa kului sitten iloisesti ja vaihtelevasti äidin onnellisina terveyden päivinä. Ateriat kestivät pitkään, ja perheen jäsenet erosivat pöydästä vatsa täpösen täynnä, varsinkin iltaisin, jolloin pullot ilmestyivät pöytään toinen toisensa perästä, pölyisinä ja kylminä kellarin kosteudesta ja pimeästä, Marga ja Antonio joivat kilvan viiniä aina vuoroonsa kehoitellen toisiaan. Joku perheenystävä kävi tervehtimässä ja auttoi isäntäväen hyvää tahtoa.

Juotuaan Marga kävi omituisen hiljaiseksi ja istui liikkumatta ja ääneti pöydän ääressä, silloin tällöin vain puoleksi vaistomaisesti järjestellen tukkaansa. Hänen unelmoivaa kaihomielisyyttä uhkuvat silmänsä ja hienot kasvonsa, joita auringonlaskun rusko näytti hohteellaan valaisevan, olivat silloin ihmeen kauniit; Antonio taas, joka päivän kuluessa ollessaan työssä ja toimessa tavallisesti oli vaitelias ja melkein töykeä, muuttui puheliaaksi ja kerskailevaksi. Kaikki muka onnistui hänelle mainiosti maailmassa hänen puheistaan päättäen, ja tulevaisuudessa kaikki oli onnistuva vielä paremmin.

— Kun on niin hyvä pää kuin minulla, ja tällainen sydän, ja kun tekee työtä tuon lapsen hyväksi, niin jumaliste, kaiken täytyy käydä kuin itsestään.

Kädenlyönti otsalle, toinen povelle, Olaan päin teatterimaisesti ojennettu käsi, milloin luja, milloin hellä tai uhkaava äänenpaino, alleviivasi hänen sanojaan ja Olan nauru, hänen iloa ja veitikkamaisuutta loistavat silmänsä loivat erityisen hohteen pöydälle. Mutta huolimatta tästä iloisesta ulkokuoresta opettaja luuli kaikessa erottavansa tumman varjon.

Rauhallisemmat, joskin alakuloisuuden verhoamat, olivat ne päivät, joina Margassa oli kuumetta. Tuntui siltä kuin terveiden päivien herkeämätön työ ja mielenliikutus olisi masentanut hänet niinkuin henkilön, joka pitkään valvottuaan vaipuu syvään uneen. Opettaja katsoi velvollisuudekseen olla niinä päivinä jättämättä taloa ja lasta yksin. Hän opetti tyttöä lukemaan ja kirjoittamaan ja totesi itsekseen, ettei opettajantehtävät koskaan ollut tuntunut hänestä vaivalloisemmalta.

Ola turvautui kaikenlaisiin verukkeisiin laiminlyödäkseen velvollisuutensa. Kun opetustunti lähestyi, hän tekeytyi kuuroksi ja mykäksi ja antoi etsiä itseään kauan, ennenkuin suvaitsi tulla esille piilopaikastaan. Sitä- paitsi hänellä muka aina oli jotakin kipua kun tunnin piti alkaa, milloin vatsakipua, milloin särkyä toisessa jalassa tai kädessä, jonka oli määrä pidellä kynää.

Ja kun tyttö oli niukuin naukuin oppinut kirjoittamaan O kirjaimen, hän piirusti siihen kaksi pientä silmää leveän suun ja pari pientä käpälää ja näytti sen Ornellalle muka isoisän muotokuvana.

Ja kun isoisä sanoi:

— Hyi! Kun on kysymys opiskelusta, sinulla on vetelä pää kuin kurpitsa, aivan samoin kuin isälläsikin; tyttö otti pienen kurpitsapalan ja asetti sen isoisän pieluksen alle, ja kun vanhus nuhteli häntä siitä, hän virkkoi:

— Se on palanen minun päästäni.

* * * * *

Niinä päivinä, jotka Antonio oli poissa kotoa, vallitsi syvä hiljaisuus, jota vain hieman keskeyttivät Olan liverrykset tuossa edistyneen kevään kirkastamassa ja lämmittämässä huvilassa. Mereltä jä rantaniityiltä, jotka kokonaan olivat kaislojen ja krookuskukkien peittämät, tuulahti raikas tuoksu, joka tuotti opettajalle ruumiillisen hyvinvoinnin tunteen. Hän luuli tulevansa jälleen nuoreksi.

Hänen pieni huoneensakin näytti hänestä toisenlaiselta. Hän oli itse verhonnut sen vaalealla paperilla, jota koristivat kultakuvat, niin että luuli päivänpaisteen heijastuvan seinille, jotka hän oli somistanut muutamilla tauluilla; pari halpaa, mutta värikästä mattoa loi huoneeseen jotakin herrasmaista.

Siitä ei koskaan puuttunut tavallisesti kedolta noukittuja kukkia, jotka oli asetettu maljakon virkaa toimittavaan savikuppiin.

Opettajan kirjoittaessa Ola oikaisi itsensä milloin toiselle milloin toiselle matolle, koettaen perehtyä niiden koristelukuvioihin, seuraten sormellaan niiden viivoja ja puhuen itsekseen. Kissa piti hänelle seuraa ja pisti vuorostaan esiin käpälänsä leikkisästi koettaen raapaista. Koirankin oli lupa käydä sisälle, vaikka se ei tuntenut itseään kotiutuneeksi siellä. Kanatkin ojentelivat kaulaansa ovella ja kurkistivat sisään vain toisella silmällä.

Toinen vieras, joka vastaanotettiin osaksi myötätuntoisesti, osaksi vihamielisesti, oli Lenin, pieni vaaleanpunainen porsas, jonka saparo oli kippurassa ja jonka pienet pirteät silmät päivä päivältä vaipuivat syvemmälle ihraan. Kursailematta se tunkeutui sisään nuuskien lattiaa ja piilottautuen vuoteen alle, jossa se suvaitsi päästää eräänlaisia vähemmän hyvälle tuoksuvia ääniä, kunnes koira tarkastettuaan opettajan kasvoja arvatakseen hänen ajatuksensa karkoitti röhkijän pois, vieläpä päälle päätteeksi ajoi sitä takaa kappaleen matkaa ulkona näin rangaisten sitä sen säädyttömästä julkeudesta.

Kaikkein vähimmin tervetullut vieras oli Ornella. Opettaja kaihti tämän seuraa silloinkin, kun hän tuli siivoamaan huonetta. Tämä ei johtunut siitä, ettei tuo nuori nainen olisi osoittanut hänelle riittävää kunnioitusta, vaan siitä, että tuon naisen läsnäolo häiritsi häntä herättäen hänessä puhtaasti ruumiillista levottomuutta, joka ei ollut himoa, vaan oikeammin vastenmielisyyttä. Ornella oli opettajan mielestä typerä ja tylsä, jopa tämä viime päivinä oli huomannut hänessä vilppiä ja valheellisuutta. Marga oli esim. käskenyt hänen tehdä ostoksia tietyissä myymälöissä. Sensijaan hän meni toisiin, josta sai huonompaa, mutta silti kalliimpaa tavaraa.

Eräänä päivänä opettaja sai miniältään toimeksi mennä erään tuollaisen myymälän omistajan luo esittämään vastaväitteitä, mutta kauppias kohteli häntä töykeästi ja oli lopulta suorastaan hävytön.

— Marga, opettaja sanoi senjälkeen ystävällisesti, mutta pontevasti, älä enää lähetä minua sellaisille asioille; kernaammin teen itse nuo ostokset. Äläkä nyt toru Ornellaa minun tähteni, niin olet kiltti.

Marga ei torunut, mutta pyysi miestään kieltämään Ornellaa enää jalallaan astumasta tuon hävyttömän kauppiaan myymälään. Antonio teki sen liioitellun vakavasti, mikä näytti tekevän Ornellaan tavattoman syvän vaikutuksen.

Mutta jo samana päivänä opettaja sattumalta näki Ornellan menevän ostoksille juuri tuohon myymälään. Vähää myöhemmin hän ja Ola kuulivat, seisoessaan puutarha-aidan takana, Ornellan palaavan kotiin toisen naisen seurassa. Ornella ei enää tuntunut samalta, hänen suunsa kävi yhtenään ja hän nauroi säädyttömästi uhkuen elämänhalua kuin eläin keväällä.

— Tuollainen hän aina on, kun äiti ja isä eivät ole näkemässä, tyttö sanoi huomatessaan isoisän ällistystä ja vihamielisyyttä kuvastavan ilmeen.

Silloin syntyi näiden molempien välillä salaliitto. Opettajan kehoittamatta Ola kertoi hänelle kaikki yllättämänsä Ornellan pahat teot liioitellen niitä ja kuvaten niitä synkin värein ja aina pyytäen, ettei isoisä puhuisi niistä kenellekään.

Tämä huomasi kuitenkin, että Ornella osoitti ollessaan kahden tytön kanssa ja kun luuli, ettei kukaan pitänyt heitä silmällä, häntä kohtaan omituista hellyyttä. Eräänä päivänä opettaja näki heidän leikkivän kuin kaksi kissaa, vuoroin purren ja mukiloiden toisiaan.

Vanhus puhui siitä Margalle kerran, kun Ornella oli lähtenyt ulos.

Kasvot leimuten äkillisessä vihanpuuskassa äiti kutsui Olan luokseen ja alkoi ankarasti nuhdella häntä, ikäänkuin tyttö olisi yksin ollut syyllinen, ja olisi häntä lyönytkin, ellei isoisä olisi tullut valiin.

— Ei niin! ei niin! hän sanoi hätääntyneenä painaen tytön puoleensa ja näytti itse turvautuvan tyttöön; Marga kalpeni ja hänen silmänsä himmenivät surusta. Kaikki kolme vaikenivat kuin pyörremyrskyn yllättäminä, joka oli temmata heidät mukaansa ja joka säikytti heitä luonnottomalla, salaperäisellä rajuudellaan.

Samanlaisella uneliaalla äänellä kuin kuumepäivinään Marga alkoi puolustautua:

— Mitä minun pitää tehdä? Sivistymättömät ihmiset ovat kaikki tuollaisia kuin tuo tyttöletukka, vähän eläimellisiä. He eivät ymmärrä käyttäytyä paremmin, ja heitä täytyy surkutella, sillä hekin ovat onnettomia. Ornella ei ole suinkaan kaikkein pahimpia ja on kiintynyt pienokaiseen. Hän tarkoittaa tytön parasta, vaikka tekeekin sen omalla tavallaan. Eikö niin, Ola? Kun olit pieni, äiti lisäsi puolustellen itseään tytönkin silmissä, niin muistatko tuota ikävää Toninan juttua? Hän löi sinua, kun kuuli sinun itkevän, ja joi isällesi varatun maidon. Ornella taas on valmis kulkemaan metsän läpi yöllä, jos sinä olet sairas ja tarvitset lääkäriä.

— Ja sitten hän antaa minulle namusia, kun ei kukaan näe, Ola lisäsi.

— Mutta sinä Ola et saa liian tuttavallisesti seurustella hänen kanssaan, ymmärrätkö? Et saa liiaksi hullutella hänen kanssaan. Jospa tietäisitte, hän jatkoi jälleen kääntyen opettajan puoleen, kuinka monta palvelijatarta olen koetellut, joista toinen on ollut toistaan mahdottomampi. Ornella on ainakin uskollinen. Yöllä hän heti nousee, kun luulee kuulevansa jotakin epäilyttävää ääntä ja olisi valmis yksin uhmailemaan kokonaista rosvojoukkiota.

Sanoja, pelkkiä sanoja! Ne rapisivat kuin tyhjään tynnyriin voimatta poistaa pimeyttä sen sisästä. Marga itsekin oli siitä tietoinen.

— Tiedän kyllä, hän jatkoi vilkkaammin, että minun pitäisi puhua Ornellan kanssa ja vaatia häntä pysymään aloillaan. Mutta se olisi sama kuin puhuisi seinille; hän ei ymmärtäisi mitään. Ummärtävätkö elukat? hän kysyi katsoen opettajaan, ikäänkuin he olisivat keskenään sopineet sellaisen puhetavan käyttämisestä, jota tyttö ei käsittäisi. En muutoin voi enkä tahdo nöyrtyä Ornellan edessä. Nuhtelen tosin häntä usein pikkuseikoista, eikä hän pane sitä pahakseen, kun tietää, että se tapahtuu puoleksi pilan vuoksi. Mutta jos koettaisin sanoa hänelle yhdenkään sanan, joka osuisi kipeään kohtaan, hän saattaisi karata kimppuuni ja kuristaa minut kuoliaaksi.

Opettaja tunsi sisimmässään väristystä, sillä hän tiesi että Ornellassa piili tuollaista salaista raivoa. Eihän tarvinnut muuta kuin nähdä hänen kissansilmänsä.

— No, lähetä hänet siis pois talosta, hän sanoi hiljaa, ja samalla tavoin Marga vastasi:

— Jos Ornella olisi tavallinen palvelijatar, voisin tehdä niin, mutta meillä on siveellisiä velvollisuuksia häntä kohtaan. Se olisi samaa kuin heittää hänet kadulle, sillä hänellä ei ole ketään, jonka luo menisi asumaan, paitsi jos hän ottaisi palvelijattaren paikan jossakin toisessa perheessä, mutta sitä emme tahdo. Muutoin, hän lisäsi surullisella äänellä, hän tai joka muu — se on yhdentekevää.

Opettaja intti itsepintaisesti:

— Eikö vanhempi palvelijatar sopisi sinulle paremmin?

Mutta Margan epätoivoisella välinpitämättömyydellä ei ollut rajoja.

— Kaikki on aivan yhdentekevää, kotona tai kodin ulkopuolella, kaikki on yhdentekevää.

Nämä sanat hän lausui kuin kuumehoureessa, ne ikäänkuin heittivät paulan opettajan kaulaan, ja tästä tuntui, kuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan.

— Ola, opettaja sanoi tytölle, joka rapsi hänen selkäänsä eikä enää kiinnittänyt huomiota äidin ja isoisän vakavaan keskusteluun, häiritset minua, en minä ole mikään kissa. Mene leikkimään. Mene! hän käski ankarasti, kun tyttö epäröi.

— Marga, hän virkkoi heidän jäätyään kahden, käsitäthän, että voit pitää minua isänä. Luuletko, että miehesi ja Ornella...?

Marga avasi ja sulki jälleen silmänsä, aivan kuin ovea, joka avataan ja heti paiskataan kiinni vaaran uhatessa, ja tämä sai opettajan melkein häpeämään olettamustaan.

Mutta sitten hän näki Margan hymyn, tuon nopean hymyn, joka paljasti ja taas peitti hänen harvinaisen terveet ja himokkaat hampaansa. Ja tämä teki isoisän mielen raskaaksi, sillä hän vaistosi, että Olan pahin vihollinen tässä salaperäisessä ympäristössä oli äiti itse. Hän kysyi melkein ankarasti:

— Etkö luule, että Antoniolla ja Ornellalla on luvaton suhde?

— Antonio on nuori, mutta jos hän tähtoo huvitella, hän huvittelee muualla eikä kotona, Marga vastasi rypistäen kulmakarvojaan.

— Tyttäresi vuoksi ei sinun pitäisi kärsiä sitä kotona eikä kodin ulkopuolella, opettaja lopuksi virkkoi karskisti.

Ja kun Marga nauroi melkein ilkkuen vanhuksen suorasukaisuutta, tämä lähti, tarttui Olan käteen ja vei hänet merenrannalle hengittämään raikkäita tuulahduksia, jotka parantavat kaiken pahan.

— Meri, hän ajatteli Olan kaivellessa hiekkaa uutterilla pienillä sormillaan, tunnen, että sinä olet maan oikea sielu ja että opetat meille, mikä on meidän sielumme olemus. Maa uudistuu hitaasti eri vuodenaikojen kuluessa samoin kuin ruumiimme; sinä, uudistut joka hetki pohjattomissa syvyyksissä, jotka ovat täynnä hirviöitä ja jumalaisia ihmeitä, samoin kuin meidän sielumme.

Hän luuli lopultakin löytäneensä oikean ystävän, vertaisensa, jota saattoi ymmärtää ja jolle saattoi uskoa salaisuutensa paremmin kuin ihmisille.

Sinä hetkenä meri oli tyyni, kauempana välkkyi smaragdikehä ja auringon kilo, jonka sisällä kuin vedenpinnassa olevalla tiellä näki nuorten kampeloiden iloisesti karkeloivan. Ulapalla heijastui veneiden purjeisiin meren ja taivaan vihreys ja sini, ja ne kiiltivät kuin punasinervä silkki ja näyttivät kukkasilta, jotka on istutettu puutarhaan vartavasten kohottamaan taulun kauneutta.

Ja mies, jonka vieressä tyttö kaiveli hiekkaa, samoin kuin tämä penkoi ajatuksiaan, tunsi itsensä rauhalliseksi ja valmiiksi ammentamaan tästä lepohetkestä voimia lopputaivalta varten.

* * * * *

Toukokuussa yläkerran vuokralainen ilmoitti saapuvansa muutaman päivän kuluttua.

Ikkunat avattiin, patjoja piestiin ja tomutettiin, lattiat pestiin. Opettaja tarjoutui liimaamaan, samoin kuin hän oli tehnyt omassa huoneessaan, yläkerran salin uudet seinäpaperit, mikä jo olikin tarpeen.

Marga esteli kuten tavallisesti; mutta suostui lopulta. Opettaja lähti siis paikkakunnan verhoilijan luo ostamaan tarveaineita. Ola avusti seinäpaperien valinnassa ja neuvoi isoisää ottamaan kultakukkaiset tiilenväriset paperit, ja verhoilija itse totesi, että oli osattu oikeaan, sillä tuo punerva väri parhaiten vastusti meren vaalentavaa vaikutusta. Salin huonekalut, jotka olivat kasassa keskellä huonetta, peitettiin purjekankaalla. Sitten opettaja tekaisi itselleen paperilakin, jommoista maalarit tavallisesti käyttävät seiniä maalatessaan, ja pani sen päähänsä toiselle korvalle, mikä sai Olan makeasti nauramaan. Tyttökin tahtoi saada samanlaisen, ja hänen kiharansa, jotka pistivät esiin valkean paperin alta, näyttivät sen rinnalla entistään mustemmilta, ja näin varustettuna tytöstä tuli isoisälle melko hyödyllinen apulainen.

Hän toi alhaalta keitiöstä tölkin sitkun valmistusta varten, ja kun opettajalla ei ollut tulitikkuja, tyttö kaivoi yhden esiin taskustaan.

Opettaja asetti ruokapöydälle kaksi pitkää lautaa ja levitti niille seinäpaperikäärön, nurean puolen ylöspäin, ja alkoi sivellä sille sitkua. Ja äkkiä laulu, joka tosin ei kuulunut voimakkaasti, mutta jossa oli lämmin, hillitty kaiku, keskeytti hiljaisuuden huoneessa, johon heijastui meren metallihohde. Niin laulavat nuoret käsityöläiset työtä tehdessään.

Olalta putosi sivellin kädestä, ja hän nauroi katketakseen. Sitten hän herkesi nauramasta ja katseli isoisää kuin outoa henkilöä. Isoisäkö todella lauloi? Hän se todella oli, ja olisi luullut hänen nuoruudestaan alkaen toimineen verhoilijana ja koko hänen työteliään ja tyydytystä tuottaneen aikaisemman elämänsä palanneen tuon äänen ja laulun kaikuessa.

Kaikki huonekalutkin tuntuivat siitä elostuvan ja kuuntelevan, purjekankaalla peitetytkin. Ola meni katsomaan sohvalla loikovaa nukkeaan ja kuvitteli, että sekin avasi suunsa laulaakseen. Sitten hän otti nuken käsivarrelleen, palasi isoisän luo ja alkoi laulaa mukana kurkkuäänellään, toistaen loppusäkeen.

Mutta ikäänkuin heräten unesta vanhus herkesi laulamasta ja sanoi:

— Mene kutsumaan Ornella tänne.

Ornella oli paraikaa pesemässä sisähuoneen lattiaa. Hän tuli heti, jalassa kuluneet tallukat, ilman sukkia, käsivarret paljaina ja yllä lyhyt hame kuin balettitanssijattarella. Hänen säärensä, joita peittivät vaaleat hipiäkarvat ja jotka olivat paljaat vaaleanpunaisiin kiiltäviin polviin asti, herättivät opettajassa ihailua. Hän ei koskaan ollut nähnyt niin voimakkaita ja kauniita sääriä, ja taas hänen mieleensä johtui jonkinlainen tarueläin, joka oli ihmisnaaraan näköinen.

Hän pyysi Ornellaa tarttumaan sitkusta kostean seinäpaperin kaistaleen toiseen päähän, toisen pään hän itse otti käteensä ja kiipesi seinän varaan asetetuille tikapuille. Sitten hän alkoi kiinnittää paperia sangen taitavan Ornellan avulla. Kun ensimmäinen kaistale oli kiinnitetty paikoilleen, opettaja laskeutui tikapuilta maahan mennen takaperin vastakkaiselle seinälle nähdäkseen, miltä paperi näytti. Tyttö ja palvelijatar tekivät samoin. Mutta äkkiä Ornella hulmahti hehkuvan punaiseksi, ikäänkuin punaväri olisi seinästä tarttunut niihin, mulkoili silmillään, kalpeni seuraavassa tuokiossa ja horjahti sivulle, ja viime hetkessä opettaja ehatti tukemaan häntä ponnistaen kaikki voimansa pitääkseen häntä pystyssä ja nojaten seinään, jotta ei itse olisi kaatunut.

— Tuoli tänne, sina tyhmä tyttö! hän huusi Olalle, joka nauroi täyttä kurkkua, nähdössään heidät noin kietoutuneina toisiinsa.

Ola asetti heidän eteensä tuolin, ja opettaja laski sille istumaan Ornellan, joka lysähti kokoon kuin riepu. Sitten hän käski tytön tuoda vähän vettä. Sillä välin hän tuki Ornellaa, joka tuntui hänen käsiinsä lämpöiseltä kuin tuore hedelmä. Nuoren naisen valkoisista käsivarsista, jotka olivat silkinsileät ja tummasuoniset ja päältä kultaisten hipiäkarvojen peittämät, lumivalkeasta povesta, joka pilkotti esiin kuin täynnä maitoa, ja hänen vaatteistaan levisi samanlainen omituinen haju kuin läjässä olevasta heinästä, joka alkaa hapata, "palaa". Hetken ajan opettaja tunsi outoa huumausta, kuin joukko muistoja nuoruuden ajoilta olisi tunkeutunut hänen aivoihinsa, ja hän kuvitteli elävänsä luolassa jossakin kaukana vuoristossa, kamppaillen salaperäisen olennon kanssa, joka pakeni häntä samalla houkutellen häntä rientämään jälkeensä. Eikä tuolla olennolla tuntunut olevan muotoa eikä ydintä, mutta silti se uhkui voimakasta elämää kuin meren meduusa.

— Tässä on vettä, Ola sanoi hiljaa, nyt jo hänkin levottomana Ornellan äkillisestä pyörtymisestä.

— Onko Ornella kuollut? Herää toki, Ornella! tyttö hätäili ja nipisti häntä polvesta.

Ornella näytti heräävän pikemmin tästä nipistyksestä kuin vedestä, jolla hänen kasvojaan ja poveaan valeltiin. Hän kosketteli kädellä polveaan, nousi hitaasti ja avasi jälleen silmänsä eikä näyttänyt halukkaalta selittämään pahoinvointinsa syytä, ja opettaja tuli lopulta hänelle avuksi.

— Kas noin! Sellaista tapahtuu keväällä.

— Niin keväällä... Ornella toisti.

Kaikki näytti olevan ohi, mutta äkkiä Ornella kavahti pystyyn tuolilta ja lysähti sille takaisin, sillä sääret eivät kannattaneet. Sitten hän peitti kasvonsa käsillään ja herahti itkuun purren hamettaan. Ola heittäytyi kalpeana ja pelästyneenä hänen syliinsä ja itki ääneen hänkin.

Kaikki tämä aivan masensi opettajan. Tuon naisen ja lapsen järkevää selitystä kaipaavaa surunpuuskausta katsellessaan hän tunsi olevansa selittämättömän ilmiön edessä, jolla kuitenkin olisi pitänyt olla luonnolliset syynsä.

Hiljaa opettaja veti tytön pois Ornellan luota, painoi hänet rintaansa vasten ja huomasi, että tyttö häveten kätki kasvonsa hänen povelleen. Vähitellen Ornellan nyyhkytykset ja vaikeroiminen taukosivat ja hän kohotti hitaasti päätään, kuin kuunnellen kaukaista melua. Sitten hän rajusti niisti nenäänsä hameeseensa ja livahti äkkiä tiehensä kulkien puolikumarassa seinäviertä.

Opettaja ei virkkanut sanaakaan pidättääkseen häntä. Hän vain ravisteli lasta ja työnsi tämän luotaan.

— Etkö huomaa, että vallan töhrit minut siveltimelläsi! hän torui.

Tämä asetti myrskyn. Molemmat palasivat työhönsä.

Seuraava päivä oli kuuma päivä, ja Ornella pysytteli alakerrassa valvoen Margan huoneessa, opettajan päättäessä seinien koristelun yläkerrassa. Seinäpaperien yläreunus oli jo kiinnitetty, se oli punainen ja kultaviiruinen ja muistutti brokadia. Jäljellä oli vain seinien alipienan siveleminen, ja sitä varten opettaja oli hankkinut tölkillisen vernissaa, joka näytti keitetyltä suklaalta. Ola sekoitti sitä ihastuneena, töhrien sormensa ja pienen hameensa.

Vielä kello kahdentoista aikaan he olivat työssä, kun Antonio tuli pyytämään heitä aamiaiselle. Ola juoksi isäänsä vastaan ja sai, kuten tavallista, isoisän lievästi mustasukkaiseksi. Mutta isä ojensi käsiään eteenpäin suojellakseen vaatteitaan tahroilta, hänellä kun oli yllään uusi tumma villapuku, joka hyvin päästi oikeuksiinsa hänen solakan vartalonsa ja kasvojensa heleät värit.

Antonio oli ollut erään vanhan merimiehen hautajaisissa, joka oli ollut hänen palveluksessaan, mutta surujuhla tuntui tehneen häneen pikemminkin iloisen vaikutuksen. Hänen kauniit kosteat silmänsä loistivat ilosta ja hänen puhtaat piirteensä ja punaiset huulensa palauttivat hänet opettajan mieleen entisenä huolettomana nuorukaisena niiltä ajoilta, jolloin hän toveriensa kanssa palasi vuoriston metsiin tekemältään retkeltä tuoden kotia ampumansa linnun täi kokoamansa sienet. Olan juostessa isänsä perässä koettaen saada hänet kiinni, tämä alkoi hyppiä pakoon ja piiloittautui sinne tänne huonekaulujen taakse. Ja sitten hän juoksi viereiseen huoneeseen ja lukitsi oven. Mutta tyttö juoksi toista tietä muiden huoneiden kautta ja yllätti hänet, ja siitä syntyi naurua ja huutoa, joka täytti hiljaiset huoneet äänillä, niin että luuli pääskysparven lehahtaneen sisään.

Hän on vielä kuin poika ikään, opettaja ajatteli ja siveli lopuksi vielä muutaman kerran seinää. Ja hän kuvitteli niin kuin ennen, että Antonio voisi vielä talttua ja tulla helläksi pojaksi ja uskolliseksi aviomieheksi.

Pöydän ääressäkin nuo molemmat jatkoivat naureskeluaan, vaikka opettaja tämäntästä huomautti, etteivät häiritsisi sairasta. Selittääkseen vallatonta hilpeyttään Antonio sanoi:

— Jos liikeyritys, jota tänään olen alkanut suunnitella, onnistuu hyvin, niin todella matkustamme Jerusalemiin ja vast'edes itse asumme yläkerrassa, kun meidän ei enää tarvitse ottäa mokomia vuokralaisia, jotka tulevat tänne tekemään säästöjä ja esiintyvät mahtavina kuin ruhtinaat.

Hän hykersi käsiään, mutta näytti samalla muistavan jotakin ikävää:

— Ja silloin tuotan tänne Italian kuuluisimmat lääkärit parantamaan pikku eukkoni.

Hänellä oli aina tapana sanoa "pikku eukkoni", kun Marga ei ollut läsnä, ja hän lausui nuo sanat lapsellisella äänenpainolla.

— Luulenpa melkein, opettaja huomautti, että riittää, kun toimitat hänelle ilmanvaihdosta ja annat hänen oleskella jonkin aikaa vuoristossa kuuman vuodenajan alkaessa.

— Niin, vuoristoonkin matkustamme, Engadiniin, jonka varsin hyvin tunnen ja jossa eräällä tuttavallani on hotelli. Hänkin on päässyt hyviin oloihin melkein samalla tavalla kuin minäkin. Molemmat olemme samanlaisia hulivilejä. Hän palveli tullilaitoksessa samaan aikaan kuin minä ja rakasteli erään hotellinomistajan tytärtä, salaa vanhemmilta. Eräänä päivänä hänet potkittiin pois paikastaan muutamien ikävien kepposten takia. Hyvä; hän katoaa joksikin aikaa ja pukeutuu sitten talonpoikaistytöksi, menee hotellin isännän luo ja pyytää saada paikan apulaispiikana, ja siihen toimeen hänet otettiinkin! Ja kolme kuukautta hän vietti iloista elämää tyttönsä kanssa, kunnes tämän täytyi tunnustaa isälleen olevansa siunatussa tilassa. Molemmat karkoitettiin hotellista, mutta lopulta vanhempien sydän heltyi, ja he antoivat anteeksi. Ja vaimonsa isän kuoltua ystäväni on ollut tuon hotellin isäntä. Lähetänpä hänelle kirjeen näinä päivinä.

— Niin, näytte olevan yritteliäitä poikia molemmat, opettaja sanoi kehuen, vaikka tämänluontoiset Olan läsnäollessa kerrotut seikkailut eivät häntä erityisesti miellyttäneet.

Ornellakin, joka tarjoili pöydässä, näytti tyytymättömältä, mutta syystä, joka näytti koskevan yksistään häntä. Muutoin ei kukaan kiinnittänyt huomiota häneen paitsi opettaja, joka aina hänen tullessaan sisään pälyili häneen uteliaan vaiston pakosta, jota hän ei itsekään oikein ymmärtänyt.

Aamiaisen lopulla Antonio käski Ornellan noutaa kellaristä pullon vaahtoavaa viiniä, jotta he voisivat juoda liikeyrityksen onnellisen päätöksen maljan. Ja pullon ilmestyttyä pöytään isäntä nousi ja alkoi nauraa, kuin jo olisi ollut juovuksissa, sillä pullon onton pohjan alla oli valkoinen hämähäkki, joka hohti kuin hopea.

— Se tietää onnea!

Hän antoi hämähäkin juosta esiin piilopaikastaan, ja nähdessään sen hätääntyneenä häärivän pullon kupeella hän kumartui auttamaan sitä lattialle.

Ornella katseli tätä, ja hänen kasvoistaan katosi nyreä ilme, jonka sijalle tuli ovela, ivallinen, melkein julma hymy. Ja Antonion jälleen istuutuessa Ornella ojensi jalkansa ja tallasi hämähäkin kuoliaaksi. Ainoastaan opettaja huomasi tuon häijyn teon, mutta ei sanonut mitään. Antonio täytti jälleen lasin.

— Tämä viedään pikku eukolleni, niin että hänkin voi juoda liikeyrityksemme onneksi.

Silloin Ornella säpsähti.

— Tiedäthän, ettei hän siitä huoli.

Nuoren naisen silmät kiiluivat ilkeästi.

— Ornella, vie se hänelle joka tapauksessa.

Palvelijatar totteli ja meni sairaan huoneeseen, mutta palasi oitis lasi koskemattomana, jossa vaahto vielä helmeili.

— Juo sinä se sitten!

Ornella ei koskaan maistanut, ei ainakaan toisten läsnäollessa, mutta nyt hän tyhjensi viinilasin kolmena kulauksena. Ja viini näytti muuttuvan tuleksi hänen ihonsa alla, joka muuttui hehkuvan punaiseksi.

Kaikki tämäkin oli opettajasta vastenmielistä.

— Koulumestari Giuseppe on nyrpeä, Antonio ajatteli käytyään tervehtimässä Margaa ja saatettuaan Olan vuoteeseen, johon tyttö heti nukahti. Sitten Antonio vetäytyi huoneeseensa hiukan levähtämään, ennenkuin palasi työhönsä.

— Miksi hän aina onkin noin tyytymätön? Kaikesta hän löytää arvostelemisen aihetta, eikä muista, että hänkin on ollut nuori ja että on vahvistanut tuon vanhan puhetavan totuutta: Nuoruus ja hulluus. Itse hän hyvin tietää, mitä on tehnyt. Ja nyt hän vaatii toisilta sellaista, mihin itse ei ole kyennyt.

Mutta huolimatta sävyisistä ajatuksistaan opettaja ei ollut tyyni. Häntä ei haluttanut nukkua eikä lukea. Ehkä hänkin tunsi kevään vaikutusta, tuon meren läheisen kevään, joka purkautui esille rajun voimakkaana kuin myrsky.

Meren henkäyksen vahvistamana maa tuntui kohoavan, uhkuvan ruoho- ja kukkaverhonsa peittämänä. Joka lehti, joka kukka värähteli melkein kuin mielettömänä riemusta. Olan puutarhassa hehkuvista ruusuista varisivat terälehdet tai ne itse putosivat kokonaan maahan, ja etelätuuli siroitti noita terälehtiä opettajan huoneeseenkin kuin elävästä olennosta irti temmattuja iholaikkoja.

Sulkeutuneena tähän huoneeseensa, hetken ja vuodenajan ihanuudesta huolimatta kahta alakuloisempana, opettaja tunsi olevansa kuin munkki kammiossaan. Tulee hetki, jona munkkikin paastoamisen, kieltäymysten, pidättyvaisyyden ja haltioitumisen jälkeen tuntee lihansa heräävän ja kapinoivan ja sielunsa vaipuvan mitä syvimpään epätoivoon, joka pyrkii todistamaan kärsimyksenkin tarpeettomuutta.

— Lähdenpä ulos häipymään hiedanjyväsien joukkoon, joita tuuli puhaltaa ilmaan.

Näin hän ajatteli ja kuvitteli ottavansa sieluansa kädestä kuin lasta, joka itkee syyttä, ja taluttavansa sen ulos.

Hän poistui hiljaa. Keittiö oli vielä siivoamatta. Ornella luultavasti lörpötteli renkituvan väen kanssa käyttäen hyväkseen toisten lepohetkeä. Tuo Ornellan poissaolo harmitti häntä, ja vielä enemmän hän suuttui huomatessaan pieneen pylväskäytävään johtavan oven olevan raollaan. Ja hän muisti varmasti sulkeneensa ja lukinneensa sen laskeutuessaan Antonion ja Olan kanssa yläkerrasta. Vaistomainen tunne, joka ei ollut uteliaisuutta eikä epäluuloa, vaan pikemmin levottomuutta, sai hänet varovasti hiipimään portaita yläkertaan. Ja mieli ahdistuksen vallassä hän muisti päivän, jona Olan kanssa oli noussut noita portaita, tytön hiipimisen pitkin seinävieriä ja sen salaperäisen tunnelman, joka oli vallannut heidät, ikäänkuin he olisivat aikoneet tutkia outoa pyhäkköä.