Part 8

Koiran korvat menevät lerpalleen, mikä tietää, että se alistuu, ja opettajan mentyä ulos portista ja suljettua sen, se haukkuu ylös ilmaan ilmaisten olevansa paikallaan ja täyttävänsä velvollisuutensa. Opettaja menee niinikään täyttämään velvollisuuttaan, mutta hänestä tuntuu, kuin se olisi yhtä hyödytöntä kuin koiran haukkuminen ilmaan, ja hän astuu tietä, joka johtaa hyökysillalle ja siitä kalatorille. Antoniota ei näy, ja vanhus on melkein tyytyväinen, kun ei kohtaa häntä. Silti hän jatkaa hakemistaan, kulkee kanavan varrella olevan tien päästä päähän, kääntyy vasemmalle ja saapuu keskelle kylää. Antoniota vain ei näy, mutta torin kulmassa, leipomon ja viiniravintolan välillä, johon on asetettu pikku pöytia ja tuoleja katukäytävälle, joka on koristettu kukkaruukuilla ja vihreillä kasveilla, ryhmä Antonion tuttavia istuu juttelemassa ja katselemassa ohikulkijoita. Huomio kiintyy oitis opettajaan, jonka tekee mieli kääntyä ja piiloittautua tien mutkaan, mutta nyt hän jo voi täydelleen hillitä itseänsä ja vaistojaan. Hän menee siis suoraa päätä heitä kohti, vastaa niiden tervehdykseen, jotka häntä tervehtivät, ja jatkaa matkaansa.

Vihannesten ja hedelmien myyjättäret kutsuivat häntä; hän pysähtyy erään eteen, jolta hän tavallisesti on ostanut, ja ostaa vähän kirsikoita ajatellen täten voivansa tuottaa Ornellalle iloa. Äkkiä jotakin värähtelee hänen sielunsa uumenissa ja hän vaistoaa, että se on uusi tunne, joka ei ole pelkoa, ei ihmisystävyyttä eikä sääliä, vaan epäitsekästä rakkautta, melkein isäntunnetta, joka yhdistää hänet tuohon naiseen tai oikeammin siihen olentoon, jota tämä kantaa sydämensä alla.

* * * * *

Tultuaan kotiin opettaja huomasi heti, että asunnossa oli jotakin uutta, joka tuntui sitä elähyttävän. Naisen käsi oli, vaikkakin koneellisesti, kosketellut esineitä, seiniä, permantoa; vesi oli virkistänyt ja puhdistanut kaiken, mikä oli ollut likaista, jopa tehnyt sen niin perinpohjin, että muutamat esineet näyttivät uusilta. Kodin sielu, tuli, paloi kirkkaasti, ja lopuksi hän huomasi, että ullakkohuoneessakin kaikki oli puhdistettua — mikä tiesi, ettei Ornella aikonut lähteä siitä pois. Ja kumarassa kaivon altaan edessä Ornella pesi opettajan paitaa. Nähdessäan tämän palaavan hän säpsähti silmät samanvärisinä kuin ympärillä olevat lehdet ja kumartui entistään syvemmälle, kuin olisi tahtonut piiloittautua. Laskiessaan pöydälle ostoksensa opettaja kuuli hänen hurjasti paiskailevan pesuvaatteita altaan pesurahiin.

— Paiskele sinä vain, kai lopulta siitä saat tarpeeksesi. Opettaja ajatteli ja huusi hänelle sitten ikkunasta:

— Ornella, toin sinulle kirsikoita, tahdotko tulla niitä syömään?

Ornella nousi vaivoin hilliten itseään. Hänen huulensa vavahtelivat tuskasta, mutta myös ivasta.

— Toittehan minulle ainakin kenkäni? hän kysyi uhmaillen.

Opettaja ei enää pelännyt häntä.

— Mitä teet kengillä? Eihän sinun ainakaan tänään tarvitse lähteä ulos. En saanut käsiini Antoniota hänen kotoaan enkä muualtakaan.

Ornella alkoi rajusti väännellä käsissään olevaa paitaparkaa.

— Tiesinhän, että hän pysyttelisi piilossa, tuo lurjus, tuo raukka, tuo roisto...

Rumien sanojen tulva virtasi hänen suustaan valuen kaivoaltaan tummaan veteen. Opettaja antoi hänen purkaa kaiken sappensa; parempi että se tuli ulos, kuin että se jäi hänen sisäänsä.

Kirsikat näyttivät tekevän jonkinlaisen vaikutuksen. Kun Ornella oli palannut huoneeseen käsivarret vielä märkinä, tuo isoilta veripisaroilta näyttävä kirsikkakasa tuntui houkuttelevan häntä. Hitaasti hän otti yhden, katseli sitä ja pisti sen suuhunsa, irroitti kannan, sylki kiven käteensä ja piteli sitä siinä, ikäänkuin ei olisi aikonut koskaan heittää sitä pois.

Ja äkkiä hänkin tuli ajatelleeksi Olaa hurjasti haluten jälleen saada lapsen luokseen, tuntea hänen virkeiden kasvojensa, jotka olivat raikkaat kuin hedelmä, koskettelevan omia surusta ja raivosta surkastuneita kasvojaan, ja saada syödä yhdessä hänen kanssaan kirsikoita ja leikitellä niiden kivillä ja varsilla. Mutta tätä ei hänelle enää koskaan suotaisi, ei koskaan ja hänen silmänsä kostuivat kyynelistä.

Hän kaatoi kirsikat lautaselle ja meni ikkunan ääreen huuhtelemaan niitä. Silloin hän huomasi kaksi silmää, jotka omituisesti olivat hänen omien silmiensä näköiset näyttäen kissan silmiltä, joka odottaa, että sille heitettäisiin joku pala syötäväksi.

Hetken nuo neljä kissansilmää tuijottivat toisiinsa eläimellisen uteliaasti, sitten nainen naurahti ja tuntui muuttuvan entiseksi Ornellaksi.

Ulkona seisova Gesuino näytti häikäistyneeltä. Hän oli tullut nähdäkseen Ornellan, ja tuo näky, hänen kasvojensa korea väri, vaaleat hiukset, punaiset kirsikat ja punainen hame, yhä kiihdytti hänen uteliaisuuttaan. Ornellan nauru oli kuin ansa, joka heitettiin hänen kaulaansa ja joka oli vähällä tukahduttaa hänet. Silti hänen kasvonsa säilyttivät ankaran ilmeensä.

— Onko koulunopettaja kotona? hän kysyi salatakseen, että oli tullut siihen naisen vuoksi.

— Eikö teillä ole silmiä päässä? Onhan hän tuolla kaivon takana.

— Onko tarkoituksesi kaataa vesi päälleni? mies huusi ja peräytyi. Onko se tarkoituksesi?

— Mene siis tiehesi, Ornella huusi röyhkeästi ja heitti hänen päälleen viimeiset pisarat lautaselta. Mies peräytyi kuitenkin yhä tuijottaen tytön silmiin, joka valloittajattarena ihastuneena kesti tuon lumotun katseen. Näin kissat katselevat toisiaan ennen raakamaista kiimaansa.

Opettaja pani merkille tämän, ja toivonvälke tunki hänen sieluunsa. Jospa Gesuino rakastuisi Ornellaan ja naisi hänet!

Mutta tuo välke sammui pian. Entä lapsi? Eihän voinut jättää Antonion lasta kuin koiranpenikkaa noiden miesten elätettäväksi, eikä voinut riistää lasta äidiltä. Ennen kaikkea ei saanut päästää mielikuvitusta valloilleen eikä sallia tuollaisten ihmisten käydä vaaralliseen leikkiin.

Hän löi olalle Gesuinoa, joka rikoksellisen tavoin painoi päänsä alas. Opettaja sanoi lyhyesti:

— Luulenpa, että palvelijattareni miellyttää teitä. Mutta muistakaa, että hän on pakana, te sitävastoin uskotte Jumalaan. Ja muistakaa sitäpaitsi eilinen keskustelumme.

Ornella oli vetäytynyt pois ikkunan äärestä ja siirtyi äkkiä jälleen keskelle ankaraa todellisuutta. Kuullessaan opettajan sanat hän ajatteli, että miehet jo tiesivat kaiken hänestä ja äkkiä hänet valtasi häpeäntunne, joka pakotti hänet piiloittautumaan.

* * * * *

Protokin tahtoi tutustua Ornellaan. Gesuinon valtasi melkein kuin nuorukaisen aistillinen pyyde, joka veti häntä tuon naisen puoleen; Proto taas oli käytännön mies, joka jo hyvin tuntee naisen, ja hakee hänestä paitsi aistillisen pyyteen tyydyttäjää myös avustajatarta työssä, ehkäpä suorastaan orjatarta.

Toistaiseksi epämääräiset tuumat ja laskelmat risteilivät hänen aivoissaan. Ornellan ruumiillinen tila ei häntä peloittanut, pikemmin se antoi hänelle hyviä toiveita. Mutta hän pidättäytyi ankarasti menemästä opettajan asuntoon ja kielsi Gesuinoakin menemästä sinne.

Mutta tultuansa kotiin hän huomasi Gesuinon jo käyneen siellä. Tämä tosin ei puhunut siitä, vaan oli tavallistaan vaiteliaampi ja raatoi, punaisia kulmakarvojaan rypistellen niin uutterasti, että hiki tippui otsalta maahan noiden tiheiden kulmakarvojen lomitse. Mutta hänen hurja työintonsa hänen nyhtäessään rikkaruohoja ja pehmentäessään multaa punajuurikkaiden ympäriltä ilmaisi sitä uutta elinvoimaa, joka häntä elähytti.

Proto ei kuitenkaan puhunut mitään, ja tämä oli pitkistä ajoista ensimmäinen päivä, jona veljekset eivät riidelleet keskenään. Oli kuin hiljainen sopimus heidän välillään, etteivät he päästäisi ääntään kuuluviin, ja kun koira heristi korviaan opettajan asuntoon päin, he kielsivät sitä haukkumasta. Sen sijaan nuo molemmat kuuntelivat uteliaasti odottaen, ja tätä uteliaisuutta kiihdytti ympärillä vallitseva hiljaisuus ja kesäkuun tyyneys, joka sai merenkin vaikenemaan ja veti viiniköynnösten lehdet lerpalleen, niin että aurinko helpommin joudutti rypäleterttujen tuleentumista.

Nähdessään veljekset raatamassa opettaja oli varma siitä, että he pitäisivät toisiaan silmällä ja yhdessä valvoisivat Ornellaa ja taloa, ja lähti jälleen kotoa tapaamaan Antoniota.

Nyt häntä elähytti melkein ilon tunne: hän aikoi tiedustella Margan ja Olan vointia ja noutaa Ornellan vaatteet.

Olan puutarhassa tunsi ruusujen tuoksun, joiden terälehdet varisivat, ja siellä vallitsi sama lumous kuin ennenkin. Puhdistava tuulahdus oli kulkenut siitäkin. Vai oliko kaikki pelkkää unennäköä, sen sisäisen valon heijastusta, joka säteili opettajan sydämestä?

* * * * *

Kuullessaan askelia Antonio juoksi ulos keittiöstä ja punastui kuin nainen, joka yllätetään pahanteosta.

— Vihdoinkin tavoitan sinut, opettaja sanoi, nykäisten lakkiaan tervehdykseksi. Olen hakenut sinua koko päivän. Kuinka vaimosi ja Ola voivat?

Opettajan levollisuus sai Antonion tuntemaan itsensä turvalliseksi.

— He voivat hyvin. Ola on tutustunut toisiin lapsiin ja saanut niistä leikkitovereita. Ajatelkaa, että hän heti alkoi leikkiä koulua heidän kanssaan!

— Entä Marga!?

— Margakin voi paremmin. Viimeksi toissapäivänä hänellä taas oli kuumekohtaus, mutta se oli entistään lievempi, niin että hän illalla saattoi nousta vuoteesta. Mutta hän on hyvin hermostunut; Tulkaa toki istumaan, hän virkkoi palaten vanhuksen seurassa keittiöön.

Keittiö oli hieman epäjärjestyksessä, siellä näkyi vielä Ornellan vaatteita, hänen sininen esiliinansa riippumassa pölyriepujen vieressä ja hänen kenkänsä pöydän alla. Kissa tunsi opettajan ja hankasi selkäänsä hänen sääriinsä. Koirakin riensi kaukaa saapuville ja asettui opettajan eteen tuijottaen hänen silmiinsä korvat pystyssä, ja joka kerta kun Olan nimeä mainittiin, se laski korvansa lerpalleen pehmeinä kuin taikina sitten taas nostaen ne pystyyn. Molemmat eläimet olivat laihtuneet, tai ainakin nälissään.

Ainoa, joka keskellä tätä sekavuutta ei näyttänyt muuttuneen, oli Antonio itse. Hän oli huolellisesti pukeutunut, paita oli puhdas ja pehmeä silkkinen kaulusnauha hyvin solmittu. Mutta ei siinä kyllin, hänellä oli lisäksi jalassa kiiltävät uudet kengat, jotka olivat samaa väriä kuin kaulusnauha, ja hän selitti, että hänen poissaolonsa sinä aamuna johtui juuri näiden kenkien ostosta, hänen kun oli täytynyt käydä lähimmässä kaupungissa saadakseen makunsa mukaiset kengät.

Hänen lempeät kirkkaat silmänsä, joita pitkät ripset kainosti verhosivat, näyttivät perin viattomilta, niin että ne taas liikuttivat opettajaa, vaikka tämä samalla paheksui omaa heltymystään.

Tästä pahoittelustaan huolimatta hän kysyi viattomasti:

— Oletko täällä yksin?

— Olenpa kyllä. Potkin ulos tuon lutkan.

— Sen tiedän, opettaja sanoi havahtuen todellisuuteen, ja tulin tänne kysymään sinulta syytä.

— Sen tiedätte te paremmin kuin minä. Karkoitin hänet sentähden, että te läksitte pois talostamme.

— Ja jollen minä olisi lähtenyt luotanne, olisitko siinä tapauksessa pitänyt häntä edelleen palveluksessasi?

— En tiedä. Sen vain tiedän, että hän ilkkuen antoi minulle kirjeenne, ja silloin menetin malttini ja kohtelin häntä ansionsa mukaan.

— Mutta tiedät toki, missä tilassa hän on?

— Pyh! Te otatte asiat vallan liian vakavalta kannalta. Tuo tyttöletukka on lapsesta alkaen ollut turmeltunut. Hän se juoksentelee miesten perässä, eikä ole syytä kohdella häntä hellävaroen.

— Mutta sinä, Antonio, et kohdellut häntä pahoin, niinkauan kuin hän miellytti sinua, ja tahdotpa tai et, se lapsi, jota hän kohdussaan kantaa, on sinun. Mutta älkäämme enää puhuko siitä. Puhua sinulle on samaa, aioin sanoa, kuin puhuisi tuolle koiralle; mutta ei, se vertaus ei ole sattuva, sillä koiralla on enemmän sydäntä kuin sinulla — se olisi samaa kuin puhua seinille. Olenkin tullut tänne vain pyytämään sinua ainakin jättämään minulle Ornellan vaatteet.

— Vai niin, hän on siis tullut teidän luoksenne? Onko hän valloittanut teidänkin sydämenne? Pitäkää varanne.

Mustasukkaisuutta, ivaa, hämmästystä, uteliaisuutta, mutta myös ilkeyttä kuulosti Antonion äänestä. Opettaja odotti mitä loukkauksia tahansa, mutta ei arkaillut, vaan nautti ja oli huvitettu siitä.

— Tietysti pidän varani. Mutta kuka tietää, enkö juuri minä lopuksi nai häntä? Missään tapauksessa minulla ei ole riittävästi varoja kustantaa hänen kapioitaan, ja luovuta siis minulle, sen sanon toistamiseen, hänen vaatteensa ja kenkänsä.

Antonio rypisti kulmakarvojaan ja katseli kenkiään.

— Missä tyttö on?

— Mitä se sinuun koskee?

— Koskeepa juuri minua. Puhutaan toisin, kuin mitä ajatellaan.

— Hän on minun luonani, opettaja silloin sanoi lujalla, mutta surullisella äänellä.

Toinen nosti päätään suuttuneena ja nöyryytettynä kuin mies, jota on ivattu ja petkutettu.

— Ja missä asutte?

— Sekään ei koske sinuun. Jos olisit siitä välittänyt, olisit tullut asuntoani hakemaan. Sensijaan menit ostamaan itsellesi uudet kengät.

Antonio kavahti pystyyn puiden nyrkkiään, ja näytti siltä kuin hän olisi aikonut lyödä opettajaa. Sitten hän meni ovelle hengittämään syvään ja palasi sen jälkeen istumaan jäykkänä ja vakavana.

— Olette oikeassa. Olen eläimiä kehnompi, uskon luopio. Olen aina noudattanut omia oikkujani, aina langennut paholaisen viettelyksiin. Mutta nyt tahdon turvautua teidän johtoonne, kuten minun olisi pitänyt tehdä pienestä pitäen. Sanokaa minulle, mitä minun pitää tehdä?

— Sinun täytyy tehdä se päätös, ettet enää koskaan lähesty tuota naista. Kun lapsi on syntynyt, huolehdimme siitä.

— _Minä_ huolehdin siitä, Antonio sanoi väkavasti. Panen sen kouluun.

— Heti sen synnyttyä? Ehkä sitä ei oteta kouluun. Laskiko opettaja leikkiä, vai ilkkuiko hän vuorostaan? Antonio katsoi häneen ensin suuttuneena, mutta alkoi sitten nauraa. Ja hänen naurunsa oli siinä määrin Olan naurun kaltaista, että keskustelua verhonnut varjo vaihtui valoksi.

* * * * *

Sitten sovittiin, millaista menettelytapaa oli noudatettava, jotta kaikkien edut vaarinotettaisiin. Rengin vaimolle annettiin tehtäväksi hankkia Antonion taloon ennen Margan paluuta rehellinen ja luotettava palvelijatar.

Opettaja neuvoi Antoniota varomaan mainitsemasta vaimolleen mitään ennen ratkaisevaa tapausta ja vaatimaan rengin perhettä pitämään asiaa salassa.

Opettaja päätti pitää Ornellaa luonaan asumassa. Milloin ja miten tämä hänen uhrauksensa oli päättyvä, sitä hän ei tietänyt, mutta hän luotti lujasti Jumalaan. Silti hän epäröimättä vastaanotti sen kuukautisen rahallisen avustuksen, jonka Antonio tarjosi naisen ylläpidoksi, sillä olihan hän, opettaja, köyhä mies, ja hänen opettajan eläkkeensä pieni; myymästään talosta saamansa rahamäärän korot riittivät töintuskin hänen omaan toimeentuloonsa.

Antonio sitävastoin oli rikas, niin rikas, ettei hän pitänyt lompakkoa povitaskussa, niinkuin sellaisten henkilöiden on tapana tehdä, joiden on tarpeellista tietää, paljonko rahaa he omistavat, vaan veti esiin housujen taskusta kourallisen rypistyneitä isoja ja pieniä seteleitä.

Ja kun hän ei vaivautunut ottamaan niitä ylös, opettaja kumartui nostamaan ne lattialta. Opettaja tyytyi näihin seteleihin, taittoi ne kokoon toisen toisensa perästä ja pisti ne vakavana vanhaan ja kuluneeseen, mutta vielä eheään lompakkoonsa, siihen osastoon, jossa hän säilytti Antonion lapsuudenaikaista valokuvaa ja punaista sydämenmuotoista kiveä, jonka Ola oli löytänyt merenrannalta ja lahjoittanut hänelle.

Hän itse kantoi kotiin Ornellan mytyn, johon kengätkin oli pistetty. Ja vaikk'ei se ollut raskas, hän silti eräiden mielessään liikkuvien ajatusten painamana astui vaivalloisemmin kuin lähtiessään kotoaan.

— Nyt, kun Ornella näkee, että hänet peruuttamattomasti on karkoitettu paikastaan, Jumala tietää, minkä metelin hän nostaa, vanhus ajatteli.

Varovasti hän avasi portin, johon hänellä yksin oli avain, ja lähestyi taloa melkein pelokkaana, laskien mytyn maahan nurkan taakse. Hän tahtoi ensin nähdä, millä tuulella Ornella oli. Mutta miten tarkoin etsikään, hän ei löytänyt tätä talosta eikä sen ympäriltä. Avoimesta ovesta näkyivät kanat tepastelevan valloillaan huoneessa. Keltainen ja ruskea kukkopoikanen tappelivat höyhenet pörröllään hurjasti pöydän alla, ja komea kukko ja kana, valkoinen kuin kyyhky, olivat siellä kuin kotonaan.

— Aika lurjuksia, soh! opettaja huusi ja löi yhteen kätensä ikäänkuin paukuttaen niille suosiota.

Ja kun hänen oli onnistunut karkoittaa nämä rauhanhäiritsijät, myöskin kukkopoikaset, jotka kaksintaistelunsa vimmassa olivat sokeat ja kuurot kaikelle muulle kuin vihalleen, opettaja meni veljesten asunnolle katsomaan, olisiko Ornella siellä. Ja siellä hän todella olikin, kirkkaassa päivänpaisteessa kuvastuen vihreään ja siniseen taustaan kookkaana, niin että pään ympäri kierretyt palmikot melkein näyttivät koskettelevan taivasta. Molemmat miehet tuijottivat naiseen. He olivat pieniä hanen rinnallaan seisoessaan siinä, puoleksi kumartuneina työnsä puoleen. Ja kaikki kolme naureskelivat ja käyttivät rivoja sanoja, ollen samojen eläimellisten pyyteiden vallassa. Opettaja ei uskaltanut enää toivoa Jumalalta armeliaisuutta.

* * * * *

Tätä tilaa kesti muutaman viikon, ja se paheni kuuman sään aljettua.

Opettaja tunsi päivä päivältä kärsimyksensä kasvavan. Turhaan hän ponnisteli vapautuakseen siitä, mutta kuka voi karkoittaa kuumunden painajaisen? Olisi pitänyt paeta vuorten huipuille tai kaukaisimmalle mereen pistävälle niemelle, missä ilma on puhdasta, mutta hän ei päässyt liikkumaan paikaltaan. Hän ei voinut eikä tahtonutkaan, tietäen, että vaikka hän pakenisi viileämpään olinpaikkaan, sekään ei tuottaisi hänelle lievennystä. Hän alistui siis nöyrästi suruunsa, samoin kuin taipui kärsimään tämän alavan maan ummehtunutta liikkumatonta kuumuutta, joka kuivetutti kaiken, niinkuin suru poltti hänen sieluansakin, sillä ei edes meren raikkaan henkäyksen onnistunut puhaltaa pois riisipeltojen ja soodatehtaiden pahaa löyhkää.

Ornellakin näytti alistuneen kohtaloonsa. Hän kävi ostoksilla ja työskenteli puutarhassa ja käytti hyväkseen lähellä asuvien veljesten seuraa naureskellakseen ja kinastellakseen heidän kanssaan. Ja veljeksetkin olivat jälleen alkaneet riidellä keskenään näennäisesti toisista syistä, mutta tosiasiassa Ornellan tähden. Gesuino kävi nyt joka aamu kirkossa saadakseen tavata hänet hänen liikkuessaan ostoksilla, mutta myös siksi, että tunnontuskat vaivasivat häntä, ja hän koetti tukahduttaa rajua intohimoaan rukouksilla ja uskonnollisilla menoilla.

Eräänä iltana ollesssan yksin kotona opettaja kuuli Proton intoilevalla äänellä kysyvän, saiko tulla sisään.

— Tulkaa vain, opettaja sanoi ja vaistosi heti, että tässä oli kysymys jostakin erikoisesta. Hän taittoi huolellisesti kokoon sanomalehden, jota paraikaa luki, otti silmälasit nenältään ja pisti ne mustaan koteloon.

— Mitä?, Proto kysyi teeskentelevällä äänellä, eikö palvelijattarenne ole vielä palannut kotiin?

— Ei ole, niinkuin näette. Hän meni ostamaan maitoa.

— Ja te sallitte hanen olla poissa näin myöhään.

— Minkä sille mahdan? Asiat ovat niinkuin ovat.

Proto kävi vakavaksi, melkein synkäksi.

— Niin näyttää todella olevan, hän huokasi. Kaikki naiset ovat samanlaisia. Gesuino vannoo, ettei ole olemassa ainoatakaan kunniallista naista. Mutta minun vaimoni oli todella kunniallinen, sen voin vannoa. Nuorena hänkin hyvin mielellään huvitteli, mutta minun mielipiteeni on, että hyvä aviomies tekee vaimonsa kunnolliseksi etupäässä kepin avulla. Kerran eräs tuttavani...

Opettaja ei tuntunut halukkaalta kuuntelemaan niitä valaisevia tosiseikkoja, joiden muodossa Protolla aina oli tapana havainnollistaa vakaumuksiaan. Hän katsoi siis miestä tiukasti silmiin ja sanoi: — Proto, teillä on varmaankin minulle jotakin puhuttavaa.

Proto älyää, etteivät valmistavat puheet tehoa tuohon mieheen, vaan että täytyy käydä suoraa päätä asiaan.

— Asia on tämä, hän sanoi jäykästi, — ehkä jo olette arvannutkin sen? Tuo tyttö on mieleeni. Hän on roteva ja terve, ja minun vaimonani ja Gesuinon valvonnan alaisena hänestä kyllä tulee kunnollinen.

— Entä jos Gesuino on vielä kovemmin pikiintynyt kuin te?

— Se ei merkitse, mitään. Häneltä se kyllä menee ohi, jollei muuten, niin minä kyllä huolehdin siitä, että se menee ohi. Lähetän veljeni matkoihinsa. Muuta ei tarvita. Eläköön sitten itsekseen. Mutta se ei kylläkään tule kysymykseen, sillä pidämme siksi paljon toisistämme.

— Tytöllä on nyt viides kuukautensa kuten tiedätte, näkeehän sen jo päältäkin.

— Se ei haittaa. Täytyy odottaa, kunnes lapsi syntyy, kunnes äiti on sitä imettänyt ja kunnes kaikki on selvää. Kakaran minä tietysti otan ottolapsekseni.

Tämä järkähtämätön varmuus saa opettajan horjumaan. Tämä tuntuu nyt hänestä luonnolliselta ilmiöltä, ja hän kysyy itseltään, eikö hän yksin eroa normalisten ihmisten elintavoista. Mutta tosiasiassa hän tunsi, ettei niin ollut laita, ja sensijaan että hän olisi iloinnut tästä Jumalan osoittamasta uudesta armosta, joka saa levottomat aallot hänen ympärillään asettumaan ja ajaa hänen alustaan rantaan, hän käy surulliseksi sydänjuuriaan myöten.

— Tietääkö tyttö siitä mitään?

— Totta puhuakseni olen tehnyt hänelle muutamia viittauksia. Eikä hän vastannut mitään, mutta näin hänen tarkasti katselevan tupaa, eläimiä ja peltoa arvioidakseen kaikkea ja tietääkseen, mitä kannattaa antaa, ja mitä voi ottaa. Hän on käytännöllinen nainen, ja se on mieleeni. Hän on ketterä askareissaan; en tunne useita niin ketteriä.

— Se on totta, opettaja virkkaa vahvistaen ja katselee ympärilleen, ja miehen katse seuraa häntä. Huone näyttää todella muuttuneelta, vuode puhtaana, seinällä säteilevän kaunis gobeliini "Pako", piironki lamppuöljyllä puhdistettuna kiiltäväksi ja kaikki sillä olevat pienet esineet järjestyksessä.

Hellan hormista riippuu vihreitä paperiliuskoja, permanto on lakaistu, ja takaseinällä riippuvat keittiöastiat somina metallikoristeina.

Piirongille asetettu herätyskello osoittaa jo neljännestä vailla yhdeksää, eikä Ornellaa vielä näy.

— Asia on nähkääs niin, Proto virkkaa hieman hermostuneesti, että tuo tyttö kernaasti juoksentelee kylällä ja lörpöttelee miesten kanssa. Mutta se on kaikille naisille yhteinen tauti ja se menee ohi, kunhan vain...

Tässä syntyy synkkä vaitiolo, jonka aikana kellon raksutus kuuluu käen kukunnalta korvessa. Proto ei jatka, eikä opettaja kysy. Molemmat aavistavat uhkaavan vaaran.

Lopulta Proto, joka tavallisesti katsoo puhetoveriansa suoraan silmiin, luo katseensa maahan ja sanoo:

— Tyttö on edelleen suhteissa tuohon mieheen — tiedätte ketä tarkoitan — ja teidän on välttämättä puututtava asiaan ja tehtävä siitä loppu.

Opettaja ei räpäytä silmäänsäkään. Hän tulee ajatelleeksi erästä Olan leikkiä tytön kavahtaessa isoisänsä kaulaan sanoen: "Saammepa nähdä, kumpi kauemmin voi pitää silmiään auki, luomia vilkuttamatta" — ja puhaltaessa henkeä nauravasta suustaan hänen kasvoilleen. Ja tämä muisto tukee häntä vielä koettelemuksen hetkenä.

— Kuka on sanonut, että Ornellan välit Antonioon vielä jatkuvat? opettaja kysyi ääni lujana.

Proto katsoi ylös, melkein ällistyneenä, kun opettaja tiesikin, että "tuo mies", jonka nimeä he eivät koskaan olleet puheissaan maininneet, oli Antonio.

— Olen nähnyt sen omin silmin. Ensin näin heidän puhelevan keskenään tiellä, ja sitten seurasin tyttöä matkan päästä ja näin hänen menevän sisälle tuohon taloon. Gesuino muutoin todistaa sen.

Opettaja pisti silmälasinsa nenälleen koneellisesti kuten hänen oli tapana tehdä tahtoessaan tarkastaa jotakin läheltä, otti ne taas pois, ja pidellen niitä sormien välissä hän ojensi toisen kätensä kovin paheksuen.

— Ja sellaisen naisen kanssa tahdotte mennä naimisiin? Te, Gesuino ja hän... siitä tulisi kaunis sotku!

Hän hillitsi itsensä. Proto oli loukkautunut. Arvokkaammin kuin opettaja hän virkkoi:

— Minun taloni on aina ollut puhdas, köyhä, mutta puhdas. Ja vakuutan, että niin on oleva aina, tulkoon siihen mikä nainen tahansa.

— Mutta tuo nainen voisi pettää itse Herraa Jumalaakin.

— Jumala ja minä, se on eri asia, Proto vakuutti osoittamatta vähintäkään ivaa. Ja opettaja, jolla joskus oli se suurenmoinen käsitys, että han oli osa itse Jumalasta, tunsi itsensä suuresti erilaiseksi kuin tuo kansanmies.

Hän pyysi joka tapauksessa miettimisaikaa.

* * * * *

Syyskuun ensi päivinä Marga palasi kotiin. Hänen terveytensä oli suuresti parantunut. Aika ajoin kuume oli kokonaan poissa tai vaivasi se häntä ainoastaan iltapäivisin, taas haihtuen auringon laskiessa ja käyden joka kerta lievemmäksi ja lyhytaikaisemmaksi. Ja kun opettaja ei enää näyttäytynyt eikä tullut nostamaan kuukautista raha-avustusta, jota Antonio sopimuksen mukaan oli suorittanut, Marga ja Ola eräänä päivänä lähtivät tervehtimään häntä hänen tyyssijaansa. Nyttemmin kaikki tiesivät, että hän asui siellä yhdessä Ornellan kanssa, jonka raskaudentilaa katsottiin hänen syykseen. Rahvas juoruili siitä, mutta osoittamatta hämmästystä tai ylenkatsetta: tapahtuuhan sellaista maailmassa. Eikä opettajakaan enää ollut siitä pahoillaan. Aikaisempi suru oli jälleen tullut hänen pettämättömäksi toverikseen, mutta silti hän salaa toivoi parempia päiviä. Täytyihän tapahtua jotakin, jollei muuta, niin kuolema tulisi ja lopettaisi hänen kohtalonsa surulliset vaiheet ja vapauttaisi hänen sielunsa ristiriidoista. Ja hän odotti kuin lehti puussa, jonka eräänä päivänä pitää saada rauha tuulelta ja auringolta jä varista maahan.

Hän eli puutarhan puiden ja pensaiden keskellä kuvitellen viljelevänsä maata; tosiasiassa hän etsi itselleen lohdutusta pyrkimällä yhtymään luonnon elämään.

Ja hän luuli olevansa onnellinen joutuessaan kosketuksiin tämän luonnon kanssa, kun persikkapuu pudotteli kypsiä hedelmiään hänen jalkojensa juureen, kun hyönteiset vapaasti mellastelivat hänere hiuksissaan ja vaatteissaan, kun vihreä hämähäkki kiiti hänen kätensä poikki ja leppäterttu, punaisena kuin veripisara, laskeutui hänen multaiselle sormelleen.

Kaikki vain harhaluuloja; hänen sydämensä oli yksinäinen, hänen lyhyt ilonsa liiti pois kuin leppäterttu saavuttuaan hänen sormensa päähän.

* * * * *

Ainoastaan sielu, joka vaieten kärsii, saattaa lohduttaa toista hiljaisuudessa kärsivää sielua. Margan tulo nosti häntä tuosta hänen haudanomaisesta pyrkimyksestään maan povea kohti paljoa enemmän kuin Olan. Marga ei ollut tietävinään mitään. Hän tervehti Ornellaa kuin entistä palvelijatartaan, joka oli siirtynyt palvelukseen toiseen taloon, ja salli Olan hellästi syleillä häntä.

— Kas vain, kuinka olet vahva! Ja kuinka paljon painat. Ja kuinka olet kasvanut!

Tyttö olikin kasvanut, ja muutamat tuoreet naarmut sametinpehmeillä käsivarsilla kertoivat viimeisistä kahakoista vuoristolaislapsien kanssa.

Isoisän ja tytön kohtaaminen muistutti hiukan kahden rakastavan pitkän eron jälkeen tapahtuvaa jälleennäkemistä. Jotakin vierasta oli kuitenkin tullut heidän valilleen, ja varsinkin tyttö oli hieman unhoittanut hänet ja käynyt uskottomaksi. Hän antoi isoisän suudella ja hyväillä itseään, mutta liukui hänen käsistään samoin kuin heidän ensi kerran kohdatessaan toisensa, eikä tyttö enää katsellut häntä niinkuin ennen. Johan hän tunsi vanhuksen eikä löytänyt hänestä mitään uutta, varsinkin kun hänellä oli yllään sama puku ja sama kaulanauha kuin ennen.

Enemmän häntä huvitti itse paikka, tuo salaperäinen talo, johon hän viimeinkin oli päässyt tunkeutumaan. Ja yhdellä ainoalla katseella hän havaitsi kaiken, puut, pöydät ja kaivon ja menetteli niin ovelasti, että viimein sai mennä sisälle rakennukseen. Hän huomasi heti ullakolle johtavat tikapuut, ja hänen silmänsä loistivat hurjasta ilosta. Siellä ylhäällä piili salaisuus, sen vanhan muijan ilmakehä, joka varasti lapsia. Ehkä siellä vielä oli piiloitettuna joku lapsikin... Ja hänen kiivetessään ylös tikapuita Ornellan valvonnan alaisena, joka ei näyttänyt välittävän mistään muusta kuin tytöstä, opettaja ja Marga istuutuivat ulkona marmoripöydän ääreen. Opettajakin oli tyyni, melkein kylmä, katseli tarkoin Margan kasvoja ja arveli hänen tulleen nuoremman näköiseksi. Sitten hän tiedusteli Antonion vointia ja miten talousaskareet sujuivat.

— Sangen hyvin, Marga huudahti. Antonio valmisti minulle sen yllätyksen, että taloon oli hankittu uusi palvelijatar, ja sitten hän mainitsi erottaneensa tämän, en tiedä mistä syystä. Mutta nykyinen palvelijättaremme on kykenevä, ja olenhan minäkin nyt terveempi ja tulen paremmin toimeen. Jos tulen ihan terveeksi, en tarvitse palvelijatarta ollenkaan.

Opettaja ei herjennyt katselemasta Margaa, ja tämän hienot, puhdaspiirteiset kasvot, kirkkaat silmät, viaton lapsensuu ja ennenkaikkea hento unelmoiva ääni herätti jälleen opettajassa syvää ihailua. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut puhuvan kuvapatsaan edessä, ja hän ihmetteli, miksi tämä puhui noin. Senkö tähden, ettei Ornella kuulisi hänen puhettaan, vai että tuon vekkulin, Antonion, oli onnistunut salata häneltä totuus?

Mutta muistaessaan heidän keskustelunsa heti tulonsa jälkeen hän vaistosi, että sama ilmakehä ympäröi heitä kuin ennenkin, ja ettei ollut hänen asiansa yrittää haihduttaa sitä.

— Tahdonpa näyttää sinulle puutarhan, tulehan! opettaja sanoi nousten. Marga seurasi häntä alttiisti. Hän ihaili kanoja, hautovaa kanaa ja sen kukoistavaa keltaista pienokaisjoukkoa, jolle Ornella oli omistanut paljon huolta, ihaili lehtikujan runsaita rypäleterttuja ja teki useita työmiesveljeksiä ja huvilan onnettomia omistajia koskevia kysymyksiä,

— Pian oikeudenkäynti alkaa, ja karannut rikollinen tuomitaan _in contumaciam_, julistetaan yksipuolinen tuomio. Joku päivä sitten eräs viranomainen kävi täällä katsomassa, oliko kaikki järjestyksessä. Kaikki on järjestyksessä paikassa, jossa kaikki on suljettua ja missä kuolo vallitsee, opettaja jatkoi kovemmalla äänellä katsellen taloa ja sitten Margaa. Tällä kannalla asiat ovat.

Marga ei sanonut mitään, mutta heidän tultuaan lähemmäksi pensasaitaa hän virkkoi kuin tarkkaan harkittuaan:

— Ja kun teidän on luovuttava huvilan vartioimisesta, toivomme teidän palaavan meille. Milloin se tapahtuu? Ehkä lokakuussa?

— En tiedä, tulevaisuus on Jumalan kädessä, opettaja vastasi, vaistomaisesti matkien Margan puhetapaa.

* * * * *