Part 10

Gonzaga koetti tukahduttaa tätä asiain sotkijana pitämäänsä miestä kohtaan tuntemaansa harmia ja kohdella häntä asianmukaisen kohteliaasti. Olisipa hän mennyt niinkin pitkälle, että olisi keskustellut Francescon kanssa tilanteesta — sillä häntä kiihoitti eräänlainen epäluulo ja hän halusi ovelan innokkaasti saada selville, mitkä syyt olivat oikeastaan saaneet tämän muukalaisen innostumaan Valentinan asioihin. Mutta väsyneesti, vaikka silti moitteettoman kohteliaasti Francesco torjui hänen yrityksensä ja pyysi, että Lanciotto lähetettäisiin häntä palvelemaan. Nähdessään ponnistuksensa turhiksi Gonzaga poistui entistä harmistuneempana, mutta hymyillen entistä herttaisemmin ja esiintyen entistä kohteliaammin.

Hän meni pihalle käskemään, että silta oli nostettava pystyyn, ja huomattuaan miehet erikoisen lauhkeiksi ja säyseiksi Francescolta saamansa purevan läksytyksen jälkeen hän purki heihin hänet vallannutta suunnattoman huonoa tuulta. Sitten hän vetäytyi omiin huoneisiinsa ja istui siellä linnan puutarhan puolisen ikkunan ääressä ainoina seuralaisinaan epämieluiset ajatuksensa.

Mutta pian hänen mielialansa keveni, ja hän rohkaistui, sillä hän saattoi olla sangen urhoollinen, kun vaara oli kaukana. Parasta olisi, mietti hän, jos Valentina poistuisi Roccaleonesta. Siihen hän neitoa neuvoisi ja kehoittaisi. Hän luonnollisesti lähtisi Valentinan muassa, ja siten hän voisi edistää kosiskeluaan yhtä hyvin muualla kuin täällä linnassakin. Jos taas toisaalta Valentina jäisi tänne, niin jäisi hänkin, ja jos Gian Maria tulisikin, niin mitäpä se itse asiassa merkitsisi? Kuten Francesco oli sanonut, ei piiritys voisi olla pitkäaikainen, koska Babbianon asiat olivat sekavat. Pian olisi Gian Marian pakko palata kotiinsa puolustamaan herttuakuntaansa. Jos he siis pystyisivät torjumaan häntä vähän aikaa, kävisi kaikki sittenkin hyvin. Totisesti hän oli ollut liian kerkeä masentumaan.

Hän nousi pystyyn ja ojensihe, tuntien huoletonta iloa, työnsi sitten ikkunansa auki ja kumartui sen ulkopuolelle hengittämään aamu-ilmaa. Häneltä pääsi hiljainen naurahdus. Olipa hän tosiaankin ollut hupakko kiusatessaan itseään pelolla saatuaan ensi tiedon Gian Marian tulosta. Tarkoin punniten Gian Maria tekisi hänelle palveluksen — jäivätpä he tänne tai lähtivät. Rakkaudella ei ole voimakkaampaa edistäjää kuin yhteinen vaara, ja viikko sellaisia häiriöitä, jollaisia Gian Maria todennäköisesti heille aiheuttaisi, veisi hänen kosiskeluaan eteenpäin enemmän kuin hän saattaisi toivoa saavuttavansa kuukauden kestävällä lähentelyllä rauhallisissa oloissa. Sitten Francescon muisto nostatti rypyn hänen kulmakarvojensa väliin, ja hän muisteli, kuinka mieltynyt Valentina oli ollut siihen miekkoseen kohdattuaan hänet ensi kerran Acquaspartassa ja kuinka neito sinä päivänä ratsastaessaan ei ollut nähnyt mitään muuta kuin Francesco-ritarin tummat silmät.

"Ritari Francesco, mutta mikä ja mistä?" jupisi hän itsekseen. "Pyh! Nimetön, koditon seikkailija; rehentelevä kerskuri, joka haisee verelle ja nahalle ja sopii ohjaamaan sellaista roskajoukkoa kuin Fortemanin miehiä. Mutta naisen seurassa — mitä voisi sellainen älliö saavuttaa, miten hän voisi menestyä?" Hän nauroi heräävälle mustasukkaisuudelleen pilkallisesti, ja hänen otsansa kirkastui, sillä nyt hän oli toiveikkaalla tuulella — mikä kenties johtui hänen äskeisen, vapisuttavan pelkonsa vastavaikutuksesta. "Mutta lempo vieköön", jatkoi hän muistaessaan, kuinka hämmästyttävän rohkea Francesco oli ollut linnanpihalla, "hän on väkevä kuin Herkules, ja esiintyy niin, että häntä pelätään ja totellaan. Pyh!" Hän naurahti taaskin kääntyessään ottamaan naulasta seinällä riippuvan luuttunsa. "Jonkun _condottieron_ äpäräpoika, jossa isän rehentelevään röyhkeyteen liittyy kevytmielisen äidin talonpoikaissielu. Ja minäkö pelkään sellaisen olennon hipaisevan verrattoman Valentinani sydäntä? Sellainen ajatushan osoittaa kehnoa kunnioitusta häntä kohtaan."

Ja karkoittaen Francescon mielestään hän hypisteli soittokoneen kieliä ja palaten ikkunan ääreen näpäytteli säestystä ihmeellisen suloisen ja hellän äänensä kaiuttaessa rakkauslaulua.

VIIDESTOISTA LUKU

Francescon armahtavaisuus

Monna Valentina ja hänen hovinaisensa söivät päivällistä puolenpäivän aikaan pienessä huoneessa, johon päästiin isosta salista, ja sinne pyydettiin Francesco ja Gonzaga. Seuruetta palvelivat molemmat hovipojat, kun taas veli Domenico, jonka tukeville uumenille oli vyötetty lumivalkea esiliina, toi höyryävät ruokalajit keittiöstä, jossa hän oli ne valmistanut; vilpittömän luostariasukkaan tavoin hän nimittäin oli jonkinlainen mestari valmistamaan — ja todellinen ahmatti nauttimaan — viehättäviä ruokalajeja. Keittiö oli hänestä verrattavissa jonkun vähempiarvoisen kirkon pyhättöön, ja jos hän omisti rukouskirjalle ja helminauhalle puoleksikaan niin paljon palavaa hartautta kuin padalle ja pannulle, kattilalle ja paistinvartaalle, oli pyhimyksen sädekehä varmasti hänelle taattu.

Hän toi sinä päivänä heidän eteensä päivällisen, jota parempaa ei ollut ainoankaan ruhtinaan, jollei ehkä paavin, pöydällä. Pöydässä oli laaksossa ammuttuja, tryffeleillä maustettuja sirkkusia, jotka panivat epikurolaisen Gonzagan kierittelemään silmiään, sillä hänen kitalakensa välityksellä ne muuttuivat suorastaan paratiisimaiseksi, aistilliseksi nautinnoksi. Lisäksi oli vuorenrinteellä ansaan joutunut jänis, joka oli keitetty mureaksi Malvasia-viinissä ja jonka tuoksu ja maku olivat niin herkulliset, että Gonzaga oli pahoillaan, koska oli nauttinut niin vankasti sirkkusia; oli äskettäin purosta pyydystettyjä forelleja ja niin ihana piiras, että vesi herahti suuhun. Kaikki tämä saatiin huuhdella kurkusta alas tulisella, punaisella Puglia-viinillä tai miedommalla Malvasia-viinillä, sillä linnaa muonittaessaan Gonzaga oli järjestänyt niin, ettei heidän ainakaan tarvitsisi olla janoisia.

"Piiritystä odottavaksi linnaväeksi elelette perin komeasti täällä Roccaleonessa", huomautti Francesco tämän oivallisen aterian johdosta.

Hänelle vastasi narri. Hän istui näkymättömissä lattialla kyyristyneenä erään Valentinan hovinaisen tuolia vasten, ja viimemainittu viskasi hänelle silloin tällöin palasen lautaseltaan hyvin samaan tapaan kuin olisi ruokkinut lempikoiraansa.

"Siitä saatte kiittää munkkia", virkkoi hän sammaltaen, sillä hänen suunsa oli sullottu täyteen piirasta. "Minut saa kuoltuani tuomita kadotukseen, jollen pyydä synninpäästöä häneltä. Sellaisen miehen, joka osaa näin mainiosti hoitaa ruumista, pitäisi käsitellä sielua hämmästyttävästi. Veli Domenico, teidän pitää ripittää minut auringonlaskun jälkeen."

"Sinä et minua tarvitse", vastasi munkki halveksivan vihaisesti. "Sellaisille kuin sinulle on varattu autuus — 'Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset'."

"Entä eikö sellaisille kuin teille ole varattu kirous?" sinkautti narri vastaan. "Eikö jossakin kohdassa lausuta: 'Kirotut ovat turpealihaiset, lihavat ja pyylevät ahmatit, jotka tekevät itsestään oman vatsansa jumalan'?"

Anturaisella jalallaan munkki antoi narrille salakavalan potkun.

"Ole hiljaa, sinä kyykäärme, sinä myrkkysäkki!"

Pahempaa peläten narri nousi pystyyn.

"Kavahtakaa!" kirkaisi hän kimakasti. "Ajatelkaa, munkki, että kiukku on pääsyntejä! Kavahtakaa, sanon!"

Veli Domenico hillitsi kohotettua kättänsä ja alkoi jupista latinalaisia lauseita luomien peittäessä hänen maahan luodut silmänsä. Siten Peppe pääsi pujahtamaan ovelle.

"Kuiskatkaahan, munkki, nyt korvaani, onko tuo valmistamanne paisti laitettu jäniksestä vaiko kuluneesta anturasta?"

"Jumala minulle nyt anteeksi antakoon!" karjui munkki, syöksyen häntä kohti.

"Ruuanlaittonneko? Niin, totisesti — polvillenne!" Peppe väisti iskun, kumartui ja sujahti takaisin huoneeseen. "Tekö kokki? Pyh! Te, luostarin silavatynnyri! Sirkkusenne olivat palaneet, forellinne uivat rasvassa, piiraanne —"

Millainen piiras lienee ollut, sitä seurue ei saanut tietää, sillä tulipunaisena kasvoiltaan veli Domenico karkasi narrin kimppuun ja olisi saanut hänet kiinni, jollei hän olisi sukeltanut pöydän alle Valentinan liepeiden juurelle ja rukoillut neidolta suojelusta tätä isoruhoista mielipuolta vastaan, joka piti itseään kokkina.

"Hillitkäähän vihanne, isä!" tyynnytti Valentina, nauraen kuten kaikki muutkin. "Hän vain kiusaa teitä. Sietäkää häntä äsken mainitsemanne autuuden tähden, joka on innostanut hänet ilkeyteen."

Lauhtuneena, mutta yhäti uhkaillen antaa selkäsaunan Peppelle, kun sattuisi hänelle sopivampi tilaisuus, munkki palasi taloustehtäviinsä. Pian senjälkeen noustiin pöydästä, ja Gonzagan ehdotuksesta Valentina pysähtyi juhlasaliin, antaen määräyksen, että Fortemani oli tuotava hänen eteensä tuomittavaksi. Kymmenillä tavoin heidän saavuttuaan Roccaleoneen oli Ercole rikkonut osoittamatta Gonzagalle sitä kunnioitusta, jota viimemainittu katsoi olevansa oikeutettu saamaan osakseen, ja hovimies tarttui innokkaasti tähän tilaisuuteen purkaakseen kostonhimoista mielenkarvauttaan.

Valentina pyysi myöskin Francescoa jäämään ja auttamaan heitä laajalla kokemuksellaan, mikä sanontatapa vihlaisi ilkeästi Romeo Gonzagan sydäntä. Kenties hänen tarkoituksensa oli yhtä paljon lujittaa omaa maaperäänsä kuin tyydyttää kostonhimoaan Fortemania kohtaan, kun hän lähetettyään sotilaan noutamaan vankia kääntyi lyhyesti ehdottamaan, että Ercole heti hirtettäisiin.

"Mitä hyödyttää tutkiminen ja tuomitseminen?" intoili hän. "Me kaikki näimme hänen niskuroimisensa, ja siitä ei voida määrätä muuta kuin yksi rangaistus. Joutukoon se elukka hirteen!"

"Mutta itsehän te ehdotitte tutkintoa ja tuomiota", huomautti Valentina vastaan.

"Ei, madonna. Minä ehdotin vain tuomitsemista. Vasta sen jälkeen, kun pyysitte tätä herra Francescoa avustamaan meitä, sain sen käsityksen, että tarkoituksenne on ottaa se vintiö tutkittavaksi."

"Uskoisitteko tätä herttaista Gonzagaa noin verenhimoiseksi?" kysyi Valentina Francescolta. "Oletteko te, hyvä herra, samaa mieltä hänen kanssansa siihen nähden, että kapteeni pitäisi hirttää häntä kuulematta? Pelkään teidän olevan, sillä mikäli olen nähnyt menettelytapojanne, eivät ne kallistu lempeyteen."

Gonzaga hymyili, päätellen tästä lauseesta, kuinka osuvasti Valentina arvosteli tämän muukalaisen karkeata luonnetta. Francescon vastaus oli heistä yllättävä.

"En; pidän herra Gonzagan neuvoa huonona. Osoittakaa armahtavaisuutta Fortemania kohtaan nyt, kun hän ei sitä odota! Siten teette hänestä uskollisen palvelijan. Minä tunnen hänenlaatuisensa miehet."

"Ser Francesco puhuu noin, koska hänellä ei ole sitä tuntemusta, joka meillä on", oli Gonzagan töykeä huomautus. "Meidän täytyy näyttää esimerkki, jos mielimme saada näiltä miehiltä kunnioitusta ja nöyryyttä."

"Näyttäkää sitten esimerkki armosta", ehdotti Francesco leppeästi.

"No niin, katsotaanhan", vastasi Valentina. "Minua miellyttää teidän neuvonne, herra Francesco, mutta Gonzagan sanoihin tuntuu kuitenkin sisältyvän viisautta. Vaikka tällaisessa tapauksessa mieluummin tekisin tuhmuuden kuin ottaisin ihmisen kuoleman omalletunnolleni. Mutta tuossa hän tulee, ja ainakin tutkimme hänen asiaansa. Kenties hän on nyt jo katuvainen."

Gonzaga naurahti pilkallisesti ja sijoittui Valentinan tuolin oikealle puolelle Francescon seisoessa sen vasemmalla puolen; ja sillä tavoin he kävivät tuomitsemaan Valentinan sotilaiden päällikköä.

Hänet tuotiin sisälle kahden rauta-asuisen sotilaan välissä; hänen kätensä oli sidottu selän taakse, hänen askeleensa olivat raskaat kuten pahasti pelkäävän miehen, ja hänen katseensa suuntautui odottavaan kolmikkoon jörösti, mutta kaikkein jöröimmin Francescoon, joka oli niin silmäänpistävästi aiheuttanut hänen kukistumisensa. Valentina ojensi kättänsä Gonzagaan päin ja heilautti sitä sitten hieman öykkärin suuntaan. Tätä elettä totellen Gonzaga silmäili sidottua kapteenia röyhkeästi.

"Tiedät rikoksesi, lurjus", ärjyi hän. "Onko sinulla sanottavana mitään, mikä estäisi meitä hirttämästä sinua?"

Fortemani kohotti hetkiseksi kulmakarvojaan hämmästyneenä tämän miehen tuimuudesta, jota hän oli aina pitänyt perin naismaisena. Sitten hän päästi niin ylenkatseellisen naurahduksen, että väri lehahti Gonzagan poskille.

"Viekää hänet ulos —" alkoi hän raivoissaan, mutta Valentina keskeytti hänen lauseensa, laskien kätensä hänen käsivarrelleen.

"Ei, ei, Gonzaga, menettelytapanne on ihan väärä. Sanokaa hänelle — Ei; kuulustelen häntä itse. Herra Forteinani, olette tehnyt itsenne syypääksi karkeaan rikkomukseen. Teidät ja miehenne pestasi herra Gonzaga palvelukseeni, ja teille annettiin heidän päällikkönsä kunniakas toimi, jotta johtaisitte heitä palveluksessani velvollisuuden, kuuliaisuuden ja uskollisuuden vaatimusten mukaisesti. Sensijaan te olitte alkuunpanijana tämänaamuisessa väkivaltaisessa rähäkässä, jolloin viaton ja syytön mies, joka oli vieraanani, oli vähällä joutua murhatuksi. Mitä teillä on sanomista?"

"Se, että minä en ollut alkuunpanija", puolustihe toinen jurosti.

"Se on samantekevä", vastasi Valentina, "sillä ainakin se tapahtui teidän suostumuksellanne, ja te olitte osallisena moisessa julmassa urheilussa hillitsemättä sitä, mikä selvästi oli velvollisuutenne. Vastuunalaisuus on teidän, päällikön, niskoilla."

"Armollinen neiti", selitti Fortemani, "he ovat hurjaa väkeä, mutta hyvin uskollisia".

"Uskollisia hurjuudelleen, kenties", tokaisi tyttö halveksivasti. Sitten hän pitkitti: "Muistanette, että herra Gonzagalla on jo kahdesti ennen ollut syytä nuhdella teitä. Molempina viimeisinä öinä ovat miehenne käyttäytyneet räyhäävästi minun seinieni sisällä. On juotu kovasti, on pelattu arpapeliä, ja kerran tai kahdesti on kuulunut sellaista rähinää, että olen luullut kauloja katkottavan miestenne keskuudessa. Herra Gonzaga varoitti teitä pitämään seuralaisianne paremmassa kurissa, mutta kuitenkin tänään, jolloin ei edes juopumusta ollut puolustukseksi, sattui tämä ilkeä juttu, jossa te itse olitte etumaisena miehenä."

Seurasi äänettömyys, jonka aikana Ercole seisoi pää kumarassa, ikäänkuin miettien, ja Francesco käänsi ihmettelevän katseensa tähän hentoon tyttöön, jolla oli lempeät, ruskeat silmät ja joka oli ollut niin hellä ja sääliväinen. Kummastellessaan tytön henkistä suuruutta hän ihan itsetiedottomasti viehättyi yhä enemmän.

Gonzaga, jota tämä ei lainkaan liikuttanut, silmäili Fortemania, varroten hänen vastaustaan.

"Madonna", virkkoi öykkäri vihdoin, "mitä voitte odottaa sellaiselta joukolta kuin tältä? Herra Gonzaga ei ole voinut toivoa minun värväävän kirkossakävijöitä sellaista puuhaa varten, jonka hän ilmoitti hipovan valtiopetosta. Mitä tulee heidän juoppouteensa ja heidän vähäiseen räyhäämiseensä, milläpä sotilailla ei olisi näitä vikoja? Jollei heillä niitä ole, ei heillä ole myöskään ansiopuolia. Sellainen mies, joka on säyseä rauhan aikana, on lymyilevä akka sodassa. Ja mistä muuten oli peräisin heidän juomansa viini? Se oli herra Gonzagan hankkimaa."

"Valehtelet, koira!" kivahti Gonzaga. "Minä varasin viiniä madonnan pöytää enkä sotilaita varten."

"Mutta osa siitä löysi tien heidän luokseen, mikä on hyvä, sillä vesi vatsassa tekee miehen araksi. Mitä syntiä on vähäisessä nautiskelussa, madonna?" jatkoi hän, kääntyen taaskin Valentinan puoleen. "Nämä sotilaani näyttävät, mitä ainesta he ovat, kun joudutaan mittelemään aseita. He ovat ehkä koiria — mutta verikoiria jok'ikinen heistä, ja olisivat valmiit menettämään sata henkeä teidän palveluksessanne, jos heillä olisi niitä niin monta."

"Niin, jos heillä olisi niin monta", pisti Gonzaga väliin happamesti; "mutta koska heillä ei ole enempää kuin yksi kullakin, eivät he välitä siitä luopua".

"Ei; siinä olette väärässä", huudahti Fortemani tulistuneesti. "Kun heillä vain on johtaja, kyllin voimakas pitämään heitä aisoissa, rohkaisemaan heitä ja pakottamaan heidät alistumaan, menevät he hänen käskystään mihin tahansa."

"Ja nyt", tokaisi Gonzaga kerkeästi, "johditte meidät takaisin pääasiaan. Olette osoittanut meille, että te ette ole sellainen johtaja. Olette tehnyt vieläkin pahempaa. Olette rikkonut sääntöjä vastaan, vaikka teidän ei olisi ainoastaan pitänyt noudattaa kuria, vaan pakottaa toisetkin sitä noudattamaan. Ja sentähden pitäisi teidät minun käsitykseni mukaan hirttää. Älkää enää tuhlatko aikaa häneen, madonna!" lopetti hän, kääntyen Valentinaan päin. "Asettakaamme esimerkki!"

"Mutta, madonna —" alkoi Fortemani, jonka ahavoituneet, ryppyiset kasvot kalpenivat.

Gonzaga vaimensi hänet.

"Sananne ovat turhia. Olette niskuroinut, ja niskuroimisesta on vain yksi rangaistus."

Öykkäri laski päänsä nuokuksiin, pitäen itseään menneenä miehenä, eikä osannut vastata mitään, mutta odottamattomasti Francesco vastasi hänen puolestaan.

"Madonna, tässä on neuvonantajanne väärässä. Syytös tätä miestä vastaan on väärä. Ei ole tapahtunut niskuroimista."

"Mitä?" äänsi Valentina, kääntyen kreivin puoleen. "Ei niskuroimista, niinkö sanoitte?"

"Uusi Salomo esiintyy", ivasi Gonzaga. Sitten hän kärtyisesti lisäsi: "Älkää tuhlatko sanoja hänelle! Asiamme koskee Fortemania."

"Mutta malttakaahan, hyvä Gonzaga! Hän saattaa olla oikeassa."

"Sydämenne on liian hellä", vastasi Romeo kärsimättömästi. Mutta Valentina oli nyt kääntynyt poispäin hänestä ja pyysi Francescoa selittämään tarkoituksensa selvemmin.

"Jos hän olisi nostanut kätensä teitä vastaan, madonna, tai edes herra Gonzagaa vastaan tai jos hän ei olisi totellut teistä jommankumman antamaa määräystä, niin silloin ja ainoastaan silloin saattaisi olla kysymys niskuroimisesta. Mutta hän ei ole tehnyt mitään sellaista. Hän on totta kyllä syypää palvelijani karkeaan pahoinpitelyyn, mutta se ei suinkaan ole niskuroimista, koska hän ei ollut luvannut olla uskollinen Lanciottolle."

Toiset tuijottivat häneen, ikäänkuin hän olisi puhunut syvää viisautta eikä yksinkertaisesti todennut selvää asiaa; Gonzaga oli tyrmistynyt, Fortemanin silmistä loisti heikkoa toivoa ja ihmettelyä, ja madonna nyökytti hiljaa päätänsä, mikä osoitti hänen olevan samaa mieltä. He väittelivät vielä vähän aikaa. Gonzaga esiintyi katkerasti ja kiivaasti sekä harkitsemattoman ylenkatseellisesti sekä Francescoa että Fortemania kohtaan. Mutta kreivi puolusti omaksumaansa kantaa niin päättävästi, että Valentina lopulta kohautti olkapäitänsä, tunnusti saaneensa varmuuden ja pyysi Francescoa määräämään tuomion, "Oletteko tosissanne, madonna?" lausui Francesco hämmästyneenä, samalla kun synkkä rypistys rumensi Gonzagan otsan sileyttä.

"Olen kun olenkin. Tuomitkaa hänet niinkuin katsotte parhaaksi ja oikeimmaksi, ja hänelle käy täsmälleen määräyksenne mukaan."

Francesco kääntyi puhuttelemaan sotilaita. "Päästäkää hänet siteistä, jompikumpi teistä!" komensi hän lyhyesti.

"Taidatte olla hullu", kiljaisi Gonzaga vimmoissaan, mutta hänen paha tuulensa johtui pikemminkin siitä harmista, että tämä sekaantuja oli saanut menestystä, kun taas häntä ei ollut onnistanut. "Madonna, älkää välittäkö hänestä!"

"Sallikaa asian mennä menoaan, pyydän, hyvä Gonzaga", vastasi Valentina tyynnyttävästi, ja Gonzaga, joka oli pyörtymäisillään ilkeydestä, totteli.

"Jättäkää hänet siihen ja poistukaa!" kuului Paolon seuraava käsky sotilaille, ja he lähtivät, jättäen hämmästyneen Fortemanin seisomaan yksin, kädet vapaina ja mieli arkana.

"Painakaa nyt sanani mieleenne, herra Fortemani!" kehoitti Francesco. "Teitte raukkamaisen teon, arvottoman soturille, jollaisena haluaisitte ihmisten teitä pitävän. Ja siitä on mielestäni riittävä rangaistus se, jonka saitte minun kädestäni, koska se nöyryytys, jonka teille toimitin, on järkyttänyt arvoanne seuralaistenne keskuudessa. Palatkaa nyt heidän luoksensa, voittakaa takaisin menetyksenne ja pitäkää varanne, että vastaisuudessa esiinnytte arvokkaammin! Olkoon tämä teille opiksi, herra Fortemani! Olette ollut vaarallisen likellä hirsipuuta ja olette saanut todistuksen siitä, että vaaran hetkellä miehenne ovat valmiit nostamaan kätensä teitä vastaan. Mistä se johtuu? Siitä, ettette ole pyrkinyt herättämään heissä kunnioitusta. Olette ollut liiaksi paljon heidän kumppaninsa juomingeissa ja räyhäämisessä ettekä ole arvokkaasti pysynyt heistä erillänne."

"Armollinen herra, olen saanut opetukseni" vastasi masennettu öykkäri.

"Toimikaa siis sen mukaan! Käykää jälleen käsiksi päälliköntehtäviinne ja kouluttakaa miehenne parempaan kuriin! Madonna ja herra Gonzaga unohtavat tämän jutun. Eikö niin, madonna? Eikö niin, herra Gonzaga?"

Taipuen kreivin tahtoon ja uskoen sisäistä näkemystään, joka vakuutti hänelle, että Francesco menetteli viisaasti, mikä hänen tarkoituksensa lieneekään ollut, Valentina antoi Fortemanille kreivin pyytämän vakuutuksen, ja Gonzagan oli pakko nurkuen noudattaa hänen esimerkkiään.

Fortemani kumarsi syvään; hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen raajansa vapisivat pahemmin kuin pelkokaan oli pannut ne vapisemaan. Hän asteli Valentinan eteen, laskeutui toiselle polvelleen ja suuteli nöyrästi hänen hameensa lievettä.

"Laupeuttanne, madonna, ei teidän tarvitse katua. Palvelen teitä kuolemaani saakka, armollinen neiti, ja teitä, armollinen herra." Viimeisiä sanoja lausuessaan hän kohotti katseensa Francescon rauhallisiin kasvoihin. Sitten hän vilkaisemattakaan pettyneeseen Gonzagaan nousi pystyyn, kumarsi taaskin — ihan kuin hovimies — ja poistui.

Oven sulkeutuminen oli Gonzagalle merkki alkaa syytää katkeria moitteita Francescoa vastaan, mutta Valentina vaimensi hänen moitteensa.

"Olette suunniltanne, Gonzaga", huudahti hän. "Kaikki, mitä on tehty, on tapahtunut minun suostumuksellani. En epäile menettelyn viisautta."

"Ettekö? Jumala suokoon, ettei teidän koskaan tarvitse sitä epäillä. Mutta se mies ei saa rauhaa, ennenkuin on kostanut meille."

"Herra Gonzaga", huomautti Francesco verrattoman kohteliaasti, "olen vanhempi mies kuin te ja olen kenties nähnyt enemmän sotaa ja enemmän sellaisia miehiä. Sen öykkärin kaikesta räikeästä kerskailusta ja rehentelystä huolimatta hänessä piilee jonkun verran uljuutta, ja hänessä on myöskin jonkun verran oikeudentuntoa. Tänään hän sai armoa, ja aika osoittaa, kuinka oikeassa olin antaessani madonnan nimessä hänelle anteeksi. Sanon teille, hyvä herra, ettei monna Valentinalla ole missään uskollisempaa palvelijaa kuin hänestä nyt todennäköisesti tulee."

"Minä uskon sen, herra Francesco. Olenpa varma, että menettelynne oli viisauden sanelema."

Gonzaga pureksi huultansa.

"Lienen väärässä", virkkoi hän nyreän myöntävästi. "Ja toivon, että niin on."

KUUDESTOISTA LUKU

Gonzaga riisuu naamarinsa

Rocccaleonen neljä vankkaa ulkomuuria oli järjestetty laajaksi neliöksi, jonka alasta varsinainen linna valtasi ainoastaan puolet. Toinen puoli, jonka pituussuunta oli pohjoisesta etelään, oli puutarhana ja jaettu kolmeen pengermään. Korkein niistä oli pelkkä lehtokuja eteläisen muurin juurella, ja sitä kattoi päästä päähän ulottuva viiniköynnösristikko, jonka iän mustuttamia tankoja kannattivat neliskulmaiset, karkeasti hakatut graniittipylväät.

Jyrkät graniittiportaat, joiden vanhojen kivien väliraot olivat ruohottuneet ja joiden alapäässä oli kaksi makaavaa leijonaa, johtivat keskiselle pengermälle, jota nimitettiin ylemmäksi puutarhaksi. Tämän jakoi kahtia jättiläiskokoisten puksipuiden reunustama käytävä, joka vei alimmalle pengermälle ja joka oli kaunopuheisena todistuksena tämän vanhan puutarhan iästä. Tähän käytävään ei auringonvaloa milloinkaan päässyt tunkeutumaan enempää kuin joku varkain pujahtanut säde, ja kuumimpina kesäisinä päivinä vallitsi sen vihreässä hämyssä miellyttävä viileys. Sen kummallakin puolella levisi ruusutarha, joka kuitenkin nyt oltuaan viime aikoina hoitamatta oli rehevän rikkaruohon vallassa.

Näistä kolmesta pengermästä kolmas ja alavin, joka oli pitempi ja leveämpi kuin kumpikaan ylemmistä, oli pelkkä tasainen nurmikko, jota reunustivat akasiat ja plataanit ja jonka äärimmäisestä sopukasta lähtevät koukertelevat, rautaisilla käsinojilla varustetut kiviportaat veivät suoraan Leijonan tornin ja Aquilan kreivin majapaikan vastassa olevalle korokkeelle.

Tällä vihreällä nurmikolla Valentina hovinaisineen ja -poikineen kulutti iltaansa keilapelissä, ja heidän kömpelyytensä tässä leikissä, johon he eivät olleet tottuneet, antoi aihetta katselevan Pepen hyväntuuliselle naljailulle ja heidän itsensä vielä hilpeämmälle naurulle.

Myöskin Fortemani oli siellä, ikäänkuin ei olisikaan sattunut aamuista selkkausta, joka hänen — siltä melkein näytti — oli täytynyt unohtaa, niin tyyni ja huoleton hän oli. Hän oli sellaisia miehiä, joihin häpeä ei koskaan osu kovin syvälle, ja hän pöyhisteli hilpeästi naisten joukossa, muljautellen hurjia silmiään luodessaan heihin vietteleviä katseita ja heilautellen koreata uutta vaippaansa ylimyksellisen ylpeästi — siinä autuaallisessa varmuudessa, ettei se heilauttelemisesta repeisi, kuten ne vaipat, joihin tylyt olosuhteet olivat viime aikoina hänet totuttaneet — ja rehennellen kuin kukko tunkiolla.

Mutta hänen saamansa opetus ei todennäköisesti yhtä helposti joutuisi unohduksiin. Sen hedelmiä saattoikin jo nähdä, sillä hänen miehensä käyttäytyivät säännöllisemmin, ja neljä heistä oli pertuska olalla vahdissa linnan muureilla. He olivat hänen palatessaan heidän pariinsa sinkautelleet hänelle pistosanoja ja pilkallisia viittauksia hänen kylpyynsä, mutta muutamilla erinomaisesti tähdätyillä iskuilla hän oli pakottanut meluisimmat vaikenemaan ja olemaan nöyrempiä. Hän oli puhunut heille repivän uhkaavasti ja antanut määräyksiä, joiden noudattamista hän vaati, jollei tottelematon halunnut joutua tekemisiin hänen kanssansa.

Hän olikin muuttunut mies, ja kun hänen seuralaisensa sinä iltana olivat juoneet hänen mielestään kylliksi eivätkä välittäneet hänestä hänen käskiessään heitä lakkaamaan ja paneutumaan makuulle, meni hän etsimään monna Valentinaa. Hän tapasi neidon istumassa ruokasalin ikkunakomerossa ja keskustelemassa Francescon ja Gonzagan kanssa. He olivat olleet siellä illallisesta saakka pohtimassa, olisiko viisainta lähteä vaiko jäädä paikoilleen, paeta vaiko pysyä lujana ottamassa vastaan Gian Mariaa. Heidän neuvottelunsa keskeytti nyt Ercole valituksineen.

Valentina lähetti Gonzagan hillitsemään miehiä, mikä menettely sai Fortemanin salavihkaa naurahtamaan pilkallisesti. Keikari lähti riemuissaan tästä luottamustehtävästä, joka osoitti, ettei hänen komennuskykynsä ollut mitenkään kärsinyt tytön verratessa häntä rehentelevään Francescoon. Mutta hänen ylpeytensä johti hänet karvaaseen lankeemukseen.

Miehet laskivat pilaa hänen nuhteistaan, ja kun hän jäljitteli Francescon menettelyä, puhutellen heitä jyrkän tuimasti sekä sättien heitä elukoiksi ja sioiksi, erottivat he hänen tuimuutensa väärän soinnun, joka muistutti oikeata sävyä yhtä vähän kuin lyijyn kilinä muistuttaa hopean helinää. He syytivät hänelle ivallisia herjauksia, matkivat hänen tenoriääntänsä, jonka kiihtymys oli tehnyt kimakaksi, ja käskivät hänen mennä hypistelemään luuttua naisensa huviksi ja jättää miesten puuhat miesten huoleksi.

Hänen suuttumuksensa äityi, ja he menettivät malttinsa; aluksi he olivat näytelleet hampaitaan nauraessaan, nyt he alkoivat paljastella niitä äristessään. Silloin hänen tuimuutensa häipyi. Hän pujahti Fortemanin ohitse, joka seisoi kylmänä ja halveksivana ovella tarkkailemassa odottamaansa epäonnistumista, ja palasi posket hehkuvia madonna Valentinan luo, syytäen katkeria sanoja.

Tyttö säikähti Gonzagan oman häpeänsä peittämiseksi liioittelemaa kertomusta. Francesco istui rauhallisena, naputellen ikkunalautaa ja silmäillen alhaalla lepäävää, kuutamoista puutarhaa eikä sanalla eikä merkillä vihjannut, että häntä saattaisi onnistaa, vaikka Romeon yritys oli rauennut tyhjiin. Vihdoin Valentina kääntyi hänen puoleensa.

"Voisitteko te —?" alkoi hän, mutta pysähtyi sitten katseensa siirtyessä takaisin Gonzagaan; hän ei tahtonut enää haavoittaa miehen jo ennestään arkaa ylpeyttä. Heti Fransesco nousi pystyyn.

"Voisinhan koettaa", virkkoi hän rauhallisesti, "vaikka herra Gonzagan epäonnistuminen ei jätäkään minulle paljoa toivomisen varaa. Mutta hän on kuitenkin ehkä taittanut kärjen heidän varmuudeltaan, joten minulla niin ollen on edessäni helpompi tehtävä. Minä koetan, madonna." Ja sen sanottuaan hän lähti.

"Hänelle se onnistuu, Gonzaga", sanoi Valentina hänen poistuttuaan. "Hän on soturi ja tietää, millaisiin sanoihin ne miekkoset eivät pysty vastaamaan."

"Toivotan hänelle onnea yrityksessään", ärähti Gonzaga, jonka kauniit kasvot nyt olivat kalpeat nyreydestä. "Mutta olen valmis lyömään vetoa, että hänen ponnistuksensa raukeavat tyhjiin."

Mutta Valentina hylkäsi tarjouksen, jonka harkitsemattomuus tuli paremmin kuin todetuksi, kun Francesco noin kymmenen minuutin kuluttua astui jälleen sisälle yhtä järkkymättömän rauhallisena kuin lähtiessään.

"He ovat nyt hiljaa, madonna", ilmoitti hän.

Valentina katsahti häneen kysyvästi. "Miten saitte sen suoritetuksi?" tiedusti hän.

"Olihan siinä vähä vaikeutta", vastasi hän, "mutta ei kovin paljoa". Hänen katseensa siirtyi Gonzagaan, ja hän hymyili. "Herra Gonzaga on heille liian pehmeä. Hän on liian aito hovimies turvautuakseen siihen häikäilemättömyyteen, joka on välttämätön, kun ollaan tekemisissä raakimusten kanssa. Teidän ei pitäisi kaihtaa käymästä heihin käsiksi", kehoitti hän keikaria ihan vakavissaan ilman ivan häivettäkään. Eikä Gonzaga sellaista epäillytkään.

"Minäkö tahraisin käteni käymällä kiinni moiseen roskajoukkoon?" huudahti hän kauhistuneesta "Ennemmin kuolisin."

"Tai sitten pian senjälkeen", kirskui Peppe, joka oli tullut sisälle kenenkään huomaamatta. "_Patrona mia_, teidän olisi sietänyt nähdä tämä ritari", jatkoi hän, astuen likemmäksi. "Niin, Roland ei ollut puolittainkaan niin raivoisa kuin hän, kun hän seisoi miesten edessä, selittäen kuinka kurjia he olivat, ja käskien heidän paneutua makuulle, ennenkuin hän ajaisi heidät vuoteeseen luudanvarrella."

"No, menivätkö he?" kysyi Valentina.

"Eivät aluksi", kertoi narri. "He olivat juoneet kylliksi ollakseen kovin rohkeita, ja muuan hyvin juopunut oli kylliksi uskalias karatakseen hänen kimppuunsa. Mutta herra Francesco iski hänet maahan omin käsin, huusi Fortemania ja käski pistää miehen koppiin selvenemään. Jäämättä sitten edes katsomaan, että hänen määräyksiänsä noudatetaan, hän marssi pois varmana siitä, ettei muuta enää tarvittu. Eikä muuta tarvittukaan. Miehet nousivat pöydästä, jupisten kirouksen tai pari kenties — mutta ei niin äänekkäästi, että se olisi kuulunut Fortemanin korviin — ja laittautuivat makuulle."

Valentina katsoi taaskin Francescoon ihailevasti ja puhui hänen rohkeudestaan kiittävästi. Kreivi torjui hänen kehumisensa ansaitsemattomana; mutta tyttö jatkoi itsepintaisesti:

"Olette nähnyt paljon sodankäyntiä, herra Francesco", lausui hän puolittain kysyvästi, puolittain välttävästi.

"Niin, kyllä, madonna."

Ja tällöin vääntelehtivä Gonzaga havaitsi saaneensa tilaisuuden.

"En muista kuulleeni nimeänne, hyvä herra", murahti hän.

Francesco puolittain kääntyi häneen päin, ja vaikka hänen aivonsa työskentelivätkin salamannopeasti, olivat hänen kasvonsa huolettoman levolliset. Hänestä ei ollut viisasta ilmaista, kuka hän oli, sillä kaikkien Sforza-suvun yhteydessä olevien henkilöiden täytyi herättää epäluottamusta Valentinassa. Tiedettiin Aquilan kreivin olevan Gian Marian läheisen suosikin, eikä tieto hänen äkillisestä kukistumisestaan ja karkoituksestaan ollut voinut ehtiä Guidobaldon veljentyttären korviin, joka oli karannut Urbinosta, ennenkuin se sanoma oli sinne saapunut. Hänen nimensä virittäisi epäluuloja, ja kaikkia kertomuksia epäsuosiosta ja maanpaosta pidettäisiin urkkijalle sopivina naamioimisyrityksinä. Olihan tämä kiiltävän pehmeä, myrkyllinen Gonzaga, johon Valentina luotti, kuiskimassa salakavalasti hänen korvaansa.

"Nimeni", virkkoi hän rauhallisesti, "on, kuten olen maininnut, Francesco".

"Mutta onhan teillä toinenkin nimi?" sanoi Valentina, jota uteliaisuus kiihoitti kysymään.

"Niin, kyllä, mutta niin läheisesti edelliseen liittyvä, että sitä tuskin kannattaa toistaa. Olen Francesco Franceschi, harhaileva ritari."

"Ja aito sellainen, kuten tiedän." Valentina hymyili hänelle niin suloisesti, että Gonzaga vimmastui.

"En ole ennen kuullut sitä nimeä", jupisi hän, lisäten; "Isänne oli —?"

"Toskanalainen herrasmies."

"Mutta hän ei ollut hovissa?" huomautti Romeo.

"Kyllä; kyllä hän oli hovissa."

Sitten Gonzaga tokaisi kavalan hävyttömästi, mikä nostatti veren Francescon poskille, vaikka se ei siveäajatuksisesta Valentinasta merkinnyt mitään: "Ahaa! Mutta äitinne siis —"

"Piti rajat tiukemmin kuin teidän äitinne", tuli terävä vastaus, ja pimeästä kuuluva narrin naurunpurskahdus lisäsi sen sapettavuutta.