Part 12

"Niin", ähkyi Gonzaga. "Jumalan nimessä älkää enää virkkako mitään! Muutoin tuhoatte meidät toivottomasti."

"Madonna", lausui herttua piittaamatta enää Francescosta, "myönnän teille neljäkolmatta tuntia päättääksenne toiminnastanne. Näette, että tuolla tuodaan tykkejä leiriin. Huomenna herättyänne huomaatte, että nuo tykit on tähdätty muurejanne kohti. Toistaiseksi on puhuttu kylliksi. Saanko puhua pari sanaa herra Gonzagalle ennen poistumistani?"

"Kunhan vain poistutte, saatte puhua pari sanaa kenelle tahansa haluatte", vastasi Valentina halveksivasti. Ja siirtyen sivuun hän viittasi Gonzagaa menemään pykälälle, jonka hän jätti tyhjäksi.

"Olen valmis vannomaan, että se sipsutteleva ilveilijä jo tutisee pelosta ajatellessaan, mitä on tulossa", rehenteli herttua. "Ja ehkä pelko opastaa häntä järjen tielle. Herra Gonzaga!" huusi hän, korottaen ääntänsä. "Koska luulen Roccaleonen miesten olevan teidän palveluksessanne, kehoitan teitä käskemään heitä laskemaan alas tuon nostosillan, ja Guidobaldon samoin kuin omassa nimessäni lupaan heille täyden anteeksiannon ja koskemattomuuden — lukuunottamatta tuota vierellänne seisovaa vintiötä. Mutta jos sotilaanne vastustavat minua, lupaan teille, että kun olen murskannut Roccaleonen raunioiksi, en säästä teistä kaikista ainoatakaan miestä."

Gonzaga vapisi kuin haavanlehti; hänen äänensä salpaantui, eikä hän vastannut mitään. Sitten Francesco uudelleen nojautui eteenpäin.

"Olemme kuulleet ehtonne", vastasi hän, "emmekä arvattavasti niistä välitä. Älkää tuhlatko koko päivää turhiin uhkauksiin!"

"Hyvä herra, ehtoni eivät olleet teitä varten. En tunne teitä; en puhunut teille enkä siedä teidän puhuvan minulle."

"Jos viivytte siellä vielä tuokion", uhkasi ritarin värähtelevä ääni, "niin huomaatte, että teitä puhutellaan yhteislaukauksella pyssyistä. Hoi, miehet!" komensi hän, kääntyen luikkaamaan olemattomalle joukolle, jonka piti olla puutarhan alemmilla varustuksilla, hänestä vasemmalla. "Pyssymiehet luukuille! Virittäkää sytyttimenne! Valmiit! Nyt, herra herttua, menettekö tiehenne vai täytyykö meidän puhaltaa teidät pois?" Herttuan vastauksena oli sarja sadattelevia uhkauksia siitä, miten hän kohtelisi puhuttelijaansa, kun saisi viimemainitun käsiinsä.

"Tähdätkää!" karjaisi ritari olemattomille pyssymiehilleen, minkä jälkeen herttua hiiskumatta enää sanaakaan käänsi hevosensa ja ratsasti pois häpeällisen hätäisesti torvensoittajan seuratessa ihan hänen kinterillään, samalla kun heidän takanaan kajahti Francescon pilkallinen naurunpurskahdus.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Kavallus

"Herra", valitti Gonzaga heidän laskeutuessaan muurilta, "lopuksi te toimitatte meidät kaikki hirteen. Oliko se sopiva tapa puhutella ruhtinasta?"

Valentina rypisti otsaansa sille, että keikari rohkeni moittia hänen ritariaan. Mutta Francesco ainoastaan nauroi.

"Kautta pyhän Paavalin! Miten olisi minun mielestänne pitänyt häntä puhutella?" tiedusti hän. "Olisiko minun pitänyt mairitella häntä — moista tolvanaa? Olisiko minun pitänyt anoa häneltä armoa ja hunajaisin sanoin pyytää häntä olemaan kärsivällinen oikullista naista kohtaan? Älkäähän toki, herra Gonzaga; me kyllä tästä selviydymme; sitä ei maksa epäillä."

"Herra Gonzagan rohkeus näyttää olevan senlaatuinen, että se vähenee sitä mukaa kuin sen tarve lisääntyy", virkkoi Valentina.

"Te sekoitatte rohkeuden, madonna, tyhmään hurjapäisyyteen", vastasi hovimies. "Ehkä opitte sen ymmärtämään, kun turmio teitä kohtaa."

Pian he saivat tietää, ettei tällainen mielipide ollut ainoastaan Gonzagalla, sillä heidän ehdittyään pihalle työntyi heidän eleensä vanttera mies-hylkiö, jolla oli mustat kulmakarvat ja jonka nimi oli Cappoccio.

"Muutama sana teille, herra Gonzaga, ja teille, herra Ercole." Hänen esiintymisestään uhkui röyhkeätä hävyttömyyttä, ja koko seurue seisahtui. Francesco ja Valentina kääntyivät niihin kahteen mieheen päin, joita hän puhutteli, ja odottivat kuullakseen, mitä hänellä saattoi olla sanomista heille. "Silloin, kun astuin palvelukseenne, selitettiin minulle, että jouduin puuhaan, josta koituisi minulle vain vähä vaaraa. Minulle ilmoitettiin, ettei otaksuttavasti lainkaan taisteltaisi, ja jos taisteltaisiinkin, niin sattuisi vain kahakka herttuan miesten kanssa. Samoin vakuutitte myöskin tovereilleni."

"Teittekö tosiaankin niin?" kysyi Valentina, sekaantuen puheeseen ja osoittaen kysymyksensä Fortemanille, jolle Cappoccion sanat olivat tarkoitetut.

"Tein, madonna", tunnusti Ercole. "Mutta siinä luotin herra Gonzagan vakuutukseen."

"Sallitteko", jatkoi tyttö, kääntyen Gonzagan puoleen, "värvätä miehet sellaisen sopimuksen pohjalla?"

"Sensuuntainen oli välipuhe, madonna", oli keikarin pakko myöntää.

Valentina silmäili häntä tuokion hämmästyneenä. Vihdoin hän lausui:

"Herra Gonzaga, taidan alkaa tuntea teidät."

Mutta Cappoccio, jonka mieltä ei lainkaan kiinnittänyt se, missä määrin Valentina tunsi hovimiestä, puhkesi kiihkeästi puhumaan:

"Nyt kuulimme tämän uuden linnanpäällikön ja hänen korkeutensa Babbianon herttuan välisen keskustelun. Kuulimme tarjotut ehdot ja sen, että hän hylkäsi ne, ja olen tullut ilmoittamaan teille, herra Ercole, ja teille, herra Gonzaga, että minä puolestani en halua jäädä tänne päästäkseni hirteen, kun Roccaleone joutuu Gian Marian käsiin. Ja monet kumppaneistani ovat samaa mieltä."

Valentina katsoi miehen rypistyneihin, päättäväisiin kasvoihin, ja ensi kertaa hiipi pelko hänen sydämeensä, kuvastuen hänen kasvoistaan. Hän puolittain kääntyi Gonzagaan päin purkaakseen häneen jonkun verran mielensä katkeruutta — sillä keikari oli hänestä syypää — mutta taaskin tuli Francesco pelastamaan.

"Hävetkää, Cappoccio, esiintyessänne noin raukkamaisesti! Ovatko sellaiset sopivia sanoja piiritetyn ja pahasti kiusatun naisen korviin, pelkuri?"

"En ole pelkuri", vastasi mies käheästi kasvojensa punastuessa Francescon purevasta ivasta. "Avoimella kentällä olen valmis antautumaan vaaraan ja taistelemaan minkä asian puolesta tahansa, kunhan minulle vain maksetaan. Mutta tämä ei ole minun alaani — tämä kuoleman odottaminen ansaan joutuneen rotan tavoin."

Francesco katsoi värähtämättä häntä silmiin hetkisen ja vilkaisi sitten muihin miehiin, joita oli kymmenkunta — itse asiassa kaikki ne, joita hänen määräämänsä tehtävät eivät pitäneet muualla. He vetelehtivät Cappoccion takana pelkkänä korvana kuullakseen kaikki, mitä sanottiin, ja heidän kasvonsa osoittivat selvästi, että heidän tunteensa kävivät samaan suuntaan kuin heidän puhemiehensäkin.

"Ja tekö sotilas, Cappoccio?" pilkkasi Francesco. "Sanonko teille, missä suhteessa Fortemani menetteli väärin pestatessaan teidät? Hän teki väärin siinä, ettei hän pestannut teitä kokin apulaiseksi linnan keittiöön."

"Herra ritari!"

"Pyh! Korotatteko ääntänne minulle? Luuletteko, että olen samanlainen kuin te, älliö, säikähtääkseni ääniä — vaikka ne olisivat kuinka kaameita?"

"Minä en ole säikähtänyt ääniä."

"Ettekö? Minkä tähden sitten kaikki tämä touhu muutamista Babbianon herttuan meille sinkoamista tyhjistä uhkauksista? Jos todella olisitte sotilas, jollaisena haluaisitte meidän teitä pitävän, niin tulisitteko tänne sanomaan: 'En tahdo kuolla sillä tai sillä tavalla.' Tunnustakaa olevanne kerskuri väittäessänne olevanne valmis kuolemaan avoimella kentällä!"

"En! En ole kerskuri."

"Jos siis olette valmis kuolemaan tuolla kentällä, niin miksi ette sitten täällä sisällä? Merkitseekö kuolevalle mitään, missä kuolema hänet kohtaa? Mutta rauhoittukaa, nainen!" lisäsi hän nauraen ja niin kovasti, että muutkin sen kuulivat, "teidän ei tarvitse kuolla, ei täällä eikä tuolla."

"Kun Roccaleone antautuu —"

"Se ei antaudu", jyräytti Francesco.

"No niin, sitten — kun se vallataan —"

"Eikä sitä vallatakaan", intti linnanpäällikkö niin varmasti, että se herätti varmuutta muissakin. "Jos Gian Marialla olisi rajattomasti aikaa käytettävissään, saattaisi hän nälällä pakottaa meidät alistumaan. Mutta hänellä ei ole. Hänen omia rajojaan uhkaa vihollinen, ja muutamien päivien — korkeintaan viikon — kuluttua hänen on pakko poistua täältä puolustamaan kruunuaan."

"Sitä suurempi syy on hänellä käyttää jyrkkiä keinoja ja pommittaa meitä, kuten hän uhkaa", vastasi Cappoccio älykkäästi, mutta hyvin sellaiseen sävyyn kuin olisi odottanut toisen kumoavan hänen perustelunsa. Ja jos Francesco ei voinutkaan sitä kumota, osasi hän ainakin väittää sitä vastaan.

"Älkää sitä uskoko!" huudahti hän nauraen pilkallisesti. "Sanon teille, ettei Gian Maria ikinä uskalla sellaista. Ja jos niin tekisi, ovatko nämä muurit sellaiset, että murenevat muutamista tykinlaukauksista? Hän saattaisi yrittää hyökätä; mutta minun ei tarvitse vakuuttaa sotilaalle, että kaksikymmentä vankkaa ja päättäväistä miestä, jollaisen uskon teidän olevan kaikista raukkamaisista sanoistanne huolimatta, pystyisi puolustamaan näin lujaa paikkaa kuin tämä on kaksikymmentä kertaa niin lukuisaa armeijaa vastaan kuin Gian Marialla on muassaan. Ja jos muuten luulette minun puhuvan teille enemmän kuin uskon, pyydän teitä muistamaan, miten Gian Marian uhkaus minuun koskee. Olen vain sotilas kuten tekin, ja sama vaara, joka uhkaa teitä, uhkaa minuakin. Näettekö minussa minkäänlaisia empimisen merkkejä, minkäänlaisia merkkejä siitä, että epäilisin lopputulosta, tai pelkoa nuorasta, joka ei kosketa kaulaani sen enempää kuin teidänkään kaulaanne? Kas niin, Cappoccio! Vähemmän armollinen linnanpäällikkö olisi hirtättänyt teidät sanojenne tähden — sillä ne haiskahtavat kapinalta. Mutta minä olen seisonut väittelemässä kanssanne, koska minulla ei ole varaa menettää urhoollista miestä, sellaista, jollaiseksi te osoittaudutte. Älkää enää hiiskuko mitään epäilyksistänne! Ne ovat arvottomia. Olkaa urhea ja päättäväinen! Saatte runsaan palkkion, kun pettyneen herttuan on pakko lakkauttaa tämä piiritys."

Hän kääntyi odottamatta Cappoccion vastausta, jättäen miehen seisomaan nolostuneena ja posket punehtuneina poistumisuhkauksensa aiheuttamasta häpeästä, ja saattoi Valentinan rauhallisesti pihan poikki ja portaita myöten saliin.

Hän ei milloinkaan, se oli hänen tapansa, osoittanut epäilevänsä sitä, että hänen määräyksiään noudatettaisiin, mutta tässä tilaisuudessa salin ovi oli tuskin ehtinyt sulkeutua heidän jälkeensä, kun hän jyrkästi pyörähti jäljessä tulevaan Ercoleen päin.

"Ottakaa pyssy", käski hän nopeasti, "ja palvelijani Lanciotto mukaanne! Jos nuo koirat vielä osoittautuvat kapinallisiksi, ampukaa jokaista, joka yrittää portille — ampukaa kuolettavasti — ja lähettäkää minulle sana! Mutta ennen kaikkea, Ercole, varokaa, etteivät he näe teitä eivätkä epäile teidän olevan läheisyydessä! Se turmelisi koko sen vaikutuksen, joka sanoillani ehkä on ollut." Murheellisen kalpeakasvoinen Valentina loi ruskeista silmistään häneen katseen, joka vihloi tarkkailevaa Gonzagaa.

"Tarvitsin täällä miestä", virkkoi hän, "ja taivas varmaankin teidät lähetti avukseni. Mutta luuletteko", kysyi hän, silmäillen kreiviä tarkasti nähdäkseen, näkyisikö hänen kasvoissaan ehkä epäilyksen merkkejä, "miesten rauhoittuneen?"

"Olen siitä varma, madonna. Mutta silmissännehän kimaltelee kyyneliä, ja — kautta sieluni! — ei ole mitään syytä itkeä."

"Olen sittenkin vain nainen", vastasi Valentina, hymyillen hänelle, "ja niinpä olen altis lankeamaan naiselliseen heikkouteen. Näytti siltä kuin olisi loppu tosiaankin ollut äsken käsissä. Se olisi ollut ilman teitä. Jos miehet tekisivät kapinan —"

"He eivät sitä tee, niin kauan kuin minä olen täällä", vakuutti Francesco rauhoittavan varmasti. Ja täysin luottaen tähän aitoon ritariinsa lähti tyttö etsimään seuranaisiaan rauhoittaakseen kaiken levottomuuden, jonka saaliiksi he ehkä olivat joutuneet.

Francesco meni riisumaan varuksiaan ja Gonzaga hengittämään raitista ilmaa muureilla sydän perin sapekkaana. Hänen vihansa sotkijaa kohtaan oli nyt mitätön verrattuna hänen Valentinaa kohtaan tuntemaansa raivoon, joka oli saanut alkunsa siitä, että hän oli sitä käsittämättä ihmetellyt, kuinka neito saattoi pitää tätä karkeata, rehentelevää kerskuria parempana kuin häntä, verratonta Gonzagaa. Ja hänen kävellessään keskipäiväisen taivaan alla, muistui hänen mieleensä se Francescon vakuutus, etteivät sotilaat kapinoisi, ja hän huomasi perin kiihkeästi toivovansa heidän sittenkin kapinoivan, jollei muun vuoksi, niin sen tähden, että Valentina oivaltaisi, kuinka harhautunut hän oli luottaessaan tuohon suurisuiseen kerskuriin. Sitten hän — katkeruuden yhä äityessä — ajatteli omia uljaita suunnitelmiaan, Valentinaa kohtaan tuntemaansa rakkautta ja sitä, kuinka varma hän oli ollut vastarakkaudesta, ennenkuin tämä häiritsijä oli tullut heidän pariinsa. Hän naurahti katkeran ivallisesti, kun hänen mieleensä palasi se ajatus, että Valentina piti Francescoa parempana kuin häntä.

No niin, siten saattoi olla nyt — nyt, kun aika oli sotainen ja tämä Francesco loisti parhaiten sotapuuhissa. Mutta millainen kumppani tämä _sbirro_ olisi rauhan aikana? Olisiko hänellä Gonzagan älyä, viehättävyyttä, kauneutta? Olosuhteet, siitä hänestä näytti, olivat tässä syypäät, ja hartaasti hän sadatteli niitä olosuhteita. Toisenlaisessa ympäristössä ei Valentina, siitä hän oli varma, olisi luonut katsettakaan Francescoon hänen, Gonzagan, ollessa lähellä; ja jos hän muisti heidän ensimmäistä kohtaustaan Acquaspartassa, kiroili hän taaskin olosuhteita, jotka olivat laittaneet ritarin sellaiseen tilaan, että se vetosi naisen luontoon kuuluvaan hellyyteen.

Varmasti uskoen olevansa oikeassa hän mietti, että jos Francesco ei olisi tullut Roccaleoneen, hän saattaisi nyt olla avioliitossa Valentinan kanssa; ja jos he kerran olisivat vihityt, voisi hän laskea nostosillan alas ja marssia pois Roccaleonesta varmana siitä, ettei Gian Maria haluaisi ottaa vaimokseen hänen leskeään, ja yhtä varmasti luottaen siihenkin, että Guidohaldo — joka sydämeltään oli hyväntahtoinen ja lempeä ruhtinas — tyytyisi sallimaan kaiken tapahtuneen jäädä silleen, koska Gonzagan hirttämisellä ei saavutettaisi mitään muuta kuin se, että hänen veljentyttärensä jäisi leskeksi. Tällaiset kauniit päätelmät ne olivat houkutelleet hänet tähän harkitsemattomaan yritykseen, ja hän uskoi, että hänen toiveensa olisivat toteutuneet ilman Francescon sekaantumista.

Hän seisoi, katsellen telttojen täplittämää tasankoa synkän raivon ja synkän epätoivon pimentäessä toukokuisen aamun päivänpaisteen kauneuden, ja silloin hänen päähänsä pälkähti, eikö hänen, koska hänen vanhoista suunnitelmistaan ei ollut mitään toivomista, olisi viisasta keskittää huomionsa uusiin, jotka ainakin pelastaisivat hänen kaulansa hirttosilmukasta. Hän näet uskoi varmasti, että kävipä muille miten tahansa, hänen oma kohtalonsa oli ratkaistu, sortuipa Roccaleone tai ei. Oli muistettava se hänelle raskauttava seikka, että koko juttu oli hänen alkuunpanemansa, eikä hän voisi odottaa armoa Gian Marialta eikä Guidobaldolta.

Ja nyt sen ajatuksen äkillisyys, että hänen pitäisi pelastaa itsensä tästä epätoivoisen uhkaavasta vaarasta, tyydytti häntä. Hetkisen hän seisoi ihan hiljaa; sitten hän vilkaisi ympärilleen, ikäänkuin peläten jonkun väijyvän urkkijan mahdollisesti lukevan hänen kasvoistaan hänen sydämessään äkkiä virinneen ilkeän aikomuksen. Nopeasti se versoi ja pukeutui varmempaan muotoon, samalla kun sen heijastus nyt näkyi hänen sileillä, kauniilla kasvoillaan ja rumensi niitä uskomattomasti. Hän vetäytyi kauemmaksi seinämästä ja asteli kerran tai pari edestakaisin varustuksilla toinen käsi selän takana, toinen kohotettuna tukemaan hänen nuokkuvaa leukaansa. Siten hän hautoi aatoksiaan vähän aikaa. Luotuaan sitten vielä salavihkaisen katseen ympärilleen hän meni luoteiseen torniin ja astui asevarastoon. Siellä hän penkoi, kunnes löysi kynän, mustetta ja paperia, joita etsi, ja oven ollessa selkosen selällään — jotta hän paremmin kuulisi lähestyvien askelten äänen — hän alkoi kuumeisesti kirjoittaa. Se oli pian tehty, ja hän nousi pystyyn, heiluttaen arkkia kuivatakseen musteen. Sitten hän vielä kerran luki sen lävitse; hän oli kirjoittanut seuraavaa:

"Minä pystyn yllyttämään varusväen kapinaan ja avaamaan Roccaleonen portit. Siten linna heti joutuu käsiinne, ja te saatte todistuksen siitä, kuinka vähän myötätuntoni on tämän Monna Valentinan kapinan puolella. Millaiset ehdot tarjoatte minulle, jos teen sen? Vastatkaa minulle heti ja käyttäkää samaa keinoa kuin minäkin käytän, mutta älkää lähettäkö vastaustanne, jos näyttäydyn varustuksilla.

ROMEO GONZAGA."

Hän taivutti paperin kokoon ja kirjoitti sen toiselle puolelle päällekirjoituksen: "Hänen Korkeudelleen Babbianon Mahtavalle Herttualle." Avattuaan sitten ison lippaan hän penkoi sen sisältöä tuokion ja otti sieltä vihdoin kaaripyssyn nuolen. Sen varren ympärille hän sitoi kirjeensä. Seinältä hän sitten otti varsijousen ja sopesta kiertovehkeen sen jännittämiseksi. Jalka jalustimessa hän pingoitti jänteen ja sijoitti vasaman paikalleen.

Nyt hän sulki oven, meni ikkunan ääreen, joka oli melkein pelkkä ampumarako ja vei kaaripyssynsä olalleen. Tähdättyään huolellisesti herttuallista telttaa kohti hän laukaisi. Hän tarkkasi nuolen lentoa ja melkein värähti ylpeydestä ampumataitonsa vuoksi nähdessään sen osuvan telttaan, johon se oli tähdätty, ja pudistavan kangasseinää.

Heti syntyi siellä liikettä. Miehiä juoksi paikalle, toisia tuli esille teltasta, ja viimemainittujen joukossa Gonzaga tunsi Gian Marian ja Guidobaldon hahmot.

Nuoli luovutettiin Babbianon herttualle, joka loi katseen linnan muureille ja katosi jälleen telttaan.

Gonzaga poistui tähystyspaikaltaan ja avasi tornin oven, joten hän saattoi silmäillä auringonpaisteisia varustuksia pitkin niiden pituutta. Palattuaan ikkunansa ääreen hän maltittomasti vartosi vastausta. Eikä hänen kauan tarvinnut olla maltittomana. Noin kymmenen minuutin kuluttua Gian Maria ilmestyi jälleen, kutsui luoksensa jousimiehen, antoi hänelle jotakin ja viittasi kädellään Roccaleonea kohti. Gonzaga meni ovelle ja jäi seisomaan, pidättäen hengitystään. Jos hän olisi erottanut vähäisimmänkin merkin jonkun lähestymisestä, olisi hän näyttäytynyt, ja siten kirjeensä ohjeen mukaisesti varoittanut jousimiestä ampumasta nuoltansa. Mutta kaikki oli hiljaa, ja niinpä Gonzaga pysyi paikallaan, kunnes jotakin vilahti linnun lailla hänen näköpiirissään, kolahti terävästi takaseinään ja putosi kilahtaen varustuksen leveille kiville. Tuokion kuluttua oli Gian Marian vastaus hänen käsissään.

Nopeasti hän kiersi sen irti nuolesta, joka sen oli tuonut, ja pudotti nuolen nurkkaan. Avattuaan sitten kirjeen hän luki sen nojautuneena muurinhammasta vasten.

"Jos keksitte keinon luovuttaaksenne Roccaleonen heti käsiini, olen teille kiitollinen ja lupaan teille täydellisen anteeksiannon osallisuudestanne Monna Valentinan kapinaan sekä lisäksi tuhat kultaflorinia.

GIAN MARIA."

Hänen lukiessaan leimahti hänen silmiinsä riemuinen välke. Gian Marian ehdot olivat kovin auliit. Hän hyväksyisi ne, ja Valentina oivaltaisi liian myöhään, millaiseen katkenneeseen ruokoon hän oli nojannut luottaessaan herra Francescoon. Pelastaisiko Francesco hänet nyt, kuten hän niin suurisuisesti kerskaili? Eikö tosiaankaan syntyisi kapinaa, kuten hän oli niin itsevarmasti ennustanut? Gonzaga hihitti pahanilkisesti itsekseen. Valentina saisi opetuksen, ja Gian Marian vaimona ollessaan hän kenties katuisi sitä, että oli kohdellut Romeo Gonzagaa sillä tavoin.

Hän naurahti hiljaa itsekseen. Sitten hän äkkiä jähmettyi ja tunsi ihonsa menevän kanannahalle. Hänen takaansa kuului hiipiviä askelia.

Hän rypisti herttuan kirjeen kädessään ja hetken levottomuudessa tipautti sen muurin toiselle puolelle. Turhaan koettaen saada rauhallisiksi kasvonpiirteitään, joita hyytävä pelko nyt rumensi, hän kääntyi katsomaan, kuka tulija oli.

Hänen takanaan seisoi Peppe juhlalliset silmät oudon tarkkaavasti suunnattuina Gonzagan kasvoihin.

"Etsitkö minua?" kysäisi Romeo, ja hänen äänensä värinä sopi huonosti hänen röyhkeyteensä.

Narri kumarsi omituisesti.

"Monna Valentina haluaa teitä seuraansa puutarhaan, teidän korkea-arvoisuutenne."

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Salahanke ja vastajuoni

Peppen kerkeä silmä oli havainnut Gonzagan rypistävän ja pudottavan paperin samoin kuin hän oli pannut merkille Gonzagan hätäytyneen ilmeen, ja hänen epäluulonsa olivat heränneet. Hän oli luonnostaan tiedusteluhaluinen, ja kokemus oli hänelle opettanut, että sen tietäminen, mitä ihmiset koettivat salata, oli tavallisesti juuri kaikkein tärkeintä. Niin ollen narri, sittenkun Gonzaga oli noudattanut Valentinan kutsua ja poistunut, tirkisteli tarkasti muurin toiselle puolelle.

Aluksi hän ei nähnyt mitään ja aikoi pettyneenä päätellä, että Gonzagan viskaama esine oli kadonnut suojakaivannossa kohisevaan veteen. Mutta äkkiä hän huomasi rypistetyn paperipallon, joka oli ulkonevalla kivellä kuohuvan virran partaalla ja jonka ihme näytti estäneen putoamasta veteen. Tyydytyksekseen hän pani merkille, että se oli noin kolmen metrin päässä suoraan nostosillan vieressä olevan sivuportin alapuolella.

Salaa, sillä Peppen tapana ei ollut ottaa ihmisiä uskotuikseen, jos sen suinkin saattoi välttää, hän hankki nuorakiepun. Laskeuduttuaan alas ja hiljaa avattuaan sivuportin hän sitoi köyden toisen pään kiinni ja laski toisen pään veteen äärimmäisen varovasti, jotta ei sysäisi sillä paperia ja siten menettäisi sitä.

Varmistuttuaan taaskin, ettei häntä kukaan tarkkaillut, hän laskeutui köyttä myöten alas, siirrellen apinan tavoin käsiään vuorotellen ja nojaten jalkojaan karkeapintaiseen graniittimuuriin. Hieman heiluttamalla köyttä hän sitten pääsi likemmäksi rypistettyä palloa ja kurottautumalla niin rajusti, että oli suistumaisillaan jokeen, hän sieppasi paperin ja vei sen hampaittensa väliin. Siirrellen taaskin käsiään vuorotellen hän kapusi takaisin sivuportille vimmaisen hätäisesti, sillä hän ei pelännyt ainoastaan linnan vahtisotilaiden, vaan myöskin piirittäjäin leirissä olevien tähyilijäin mahdollisesti huomaavan hänet. Sinne päästyään hän oli riemuissaan siitä, ettei kukaan ollut häntä nähnyt, ja tunsi halveksumista niiden miesten valppautta kohtaan, joiden olisi pitänyt hänet havaita.

Hiljaa suljettuaan pikku portin, lukittuaan sen ja työnnettyään kiinni sen sekä ylä- että alareunassa olevat telkeet hän kävi vahtihuoneessa, jonka hän tapasi tyhjänä, panemassa avaimen paikalleen, sille varattuun naulaan. Senjälkeen hän salaperäinen kirje kädessään pinkaisi pihan ylitse ja talouspuolelle vievän eteishuoneen lävitse eikä pysähtynyt ennenkuin keittiössä, jossa veli Domenico paistoi sinä aamuna teurastamansa lampaan lapaa. Nyt, piirityksen alettua, ei nimittäin enää saatu kaloja purosta eikä jäniksiä eikä sirkkusia ympäristöltä.

Munkki sadatteli narria voimaperäisesti, kuten hänen tapansa oli kaikissa tilaisuuksissa, sillä hän ei suinkaan ollut liian pyhä kammotakseen lievempimuotoisia kirouksia. Mutta Peppellä ei tällä kertaa ollut purevaa vastausta valmiina, mikä sai dominikaanin tiedustamaan, oliko narri sairas.

Välittämättä hänestä mitään narri levitti ja silitti rypistyneen paperin takan viereisessä sopessa. Luettuaan sen hän vihelsi ja työnsi sen sitten eriskummaisen ihokkaansa povelle. "Mikä sinua vaivaa?" kysyi munkki. "Mikä sinulla oli kädessäsi?"

"Munkinaivoista valmistettavan ruokalajin ohje. Perin harvinainen herkku, jonka siihen tarvittavien ainesten niukkuus tekee kalliiksi." Ja sen vastauksen säväytettyään Peppe katosi, jättäen munkin silmiin häijyn ilmeen ja kielelle lausumattoman kirouksen.

Narri meni kirjeineen suoraa päätä Aquilan kreivin puheille. Luettuaan sen Francesco kyseli häneltä tarkoin, miten se hänen tietojensa mukaan oli joutunut Gonzagan haltuun. Muuten ne rivit eivät suinkaan tehneet häntä levottomaksi, kuten Peppe oli odottanut, vaan näyttivät herättävän hänessä tyydytystä ja varmuutta.

"Hän lupaa tuhat kultaflorinia", jupisi hän, "Gonzagan vapauden ja suosion lisäksi. Enpä siis puhunut muuta kuin totta vakuuttaessani miehille Gian Marian vain turhanpäiten uhkailevan meitä pommituksella. Pidä tämä asia salassa, Peppe!"

"Mutta pidättehän silmällä herra Gonzagaa?" huomautti narri.

"Häntäkö? No, mutta mitä varten se olisi tarpeen? Et kai luule häntä niin halvaksi, että tämä tarjous saattaisi hänet kiusaukseen?"

Peppe katsahti ylöspäin, ja hänen isoilla, kujeellisilla kasvoillaan oli ovelan epäilyn ilme. "Ettekö usko hänen pyytäneen sitä?"

"Häpeä toki sellaista ajatusta! Herra Gonzaga saattaa olla tyhjänpäiväinen luutunhypistelijä, arka pelkuri; mutta kavaltaja —! Ja pettää monna Valentina! Ei, ei."

Mutta narri ei suinkaan rauhoittunut. Hän oli tuntenut herra Gonzagan kauemmin, ja hänen tarkka silmänsä oli jo ammoin nähnyt, mikä keikari oikeastaan oli miehiään. Francesco sai halveksuen sivuuttaa sen ajatuksen, että Romeo olisi kavaltaja; Peppe vaanisi hovimiestä varjon tavoin. Niin hän tekikin sen päivän loppuosan, pysytellen Gonzagan läheisyydessä ikäänkuin olisi häntä hellästi rakastanut ja salavihkaa pitäen silmällä miehen käytöstä. Hän ei kuitenkaan huomannut mitään sellaista, mikä olisi vahvistanut hänen epäluulojaan, paitsi hovimiehen hajamielistä juroutta.

Sinä iltana Gonzaga illallispöydässä valitti hammassärkyä ja poistui Valentinan luvalla pöydästä ihan aterian alussa. Peppe nousi seuratakseen häntä, mutta hänen ennätettyään ovelle tarttui hänen luonnollinen vihamiehensä, munkki — aina innokkaana tekemään tyhjäksi hänen aikeensa, milloin vain voi — hänen niskaansa ja viskasi hänet muilta mutkitta takaisin huoneeseen.

"Vaivaako sinuakin hammassärky, kelvoton?" ärähti _frate_. "Jää sinä vain tänne avukseni palvelemaan seuruetta!"

"Sallikaa minun mennä, hyvä veli Domenico!" kuiskasi narri niin vakavasti, että munkki jätti hänen tiensä avoimeksi. Mutta nyt käski Valentina hänen jäädä heidän seuraansa, ja niin oli hänen tilaisuutensa mennyt.

Hän liikkui huoneessa narriksi kovin alakuloisena ja nyrpeänä, eikä hänellä ollut pistosanoja kenellekään, sillä hänen ajatuksensa kohdistuivat kaikki Gonzagaan ja kavallukseen, jota hän varmasti uskoi keikarin hautovan. Mutta uskollisena Francescolle, joka istui ihan huolettomana, ja haluamatta tehdä Valentinaa levottomaksi hän nieli huulilleen pyrkivän varoituksen, koettaen vakuuttaa itselleen, että hänen pelkonsa ehkä johtui liiallisista epäluuloista. Jos hän olisi tiennyt, kuinka perusteelliset ne todella olivat, olisi hän saattanut hillitä itseään vähemmän.

Sillä aikaa, kun hän jörösti liikkui huoneessa, auttaen veli Domenicoa järjestelemään ruoka-astioita ja lautasia, käveli Gonzaga pohjoisella muurilla Cappoccion vierellä, joka oli siellä vahdissa.

Hänen asiansa ei vaatinut suurta valtioviisautta, eikä Gonzaga sitä paljoa käyttänytkään. Mutkattomasti hän lausui Cappocciolle, että viimemainittu kumppaneineen oli sallinut Francescon liukkaan kielen pettää heidät sinä aamuna ja etteivät Francescon heille antamat vakuutukset ansainneet järkevän miehen harkintaa.

"Sanon teille, Cappoccio", lopetti hän, "että tänne jääminen ja tämän toivottoman vastustuksen jatkaminen maksaa sen, että menetätte kurjat henkenne pyövelin käsissä. Kuten näette, olen avomielinen teitä kohtaan."

Siitä huolimatta, että se, mitä Gonzaga puhui, saattoi hyvin sopia hänen omiin hautomiinsa ajatuksiin, Cappoccio oli luonteeltaan epäluuloinen, ja hänen epäluulonsa kuiskivat hänelle nyt, että Gonzagaa kannusti joku tarkoitus, jota hän ei osannut arvata.

Hän seisahtui, nojasi molemmin käsin pertuskaansa ja koetti erottaa hovimiehen piirteitä nousevan kuun himmeässä valossa.

"Tarkoitatteko", tiedusti hän, ja hänen ääntänsä väritti se hämmästys, jota Gonzagan omituinen puhe oli hänessä herättänyt, "että teimme typerästi kuunnellessamme herra Francescoa ja että tekisimme viisaammin, jos marssisimme pois Roccaleonesta?"

"Kyllä; juuri sitä tarkoitan."

"Mutta minkätähden", tiukkasi mies yhä hämmästyneempänä, "kehoitatte _te_ meitä sellaiseen menettelyyn?"

"Sen tähden, Cappoccio", kuului uskottavalta kuulostava vastaus, "että minut kuten teidätkin houkuteltiin tähän puuhaan salakavalilla vääristelyillä. Samaa, mitä vakuutin Fortemanille ja minkä perusteella hän pestasi teidät palvelukseensa, oli vakuutettu minullekin. En suostunut sellaiseen kuolemaan kuin se on, joka täällä meitä odottaa, ja myönnän teille suoraan, ettei se minua miellytä."

"Alan ymmärtää", jupisi Cappoccio, huojuttaen viisaan näköisesti päätänsä, ja hänen sävynsä ja esiintymisensä olivat ovelan röyhkeät. "Kun lähdemme Roccaleonesta, tulette te mukaamme."

Gonzaga nyökkäsi.

"Mutta minkä tähden ette puhu kaikesta tästä Fortemanille?" tiedusti Cappoccio, yhäti epäillen.

"Fortemanille!" kertasi Gonzaga. "Hitto vieköön, en puhukaan! Se mies on tuon hyväpuheisen Francesco-veijarin lumoissa. Hän ei suinkaan ole suuttunut siltä miekkoselta saamastaan kohtelusta, vaan seuraa häntä ja tottelee hänen jokaista sanaansa, mokomakin raukkamainen koira."

Taaskin Cappoccio koetti tarkastaa Gonzagan kasvoja, mutta valaistus oli hämärä.

"Oletteko minua kohtaan vilpitön?" kysyi hän. "Vai piileekö joku syvempi tarkoitus sen toivomuksenne takana, että kapinoisimme neitiä vastaan?"

"Hyvä ystävä", vastasi Gonzaga, "odottakaa vain siihen saakka, kunnes Gian Marian airut tulee saamaan vastausta huomenaamulla. Silloin kuulette uudelleen, mitä ehtoja teille tarjotaan pelastaaksenne henkenne. Mutta kun kuulette teitä uhattavan hirttonuoralla ja teilausrattaalla, miettikää, mitä menettelyä teidän olisi viisainta noudattaa! Kysytte, mikä tarkoitus minua kannustaa. Olen jo ilmoittanut teille — sillä olen teitä kohtaan avoin kuin kirkas päivä — että minua innostaa tarkoitus pelastaa oma kaulani. Eikö siinä ole tarkoitusta kylliksi?"

Sellaisen ymmärtämyksen nauru, joka olisi saanut paremman miehen tulistumaan harmista, oli hänen saamansa vastaus.

"Niin, kyllä; siinä on enemmän kuin kylliksi. Huomenna siis kumppanini ja minä marssimme pois Roccaleonesta. Luottakaa siihen!"

"Mutta älkää te uskoko minun sanaani! Odottakaa, kunnes airut tulee taaskin! Älkää tehkö mitään, ennenkuin olette kuulleet hänen tuomansa ehdot!"

"Emme toki, varmasti emme."

"Älkääkä ilmaisko kumppaneillenne, että tämä ehdotus on lähtöisin minulta!"

"En, en. Pidän sen salassa", lupasi lurjus, nauraen loukkaavasti, nosti pertuskan olalleen ja lähti jälleen astelemaan vahtipaikallaan.

Gonzaga meni makuulle. Hänen mielessään riehui raju riemu, koska hän oli niin taidokkaasti suunnitellut Valentinan turmion, mutta hän ei halunnut enää sinä iltana joutua neidon seuraan.

Mutta kun airut seuraavana aamuna taaskin töräytti torveaan linnan muurien juurella, oli Gonzaga mukana monna Valentinaa saattavassa pienessä ryhmässä. Aquilan kreivi oli valvomassa työtä, johon hän oli määrännyt kymmenkunta miestä. Hyvin touhuisesti ja niin meluisesti kuin mahdollista — millä Francescon tarkoitus oli vaikuttaa airueen — he vierittivät esille neljä pientä ja kolme isompikaliberista tykkiä ja sijoittivat ne niin, että ne näyttivät uhkaavilta muurinharjan pykälissä.

Tarkkaillessaan ja ohjaillessaan miesten puuhaa hän piti korvansa avoinna, kuunnellen airuen sanomaa, ja kuuli viimemainitun uudelleen sanelevan varusväelle tarjotut antautumisehdot sekä sen uhkauksen, että jokainen linnan muureilla oleva mies hirtettäisiin, jos he pakottaisivat herttuan nujertamaan heidät asevoimalla. Hän lopetti tiedotuksensa ilmoittamalla Gian Marian äärimmäisessä lempeydessään myöntävän heille vielä puoli tuntia miettimisaikaa, jonka kuluessa he saisivat päättää menettelystään. Jos he sen ajan loputtua vielä olisivat uppiniskaisia, alkaisi pommitus. Sellaisen sanoman oli Gonzaga uudessa, nuolen viemässä kirjeessään kehoittanut Gian Mariaa lähettämään.