Part 13

Vastaamaan astui Francesco. Hän oli ollut kumartuneena tykin ylitse ikäänkuin varmistuakseen sen tähtäyksen tarkkuudesta, ja oikaistessaan vartalonsa suoraksi hän ilmoitti olevansa tyytyväinen niin kovalla äänellä, että airut sen kuuli. Sitten hän eteni Valentinan vierelle eikä seisoessaan ja vastatessaan airuelle lainkaan huomannut, että sotilaat hiljaa poistuivat muurilta.

"Kertokaa hänen korkeudelleen Babbianon herttualle", vastasi hän, "että hän muistuttaa meistä sadun poikaa, joka liian usein huusi: 'Susi!' Kertokaa hänelle, etteivät hänen uhkauksensa tehoa tämän linnan varusväkeen sen enempää kuin hänen lupauksensakaan. Jos hän tosiaankin aikoo pommittaa meitä, alkakoon hän viipymättä! Olemme valmiit siltä varalta, kuten näette. Kenties hän ei otaksunut meillä olevan tykkejä; mutta tuossa niitä on. Nuo tykit on tähdätty hänen leiriään kohti, ja ensimmäinen hänen tänne ampumansa laukaus on sellaisen vastauksen merkki, jollaista hän ei ole uneksinutkaan. Kertokaa hänelle myöskin, että emme odota armoa emmekä sitä anna. Emme halua verenvuodatusta, mutta jos hän pakottaa meidät siihen toteuttamalla aikeensa käyttää tykkejä, ovat seuraukset hänen vastuullaan. Viekää hänelle se vastaus ja ilmoittakaa hänelle, ettei hänen enää pidä lähettää teitä hokemaan tyhjiä uhkauksia!"

Airut kumarsi hevosensa pään ylitse. Vastauksen röyhkeä, kylmän käskevä sävy teki hänet mykäksi hämmästyksestä. Häntä kummastutti myöskin se, että Roccaleone oli varustettu tykeillä, kuten hän oli omin silmin nähnyt sen olevan. Että ne tykit olivat tyhjiä, sitä hän ei aavistanut eikä sitä aavistanut Gian Mariakaan kuultuaan siitä tiedon, joka vimmastutti häntä ja olisi häntä pelästyttänyt, jollei hän olisi luottanut kapinaan, jonka Gonzaga oli sitoutunut nostattamaan.

Airuen lähtiessä ratsastamaan tiehensä pääsi kreivin takana seisovalta Fortemanilta juro naurahdus.

Valentina kääntyi Francescon puoleen, ja hänen silmistään säihkyi ihailua ja verratonta hellyyttä.

"Oi, mitä olisinkaan tehnyt ilman teitä, herra Francesco!" huudahti hän ainakin kahdennenkymmenennen kerran kreivin saapumisen jälkeen. "Minua vapisuttaa, kun ajattelen, miten kaikki olisi käynyt, jolleivät teidän älynne ja kuntonne olisi olleet apunani." Hän ei lainkaan huomannut Gonzagan kauniilla kasvoilla väreilevää pahansuovaa hymyä. "Mistä löysitte ruutia!" tiedusti hän viattomasti, sillä hänen aivonsa eivät vielä olleet käsittäneet sitä tilanteen huumoria, joka oli houkutellut naurun Fortemanilta.

"En olekaan sitä löytänyt", vastasi Francesco, hymyillen kypärinsä varjosta. "Uhkaukseni" — hän heilautti kättänsä peloittavaan tykkiriviin päin — "ovat yhtä turhanpäiväiset kuin Gian Mariankin. Luulen kuitenkin niiden tehoavan häneen paremmin kuin hänen uhkauksensa tehoavat meihin. Vastaan siitä, madonna, että ne säikyttävät hänet luopumaan meitä pommittamasta — jos hän on sitä milloinkaan aikonut. Siispä menkäämme syömään aamiaista hilpein mielin!"

"Ovatko nuo tykit tyhjiä?" huohotti Valentina. "Ja te saatoitte puhua niin rohkeasti ja uhkailla niin uhmaavasti!"

Hänen kasvoilleen levisi iloinen ilme, ja hilpeys työnsi syrjään levottomuuden, joka oli pyrkinyt pilkistämään hänen silmistään silloinkin, kun hän ylisti Francescoa.

"Kas niin!" huudahti kreivi riemuisesti. "Te hymyilette nyt, madonna. Eikä teillä olekaan syytä muuhun. Lähdemmekö alas. Nämä varhaiset aamupuuhat ovat antaneet minulle susimaisen nälän."

Neito kääntyi lähtemään hänen kanssansa, mutta samassa syöksyi portaita myöten linnanpihalta Peppe, jonka pöllömäisillä kasvoilla oli huolestunut ilme.

"Madonna!" ähkäisi hän hengästyneenä. "Herra Francesco. Miehet — Cappoccio — Hän pitää heille kiihoituspuhetta. Hän — yllyttää heitä kavallukseen."

Näin hän sai ähkyen kerrotuksi sanomansa, joka pyyhkäisi hilpeyden taaskin pois Valentinan silmistä ja muutti hänen kasvonsa hyvin kalpeiksi. Vaikka neito olikin voimakas ja rohkea, tunsi hän aistiensa pettävän näin äkkiä heilahtaessaan luottavasta varmuudesta pelkoon. Oliko kaikki tosiaankin lopussa juuri sillä hetkellä, jolloin toivo oli kohonnut korkeimmilleen?

"Olette heikko, madonna; nojatkaa minuun!" Puhuja oli Gonzaga. Mutta Valentina ei tajunnut mitään muuta kuin sen, että ne sanat oli lausuttu. Hän näki käsivartta ojennettavan ja tarttui siihen. Sitten hän kiskoi Gonzagan muassaan muurin reunalle, josta linnanpiha näkyi, jotta hän omin silmin saisi katsoa, mitä oli tekeillä.

Hän kuuli kirouksen — voimaperäisen, kiukkuisen kirouksen — kirpoavan Francescon huulilta, ja sitä seurasi komennus, terävä ja repäisevä.

"Tuonne asevarastoon, Peppe! Nouda minulle kahden käden miekka — vankin, minkä löydät! Ercole, tulkaa mukaan. Gonzaga — ei, teidän on paras jäädä tänne. Hoivatkaa monna Valentinaa!"

Nyt hän astui neidon vierelle ja tarkasti nopeasti myrskyisen kohtauksen täyttämää linnanpihaa, jossa Cappoccio yhä puhui sotilaille. Francescon nähdessään miehet päästivät hurjan kiljaisun, muistuttaen koiralaumaa, joka on saanut näkyviinsä ajetun otuksen.

"Portille!" kiljuttiin. "Nostosilta alas! Me hyväksymme Gian Marian ehdot. Me emme tahdo kuolla rottien tavoin."

"Jumaliste, te kuolette, jos minä niin tahdon!" ärisi Francesco yhteenpurtujen hampaittensa välitse. Kääntäen sitten päätänsä kuumeisen maltittomasti hän luikkasi: "Peppe, etkö jo tuo sitä miekkaa?"

Samassa tuli narri muurille, horjuen ison, kaksiteräisen, kahden käden käytettävän, kädensuojuksilla varustetun, kärjestä nuppiin mitattuna lähes kahden metrin mittaisen miekan painosta. Francesco otti sen häneltä, kumartui ja kuiskasi nopeasti määräyksen Peppinon korvaan.

"... lippaassa, joka on huoneeni pöydällä", kuuli Gonzaga hänen supattavan. "Mene nyt ja tuo se minulle tuonne pihalle! Kiiruhda, Peppe!"

Kyssäselän silmissä välähti ymmärtämyksen ilme, ja hänen poistuessaan juoksujalkaa Francesco heilautti valtavan miekan olalleen, ikäänkuin se olisi ollut vain höyhenenpainoinen. Samassa laski Valentina kätensä hänen kyynärvartensa teräksiselle suojukselle.

"Mitä aiotte tehdä?" tiedusti hän kuiskaten silmät laajentuneina levottomuudesta.

"Tukahduttaa tuon roskajoukon kavallushankkeen", vastasi kreivi lyhyesti. "Jääkää te tänne, madonna! Fortemani ja minä rauhoitamme — tai tuhoamme heidät." Ja hän sanoi sen niin tuimasti, että Gonzaga uskoi hänen siihen pystyvän.

"Mutta tehän olette mieletön!" tuskaili neito, ja hänen silmiensä ilme kävi entistä pelokkaammaksi. "Mitä te mahdatte kahdellekymmenelle?"

"Mitä Jumala näkee hyväksi", vakuutti toinen ja työnsi sekunnin ajaksi raivon pois sydämestään voidakseen hymyillä rauhoittavasti.

"Mutta teidät tapetaan!" parahti Valentina. "Oi, älkää menkö, älkää menkö! Tehkööt he mielensä mukaan, herra Francesco! Vallatkoon Gian Maria linnan! En välitä mistään, kunhan te vain ette mene."

Hänen äänensä, joka kertoi sillä hetkellä kaikki muut tunteet — jopa Gian Marian kammonkin — syrjäyttäneestä, Francescon kohtalon herättämästä suloisesta levottomuudesta, pani kreivin veren kiertämään kiivaasti kuin haltioitumisen tilassa. Soturin valtasi hurja kaipaus siepata neito syliinsä — tämä neito, joka tähän saakka oli ollut niin uljas ja jota nyt ainoastaan häntä uhkaava vaara järkytti. Hänen olemuksensa jokainen solu kiihoitti häntä painamaan Valentinan rintaansa vasten ja valamaan rohkeutta ja lohdutusta hänen korvaansa. Hän oli pyörtymäisillään halusta suudella noita helliä silmiä, jotka olivat suunnatut häneen ja joista uhkui säälittävää rukoilua, ettei hän panisi henkeänsä vaaraan. Mutta hän tukahdutti sen kaiken ja vain hymyili, vaikkakin hyvin hellästi.

"Olkaa rohkea, madonna, ja luottakaa minuun vähän! Olenko tähän mennessä vielä pettänyt luottamustanne? Tarvitseeko teidän siis pelätä, että petän sen nyt?"

Senjälkeen Valentina näytti rohkaistuvan. Ne sanat herättivät uudelleen hänen luottamuksensa toisen loistavaan voimaan.

"Me nauramme kaikelle tälle aamiaispöydässä", huudahti kreivi. "Tulkaa, Ercole!" Ja enempää vitkastelematta hän juoksi portaita alas hämmästyttävän ketterästi niin raskasasuiseksi mieheksi.

He eivät ehtineetkään liian aikaisin. Kun he saapuivat pihalle, syöksyivät sotilaat portille äänet kareina ja uhkaavina. Miehistä uhkui varmuutta. Ei koko helvetti, arvelivat he, olisi jaksanut estää heitä, mutta kun he näkivät tuon kookkaan, enkelin tavoin välkkyvän, kiiltävään teräsasuun puetun olennon, jonka olalla oli pitkä miekka, näytti heidän rajuutensa kuitenkin jonkun verran laimenevan.

He etenivät kuitenkin Cappoccion äänen luikkaillessa rohkaisevasti. He olivat jo melkein tuon pitkän miekan ulottuvissa, kun se äkkiä välähtäen heilahti Francescon olalta ja piirsi huikaisevan valovälähdyksen tapaisen puoliympyrän heidän silmiensä edessä. Se kiersi hänen päänsä ympäri ja taaskin heidän eteensä Francescon käsitellessä sitä, ikäänkuin se olisi ollut raippa, ja pakotti heidät äänettöminä seisahtumaan. Hän vei sen jälleen, olalleen ja valppaana odottaen ensimmäistä liikahdusta, veri tulistuneena, valmiina surmaamaan miehen tai kaksi, jos esimerkin näyttäminen kävisi välttämättömäksi, hän puhui heille.

"Näette, mikä teitä odottaa, jos itsepintaisesti yritätte tällaista", lausui hän vaarallisen tyynesti. "Ettekö ollenkaan häpeä, te raukkamaiset elukat! Olette kylläkin suurisuisia, kun on kysymyksessä sen henkilön kavaltaminen, joka maksaa teille palkan; mutta siihen näyttää uljuutenne loppuvan."

Nyt hän puhui heille purevia sanoja. Hän toisti ne perustelut, joita hän edellisenä päivänä oli käyttänyt tukahduttaakseen Cappoccion kapinahengen. Hän vakuutti, että Gian Maria uhkasi enemmän kuin pystyi tekemään ja siispä ehkä myöskin enemmän kuin täyttäisi, jos he olisivat kyllin hupsuja antautuakseen hänen valtaansa. Turva, huomautti hän, oli siis täällä, näiden muurien takana. Piiritystä ei voinut kestää kauan. Heillä oli vankka liittolainen Caesar Borgiassa, joka sillä hetkellä oli marssimassa Babbianoa kohti, joten Gian Marian oli laittauduttava kotiinsa ennen pitkää. Heidän palkkansa oli hyvä, muistutti hän, ja jos piiritys pian lakkautettaisiin, palkittaisiin heidät hyvin.

"Gian Maria uhkaa hirttää teidät valloitettuaan Roccaleonen. Mutta luuletteko, että hänen sallittaisiin toteuttaa niin epäinhimillistä uhkausta, vaikka hän linnan valloittaisikin? Te olette sittenkin palkkasotureita Monna Valentinan palveluksessa, ja häntä ja hänen päälliköltään täytyy pitää syypäinä kaikkeen. Olemme Urbinossa emmekä Babbianossa, eikä Gian Maria ole täällä isäntä. Luuletteko, että ylevä ja jalomielinen Guidobaldo sallisi hirttää teidät? Onko teillä niin kehnot luulot herttuastanne? Te hupsut! Te olette yhtä turvassa väkivallalta kuin nuo tuolla parvekkeella seisovat naiset. Sillä Guidobaldo ei ajattelisi vahingoittaa teitä sen enempää kuin hän sallisi heitä vahingoitettavan. Jos kenet hirtetään, niin minut ja kenties herra Gonzaga, joka teidät pestasi. Mutta puhunko minä sellaista, että luopuisin aseista? Minkä arvelette minua täällä pidättävän? Innostuksen — ihan samoin kuin innostus pidättää teitäkin — ja jos minusta kannattaa uskaltaa, niin minkä tähden ei teidänkin kannattaisi? Oletteko niin kesyjä ja niin heikkosieluisia, että uhkaus teidät masentaa? Haluatteko tulla sananparreksi Italiassa ja tahdotteko, että raukkamaisuudesta puhuttaessa sanottaisiin: 'Pelkurimainen kuin monna Valentinan varusväki'?"

Tähän suuntaan hän haasteli heille, milloin suomien heitä ankaran halveksivasti, milloin mairitellen heitä vakuutuksillaan ja lietsoen uudelleen luottamusta heidän horjuvaan mieleensä. Tämä antoi myöhemmin aiheen sankarirunoon, jota laulettiin Kalabriasta Piemontiin saakka ja jossa kuvailtiin, kuinka tämä uljas ritari sanoillaan, tahdonvoimallaan ja valtavalla olemuksellaan masensi ja hillitsi kapinoitsevien palkkasoturien meluisen lauman.

Ja ylhäältä muurilta tarkkaili häntä Valentina silmät säihkyen kyynelistä, jotka eivät olleet kihonneet murheesta eivätkä pelostakaan, sillä hän tiesi, että Francescon täytyi suoriutua voittajana. Miten voisi muutoin käydä niin pelottomalle miehelle?

Niin neito nyt ajatteli. Mutta Francescon lähtöhetkellä oli pelko jäytänyt hänen sydäntään, ja nähdessään soturin seisahtuvan miesjoukon eteen oli hän puolittain huumaantuneena kääntynyt pyytämään, ettei Gonzaga enää viipyisi hänen luonansa, vaan menisi voimiensa mukaan auttamaan tuota uljasta ritaria, joka niin kipeästi sitä kaipasi. Mutta Gonzagan kasvoille oli levinnyt hymy, yhtä kalpea kuin tammikuinen auringonpaiste, ja hänen pehmeiden sinisten silmiensä katse oli kovettunut. Nyt häntä ei pitänyt heikkous paikallaan, kaukana vaarallisesta melskeestä, sillä hän tunsi, että vaikka hänellä olisi ollut Herkuleen voimat ja Akilleen rohkeus, hän ei olisi sillä hetkellä hievahtanut askeltakaan Francescon avuksi. Ja sen hän sanoikin Valentinalle.

"Minkä tähden sen tekisin, madonna?" vastasi hän kylmästi. "Minkä tähden nostaisin kättäni auttaakseni sitä miestä, jota pidätte minua parempana? Minkä tähden paljastaisin miekkani puolustaakseni tätä linnoitusta?"

Neito katsahti häneen huolestuneesti. "Mitä te puhutte, hyvä Gonzaga?"

"Niin — hyvä Gonzaga!" ivasi keikari katkerasti. "Sylikoiranne, luutunnäppäilijänne, mutta ei kyllin kunnollinen mies linnanne päälliköksi, ei kyllin kunnollinen mies ansaitakseen hellempää ajatusta kuin Peppe tai koiranne saavat osakseen. Minä saan panna vaaraan kaulani pelastaakseni teidät, tuodakseni teidät tänne turvaan Gian Marian ahdisteluilta, mutta sitten minut viskataan syrjään sellaisen miehen tähden, joka sattuu paremmin tuntemaan tätä karkeata sota-alaa. Viskatkaa minut syrjään, jos haluatte", jatkoi hän yhä katkerammin, "mutta sen tehtyänne älkää enää pyytäkö minua palvelemaan teitä! Kamppailkoon herra Francesco taistelunsa —"

"St, Gonzaga!" keskeytti tyttö. "Älkää häiritkö, että kuulen, mitä hän sanoo!"

Varoittajan sävy ilmaisi hovimiehelle, että hänen sanansa olivat häipyneet aamu-ilmaan. Syventyneenä alhaalla tapahtuvaan kohtaukseen Valentina ei ollut edes kuunnellut hänen katkeraa sanatulvaansa. Nyt Francesco nimittäin käyttäytyi kummallisesti. Narri oli palannut asialta, jolle hänet oli lähetetty, ja Francesco kutsui hänet luokseen. Laskettuaan miekan olaltaan hän otti Peppen kädestä paperin.

Pakahtumaisillaan harmista sen tähden, ettei häntä oltu kuunneltu, Gonzaga seisoi paikallaan, pureksien huuliaan, kun taas Valentina kurottautui eteenpäin erottaakseen Francescon sanat.

"Tässä on minulla todistus siitä", huusi hän, "mitä olen teille puhunut, todistus siitä, kuinka vähän Gian Maria on valmistautunut toteuttamaan uhkaustaan ja pommittamaan meitä tykeillä. Tuo Cappoccio-miekkonen on johtanut teidät harhaan puheillaan. Ja te, moiset lampaat, antaudutte hänen ilkeän kielensä ohjattaviksi. Kuunnelkaa nyt, millaisia lahjuksia Gian Maria tarjoaa eräälle näiden muurien sisällä olevalle miehelle, jos viimemainittu keksisi keinon luovuttaakseen Roccaleonen hänen käsiinsä." Ja lamaannuksekseen ja tyrmistyksekseen Gonzaga kuuli Francescon lukevan sen kirjeen, jonka Gian Maria oli lähettänyt vastaukseksi hänen linnoituksen kavaltamista koskevaan ehdotukseensa. Hän kalpeni pelosta ja nojasi matalaan muuriin hillitäkseen hänet vallannutta, kielevää vapisemista. Sitten kantautui hänen korviinsa Francescon ääni, halveksiva ja varma. "Kysyn teiltä, hyvät ystävät, olisiko hänen korkeutensa Babbianon herttua taipuvainen maksamaan tuhat kultaflorinia, jos hän luulisi pommittamalla saavansa murretuksi tien Roccaleoneen? Tämä kirje on kirjoitettu eilen. Senjälkeen olemme itse komeasti näyttäneet tykkejä; ja jollei hän eilen rohjennut ampua, niin arveletteko hänen tänään uskaltavan? Mutta kas tässä, katsokaa varmuuden vuoksi itse, jos joukossanne on joku lukutaitoinen!"

Hän ojensi kirjettä heitä kohti. Cappoccio otti sen, huusi muuatta Aventanoa ja ojensi vuorostaan kirjeen hänelle. Tämä Aventano, joka oli osittain kasvatettu kirkon palvelukseen, mutta oli harhautunut tästä ylevästä päämäärästä, astui nyt esille ja otti kirjeen. Hän tarkasti sitä, luki sen ääneen ja vakuutti sen olevan väärentämättömän. "Kenelle se on osoitettu?" tiedusti Cappoccio. "Ei, ei!" kielsi Francesco. "Miksi se olisi tarpeen?"

"Antaa tulla!" vastasi Cappoccio miltei rajusti. "Jos mielitte meidän jäävän Roccaleoneen, niin antaa tulla! Aventano, ilmoitahan!"

"Herra Romeo Gonzagalle", luki nuorukainen ihmetellen.

Cappoccion silmiin tuikahti niin ilkeä välke, että Francesco vei vapaan kätensä olaltaan laskemansa miekan kahvaan. Mutta Cappoccio vain katsoi Gonzagaan päin ja virnisti pahansuovasti. Hänen hitaaseen älyynsä oli tunkeutunut se oivallus, että hän oli ollut sellaisen Juudaksen välineenä, joka yritti myydä linnan tuhannesta florinista. Sen kauemmaksi Cappoccio ei nähnyt; eikä hän ollut kovin pahastunut, ja hänen virnistyksensä oli pikemmin pilkallinen kuin kiukkuinen. Häntä eivät painaneet ylevät kunniankäsitteet, joiden nojalla hän olisi nähnyt tässä Gonzagan teossa mitään muuta kuin sellaisen juonittelijan tempun, jonka tyhjäksitekeminen on aina hupaista. Ja muista, jotka eivät aavistaneet, mitä Cappoccion mielessä liikkui, hän menetteli tuiki kummallisesti. Oltuaan äsken kavalluksen ja kapinan alkuunpanija hän nyt korotti äänensä tiukasti puoltaakseen uskollisuutta. Hän yhtyi kaikkeen, mitä herra Francesco oli sanonut, ja sijoittui omasta kohdastaan herra Francescon puolelle puolustamaan porttia kaikkia niitä kavaltajia vastaan, jotka mahdollisesti koettaisivat avata sen Gian Maria Sforzalle.

Hänen luopumisensa kapinasta oli koko kapinan hylkäämisen merkkinä, ja vielä yksi seikka, joka sopivalla hetkellä sattuneena voimakkaasti vaikutti Francescon eduksi, oli se, että puolituntinen armonaika oli nyt kulunut, mutta Gian Marian tykit pysyivät äänettöminä. Nauraen hän kiinnitti miesten huomiota siihen ja kehoitti heitä hajaantumaan rauhassa, lisäten vielä sen uuden vakuutuksen, etteivät ne tykit paukkuisi sinä päivänä, eivät seuraavana eivätkä milloinkaan.

Francescon ja — kenties vielä suuremmassa määrin — hänen odottamattoman liittolaisensa Cappoccion nujertamina sotilaat hiipivät häpeissään nauttimaan ruokaa ja juomaa, joita hän käski heidän pyytää veli Domenicolta.

KAHDESKYMMENES LUKU

Rakastuneet

"Miten se kirje joutui käsiinne?" kysyi Valentina Gonzagalta, kun he pian senjälkeen seisoivat linnanpihalla, jonne hän oli hovimiehen seuraamana laskeutunut.

"Kiedottuna kaaripyssyn nuolen ympärille, joka putosi vallituksille eilen ollessani siellä yksin kävelemässä", vastasi Gonzaga kylmästi.

Hän oli siihen mennessä saanut takaisin malttinsa. Hän oivalsi olevansa hengenvaarassa, ja juuri hänet vallannut pelko tuntui, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, antaneen hänelle voimia esittää osansa.

Valentina silmäili häntä katseessaan hieman epäluuloinen ilme. Mutta Francescon selkeillä kasvoilla ei näkynyt epäluulon varjoakaan. Hänen silmänsä melkein hymyilivät, kun hän tiedusti Gonzagalta:

"Minkä tähden ette tuonut sitä monna Valentinalle?" Hovimiehen poskille lehahti puna. Hän kohautti olkapäitään kärsimättömästi ja vastasi kiukun tukahduttaessa hänen ääntänsä.

"Teistä, herra, joka tunnutte syntyneen leirissä ja kasvaneen vahtihuoneissa, ei Gian Marian minulle valmistama loukkaus liene koko laajuudessaan selvä. Kenties te ette tajua, että sen kirjeen koskettaminenkin tahrasi käsiäni; minua hävetti sanomattomasti ajatellessani, että tuo herttua älliö piti minua sopivana maalina sellaiselle nuolelle. Olisi senvuoksi turhaa koettaa saada teitä käsittämään, kuinka mahdoton minun oli alistua siihen lisähäpeään, että joku toinen näkisi tämän herjauksen, jota en kyennyt kostamaan. Tein, hyvä herra, sille kirjeelle ainoan mahdollisen tempun. Rypistin sen kädessäni ja viskasin sen luotani aivan samoin kuin koetin viskata sen sisällön pois mielestäni. Mutta valppaat urkkijanne, herra Francesco, toivat sen teille, ja joskin häpeääni on näytelty noille räyhääville sotilaille, on se ainakin täyttänyt sen tarkoituksen, että on pelastanut monna Valentinan. Sitä varten olisin tarpeen tullen valmis loukkaamaan muutakin kuin ylpeyttäni, joka pakotti minut pysymään vaiti tästä sanomasta."

Hän puhui niin vilpittömän kiivaasti, että se tehosi sekä Francescoon että Valentinaan, ja viimemainitun silmissä oli lempeämpi ilme hänen nyt katsellessaan Gonzagaa — tätä Gonzaga-parkaa, jolle hän, sen hän tunsi, oli tehnyt karkeata vääryyttä ajatuksissaan. Francesco, aina hyväntahtoinen, piti hänen kiihkeätä lausuntoaan oivallisena.

"Herra Gonzaga, ymmärrän arastelunne. Teette minua kohtaan väärin arvellessanne, etten niitä käsittäisi."

Hän nielaisi huomautuksen, jonka hän oli lausumaisillaan uudelleen, nimittäin sen, että Gonzaga olisi siitä huolimatta tehnyt viisaammin, jos olisi heti näyttänyt sen kirjeen Valentinalle. Sensijaan hän työnsi koko asian nauraen sivuun ja ehdotti, että he nauttisivat aamiaista, niin pian kuin hän olisi riisunut haarniskansa.

Hän lähti riisuutumaan, samalla kun Valentina suuntasi askeleensa ruokasaliin seurassaan Gonzaga, jolle hän nyt koetti korjata epäluulojaan melkein liiallisen ystävällisellä käytöksellä. Mutta eräs henkilö pysyi kylmänä Gonzagan kirjejutussa lausumista, korkeasointuisista sanoista huolimatta. Se oli Peppe, tämä narreista viisain. Hän riensi Francescon jälkeen, ja ritarin riisuessa aseistustaan hän toi julki epäluulonsa. Mutta kärsimättömästi Francesco ajoi hänet ulos, ja Peppe lähti murhemielellä ja vannoen, että narrin viisaus oli totisesti parempi kuin viisaiden narrimaisuus.

Koko sinä päivänä Gonzaga tuskin hievahti pois Valentinan kupeelta. Hän keskusteli aamupäivällä neidon kanssa laajasti runous- ja sivistyskysymyksistä, mielien sillä tavoin näyttää, kuinka suunnattomasti hän henkisesti oli rehentelevän Francescon yläpuolella. Illalla, päivän kuumuuden jäähdyttyä ja saman herra Francescon mentyä muureille järjestämään joitakuita puolustustoimenpiteitä, Gonzaga oli keilasilla Valentinan ja hänen hovinaistensa kanssa — kun viimemainitutkin olivat tointuneet siitä pakokauhusta, joka heitä aikaisemmin oli raastanut.

Sinä aamuna oli Gonzaga ollut ahtaalla nähdessään suunnitelmiensa romahtavan. Sinä iltana, vietettyään päivän Valentinan seurassa — ja neidon oltua hänelle niin herttainen ja ystävällinen — alkoi hän taaskin rohkaistua, ja hänen lennokas mielensä kuiski hänen sieluunsa toivoa, että sittenkin saattoi kaikki käydä niinkuin hän oli alunpitäen aikonut, jos hän vain käyttelisi korttejaan taitavasti eikä turmelisi mahdollisuuksiaan liiallisella hätäilyllä, joka oli kerran ollut saattaa hänet häviöön. Hänen aikomustaan lujitti samana iltana Gian Marialta saapunut sanoma; herttua oli siihen mennessä alkanut varmasti uskoa, että Gonzagan suunnitelma oli rauennut tyhjiin. Hän ilmoitti, ettei hän halunnut aiheuttaa monna Valentinan linnanpäälliköksi itseään nimittävän häikäilemättömän hullun uhkaamaa verenvuodatusta, vaan lykkäsi tuonnemmaksi pommituksen, toivoen nälän sillä välin muokkaavan kapinallisen varusväen mielialaa alistuvammaksi.

Francesco luki tämän sanoman madonnan sotilaille, jotka ottivat sen vastaan riemukkaasti. Heidän luottamuksensa Francescoon kasvoi satakertaiseksi heidän saatuaan tämän todistuksen hänen kaukonäköisyytensä tarkkuudesta. Illallispöydässä oli niin ollen hilpeä seurue, ja hilpein kaikista oli herra Gonzaga, jonka yllä oli perin komea, purppuranvärinen silkkipuku niin suurimerkityksisen tilaisuuden kunniaksi.

Francesco nousi ensimmäisenä pöydästä, pyytäen monna Valentinalta lupaa mennä suorittamaan jotakin tehtävää, joka vaati hänen läsnäoloaan muureilla. Neito salli hänen mennä ja istui senjälkeen miettivänä, ei välittänyt Romeon kevyestä pakinasta eikä myöskään Petrarcan sonetista, jonka hovimies pian lauloi seurueelle. Hänen ajatuksensa kieppuivat kaikki pöydästä poistuneen miehen ympärillä. Hän oli tuskin virkkanut sanaakaan Francescolle sen huumeisen hetken jälkeen, jolloin he olivat muurilla katsoneet toistensa silmiin ja nähneet salaisuuden, jota kumpikin piilotti toiselta. Minkä tähden ei Francesco ollut tullut hänen luoksensa? kysyi hän itseltään. Ja sitten hän muisti, kuinka Gonzaga oli koko päivän ollut takertuneena hänen vierelleen, ja oivalsi myöskin, että juuri hän äkkiä omituisen ujoksi käyneenä oli kaihtanut Francescon seuraa.

Mutta kainoutta voimakkaampi oli nyt hänen halunsa olla lähellä Francescoa ja kuulla hänen ääntänsä, nähdä Francescon taaskin katsovan häneen, kuten hän oli katsonut sinä aamuna, kun hän, Valentina, peloissaan hänen tähtensä oli koettanut estää häntä vastustamasta sotilaiden raukkamaista mielihalua. Iältään kypsynyt tai kokemuksiltaan kypsyneempi nainen olisi varronnut, kunnes mies olisi tullut hänen luoksensa. Mutta herttaisessa luonnollisuudessaan Valentina ei milloinkaan etsinyt verukkeita eikä viivyttelyjuonia. Hän nousi hiljaa pöydästä ennen Gonzagan laulun päättymistä ja pujahti yhtä hiljaa pois huoneesta.

Oli kaunis ilta; ilma oli täynnä hedelmällisen maan keväistä tuoksua, ja syvän sininen taivas muistutti välkkyvää, tahdikasta kupukattoa, jonka vaaleahkossa osassa heloitti puoliympyrän muotoinen, kasvava kuu. Samanlainen oli kuu ollut silloin, muisti hän, kun hän oli sitä katsellut ajatellessaan Francescoa heidän Acquaspartassa tapahtuneen, lyhyen kohtauksensa jälkeisenä iltana. Hän oli saapunut pohjoiselle muurille, jonne Francesco oli ilmoittanut tehtäviensä häntä kutsuneen, ja tuolla hän näki miehen — ainoan muurillaolijan — nojaamassa hammasharjaiseen rintasuojukseen ja silmäilemässä Gian Marian leirin valoja. Mies oli paljain päin, ja hänen hiuksissaan kimaltelevasta kultaisesta verkosta Valentina tunsi hänet. Hiljaa tyttö hiipi hänen taaksensa.

"Haaveilemmeko täällä, herra Francesco?" kysyi hän ehdittyään hänen vierelleen, ja hänen sanoissaan soinnahti nauru.

Ritari pyörähti ympäri kuullessaan hänen äänensä ja alkoi sitten hänkin nauraa hiljaa ja iloisesti.

"Tämä on haaveellinen ilta, ja tosiaankin minä haaveilin. Mutta te hajoititte unelmani."

"Te pahoitatte mieltäni", moitti tyttö. "Varmastikin ne nimittäin olivat mieluisia, koska te päästäksenne tänne ja helliäksenne niitä erositte — meistä."

"Niin — ne olivat mieluisia", myönsi ritari. "Ja kuitenkin ne olivat hieman surullisia, mutta turhia kuten unelmat yleensä ovat. Teillä oli oikeus ne hajoittaa, sillä ne koskivat teitä."

"Minuako?" äänsi Valentina, jonka sydän alkoi sykkiä kiivaammin, niin että hänen poskilleen levisi puna, jonka salaamisesta hän kiitti yötä.

"Niin, madonna — teitä ja ensimmäistä kohtaustamme Acquaspartan metsässä. Muistatteko sitä?"

"Muistan, kyllä muistan", jupisi tyttö hellästi.

"Entä muistatteko, kuinka silloin vannoin olevani ritarinne ja aina valmis puolustajaksenne. Emme silloin aavistaneet, että saisin kaipaamani kunnian."

Valentina ei vastannut mitään; hänen ajatuksensa viipyivät siinä ensimmäisessä kohtauksessa, jota hän oli niin usein ja niin hellästi miettinyt.

"Ajattelin myöskin", virkkoi Francesco äkkiä, "tuota tuolla tasangolla olevaa miestä, Gian Mariaa, ja hänen häpeällistä piiritystään."

"Eihän — eihän teillä ole pahoja aavistuksia?" sopersi tyttö, sillä toisen sanat olivat tuottaneet hänelle pienen pettymyksen.

"Pahoja aavistuksia?"

"Sen tähden, että olette täällä kanssani, että olette sotkeutunut tähän niin sanottuun kapinaani?"

Kreivi naurahti pehmeästi katse suunnattuna alhaalla hopeisena välkkyvään veteen.

"Pahat aavistukseni kohdistuvat kaikki siihen aikaan, jolloin tämä piiritys päättyy, jolloin te ja minä olemme lähteneet kumpikin omille teillemme", vastasi Francesco rohkeasti. Nyt hän kääntyi Valentinaan päin, ja hänen äänensä soinnahti hiukan pingoittuneelta. "Mutta sen tähden, että olen täällä ohjaamassa tätä kaunista vastustusta ja antamassa teille sitä vähäistä apua, jota voin — Ei, ei; sen tähden eivät pahat aavistukset minua vaivaa. Se on mieluisin leikki, mihin sotilasurani on minut milloinkaan johtanut. Tulin Roccaleoneen tuomaan varoitussanomia; mutta pohjalla, syvällä sydämessäni, kyti toivo, että saisin esittää parempaa kuin sanantuojan osaa, että saisin jäädä luoksenne ja puuhailla niinkuin nyt puuhailen."

"Ilman teitä olisi minut tähän mennessä pakotettu antautumaan."

"Kenties olisi. Mutta niin kauan kuin minä _olen_ täällä, en usko niin käyvän. Odotan kiihkeästi uutisia Babbianosta. Jos voisin kertoa, mitä siellä on tekeillä, saattaisin ilahduttaa teitä sillä vakuutuksella, että tämä piiritys voi kestää enää ainoastaan muutamia päiviä. Gian Marian täytyy palata kotiin tai alistua menettämään valtaistuimensa. Ja jos hän sen menettää, ei setänne enää niin voimaperäisesti tue hänen kosintaansa. Teistä, madonna, täytyy tämän ajatuksen olla ilahduttava. Minusta — voi! Miksi sitä toivoisin?"

Nyt hän silmäili poispäin yöhön, mutta hänen äänensä värisi hänen rinnassaan myrskyävästä tunteesta. Valentina oli ääneti, ja kenties tämän äänettömyyden ja sen muiston rohkaisemana, mitä hän sinä aamuna oli nähnyt kuvastuvan tytön silmistä, Francesco huudahti:

"Madonna, toivoisin, että saisin raivata teille tien tuon piiritysleirin lävitse ja kantaa teidät johonkin siunattuun paikkaan, jossa ei ole hoveja eikä ruhtinaita. Mutta koska se on mahdotonta, madonna _mia_, toivoisin tätä piiritystä kestävän ikuisesti."

Ja sitten — tytön hiuksissa hiljaa henkivä yötuuliko se pilkkasi häntä kuiskauksella: "Niinhän toivoisin minäkin." Hän pyörähti tyttöön päin, hänen kätensä, ruskea ja jäntevä, laskeutui tytön norsunluunvalkoiselle, muurinkivellä lepäävälle kädelle.

"Valentina!" Francescon ääni ei ollut kuiskausta kuuluvampi, ja hänen katseensa etsi palavasti tytön poispäin käännettyjä silmiä. Ja yhtä äkkiä kuin hänen katseensa tuli oli leimahtanut, se sitten sammui. Hän veti pois kätensä neidon kädeltä, suuntasi katseensa taaskin leiriin ja mutisi katkerasti: "Antakaa anteeksi, unohtakaa, madonna, se, että hulluudessani olin liian uskalias!"

Tyttö seisoi vaiti pitkän tuokion, siirtyi sitten lähemmäksi Francescoa ja jupisi takaisin: "Entä jollen pidä sitä liian uskallettuna?"

Huoahtaen kreivi pyörähti häneen päin, ja he seisoivat hyvin lähekkäin, katsoen toisiaan silmästä silmään, tytön katse vähemmän arkailevana. Siten he pysyivät vähän aikaa. Ravistaen sitten päätänsä Francesco vastasi äärettömän murheellisesti:

"Olisi parempi, jos pitäisitte, madonna."

"Parempi? Mutta minkä tähden?"

"Sen tähden, että minä en ole herttua."

"Entä sitten?" huudahti Valentina, lisäten halveksivasti: "Tuolla istuu herttua. Oi, kuinka voisin pitää liian uskallettuina teidän suustanne niitä sanoja, jotka juuri haluaisin kuulla? Mitä merkitsee minulle aatelisarvonne? Tiedän, että olette vilpittömin ritari, ylevin herrasmies ja uljain ystävä, joka koskaan on tullut ahdistetun neidon avuksi. Unohdatteko ne perussyyt, jotka saivat minut ryhtymään tähän vastarintaan? Olen nainen enkä vaadi elämältä enempää kuin sen, mihin naisella on oikeus — enkä vähempää."

Sitten hän vaikeni; taaskin tulvahti veri hänen poskiinsa, kun hän ajatteli, kuinka nopeasti hän oli puhunut ja kuinka rohkeilta hänen sanansa olivat saattaneet kuulostaa. Hän kääntyi hieman toisaalle ja nojasi nyt rintasuojukseen, katsellen yöhön. Ja hänen niin seisoessaan kuiskasi hänen korvaansa hyvin tulinen ääni:

"Valentina, kautta sieluni, minä rakastan sinua!" Ja sitten kuiske, joka saattoi hänet miltei tuskallisen voimakkaan hurmion valtaan, äkkiä katkesi kuin tukahdutettuna. Taaskin Francescon käsi hapuili hänen kättänsä, jonka hän antoi, kuten hän olisi antanut koko elämänsä toisen suloisesta pyynnöstä, ja nyt oli soturin ääni vähemmän kiihkeä: