Part 1

language: Finnish

ASEISTETTU RAKKAUS

Kirj.

Rafael Sabatini

Englanninkielestä suomentanut

Alpo Kupiainen

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1928.

SISÄLLYS:

I. Vox populi II. Vuoristopolulla III. Säkkinen kauhtana ja kirjava asu IV. Monna Valentina V. Gian Maria VI. Lemmenkaihoinen herttua VII. Juonitteleva Gonzaga VIII. Kehnojen viinien keskellä IX. "Tratta di corde" X. Aasin kiljuntaa XI. Vaeltavat ritarit XII. Narrin uteliaisuus XIII. Gian Maria vannoo valan XIV. Fortemani juo vettä XV. Francescon armahtavaisuus XVI. Gonzaga riisuu naamarinsa XVII. Vihollinen XVIII. Kavallus XIX. Salahanke ja vastajuoni XX. Rakastuneet XXI. Katuva syntinen XXII. Paljastus XXIII. Aseistustornissa XXIV. Keskeytynyt jumalanpalvelus XXV. Roccaleonen antautuminen

ENSIMMÄINEN LUKU

Vox populi

Laaksosta kohosi iltatuulahduksen siipien kannattamana angelus-kellojen hiljainen ääni, ja laaksoa reunustavalla töyräällä seisoi vuohipaimenen majassa kuusi miestä pää paljastettuna ja kumarassa, noudattaen sen kehoitusta iltarukoukseen. Nokisesta laipiosta riippui pronssinen, kolmisakarainen lamppu, joka suitsutti enemmän savua kuin liekkiä, levittäen pimenevään hökkeliin kehnoa valoa ja vieläkin kehnompaa hajua. Mutta se riitti ainakin paljastamaan seurueen pukimien ja koristusten upeuden, joka ympäröivään likaisuuteen verrattuna oli sitäkin silmäänpistävämpi.

Kun Ave Marian viimeinen sointu häipyi tuuleen, joka valittavasti suhisi rinteen saksankuusissa, tekivät miehet hartaasti ristinmerkin, panivat hatun verkkaisesti jälleen päähänsä ja silmäilivät toisiaan kysyvästi. Mutta ennenkuin kukaan heistä ehti lausua ääneen kaikkien mielessä pyörivää kysymystä, kumahti kolkutus oven lahonneille lankuille.

"Vihdoinkin!" huudahti iäkäs Fabrizio da Lodi huojennuksen värittämällä äänellä, samalla kun komeannäköinen, hilpeänväriseen asuun puettu nuorempi mies, totellen Fabrizion katsahdusta, meni ovelle ja aukaisi sen.

Kynnyksen ylitse astui kookas hahmo, jonka päässä oli leveä, sulaton hattu ja joka sisälle tultuaan päästi auki yltänsä olevan vaipan, niin että sen alla oleva hyvin yksinkertainen puku tuli näkyviin. Nahkainen rintahaarniska oli vyötäisiltä kiinnitetty taotulla teräsvyöllä, josta vasemmalla kupeella riippui pitkä, kaarevilla, teräksisillä kädensuojustimilla varustettu miekka, kun taas hänen oikean lonkkansa takaa pilkisti näkyviin tukevan pistojalaisen tikarin kahva. Hänen punaisesta verasta valmistettujen housujensa lahkeet katosivat parkitsemattomasta nahasta tehtyihin, edestä pauloitettuihin ja polvien kohdalta alaspäin käännettyihin saappaisiin, joten hän yleiseltä ulkonäöltään täydellisesti oli rauhan ajan oloissa elävä palkkasoturi, mistä huolimatta kuusi ylimystämme tässä omituisten vastakohtien paikassa taaskin paljastivat päänsä ja jäivät seisomaan kunnioittavan ja tarkkaavaisen näköisinä.

Hän seisahtui hetkiseksi heittääkseen yltänsä vaipan, jonka hänet sisälle päästänyt nuori mies riensi ottamaan häneltä niin kerkeästi kuin olisi syntynyt palvelijaksi. Sitten hän otti hatun päästänsä, jättäen sen riippumaan hartioilleen; tällöin tulivat näkyviin vielä nuorekkaat, harvinaisen voimakkaat ja jalot kasvonpiirteet ja sysimusta tukka, joka oli koottu leveään, kultalangasta kudottuun verkkoon — hänen asunsa ainoaan kappaleeseen, joka olisi saattanut vihjata hänen asemansa olevan korkeamman kuin ensi silmäyksellä oli näyttänyt.

Hän astui ripeästi karkeatekoisen, rasvatahraisen pöydän ääreen, jonka ympärillä seurue seisoi, ja hänen mustien silmiensä katse lipui nopeasti pitkin hänen edessään olevia kasvoja.

"Hyvät herrat", virkkoi hän vihdoin, "olen täällä. Hevoseni rampaantui puolen penikulman päässä Sant’ Angelon tuolla puolen, ja minun oli pakko tulla loppumatka jalkaisin."

"Teidän ylhäisyytenne on varmaankin väsynyt", pahoitteli Fabrizio, osoittaen altista huolekkuutta, joka aina on mahtavien käskettävissä. "Malja Puglia-viiniä, teidän ylhäisyytenne. Fanfulla", lausui hän ovenavaajana toimineelle nuorelle ylimykselle. Mutta vastatullut keskeytti hänen lauseensa ja syrjäytti asian eleellä.

"Olkoon se toistaiseksi! Aika on täpärämmällä kuin aavistattekaan. Jollen olisi tullut tällä tavoin, jalot herrat, olisin varsin hyvin saattanut jäädä tyyten saapumatta."

"Mitä?" äännähti joku, tuoden julki kaikkien mielessä heränneen kummastuksen, samalla kun kaikkien kasvoista kuvastui jonkun verran tyrmistystä. "Onko meidät kavallettu?"

"Jos teillä on syytä pelätä kavallusta, saattaa asianlaita varsin hyvin niin olla, hyvät ystävät. Kun tulin Metauron sillan ylitse ja käännyin tänne tuovalle polulle, osui silmääni tulipunainen välähdys tien varrella kasvavasta tiheästä pensaikosta. Se punainen välähdys oli laskevan auringon säteiden heijastusta piilossa olevan tähyilijän teräskypärästä. Polku vei minut likemmäksi häntä, ja hattuni sijoitettuna niin, että se parhaiten salaisi kasvoni, olin pelkkänä silmänä. Ja sivuuttaessani sen kohdan, jossa urkkija oli väijymässä, erotin lehvien lomitse, jotka olisivat piilottaneet hänet, jollei päivän säde olisi osunut hänen kypäriinsä, Masuccio Torrin häijyt kasvot." Kuulijat liikahtivat, ja heidän tyrmistyksensä paheni, samalla kun yhden tai kahden kasvojen väri muuttui. "Ketä hän odotti? Sen kysymyksen lausuin itsekseni, ja vastaukseksi sain, että hän odotti minua. Jos olin oikeassa, täytyi hänen myöskin tietää, kuinka kaukaa olin tullut, joten hän ei olisi otaksunut näkevänsä minua jalkaisin eikä ehkä liioin tällaisessa asussa. Ja niinpä hän, kiitos siitä kaikelle tälle sekä hatulle ja vaipalle, johon tarkasti verhouduin, hän salli minun mennä ohitse häiritsemättä."

"Kautta pyhän neitsyen", kivahti Fabrizio tulisesti, "olen valmis vannomaan, että johtopäätelmänne olivat väärät. Meitä kuutta lukuunottamatta ei koko Italiassa yksikään ihminen ole tietänyt, että teidän piti kohdata meidät täällä, ja käsi evankeliumeilla voisin vannoa, ettei kukaan meistä ole hiiskunut siitä mitään."

Hän katsahti kumppaneihinsa, ikäänkuin kehoittaen heitä vakuuttamaan hänen sanansa tosiksi, eivätkä toiset vitkastelleet vahvistaessaan hänen valaansa, käyttäen yhtä kiivaita sanontatapoja kuin hän itsekin, kunnes tulokas käden liikkeellä saattoi heidät vaikenemaan.

"Enkä minä ole siitä mitään hiiskunut", vakuutti hän, "sillä pidin arvossa ohjeitanne, herra Fabrizio. Mutta sittenkin — mitä tekemistä Masucciolla oli siellä, piileskelemässä varkaan tavoin tiepuolessa? Hyvät herrat", jatkoi hän hieman muuttuneeseen sävyyn, "en tiedä, mitä varten olette kutsuneet minua tänne, mutta jos mielessänne on valtiopetoksellisia suunnitelmia, kehoitan hartaasti teitä olemaan varuillanne! Herttualla on niistä tietoja tai ainakin epäluuloja. Jollei se urkkija ollut sijoitettu väijymään minua, niin sitten hänet tietysti oli pantu väijymään kaikkia, jotta hän voisi heti paikalla ilmoittaa isännälleen keitä tässä kokouksessa oli."

Fabrizio kohautti olkapäitään halveksivan välinpitämättömästi, ja sen tunteen puki sanoiksi hänen vieruskumppaninsa Ferrabraccio.

"Saakoon hän vain siitä tiedon!" ärähti viimemainittu tuiman hymyn väikkyessä hänen ankarilla kasvoillaan. "Sen tiedon hän saa liian myöhään."

Vastatullut oikaisi päätänsä taaksepäin, ja hänen tummissa, syvissä, käskevissä silmissään välkkyi puolittain ihmetystä, puolittain oivallusta kuvaava ilme. Hän henkäisi syvään.

"Näyttää siltä, hyvät herrat, että olin oikeassa", virkkoi hän tuikeahkosti, "ja että tosiaankin haudotte valtiopetosta".

"Kreivi Aquila", vastasi Fabrizio, "suunnittelemme petosta miestä kohtaan voidaksemme olla uskollisia ja rehellisiä valtiota kohtaan".

"Mitä valtiota?" ärähti kreivi Aquila ylenkatseellisesti.

"Babbianon herttuakuntaa", kuului vastaus.

"Mielitte olla petollisia herttuata kohtaan voidaksenne olla uskollisia herttuakuntaa kohtaan?" kertasi kreivi halveksumisen soinnahtaessa yhä voimakkaampana hänen äänestään. "Hyvät herrat, sitä ongelmaa en luulottelekaan pystyväni selvittämään."

Syntyi hiljaisuus, jonka aikana miehet silmäilivät toisiaan, ja heidän katseensa olivat melkein nolattujen näköisiä. He eivät olleet odottaneet häneltä sellaista sävyä ja aprikoivat nyt mielessään, oliko heidän viisasta mennä pitemmälle, kysellen sitä toisiltaan silmäyksillä. Vihdoin Fabrizio da Lodi päästi puolinaisen huokauksen ja kääntyi uudelleen kreivi Aquilan puoleen.

"Herra kreivi", alkoi hän tyynellä, vaikuttavalla äänellä, "olen vanha mies; nimeni ja se suku, jonka vesa olen, ovat molemmat kunnialliset. Te ette voi pitää minua kyllin halpana luullaksenne minun vanhoilla päivilläni tekevän mitään sellaista, mikä tahraisi niiden kummankaan puhdasta mainetta. Maankavaltaja, hyvä herra, on kaamea nimitys, eikä se luullakseni sopisi kenellekään huonommin kuin minulle ja kaikille näille kumppaneilleni. Suotteko siis minulle sen kunnian, että kuuntelette esitykseni loppuun, teidän ylhäisyytenne; ja kuultuanne sanottavamme, olkaa tuomarimme! Niin, enemmän kuin tuomiota me teiltä pyydämme, herra kreivi. Pyydämme teiltä ohjausta, jotta voisimme pelastaa maamme sitä uhkaavasta tuhosta, ja lupaamme, ettemme ryhdy mihinkään, mitä te ette hyväksy — se on, mihin te ette meitä kehoita."

Iäkkään ylimyksen puhuessa oli häntä silmäilevän Francesco del Falcon, Aquilan kreivin, katse, joka siihen saakka oli ollut ylenkatseellinen, muuttunut, ja nyt siitä kuvastui lievää kummastusta ja tiedustusta. Hän taivutti hieman päätänsä myöntymyksen merkiksi.

"Pyydän teitä puhumaan." Muuta hän ei virkkanut, ja Fabrizio olisi heti jatkanut, jollei Ferrabraccio olisi sekaantunut keskusteluun, vaatien kreiviä kunniasanallaan lupaamaan, ettei hän antaisi heitä ilmi, jos hän ei hyväksyisi niitä ehdotuksia, jotka he aikoivat tehdä. Hänen luvattuaan ja seurueen istuuduttua majassa tarjona oleville karkeatekoisille tuoleille kävi Fabrizio jälleen suorittamaan puhemiehentehtäväänsä ja esitti sen asian, jonka tähden hän oli kutsunut kreivin heidän joukkoonsa.

Lyhyessä alkulauseessa hän kosketteli Gian Maria Sforzan luonnetta, Babbianon hallitsevan herttuan, jonka oli valtaistuimelle nostanut hänen mahtava setänsä Lodovico Sforza, Milanon valtias. Hän toi esille tämän miehen hillittömän tuhlaavaisuuden, jatkuvan nautiskelun, välinpitämättömyyden valtiollisista asioista ja näkyvän vastahakoisuuden täyttää ne velvollisuudet, jotka hänen korkea asemansa laski hänen hartioilleen. Kaikkea tätä Fabrizio kosketteli mitä kiitettävimmän hienotunteisesti ja varovasti, kuten piti siihen nähden, että Francesco del Falco, jolle hän puhui, oli herttuan oma serkku.

"Sikäli, teidän ylhäisyytenne", jatkoi hän, "te ette voi olla tietämätön siitä yleisestä tyytymättömyydestä, joka vallitsee korkean serkkunne alamaisten keskuudessa. Jos vuosi sitten selvitetty Bacolinon salaliitto olisi onnistunut, olisi se syössyt meidät Firenzen käsiin. Se meni myttyyn, mutta toinen sellainen ei kenties enää raukeakaan tyhjiin. Lisääntyvä nurjamielisyys hänen korkeuttansa kohtaan saattaa kerätä enemmän kannattajia uudelle salaliitolle, ja valtiollinen riippumattomuutemme olisi mennyttä. Ja meitä uhkaamassa on juuri sellaisen tuhon vaara. Eikä se johdu ainoastaan meikäläisten kapinahengestä, vaan myöskin vieraista aseellisista voimista. Nämä vieraat voimat ovat Caesar Borgian. Hänen valta-alueensa levenee kuin ruttotauti yli Italian, jonka hän on uhannut ahmia kuin artisokan-lehden toisensa jälkeen. Hänen ahnaat silmänsä ovat jo suunnatut meihin, ja millä voimalla me — ihan valmistumattomina — pystyisimme menestyksellisesti vastustamaan Valentinoisin herttuan rusentavaa mahtia? Kaiken tämän hänen korkeutensa käsittää, sillä olemme selvittäneet sitä hänelle enemmän kuin kylliksi, samoin kuin myöskin olemme osoittaneet hänelle parannuskeinot. Hän näyttää kuitenkin olevan yhtä välinpitämätön vaarastaan kuin pelastuksestaanko. Hän tuhlaa aikansa hurjissa juomingeissa ja mässäyksissä, tanssiaisissa, haukkametsästyksillä ja häpeällisessä kisailussa, ja jos rohkenemme lausua varoittavan sanan, saamme vastaukseksi ainoastaan uhkauksia ja kirouksia."

Da Lodi keskeytti puheensa ikäänkuin olisi havainnut esiintymisensä käyvän liian kiihkeäksi. Mutta sitä eivät ainakaan hänen kumppaninsa ensinkään huomanneet, sillä puhemiehensä ollessa vaiti he jupisivat äkäisesti hänen sanojensa vahvistukseksi. Francesco rypisti otsaansa ja huoahti.

"Olen — ikävä kyllä — perin hyvin selvillä tästä vaarasta, josta puhutte. Mutta — mitä te odotatte _minulta?_ Miksi esittää minulle valituksia? Minä en ole valtiomies."

"Tässä ei tarvita valtiomiestä, teidän ylhäisyytenne. Soturi Babbiano kaipaa, sotaista henkeä järjestämään armeijaa sitä maahantehtävää hyökkäystä vastaan, jonka täytyy tulla — joka on jo tulossa. Lyhyesti sanoen, herra kreivi, tarvitsemme sellaista soturia kuin te olette. Onko koko Italiassa ainoatakaan miestä — niin, ainoatakaan naista tai yhtäkään lasta — joka ei ole kuullut Aquilan kreivin urotöistä? Ritarilliset tekonne Pisan ja Firenzen välisessä sodassa, taistelunne ja päällikkötaitonne venetsialaisten palveluksessa kelpaavat eepillisten runoelmien aiheiksi."

"Herra Fabrizio!" sopersi Paolo, koettaen hillitä kaunopuheista puhekumppaniaan, samalla kun lievä puna hiipi hänen paahtuneille poskilleen. Mutta mistään piittaamatta Lodi pitkitti:

"Ja tekö, herra kreivi, joka olette käyttäytynyt niin uljaasti _condottierona_ muukalaisten palveluksessa, empisitte käyttää taitoanne ja kuntoanne oman kotimaanne vihollisia vastaan? Ei niin, teidän ylhäisyytenne. Me tunnemme Francesco del Falcon isänmaallisen sielun ja luotamme siihen."

"Ja siinä teette oikein", vastasi kreivi lujasti. "Kun aika tulee, tapaatte minut valmiina. Mutta siihen saakka, ja kun puheena ovat ne valmistelut, joihin tulee ryhtyä — minkä tähden ette puhu hänen korkeudelleen, kuten puhutte minulle?"

Lodin jaloille kasvoille levisi murheellinen hymy, kun taas Ferrabraccio purskahti suoraan nauramaan kylmän halveksivasti ja tokaisi luonteenomaiseen, sievistelemättömään tapaansa:

"Pitääkö meidän puhua hänelle ritarillisista teoista, kunnosta ja urheudesta? Yhtä hyvinhän voisi uskoa Roderigo Borgian suorittamaan hänen pyhyytensä hengellisiä tehtäviä; yhtä edullista olisi pirskoittaa suitsutusta tunkiokasalle. Kaiken sen, mitä olemme voineet Gian Marialle puhua, olemme puhuneet, ja koska olisi ollut turhaa vedota häneen samalla tavoin kuin olemme vedonneet teihin, olemme osoittaneet hänelle vielä toisen keinon, jolla Babbiano voitaisiin pelastaa ja Valentinon hyökkäys torjua."

"Ahaa! Entä mikä on se toinen keino?" tiedusti kreivi katseensa kääntyessä takaisin Fabrizioon.

"Liitto Urbinon suvun kanssa", vastasi Lodi. "Guidobaldolla on kaksi veljentytärtä. Olemme ottaneet selkoa hänen ajatuskannastaan ja saaneet tietää hänen olevan suopean ehdottamamme tapaista avioliittoa kohtaan. Jouduttuamme sillä tavoin Montefeltron suvun liittolaiseksi me emme saisi apua ainoastaan Guidobaldolta, vaan myöskin Bolognan. Perugian, Camerinon ja joidenkuiden pienempien valtioiden hallitsijoilta, joiden kohtalo on jo ennestään liitetty Urbinon kohtaloon. Siten esittäisimme Caesar Borgialle niin voimakkaan yhtymän, ettei hän uskaltaisi tuoda ainoatakaan peitsimiestä alueellemme."

"Olen kuullut jonkun verran siitä puhuttavan", virkkoi Paolo. "Se olisi tosiaankin ollut viisas toimenpide. Vahinko, että neuvottelut raukesivat tyhjään!"

"Mutta minkätähden ne raukesivat? Saatanan ruumis! minkä tähden?" karjui kuumaverinen Ferrabraccio, samalla täräyttäen valtavalla nyrkillään pöytään iskun, joka oli vähällä rikkoa sen säpäleiksi. "Sen tähden, että Gian Maria ei ollut avioliittotuulella. Hänelle ehdottamamme tyttö oli kaunis kuin enkeli: mutta hän ei suostunut edes katsomaan sinne päinkään. Babbianossa oli nainen, joka —"

"Teidän ylhäisyytenne", ehätti Fabrizio keskeyttämään, peläten toisen ehkä menevän liian pitkälle, "asia on, kuten Ferrabraccio sanoi. Hänen korkeutensa ei halunnut mennä avioliittoon. Ja juuri senvuoksi olemme pyytäneet teitä tulemaan tänne kohtaamaan meitä tänä iltana. Hänen korkeutensa ei välitä tehdä mitään pelastaakseen herttuakunnan, ja niinpä me käännymme teidän puoleenne. Kansa on puolellamme; Babbianon kaikilla kaduilla puhutaan peittelemättä, että te olisitte se herttua, jonka kansa tahtoisi hallitsevan itseään ja puolustavan kotejaan. Kansan pyhässä nimessä siis", lopetti vanhus, nousten pystyyn äänensä väristessä mielenliikutuksesta, "ja kansan äänellä, jonka puhetorvia me vain olemme, me nyt tarjoamme teille Babbianon kruunua. Lähtekää meidän kanssamme tänä iltana, herra kreivi, ja huomenna ratsastamme Babbianoon vain kaksikymmentä keihäsmiestä saattajinamme julistamaan teidät herttuaksi. Eikä teidän tarvitse pelätä vähäisintäkään vastarintaa. Yksi ainoa mies Babbianossa — sama Masuccio, jonka kerroitte nähneenne tänä iltana — on pysynyt uskollisena Gian Marialle; hän on uskollinen, koska hänelle ja hänen kintereillään oleville viidellekymmenelle sveitsiläiselle palkkasoturille maksetaan siitä palkka. Ylös, herra kreivi! Sallikaa oman järkenne ratkaista, tarvitseeko rehellisen miehen epäröidä ottaessaan pois kruunun sellaiselta ruhtinaalta, jonka valtaistuimella ei ole muita puolustajia kuin viidenkymmenen palkatun, muukalaisen keihäsmiehen suoma suoja."

Tätä kiihkeätä puhetta seurasi hiljaisuus. Lodi jäi seisomaan; muut istuivat katseet innokkaasti tähdättyinä kreiviin ja korvat valppaina, hartaasti odottaen hänen vastaustaan. Niin he olivat lyhyen tuokion, Aquila itse niin hiljaa, että hän tuskin näytti hengittävän.

Istuessaan hän puristi tuolinsa käsinojia, hänen päänsä oli painunut kumaraan, niin että leuka kosketti rintaa, ja rypistys synkisti hänen korkeata otsaansa. Ja toisten varrotessa hänen vastaustaan, riehui ankara taistelu hänen sielussaan. Valta, joka niin äkkiä, niin odottamatta oli sysätty hänen ulottuviinsa, jota tarjottiin hänelle, jos hän vain avaisi kätensä siihen tarttuakseen, huikaisi häntä pienen hetkisen aikana. Ikäänkuin salaman valaistuksessa hän näki itsensä Babbianon hallitsijana. Hän näki ylvään sarjan sankaritekoja, jotka panisivat hänen ja Babbianon nimen kajahtelemaan kautta koko Italian. Nykyisestä huomaamattomasta asemasta kohottaisivat hänen isänmaan rakkautensa ja sotapäällikkötaitonsa sen Italian suurvaltojen joukkoon — Firenzen, Venetsian ja Milanon kilpailijaksi. Hänen silmissään väikkyivät aluelaajennukset ja naapurivaltiaat, joista tulisi hänen valtansa vasalleja. Hän näki itsensä tempaamassa Romagnaa penikulman toisensa jälkeen pois katalan Borgian yliherruudesta, vainoten Borgiaa kuolemaan saakka, kuten hänen oli tapana metsästää karjuja Commachion rämeikössä, tai ahdistaen hänet itse Vatikaaniin etsimään suojaa isänsä porttien sisäpuolelta — viimeiselle maakaistaleelle, jonka hän jättäisi Borgian vallittavaksi. Hän näki mahtavat tasavallat liehittelemässä Babbianoa ja kunnioittavasti pyytämässä sitä liittolaisekseen kyetäkseen vastustamaan ranskalaisten ja espanjalaisten hyökkäyksiä.

Kaiken tämän hän näki nopeasti häipyvissä haaveissaan, ja kiusaus kouraisi hänen sotaista henkeään teräksisellä otteella. Mutta sitten kohosi hänen silmiensä eteen toinen kuva. Mitä hän tekisi rauhan aikoina? Hänen sielunsa riutui palatseissa. Hän oli syntynyt oleskelemaan leirissä eikä hovien tympeässä ilmassa. Mitä pitäisi hänen antaa hänelle tarjotun vallan vastapainoksi? Ihana vapautensa. Tulla alamaistensa herraksi monissa suhteissa ollakseen vielä useammissa heidän orjansa. Nimellisesti hallita, mutta asiallisesti olla hallittavana, kunnes jonakin yönä, jollei hän menettelisi hallitsijainsa tahdon mukaan, pidettäisiin uusi tällainen kokous, jonka osanottajat punoisivat salajuonia syöstäkseen hänet vallasta ja kohottaakseen jonkun toisen hänen paikalleen, kuten hänelle tarjottiin Gian Marian istuinta. Lopuksi hän ajatteli sitä miestä, jonka valtaa häntä kehoitettiin anastamaan. Hänen oma serkkunsa, hänen isänsä sisarenpoika, jonka suonissa virtasi samaa verta kuin hänen omissaankin.

Vihdoin hän nosti päänsä pystyyn ja katsoi noita huolestuneita kasvoja, joille lepattava valo loi jyrkkiä varjoja. Hänen tuikean suunsa pielissä väikkyi sekunnin ajan kalpea hymyn häive.

"Kiitän teitä, hyvät herrat, minulle osoittamastanne kunniasta", vastasi hän verkkaisesti, "jonka arvoinen, pelkään, en suinkaan ole".

Ponnekkaana kuorona virisivät heidän äänensä väittämään häntä vastaan.

"No, jota ainakaan en voi ottaa vastaan."

Syntyi hetkisen hiljaisuus, ja salaliittolaisten kasvot, joiden ilme oli ollut innokas, muuttuivat alakuloisiksi, melkein nyrpeiksi.

"Mutta minkä tähden, herra kreivi?" huudahti iäkäs Fabrizio vihdoin kädet ojennettuina kreiviä kohti ja äänen väristessä kiihkosta. "_Santissima Vergine!_ Minkä tähden?"

"Sentähden, että — mainitakseni ainoastaan yhden syyn monista... se mies, jonka kukistajaksi ja seuraajaksi minua pyydätte, on veriheimolaiseni." Ja jollei hänen sävynsä olisi ollut tyyni, olisivat he saattaneet luulla hänen moittivan heitä.

"Olin arvellut", rohkeni hilpeäasuinen Fanfulla totisena huomauttaa, "että teidän ylhäisyytenne kaltaisessa miehessä isänmaan etu ja rakkaus Babbianoa kohtaan painaisivat vieläkin enemmän kuin verisiteet".

"Ja arvelunne oli oikea, Fanfulla. Enkö sanonut, että mainitsemani syy oli vain yksi monista. Selittäkäähän, hyvät herrat, millä perusteilla luulette minun hallitsevan teitä viisaasti ja hyvin? Babbianoa nyt uhkaavassa vaikeassa tilanteessa se sattunee tarvitsemaan sotapäällikköä hallitsijakseen. Mutta älkää salliko sen johtaa itseänne harhaan, sillä valtiomme vaiheissa saattaa tulla sellainen aika, jona sellainen mies saattaisi olla yhtä sopimaton käyttelemään hallitusvaltaa kuin nykyinen herttua on tänä aikana. Entä sitten? Mainio harhaileva ritari on kelvoton hovimies ja huono poliitikko. Ja lopuksi, hyvät ystävät ‒ koska teidän täytyy tietää kaikki, mitä sydämessäni on ‒ on vielä se seikka, että rakastan itseäni vähän. Rakastan vapauttani liian paljon, eikä minua lainkaan huvita tukahtua hovien tuoksutetussa ilmakehässä. Kuten näette, olen teille avomielinen. Nautin siitä, että saan harhailla maailmassa haarniska hartioillani vapaana kuin taivaan autuas tuuli. Pitäisikö herttuankruunun ja purppuravaipan —" Hän katkaisi jyrkästi lauseensa ja naurahti: "Kas siinä, hyvät ystävät! Nyt saitte perusteita ja liiaksikin. Vielä kerran kiitän teitä ja valitan sitä, ettei minusta, kun olen tällainen, kenties tulisi sellaista kuin te haluaisitte minun olevan."

Hän vaipui takaisin tuoliinsa, silmäillen heitä katse hyvin kaihoisena, ja sekunnin kestäneen äänettömyyden jälkeen da Lodin ääni, vavahdellen liikuttavasta innosta, rukoili häntä vielä kerran miettimään päätöstään. Vanhus olisi alkanut esittää uusia näkökohtia, mutta Aquila katkaisi hänen puheensa lyhyeen.

"Olen punninnut sitä jo niin hyvin, herra Fabrizio", vastasi hän päättävästi, "ettei minua voi enää mikään horjuttaa. Mutta seuraavan lupauksen teille annan, hyvät herrat. Ratsastan kanssanne Babbianoon ja yritän puhua järkeä serkulleni. Teen vielä enemmänkin: pyydän häntä ottamaan minut ylipäällikökseen, ja jos hän suo minulle sen toimen, järjestän uudelleen sotavoimamme ja solmin naapureittemme kanssa sellaisia liittoja, jotka ainakin jossakin määrin takaavat valtiomme turvallisuuden."

Vielä he koettivat suostutella häntä, mutta hän pysyi lujana heidän ponnistuksiaan vastaan, kunnes da Lodi vihdoin surullisen näköisenä kiitti häntä siitä, että hän oli luvannut koettaa vaikuttaa Gian Mariaan.

"Siitä ainakin kiitämme teidän ylhäisyyttänne ja käytämme kaikkea sitä valtaa, joka meillä vielä on Babbianossa, siihen suuntaan, että ylipäällikön korkea toimi annettaisiin teille. Mieluummin olisimme nähneet teidän kunniakkaasti täyttävän vieläkin korkeamman paikan, ja jos tuonnempana arvelisitte —"

"Hylätkää sellaiset toiveenne!" keskeytti kreivi, pudistaen päätänsä juhlallisesti. Ja ennenkuin sitten ehdittiin hiiskua mitään, ponnahti nuori Fanfulla degli Arcipreti äkkiä seisoalleen otsa rypyssä ja huolestuksen ilmeen levitessä hänen kauniille kasvoilleen. Sekunnin ajan hän seisoi sillä tavoin; sitten hän meni ripeästi ovelle, avasi sen ja jäi seisomaan kuunnellen, kokoontuneen seurueen siunaillessa häntä kummastuneesti. Mutta hänen kääntyessään päästämäänsä varoitushuudahdusta ei tarvittu selittämään hänen omituista käyttäytymistään. Hetkisen kestäneen pingoittuneen hiljaisuuden aikana, joka oli seurannut hänen äkkiä avattuaan oven, he olivat erottaneet ulkoa marssiaskelten etäistä töminää.

TOINEN LUKU

Vuoristopolulla

"Sotaväkeä, hyvät herrat!" oli Fanfulla huudahtanut. "Meidät on kavallettu!"

He silmäilivät toisiaan tuikeasti, ja heidän kasvoistaan kuvastui tuimuus pelon sijalla, joka olisi vallannut kehnommat sielut.

Sitten Aquila nousi hitaasti pystyyn, ja samalla nousivat muutkin, katsellen aseitaan. Hiljaa hän äänsi nimen: "Masuccio Torri."

"Niin", säesti Lodi katkerasti. "Kunpa olisimme ottaneet varteen varoituksenne! Masuccio se varmastikin on, ja hänen kintereillään hänen viisikymmentä palkkasotilastaan. Sen verran niitä ainakin on, sen olen valmis vannomaan töminästä päätellen", vakuutti Ferrabraccio. "Ja meitä ainoastaan kuusi, ilman haarniskoja."

"Seitsemän", oikaisi kreivi lyhyesti, ottaen hatun päähänsä, ja hellitti tupessa olevaa miekkaansa.

"Ei suinkaan, teidän ylhäisyytenne!" esteli Lodi, laskien kätensä kreivin käsivarrelle. "Te ette saa jäädä joukkoomme. Olette ainoa toivomme Babbianon ainoa toivo. Jos meidät on tosiaankin kavallettu vaikka en jaksa käsittää millä hornamaisella tavalla se olisi käynyt ja tiedetään, että tänne kokoontui tänä iltana kuusi valtiopetturia juonittelemaan Gian Marian valtaistuinta vastaan, niin sen ainakin vannon, ettei tiedetä teidän aikoneen tulla meitä kohtaamaan. Hänen korkeutensa saattaa arvailla, mutta varmasti hän ei voi tietää, ja jos te vain pääsette pakoon, on kaikki kenties vielä hyvin — paitsi meitä, joista ei ole väliä. Lähtekää, herra kreivi! Muistakaa, että lupasitte pyrkiä serkkunne ylipäälliköksi, ja suokoon Jumala ja hänen autuaat pyhänsä teidän ylhäisyydellenne menestystä."

Vanhus tarttui nuoren miehen käteen, taivutti päätänsä, kunnes hänen kasvonsa piilottuivat hänen pitkään, valkeaan tukkaansa, ja painoi toisen kädelle vasallin suudelman. Multa Aquilasta ei niin helposti selviydytty.

"Missä ovat ratsunne?" tiedusti hän.

"Lieassa majan takana. Mutta kukapa uskaltaisi ratsastaa yöllä tätä jyrkännettä alas?"

"Minä esimerkiksi uskallan", vastasi nuori mies varmasti, "ja samoin uskallatte te kaikki. Pahin, mitä meille voi sattua, on niskan taittuminen, ja yhtä mielelläni taittaisin niskani Sant' Angelon kallioilla kuin sallisin Babbianon pyövelin katkaista sen."

"Uljaasti sanottu, kautta pyhän neitsyen!" kajautti Ferrabraccio. "Ratsaille, hyvät herrat!"

"Mutta ainoa tie on se, jota myöten he tulevat", esteli Fanfulla. "Kaikkialla muualla on kallio äkkijyrkkä."

"No sitten, sinä simainen viettelijä, menemme heitä vastaan", tokaisi Ferrabraccio hilpeästi. "He ovat jalkaisin, ja me syöksymme heidän ylitsensä kuin vuoritulva. Tulkaa, hyvät herrat, joutuin! He alkavat olla likellä."

"Meillä on ainoastaan kuusi hevosta, ja meitä on seitsemän", huomautti joku.

"Minulla ei ole ratsua", virkkoi Francesco. "Minä seuraan teitä jalkaisin."

"Mitä!" huudahti Ferrabraccio, joka nyt näkyi ottaneen yrityksen komentovallan käsiinsä. "Pyhä Mikaelimmeko jälkijoukkoon! Ei, ei. Te, da Lodi, olette liian vanha tähän, työhön."

"Liian vanhako?" kivahti vanhus, oikaisten täyteen mittaan vartalonsa, joka vielä oli sangen kunnioitustaherättävä, samalla kun hänen silmänsä näyttivät syttyvän palamaan, kun hänen soturiarvostaan lausuttiin tällainen halventava vihjaus. "Jos aika olisi toisenlainen, Ferrabraccio, saattaisin vielä vaatia lupaa näyttää teille, kuinka paljon nuorekkuutta minussa on vielä jäljellä. Mutta —" Hän vaikeni. Hänen äkäinen katseensa oli osunut kreiviin, joka seisoi vartomassa ovella, ja hänen kasvonilmeensä muuttuivat tyyten. "Olette oikeassa, Ferrabraccio, olen tosiaankin jo vanha — lapsellinen hupakko. Ottakaa te ratsuni ja lähtekää!"

"Entä te?" kysyi kreivi huolestuneena.

"Minä jään tänne. Jos te suoritatte tehtävänne hyvin joutuessanne noiden palkkalaisten kimppuun, eivät he häiritse minua. Heidän päähänsäkään ei pälkähdä, että yksi meistä on jäänyt jälelle. He ehättävät vain teidän jälkeenne, sittenkun te olette raivanneet tienne heidän lävitseen. Menkää, menkää, hyvät herrat, tai kaikki on hukassa!"

He tottelivat häntä nyt niin kiireisesti, että siihen miltei näytti sekaantuvan pakokauhua. Vimmaisen hätäisesti Fanfulla ja eräs toinen kiskoivat hevosten lieat irti, ja hetkistä myöhemmin he kaikki olivat satulassa ja valmiina hirvittävälle ratsastusretkelleen. Ilta oli pimeä, mutta ei liian pimeä. Taivas oli pilvetön, ja tähtiä tuikki tiheässä, samalla kun kuusirppi puolestaan loi valoa tielle, jota myöten heidän piti edetä. Mutta rosoisella ja epävarmalla vuoristopolulla olivat varjot kyllin synkät tehdäkseen yrityksen epätoivoiseksi.

Väittäen tuntevansa tien paremmin kuin kumppaninsa, Ferrabraccio sijoittui etunenään kreivi vierellänsä. Heidän jäljessään tulivat muut neljä kaksi aina rinnakkain. He seisahtuivat pienelle kielekkeelle heidän vasemmalla puolellaan kohoavan mahtavan kallion varjoon. Sieltä saattoi tarkastaa vuorenrinnettä niin hyvin kuin sitä sellaisessa valossa erotti. Jalkojen töminä kuului kovemmin ja lähempää, ja siihen sekaantui aseiden kalinaa. Heidän edessään oli polku, joka vietti noin sadan metrin päässä olevalle ensimmäiselle taipeelle. Heidän allaan, oikealla puolella, ilmestyi mutkitteleva polku jälleen näkyviin, työntyen puolikymmentä metriä ulospäin ja sieltä osui Fanfullan silmään himmeätä kuunvaloa heijastava, välkkyvä teräs. Hän kiinnitti siihen Ferrabraccion huomiota, ja tämä uskalias soturi antoi heti määräyksen lähteä liikkeelle. Mutta Francesco ehkäisi sen.

"Jos niin teemme", huomautti hän, "joudumme heidän kimppuunsa tuon polvekkeen takana, ja sen kohdalla meidän on pakko hiljentää vauhtiamme välttyäksemme suistumasta kallion reunalta syvyyteen. Sitäpaitsi saattavat hevosemme niin tiukassa paikassa pettää ja kompastua. Missään tapauksessa emme syöksy heidän niskaansa yhtä rajusti kuin siinä tapauksessa, että odotamme siihen saakka, kunnes he ehtivät suoraan eteemme. Siihen mennessä salaa tämä pimento meidät heiltä."

"Olette oikeassa, herra kreivi. Me odotamme", tuli vastaus empimättä. Ja heidän odottaessaan Ferrabraccio jupisi hilpeästi:

"Joutua kiinni tällaisessa satimessa! Saatanan ruumis! Oli hulluutta järjestää kohtaus majaan, johon pääsee vain yhtä tietä myöten."

"Olisimme ehkä voineet peräytyä takapuolen kallioita myöten", sanoi Francesco.

"Olisimme tosiaankin, jos olisimme olleet varpusia tai vuoristokissoja. Mutta kun olemme ihmisiä, on tämä tie ainoa ja perin kurja tie se onkin. Toivoisin, että minut haudattaisiin Sant' Angelossa, herra kreivi", jatkoi hän kujeillen. "Se on mukavan likellä; sillä kerran suistuttuani vuoren partaalta ei mikään, sen voin vannoa. Seisahduta minua, ennenkuin saavun laaksoon — kasana särkyneitä luita."

"Vankkoina nyt, hyvät ystävät!" murahti Aquilan ääni. "He tulevat."

Ja tuon turmiollisen käänteen takaa he nyt marssivat näkyviin — osasto teräskypärisiä, teräksellä panssaroituja miehiä, pertuska olalla. Nyt he pysähtyivät hetkiseksi, niin että odottava seurue melkein luuli, että se oli havaittu. Mutta pian he oivalsivat tulijoiden seisahtuneen sitä varten, jotta vitkastelleet ennättäisivät muiden joukkoon. Masuccio ei jättänyt mitään sattuman varaan; hän tahtoi kaikki viisikymmentä miestänsä mukaan ennenkuin uskaltautui hyökkäykseen.

"Nyt", mutisi kreivi, vetäen hattunsa tiukemmin otsalleen, jotta se salaisi hänen kasvonpiirteensä paremmin. Sitten hän nousi seisomaan jalustimissaan, heilautti miekkansa korkealle ja päästi äänensä uudelleen kuuluville. Mutta enää se ei ollut kuiskaus. Se kajahti kuin torventörähdys, ja sen kaiku kiiri pitkin vuoren kuvetta.

"Eteenpäin! Pyhä Mikael ja Pyhä Neitsyt!"