Part 3

Lähestyvän Francescon huomio oli kiintynyt näihin neljiin kasvoihin, jotka irvistivät kamalasti niiden pitkien, takkuisten hiuksien liehuessa riepujen tavoin huhtikuun tuulessa. Mutta kun hän pian ehti likemmäksi ja katsoi niitä tarkemmin, värisytti häntä tuntemisen puistatus, ja suuri kauhu täytti hänen sielunsa ja kalvensi hänen kasvojaan. Ensimmäinen niistä päistä oli uljaan ja maineikkaan Ferrabraccion, seuraava Amerino Amerinin ja muut kaksi hänen kokousyönä vangiksi joutuneiden kumppaniensa. Näytti siis siltä, että Gian Maria oli kuluneen viikon aikana ollut uutterassa puuhassa ja että tuolla, Babbianon muureilla, viruivat mätänemässä kaikki ne hedelmät, joita tuo huono-onninen salaliitto koskaan tuottaisi.

Sekunnin ajaksi välähti hänen päähänsä ajatus kääntyä takaisin. Mutta hänen luja ja peloton luonteensa kannusti häntä eteenpäin, vaikka hän olikin aivan yksin ja häntä vaivasivat sellaiset epämääräiset, ilkeät aavistukset. Kuinka paljon, aprikoi hän, Gian Maria saattoi tietää hänen omasta osuudestaan vuoristokokoukseen ja miten hänelle kävisi, jos hänen serkkunsa tietäisi, että Aquilan kreiviä oli pyydetty syrjäyttämään hänet.

Ei kulunut kuitenkaan kauan, ennenkuin hän sai tietää, että hänen mielessään liikkuneet pelokkaat arvelut olivat perusteettomia. Gian Maria otti hänet vastaan vieläkin ystävällisemmin kuin tavallisesti, sillä hän piti Francescon harkintakykyä, suuressa arvossa ja kaipasi sitä kipeästi sillä hetkellä.

Francesco tapasi hänet ruokapöydässä, joka oli häntä varten katettu palatsin loistavaa kirjastoa rikastuttavien taide- ja tiedeaarteiden keskelle. Gian Maria rakasti juuri sitä paikkaa sen hänelle tarjoamien aineellisten mukavuuksien vuoksi, ja niinpä hän muutti sen alhaisten pyyteittensä toteuttamispaikaksi milloinkaan käyttämättä sitä siihen tarkoitukseen, jota varten se oli varustettu, sillä hänellä ei ollut rahtuakaan kirjallisia harrastuksia ja hän oli yhtä oppimaton kuin kyntömiehen ohjaspoika.

Sisään astuessaan Francesco näki serkkunsa istumassa upeassa, punaisella nahalla päällystetyssä tuolissa pöydän ääressä, joka notkui valittujen herkkujen painosta ja jolla säihkyi kristallipulloja ynnä kultaisia ja emaljisia maljoja ja lautasia, ja huoneen ilma, joka aikoinaan oli ollut raskas pergamenttien ja tomuttuneiden teosten opillisesta hajusta, oli nyt pöydän pistävien tuoksujen kyllästämä.

Gian Maria oli lyhytvartaloinen ja nuoruudestaan huolimatta taipuvainen pyylevyyteen. Hänen kasvonsa olivat pyöreät, kalpeat ja veltot, silmänsä siniset ja helmimäisen kiiltävät, suunsa aistillinen ja julma. Hänen yllänsä oli syrenivärisestä sametista valmistettu puku, ilveksennahkaisilla turkiksilla koristettu, ja sen hihat olivat espanjalaiseen tapaan halkonaiset, jotta sen alla oleva hienosta Rheimsin liinasta ommeltu paita pilkoitti näkyviin. Hänen kaulassaan olevassa kultaisessa ketjussa riippui _Agnus Dei_, Jumalan karitsa, joka sisälsi sälön Vapahtajan oikeata ristiä — sillä Gian Maria meni uskonnollisessa hartaudessaan sangen pitkälle.

Francescoa tervehtiessään hän oli tavallista runsassanaisempi. Hän käski kahden tarjoilemassa olevan palvelijan tuoda lautasen hänen kuuluisalle serkulleen, ja kun Aquila jyrkästi, mutta kohteliaasti kieltäytyi, vakuuttaen jo aterioineensa, vaati herttua häntä ainakin juomaan pikarin Malvasia-viiniä. Sitten kun palvelijat olivat tekokultaisesta kannusta täyttäneet maljan kreiville, käski hänen korkeutensa heidän poistua ja salli arvokkuutensa laueta ‒ jos niin sopii sanoa miehestä, joka ei milloinkaan osannut esiintyä kovin arvokkaasti ‒ vieraansa seurassa.

"Olen kuullut", alkoi Aquila, kun ensimmäiset kohteliaisuudet oli sivuutettu, "outoja juttuja herttuakunnassasi punotusta salaliitosta ja San Baeolon portin harjalla näin neljän sellaisen miehen päät, jotka tunsin ja joita kunnioitin".

"Ja jotka häpäisivät kunniansa, ennenkuin heidän päänsä lehtiin variksien juhlaruuaksi. Mutta se sikseen, Francesco!" Häntä puistatti, ja hän teki ristinmerkin. "Vainajista puhuminen ruokapöydässä koituu onnettomuudeksi."

"Puhutaan sitten ainoastaan heidän rikoksestaan", ehdotti Francesco viekkaasti. "Mikä se oli?"

"Mikäkö?" äänsi herttua huvitettuna. Hänen äänensä oli heikko ja kimeähkö. "Sitä minä en pysty sanomaan. Masuccio sen tiesi. Mutta se koira ei suostunut paljastamaan salaisuuttaan eikä vehkeilijöiden nimiä, ennenkuin hänen tehtävänsä olisi suoritettu ja hän olisi saanut heidät siepatuksi valtiokavalluspuuhissa, joita hän tiesi heidän liittoutuneen valmistamaan. Mutta", jatkoi hän olivi peukalon ja etusormen välissä, "nähtävästi heidän vangitsemisensa ei käynyt niin helposti kuin hän oli luullut. Hän kertoi, että kavaltajia oli kuusi ja että heidän piti kohdata siellä seitsemäs. Ja myöskin yrityksestä palanneet miehet kertoivat eivätkä sitä häpeilleetkään että heidän kimppuunsa karkasi vain kuusi tai seitsemän ahdistajaa. Mutta he pitelivät sveitsiläisiä aika pahasti, tappoivat heistä kai yhdeksän ja lisäksi haavoittivat kymmenkuntaa, ketä vaarallisemmin, ketä lievemmin, kun taas he surmasivat hyökkääjistä ainoastaan kaksi ja ottivat vangiksi toiset kaksi. Niiden miesten päät näit San Baeolon portilla."

"Entä Masuccio?" tiedusti Francesco. "Eikö hän ole senjälkeen maininnut sinulle, ketkä olivat pakoon päässeet?"

Hänen korkeutensa oli vaiti, pureksien oliviaan.

"Kas niin; sehän koko vaikeus onkin", virkkoi hän vihdoin. "Se koira on kuollut. Hän kaatui kahakassa. Kitukoon hän helvetissä itsepintaisen umpimielisyytensä tähden. Ei, ei!" Hän hillitsi itseään hätäisesti. "Hän on kuollut, ja tämän petoksen salaisuus samoin kuin kavaltajien nimetkin tuhoutuivat hänen muassaan. Mutta minä olen lempeä mies, Francesco, ja niin pahasti kuin se koira tekikin minulle vääryyttä, kiitän taivasta siitä, että olen kyllin armollinen lausuakseni: Suokoon Jumala rauhan hänen halvalle sielulleen!"

Kreivi heittäytyi tuoliin yhtä paljon salatakseen kasvoillaan mahdollisesti näkyviä huojennuksen merkkejä kuin halusta istua.

"Mutta kaihan Masuccio toki jätti sinulle jonkinlaisia tietoja!" huudahti hän.

"Perin niukasti", vastasi Gian Maria harmistuneesti. "Niin se salaileva vintiö aina menetteli. Se kirottu! Hän väitti minulle suoraan, että jos tietäisin, lörpöttelisin asiasta. Oletko milloinkaan kuullut kenenkään olleen niin sietämättömän julkean ruhtinastaan kohtaan? Muuta hän ei suostunut ilmaisemaan minulle kuin sen, että vireillä oli salaliitto, jonka tarkoituksena oli syöstä minut valtaistuimeltani, ja että hän aikoi vangita salaliittolaiset ja samalla sen miehen, jota he aikoivat pyytää nousemaan paikalleni. Harkitsehan sitä, Francesco! Sellaisia murhasuunnitelmia kutovat rakastavat alamaiseni minun tuhokseni minun, joka hallitsen heitä kultavaltikalla, koko Italian lempeimmän, oikeamielisimmän ja auliimman ruhtinaan! _Cristo buono!_ Ihmetteletkö, että menetin kärsivällisyyteni ja pistätin heidän katalat päänsä keihäisiin?"

"Mutta etkö maininnut, että kaksi näistä salaliittolaisista tuotiin tänne elävinä?"

Herttua nyökkäsi; hänen suunsa oli liian täysi puhumista varten.

"Mitä sitten kävi ilmi, kun heidät tutkittiin ja tuomittiin?"

"Tutkittiin ja tuomittiin? Ei ollut minkäänlaista tutkintoa." Gian Maria pureksi pontevasti hetkisen. "Olin totisesti niin kiihtynyt ja kiukustunut tästä halpamaisesta kiittämättömyydestä, ettei minulla ollut edes älyä rääkkäyttää heitä niin, että he olisivat paljastaneet kumppaniensa nimet. Korkeintaan puoli tuntia sen jälkeen, kun he olivat saapuneet Babbianoon, olivat näiden miesten päät, jotka taivas oli suvainnut luovuttaa käsiini, siellä, missä näit ne tänään."

"Lähetitkö heidät kuolemaan sillä tavoin?" ähkäisi Francesco, nousten pystyyn ja silmäillen serkkuaan hämmästyneen suuttuneesti. "Lähetit sellaisten sukujen jäseniä pyövelin käsiin ilman tutkimusta ja tuomiota? Minusta, Gian Maria, sinun täytyy olla mielipuoli, jos sinä niin ajattelemattomasti voit vuodattaa sellaista verta."

Herttua vaipui taaksepäin tuolissaan ja töllisteli kiihoittunutta serkkuaan. Jörön äkäisesti hän sitten kysyi: "Kenelle sinä puhut?"

"Tyrannille, joka nimittää itseään Italian lempeimmäksi, oikeamielisimmäksi ja auliimmaksi ruhtinaaksi ja jolla ei ole kyllin viisautta oivaltaakseen, että hän omin käsin, omilla ajattelemattoman äkkipikaisilla teoillaan repii perustusta jo ennestään horjuvan valtaistuimensa alta. Etkö jaksa ajatella, että tällainen saattaisi merkitä vallankumousta? Se on murhaamista, ja vaikka herttuat Italiassa turvautuvatkin siihen kovin laajasti, eivät he menettele näin peittelemättä ja uhmaavasti."

Herttuan sielussa kihisi kiukku, mutta vielä voimakkaampi oli hänessä pelko — niin paljoa voimakkaampi, että se työnsi raivon syrjään.

"Olen turvannut itseni vallankumousta vastaan", kehaisi hän, tekeytyen huolettomaksi, jollainen hän turhaan koetti olla. "Olen ottanut henkivartiostoni komentajaksi Martino Armstadtin, ja hän on pestannut viisisataa sveitsiläistä keihäsmiestä, jotka vielä äskettäin olivat Perugian Baglionin palkoissa."

"Ja pidätkö sitä turvallisuutesi takeena?" tokaisi Francesco, hymyillen ylenkatseellisesti. "Sitä että hankit valtaistuimesi ympärille suoja-aidan muukalaisen komentamien muukalaisten keihäistä?"

"Sitä ja Jumalan armoa", oli hurskas vastaus.

"Pyh!" äänsi Francesco, jota toisen ulkokultaisuus ärsytti. "Voita puolellesi kansasi sydämet. Olkoon se kilpesi!"

"St!" kuiskasi Gian Maria. "Sinä herjaat. Eikö uhraavaisen elämäni jokainen teko tähtää siihen päämäärään? Minä elän kansani hyväksi. Mutta, kautta sieluni, alamaiseni vaativat liian paljon, jos haluavat minun kuolevan heidän tähtensä. Jos teen niille, jotka juonittelevat henkeäni vastaan, kuten olen tehnyt näille miehille, joista puhun, niin kuka minua moittii? Sanon sinulle, Francesco, että toivoisin saavani käsiini karkuun päässeet voidakseni tehdä heille samaten! Kautta elävän Jumalan, juuri niin! Ja mitä tulee siihen mieheen, jonka piti tulla sijalleni — —" Hän vaikeni, ja hänen aistillisen suunsa ympärille levinnyt kaamea hymy täydensi lauseen tehokkaammin kuin sanat olisivat kyenneet tekemään. "Kukahan se saattoi olla?" aprikoi hän. "Olen vannonut, että jos taivas suo minun saada selville hänen nimensä, poltan kynttilän Santa Foscalle joka lauantai kahdentoista kuukauden aikana ja paastoan vainajain messun aikana. Kuka kuka se olisi saattanut olla, Franceschino?"

"Mistä minä sen tietäisin?" vastasi Francesco, välttäen kysymystä.

"Sinä tiedät niin paljon, Checco _mio_. Älysi on niin kerkeä käsittämään tällaisia asioita. Ajattelehan, eikö se olisi saattanut olla Valentino herttua."

Francesco ravisti päätänsä.

"Kun Caesar Borgia tulee, ei hänen tarvitse turvautua niin surkeihin keinoihin. Hän tulee aseistettuna tuhotakseen sinut voimallaan."

"Jumala ja pyhimykset suojelevat minua!" huohotti herttua. "Sinä puhut siitä, ikäänkuin hän olisi jo marssimassa."

"Siispä puhun siitä tahallani. Sellainen mahdollisuus ei ole suinkaan niin kaukainen kuin mielelläsi uskoisit. Kuulehan, Gian Maria! En ole ratsastanut Aquilasta tänne yksinomaan sen huvin vuoksi, että saisin viettää aikaani seurassasi. Fabrizio da Lodi ja Fanfulla degli Arcipreti olivat äskettäin puheillani."

"Sinun puheillasi?" huudahti herttua, jonka pienet silmät soukkenivat, kun hän katsahti serkkuunsa. "Sinun luonasi niinkö?" Hän kohautti hartioitaan ja levitti kämmeniään edessään. "Pyh! Sellaisiin erehdyksiin saattavat niinkin selvät aivot kuin minun langeta. Näetkös, Francesco, kun panin merkille heidän poissaolonsa salaliiton paljastamisen jälkeen, epäilin puolittain heidän sekaantuneen siihen." Ja hän omisti huomionsa hunajakakulle.

"Koko herttuakunnassasi ei ole kahta Babbianoa kohtaan uskollisempaa sydäntä", kuului kaksimielinen vastaus. "He tulivat luokseni juuri puhumaan tästä sinua uhkaavasta vaarasta."

"Ahaa!" Gian Marian kalpeat kasvot kävivät uteliaan näköisiksi.

"Ja nyt Aquilan kreivi puhui Babbianon herttualle hyvin samaan tapaan kuin Fabrizio da Lodi oli puhunut kreiville silloin yöllä Sant' Angelossa. Hän puhui Borgian taholta uhkaavasta vaarasta ja siitä, kuinka täysin valmistautumattomia oltiin ja kuinka Gian Maria halveksi hänelle annettuja neuvoja. Hän viittasi herttuan alamaisten keskuudessa asiain näin ollen vallitsevaan tyytymättömyyteen ja osoitti, kuinka kiireellisen tärkeätä olisi tyynnyttää heitä. Hänen lopetettuaan herttua istui äänettömänä jonkun aikaa, katse mietteliäästi tähdättynä lautaseen, jolla ruoka nyt oli koskemattomana.

"On helppo asia, eikö olekin, Francesco, sanoa miehelle: tämä on huonosti, ja tuo on huonosti. Mutta kuka, pyydän sinua ilmaisemaan, laittaisi kaikki kuntoon puolestani?"

"Jos vain lausut sanan, niin minä yritän sitä."

"Sinä?" huudahti herttua, eikä hän suinkaan osoittanut olevansa hyvillään siitä, että toinen tarjoutui järjestämään tämän perin sekavan jutun, vaan Gian Marian kasvoista kuvastui epäilystä, suuttumusta ja hieman ylenkatsetta. "Ja miten, ihmeellinen serkkuni, siinä menettelisit?" tiedusti hän pilkan häiveen värähtäessä hänen äänessään.

"Uskoisin sellaiset tehtävät kuin varojen hankkimisen verotuksella herra Despugliolle, ja niin paljon kuin sinun täytyisikin luopua tuhlaavaisuudestasi, huolehtisin siitä, että lähikuukausina näistä varoista suurin osa käytettäisiin sopivien miesten värväämiseen ja aseistamiseen. Minulla on jonkun verran _condottieron_ taitoa — ainakin on useamman kuin yhden ulkomaisen ruhtinaan ollut pakko tunnustaa se. Johdan armeijaasi värvättyäni sen ja solmin puolestasi liittoja naapurivaltioittemme kanssa, jotka nähdessään meidän olevan aseistettuja pitävät meitä arvokkaana liittolaisena. Ja mitä ihminen voi tehdä tämän meitä uhkaavan hyökkäyksen torjumiseksi, sen teen herttuakuntasi puolustamiseksi. Tee minusta ylipäällikkösi, ja kuukauden kuluttua ilmoitan sinulle, pystynkö pelastamaan valtakuntasi vai enkö."

Francescon puhuessa soukkenivat Gian Marian silmät yhä enemmän, ja hänen tyhmille kasvoilleen oli levinnyt ilkeä, epäluuloinen ilme. Kreivin lakattua puhumasta hän päästi hillityn, katkeran pilkallisen naurun.

"Tehdä sinusta ylipäällikköni?" mutisi hän perin huvitettuna. "Mistä alkaen Babbiano on sitten ollut tasavalta — vai onko tarkoituksesi tehdä se sellaiseksi ja päästä sen tärkeimmäksi virkamieheksi?"

"Jos käsität minua väärin ‒ -" alkoi Francesco, mutta hänen serkkunsa keskeytti hänet entistä ivallisempana:

"Käsitänkö sinua väärin, herra Franceschino? En, en suinkaan. Ymmärrän sinua liiankin hyvin." Hän nousi äkkiä kesken jääneen ateriansa äärestä ja astui askeleen likemmäksi serkkuaan. "Olen kuullut huhuja tästä yhäti kasvavasta rakkaudesta, jota kansani osoittaa Aquilan kreiviä kohtaan, mutta en ole ollut niistä millänikään. Masuccio-veijari varoitti minua ennen kuolemaansa; vastaukseksi sivalsin häntä raipalla kasvoihin. Mutta en suinkaan varmasti usko menetelleeni viisaasti. Näin unta toissa yönä — Mutta jääköön se silleen! Kun sattuu niin, että jossakin valtiossa on mies, josta kansa pitää enemmän kuin hallitsijastaan, ja kun tällä miehellä sattuu olemaan yhtä hyvä veri ja yhtä ylhäinen syntyperä kuin sinulla, tulee hänestä valtaistuimella istuvan hallitsijan vaara. Minun tuskin tarvitsee muistuttaa sinua", lisäsi hän, kaameasti hymyillen, "siitä, miten Borgiat menettelevät sellaisiin yksilöihin nähden, eikä minun tarvitse huomauttaa, että Sforza saattaa pitää sopivana jäljitellä heidän perin päättäviä varovaisuustoimenpiteitään. Sforzan suvusta ei vielä ole syntynyt hupakkoja, enkä minä osoittaudu ensimmäiseksi sellaiseksi luovuttamalla jollekulle toiselle sellaista valtaa, että hän voisi muuttua käskijäkseni. Oivallathan, kiltti serkkuni, kuinka läpikuultavia tarkoituksesi ovat minun silmissäni. Olen tarkkanäköinen, Franceschino, tarkkanäköinen!" Hän naputti nenäänsä ja hihitti pahanilkisen tyytyväisenä terävään käsityskykyynsä.

Francesco silmäili häntä kivettyneen halveksivasti. Hän olisi saattanut vastata, että Babbianon herttuakunnan hän olisi voinut ottaa milloin vain haluaisi. Hän olisi saattanut sanoa sen Gian Marialle ja uhmailla. Mutta hän esiintyi verkkaisemmin kuin tämä sellaisen suvun jäsen, josta ei syntynyt hupakkoja.

"Tunnetko siis minua niin huonosti, Gian Maria", virkkoi hän varsin katkerasti, "että luulet minun halajavan tätä tyhjää herttuallista prameutta, johon sinä olet niin pelokkaan kiihkeästi takertunut? Sanon sinulle, mies, että pidän enemmän vapaudestani kuin hallitsijan valtaistuimesta. Mutta voiman tuhlausta on puhua sinulle. Jonakin päivänä, sittenkun kruunusi on sinulta riistetty ja Borgian ahnas kita on nielaissut valtasi, sinä kuitenkin muistat tarjoustani, joka olisi saattanut pelastaa sinut, mutta jonka sinä loukkaavasti hylkäsit samoin kuin olet hylännyt vanhempien neuvonantajiesi kehoituksen."

Gian Maria kohautti lihavia hartioitaan.

"Jos tällä kehoituksella tarkoitat sitä, että minun pitäisi ottaa Guidobaldon veljentytär puolisokseni, voit rauhoittaa isänmaallista sieluasi. Olen suostunut tähän liittoon. Ja nyt", päätti hän, päästäen taaskin hornamaisen hihityksensä, "oivallat, kuinka vähä minun tarvitsee pelätä tätä paavi Aleksanterin hirveätä poikaa. Kun olen liitossa Urbinon ja muiden sen kanssa ystävyyssuhteissa olevien valtioiden kanssa, saatan uhmailla Caesar Borgian valtaa. Nukun yöni rauhallisesti kauniin nuorikkoni vieressä, hänen setänsä armeijoitten suomassa turvassa, vähääkään tarvitsematta sitä apua, jonka uljas serkkuni minulle antaisi ylipäällikkönäni."

Aquilan kreivin kasvoilla muuttui väri, ja herttuan epäluuloinen silmä oli yhtä kerkeä huomaamaan sen kuin hän itse selittämään sen merkityksen väärin. Juhlallisesti hän päätti pitää silmällä kärkästä serkkuaan, joka niin alttiisti tarjoutui kantamaan hänen päällikkölippuaan.

"Onnittelen sinua ainakin", virkkoi Francesco vakavasti, "sen askelen viisauden tähden. Jos olisin tiennyt siitä, en olisi vaivannut sinua esittämällä muita ehdotuksia valtakuntasi turvaamiseksi. Mutta saanko tiedustaa sinulta. Gian Maria, mikä on saanut sinut hyväksymään sellaisen menettelyn, jota noudattamasta sinä tähän saakka olet niin itsepintaisesti kieltäytynyt?"

Herttua kohautti olkapäitään.

"Minua kiusattiin niin", valitti hän virnistäen, "että lopulta suostuin. Jaksoin vastustaa Lodia ja niitä muita, mutta kun äitini liittyi heihin rukouksineen tekisi mieleni sanoa komennuksineen ja uudelleen huomautti minulle minua uhkaavasta vaarasta, annoin perään. Täytyyhän miehen joka tapauksessa mennä naimisiin. Ja koska minun asemassani olevan henkilön ei tarvitse sallia avioliittonsa liian raskaasti painaa häntä, päätin suostua siihen turvallisuuden ja rauhan vuoksi."

Koska Aquilan kreivin pyrkimyksenä oli Babbianon pelastaminen, olisi hänen pitänyt riemuita Gian Marian viisaasta päätöksestä, eikä minkään muun seikan olisi pitänyt häiritä niin valtavaa tunnetta kuin tämän hänen ilonsa olisi pitänyt olla. Mutta kun hän myöhemmin poistui serkkunsa luota, oli kuitenkin ainoa hänen rinnassaan liikkuva tunne syvä ja katkera harmi kohtaloa vastaan, joka halusi sellaista, ja siihen sekaantui suruista sääliä tyttöä kohtaan, jonka piti tulla hänen serkkunsa puolisoksi, sekä äityvää vihaa serkkua kohtaan, joka pakotti hänet säälimään tyttöä.

KUUDES LUKU

Lemmenkaihoinen herttua

Eräästä Babbianon palatsin ikkunasta tarkkaili Aquilan herra alhaalla pihalla vallitsevaa hyörinää, ja hänen vierellään seisoi Fanfulla degli Arcipreti, jonka hän oli kutsunut Perugiasta, vakuuttaen, ettei häntä nyt Masuccion kuoltua uhannut mikään vaara.

Oli kulunut viikko siitä keskustelusta, jonka aikana Gian Maria oli ilmaissut aikeensa serkulleen, ja hänen korkeutensa valmistautui nyt lähtemään Urbinoon suorittaakseen loppuun ilveilynsä ja kosiakseen neiti Valentinaa. Se selitti, minkä vuoksi alhaalla nelikulmiossa palvelijat ja hovipojat kiitelivät edestakaisin, sotilaat komeilivat ja hevoset sekä muulit tömistelivät jalkojaan. Francesco katseli näkyä, hymyillen hieman katkerasti, hänen kumppaninsa taas erittäin tyytyväisesti.

"Taivaalle kiitos siitä, että hänen korkeutensa on vihdoinkin oppinut tajuamaan velvollisuutensa!" huomautti hovimies.

"Olen usein sattunut", sanoi Francesco välittämättä kumppaninsa sanoista, "äkäilemään kohtalottarille siitä, että ne ovat tuoneet minut tähän maailmaan kreiviksi. Mutta tulevaisuudessa kiitän heitä siitä, sillä tajuan, kuinka paljoa pahemmin olisi saattanut olla — olisin saattanut syntyä ruhtinaaksi, ja minulla olisi voinut olla herttuakunta hallittavanani. Olisin saattanut olla samanlainen kuin tuo poloinen ihminen, serkkuni, jonka elämä on pelkkää prameilua tyyten vailla todellista arvokkuutta, pelkkää huvittelua ilman kaikkea todellista iloa — raukkaudeton, yksinäinen ja turha."

"Mutta", huudahti hämmästynyt Fanfulla, "varmasti on siinä vastapainoksi hyviäkin puolia?"

"Näettehän tuon hyörinän. Tiedätte, mitä se merkitsee. Mitä saattaa olla sen vastapainoksi?"

"Se kysymys pitäisi viimeiseksi teidän esittää, herra kreivi. Olette nähnyt Guidobaldon veljentyttären ja voitteko hänet nähtyänne vielä tiedustaa, mitä hyviä puolia tämä avioliitto tarjoaa Gian Marialle?"

"Ettekö siis ymmärrä?" vastasi Aquila, hymyillen väsyneesti. "Ettekö oivalla, kuinka surkeata se on? Eikö mitään merkitse se, että kaksi valtiota huomattuaan tämän avioliiton molemmin puolin edulliseksi on päättänyt sen solmittavaksi ja että samalla pääosain esittäjillä — saattaisin melkein nimittää heitä uhreiksi — ei ole itsellään lainkaan valitsemisen tilaisuutta. Gian Maria sopeutuu siihen alistuvasti. Hän on valmis vakuuttamaan aina tietäneensä, että hänen kerran täytyy mennä naimisiin ja parhaansa mukaan koettaa saada poika. Hän vastusti sangen kauan tätä liittoa, mutta kun nyt välttämättömyys pakottaa häntä, huolehtii hän siitä jotensakin samalla tavoin kuin hän huolehtisi mistä muusta valtiollisesta asiasta tahansa — kruunauksesta, juhlasta tai tanssiaisista. Vieläkö ihmetellette sitä, etten voinut ottaa vastaan Babbianon valtaistuinta, kun sitä minulle tarjottiin? Sanon teille, Fanfulla, että jos nykyisin olisin serkkuni housuissa, hylkäisin kruunun ja purppuravaipan kenelle hyvänsä niitä haluavalle, ennenkuin ne pusertaisivat minusta elämän ja tekisivät minusta surkean nuken. Mieluummin kuin sietäisin moista elämän irvikuvaa olisin talonpoika tai renki; muokkaisin maata ja viettäisin vaatimatonta elämää, mutta viettäisin sitä omalla tavallani ja kiittäisin Jumalaa sen vapaudesta; valitsisin itse omat kumppanini; eläisin, miten haluaisin ja missä haluaisin, ja kuolisin, milloin Jumala sen hyväksi näkisi, siinä tiedossa, ettei elämäni ole ollut aivan hedelmätön. Entä se tyttö-rukka, Fanfulla! Ajatelkaahan häntä! Hänet liitetään rakkaudettomassa avioliitossa tuollaiseen karkeaan, tunteettomaan tomppeliin kuin Gian Maria on. Ettekö lainkaan sääli häntä?"

Fanfulla huokasi otsa rypyssä.

"En ole niin tylsä, etten oivaltaisi minkä tähden järkeilette tällä tavoin nyt", virkkoi hän. "Nämä ajatukset ovat heränneet mielessänne sen jälkeen, kun näitte tytön."

Francesco huoahti syvään.

"Kukapa tietää?" vastasi hän kaihoisesti. "Niinä muutamina minuutteina, jotka puhelimme keskenämme, hän kenties iski minuun paljoa syvemmän haavan kuin se oli, jota hän niin laupiaasti koetti hoitaa."

Kaikesta tästä huolimatta oli se, mitä Aquilan herra puhui suunnitellusta liitosta, jossakin määrin oikeutettua, mutta väittäessään, ettei pääosien esittäjillä olisi tilaisuutta itse valita puolestaan, hän sanoi liian paljon. Sellaisen tilaisuuden he saivat. Se tapahtui Urbinossa kolme päivää myöhemmin, kun herttua ja Valentina tuotiin toistensa seuraan tervetuliaisjuhlassa, jonka Guidobaldo järjesti veljentyttärensä aiotulle puolisolle. Tytön loistava kauneus oli Gian Marialle riemuisa yllätys ja sai hänet yhtä maltittomasti haluamaan Valentinaa omakseen kuin hänen karkea rumuutensa teki hänet vastenmieliseksi viimemainitun silmissä. Tyttö oli ollut vastahakoinen tätä avioliittoa kohtaan siitä hetkestä saakka, jolloin siitä hänelle mainittiin. Gian Marian näkeminen teki hänen kammonsa hänelle määrättyä osaa kohtaan täydelliseksi, ja sydämessään hän juhlallisesti vannoi mieluummin palaavansa Santa Sofian luostariin ja antautuvansa nunnaksi kuin tulevansa Babbianon herttuattareksi.

Gian Maria istui juhlapöydässä Valentinan vieressä ja syömisen häntä valtavasti innostavan väliajoilla kuiskutti tytön korvaan kohteliaisuuksia, jotka puistattivat häntä ja panivat hänet kalpenemaan. Kuta uutterammin herttua karkeaan ja kömpelöön tapaansa koetti häntä miellyttää, sitä enemmän hänen onnistui työntää tyttöä loitommaksi ja harmistuttaa häntä, kunnes hän vihdoin kaikesta narrimaisuudestaan huolimatta johtui pitämään Valentinaa omituisen kylmänä. Tästä hän pikapuolin lausui valittelunsa mahtavalle ruhtinaalle, tytön sedälle. Mutta Guidobaldo laski pilaa hänen tuskistaan.

"Pidättekö veljentytärtäni maalaistyttönä?" kysyi hän. "Haluaisitteko hänen teennäisesti hymyilevän ja vääntelehtivän jokaisesta lausumastanne imartelusta? Kun hän siis menee avioliittoon teidän korkeutenne kanssa, mitä merkitsee muu?"

"Toivoisin hänen rakastavan minua hiukan", valitti Gian Maria typerästi.

Guidobaldo tarkasti häntä silmissään tutkimaton hymy, ja hänen mieleensä lienee välähtänyt, että tämä karkeatekoinen, kalpeakasvoinen herttua oli liian kunnianhimoinen.

"Epäilemättä hän sen tekee", vastasi hän, ja hänen sävynsä oli yhtä tutkimaton kuin hänen katseensa. "Kun te vain kositte viehättävästi ja lämpimästi, mikä nainen voisi vastustaa teidän korkeuttanne? Älkää salliko neidolle sopivan kainouden sysätä teitä loitolle!"

Nämä Guidobaldon sanat lietsoivat häneen uutta rohkeutta. Eikä hän koskaan myöhemminkään saattanut ajatella, että Valentinan kylmyys oli mitään muuta kuin vaippa, jonkinlainen neitseellinen verho, jonka taakse kainous vaati häntä piilottamaan sydämensä taipumukset. Kun hän järkeili tällä tavoin ja kun hänellä sen tueksi oli ihmeellinen typeryytensä, kävi niin, että kuta enemmän Valentina häntä kaihtoi ja karttoi, sitä varmemmaksi muuttui hänen vakaumuksensa, että tyttö piti hänestä; kuta pahemmin Valentina osoitti häntä kammoavansa, sitä voimakkaammin se hänestä todisti, kuinka kalvava tytön tunne oli. Menipä hän lopulta niin pitkälle, että ylisti ja piti arvossa tätä Valentinan perin neitseellistä käyttäytymistä.

Järjestettiin ajo- ja haukkametsästyksiä, veneretkiä, juhlia, huvinäytelmiä, tanssiaisia sekä kaikenkaltaisia muita kemuja, ja viikon ajan meni Urbinossa kaikki hyvin. Sitten keskeytettiin juhliminen yhtäkkiä kuin olisi tykinkuula osunut palatsiin. Se sanoma, että Babbianossa oli Caesar Borgian lähettiläs tuomassa sanomia herraltaan, vaikutti Gian Mariaan kylmän suihkun tavoin. Hän sai siitä tiedon Fabrizio da Lodin lähettämässä kirjeessä, jossa viimemainittu rukoili häntä palaamaan neuvotellakseen Valentinon täysivaltaisen edustajan kanssa.

Enää hän ei välinpitämättömästi sivuuttanut häntä kaikkivoittavan Borgian taholta uhkaavaa vaaraa eikä enää luullut neuvonantajansa liioittelevan pelon syytä. Myöskin tämä Valentinon sanansaattajan äkillinen saapuminen, joka sattui sellaisena aikana, että melkein tuntui siltä kuin tekeillä oleva liitto Urbinon kanssa olisi kannustanut Borgiaa toimimaan, ennenkuin liitto olisi solmittu, herätti hänessä pahoja aavistuksia.

Eräässä hänen käytettäväkseen Urbinossa-vierailun aikana varatun huoneiston ruhtinaallisessa kammiossa hän pohti tätä traagillista uutista häntä seuranneiden kahden ylimyksen — Alvaro de Alvarin ja Gismondo Santin kanssa — ja samalla kun he molemmat kehoittivat häntä Lodin neuvon mukaisesti palaamaan heti, he myöskin neuvoivat häntä järjestämään kihlauksensa ennen lähtöä.

"Laittakaa asia lopulliseen kuntoon heti, teidän korkeutenne!" virkkoi Santi. "Silloin palaatte Babbianoon hyvin aseistettuna kohdataksenne Valentino-herttuan sanansaattajan."

Kerkeästi hyväksyttyään tämän neuvon Gian Maria lähti tapaamaan Guidobaldoa ja esitti tälle ehdotuksensa sekä saapuneen tiedon, joka oli hänen osoittamansa kiireen syy. Guidobaldo kuunteli vakavasti. Tavallaan uutinen koski häneenkin, sillä hän pelkäsi Caesar Borgian valtaa yhtä paljon kuin kukaan muu ihminen Italiassa, ja senvuoksi hän oli sitäkin valmiimpi jouduttamaan liittoa, joka toisi vielä yhden naapurivaltion hänen suunnittelemaansa voimakkaaseen kokoomukseen.

"Kaikki käy toivomustenne mukaan", vastasi Urbinon armollinen hallitsija, "ja kihlaus julkaistaan tänään, joten voitte viedä siitä tiedon Valentinon sanansaattajalle. Kuultuanne hänen sanomansa antakaa hänelle niin uhmaava tai niin varovainen vastaus kuin parhaaksi katsotte. Sitten palatkaa kymmenen päivän kuluessa Urbinoon, ja silloin on kaikki valmiina häitä varten. Mutta ennen kaikkea menkää puhumaan asiasta Monna Valentinalle!"

Varmana menestyksestään Gian Maria totteli isäntäänsä ja lähti etsimään neitoa. Saavuttuaan tytön etuhuoneeseen hän lähetti siellä vetelehtivän hovipojan kunnioittavasti pyytämään Valentinaa suomaan hänelle puhelun.

Nuorukaisen mennessä ovesta viereiseen huoneeseen Gian Maria kuuli hetkisen aikana harvinaisen kauniin miesäänen huilun säestyksellä laulavan rakkauslaulua.

"Una donna piu bella assai che 'l sole..."

kuuluivat Petrarcan sanat, ja hän kuuli niiden jatkon vieläkin, vaikka vaimennettuna, minuutin tai parin aikana, sittenkun poika oli poistunut. Sitten laulu äkkiä taukosi, ja seurasi äänettömyys, jonka loputtua hovipoika palasi. Kohottaen sinisen ja kullan kirjavaa oviverhoa hän pyysi Gian Mariaa astumaan sisälle.

Huone kertoi kaunopuheisesti Montefeltron varallisuudesta ja hienostumisesta kullan ja ultramarinin kirjavasta, holvatusta, hienojen puu-upotuksien muodostaman, kaiverretun reunuksen koristamasta laipiosta sen alla riippuviin, arvaamattoman kallisarvoisiin seinäverhoihin saakka. Tulipunaisen rukousjakkaran yläpuolella riippui ristiinnaulitun kuva, kuuluisan ferraralaisen Anichinon hieno mestariteos. Sen takana oli kirjoituspöytä, jolla oli kristallipeili ja joitakuita ihania muranolaisia lasiteoksia. Lisäksi oli huoneessa Mantegnan maalaus, joitakuita kallisarvoisia kameoita ja hienoja emaljiteoksia, runsaasti kirjoja, harppulauta, jota vaaleatukkainen hovipoika silmäili tarkastelevasta, ja oikealla puolella olevan ikkunan ääressä seisoi hyvin kaunis harppu, jonka Guidobaldo oli ostanut veljentyttärelleen Venetsiasta.

Tässä Valentinan valiohuoneessa herttua tapasi hänet hänen hovinaistensa, Peppe-narrin, parin hovipojan ja puolenkymmenen hänen isänsä hoviin kuuluvan herrasmiehen ympäröimänä. Yksi viimemainituista sama Gonzaga, joka oli saattanut Valentinaa Santa Sofian luostarista — istui matalalla tuolilla puettuna perin loistavaan, valkeaan silkkiasuun sekä upeasti kirjailtuihin liiveihin ja ihokkaaseen, huolimattomasti hypistellen sylissään olevaa luuttua, mistä Gian Maria päätteli juuri hänen äänensä kantautuneen etuhuoneeseen.

Herttuan saapuessa nousivat he kaikki paitsi Valentinaa ja ottivat hänet vastaan juhlallisesti, mikä jonkun verran jäähdytti hänen kiihkoaan. Hän astui eteenpäin, pysähtyi sitten kömpelösti ja samalla tavoin lausui pyynnön, että hän saisi puhua Valentinan kanssa kahden kesken. Väsyneen pitkämielisesti neito lähetti pois hoviväkensä, ja Gian Maria odotti seisoallaan, kunnes heistä viimeinen oli mennyt korkeasta lasiovesta viehättävälle pengermälle, jossa marmorinen suihkukaivo säihkyi ja välkkyi vihreän aukeaman keskellä. "Armollinen neiti", alkoi Gian Maria, sittenkun he vihdoin olivat kahden kesken, "olen saanut Babbianosta tietoja, jotka vaativat minua heti palaamaan sinne". Ja hän astui vielä yhden askeleen lähemmäksi tyttöä.

Hän oli tosiaankin hidasjärkinen mies tai sitten liiaksi narrimaisuuden sokaisema nähdäkseen ja tulkitakseen oikein äkillisen välähdyksen Valentinan silmissä ja tytön kasvoille äkkiä leviävän, epäilemättömän huojennuksen ilmeen.

"Teidän korkeutenne", vastasi Valentina hiljaa ja rauhallisesti, "olemme pahoillamme teidän lähdöstänne".

Kuinka tomppelimainen herttua! Sokea, karkea ja perin narrimainen kosija! Oliko hän syntynyt ja kasvanut hoveissa ja olivatko hänen korvansa perehtyneet sanoihin, jotka eivät merkinneet mitään, jotka olivat vain tyhjää kaikua siitä, mitä olisi pitänyt tarkoittaa; oliko hän niin perehtymätön kohteliaisuuksiin, joissa sydämellä ei ollut lainkaan osaa, että nuo Valentinan sanat saivat hänet lankeamaan polvilleen neidon eteen ja muuttumaan mitä harmittavimmanlaatuiseksi, moukkamaiseksi rakastajaksi?

"Niinkö?" sopersi hän katseensa käydessä kovin lemmenkaihoiseksi. "Oletteko tosiaankin pahoillanne?" Tyttö ponnahti äkkiä pystyyn.