Part 2

Tämä valtava luikkaus, jota seurasi kavioiden jyminä, pani lähestyvät palkkasotilaat pysähtymään; kuului Masuccion ääni, joka kehoitti heitä pysymään lujina, laskeutumaan polvilleen ja torjumaan hyökkäyksen keihäillään ja kiroillen vakuutti heille, että heidän vastassaan oli vain puolikymmentä miestä. Mutta vuoriston kaiku oli pettävä, eikä alaspäin kiitävä kaviontöminä kuulostanut johtuvan puolestakymmenestä ratsastajasta, vaan kokonaisesta rykmentistä. Masuccion sadatuksista huolimatta etumaiset kääntyivät, ja samalla hetkellä olivat ratsastajat heidän niskassaan, heidän seassaan ja päällänsä, kuten valtava tulva, josta Ferrabraccio oli puhunut.

Kymmenkunta sveitsiläistä sortui maahan heti hyökkäyksen alussa, ja toiset kymmenen, jotka oli paiskattu syrjään ja suistuneet jyrkänteen reunalta, olivat puolitiessä laakson pohjalle, ennenkuin ratsujoukko kohtasi vastarintaa. Masuccion jäljelläolevat miehet koettivat reippaasti hillitä tätä ihmiskoskea nyt, kun huomasivat kuinka vähäinen heidän vastustajainsa lukumäärä oli. He saivat peitsensä toimimaan, ja muutamia minuutteja riehui taistelu kuurnana kapealla tiellä. Ilman täyttivät teräksen kirskuna ja kalahtelu ihmisjalkojen ja hevosenkavioiden töminä sekä haavoittuneiden kirkaisut ja kiroukset.

Aina etumaisena Aquilan kreivi otteli vimmaisesti. Eikä hän taistellut ainoastaan miekallaan, mutta samalla myöskin ratsullaan. Karautettuaan hevosensa pystyyn takajaloilleen hän aina käänsi sitä ja antoi sen laskeutua sellaiselle kohdalle, jossa sitä vähimmin odotettiin, sivallellen samalla ympärilleen miekallaan. Turhaan yrittivät sveitsiläiset kaataa hänen ratsuaan piikeillään: hänen liikkeensä olivat niin vikkelät ja raivokkaat, että ennenkuin he ehtivät toteuttaa aiettaan, hän oli sitä miettivien kimpussa, pakottaen heidät nahkaansa pelastaakseen hajaantumaan pois ulottuvilta.

Tällä hurjalla tavalla hän raivasi itselleen tietä, ja onni suosi häntä niin hyvin, että ne iskut, joita hänen ohitse kiitäessään huimasti tähdättiin häneen, menivät kaukaa hänen sivuitseen. Vihdoin hän oli melkein tyyten selviytynyt ahdingosta, ja hänen edessään oli enää ainoastaan kolme miestä. Taaskin hänen ratsunsa kohosi, takajaloilleen, korskuen ja huitoen ilmaa kavioillaan kissan tavoin, ja kaksi hänen edessään olevista kolmesta palkkasotilaasta pakeni silmittömästi syrjään. Mutta kolmas oli rohkeampaa ainesta, laskeutui toisen polvensa varaan ja suuntasi piikkinsä hevosen vatsaa kohti. Francesco yritti vimmaisesti pelastaa kimon, joka oli niin uljaasti häntä palvellut, mutta se oli liian myöhäistä. Se laskeutui maahan ja syöksyi sitä odottavaan peitseen. Kamalasti parahtaen hevonen vaipui surmaajansa päälle, rusentaen hänet valtavan painonsa alle ja singoten ratsastajansa eteenpäin maahan. Silmänräpäyksessä hän oli pystyssä ja pyörähti ympäri siitä huolimatta, että hän oli puolittain huumaantunut putouksesta ja heikkona verenvuodosta, sillä hän oli saanut peitsenpiston hartioihinsa — mitä hän taistelun kuumuudessa ei siihen saakka ollut huomannut. Hänen kimppuunsa riensi kaksi palkkasoturia, samat kaksi, jotka viimeiseksi olivat väistyneet hänen tieltänsä. Hän terästäytyi heitä torjumaan, arvellen viimeisen hetkensä tosiaankin koittaneen, mutta samassa Fanfulla degli Arcipreti, joka oli seurannut hänen kintereillään tungoksen lävitse, nyt karkasi takaapäin hänen ahdistajainsa kimppuun ja ratsasti heidät kumoon. Kreivin vierellä hän seisautti hevosensa ja ojensi kättänsä. "Nouskaa taakseni, teidän ylhäisyytenne!" kehoitti hän. "Ei ole aikaa", vastasi Francesco, joka havaitsi viiden tai kuuden hahmon kiiruhtavan heitä kohti. "Pysyttelen kiinni jalustinhihnassanne, tällä tavoin. Nyt kannustakaa!" Ja odottamatta, että Fanfulla tottelisi, hän sivalsi miekkansa lappeella iskun ratsun lautasille, ja hevonen ponnahti eteenpäin. Siten he nyt jatkoivat vaarallista laskeutumista. Fanfulla ratsastaen ja kreivi puolittain juosten, puolittain riippuen hänen jalustimessaan. Kun he vihdoin olivat taivaltaneet lähes kilometrin sillä tavoin ja matkanteko oli käynyt helpommaksi, pysähtyivät he, jotta kreivi voisi nousta kumppaninsa taakse ratsun selkään, ja heidän nyt ratsastaessaan eteenpäin maltillisempaa vauhtia Francesco oivalsi, että hän ja Fanfulla olivat ainoat, jotka olivat tulleet lävitse äskeisestä ilkeästä paikasta. Uljas Ferrabraccio, satojen tiukkojen ottelujen sankari, oli sortunut siihen maineettomaan kohtaloon, jota hän puolittain leikillään oli ennustanut itselleen. Hänen ratsunsa oli pettänyt hänet heti hyökkäyksen alussa, pillastunut, ja vaikka hän koettikin hillitä sitä, pyörtänyt sivulle, kunnes se oli menettänyt jalansijansa ja sekä mies että eläin olivat suistuneet kallion reunalta. Amerinin oli Fanfulla nähnyt kaatuvan, kun taas muut kaksi, joilta molemmilta oli ratsut surmattu, epäilemättä olivat Masuccion vankeina.

Noin viiden kilometrin päässä Sant' Angelosta Fanfullan väsynyt hevonen kahlasi Metauron poikki, ja niin he yön toisella tunnilla saapuivat Urbinon alueelle, jossa he sillä kertaa saattoivat katsoa olevansa turvassa kaikelta takaa-ajolta.

KOLMAS LUKU

Säkkinen kaulanauha ja kirjava asu

Narri ja munkki olivat joutuneet riitaan, ja — mainittakoon se munkin häpeäksi ja narrin kunniaksi — heidän kiistansa aihe oli nainen. Ja kun munkki oli huomannut, ettei hän mitenkään kyennyt pitämään narrille puoliaan sanoilla, ja kun hänen vartalonsa ja raajansa olivat yhtä pulleat ja vankat kuin toinen oli näivettynyt ja rujomuotoinen, oli hän temmannut jalastaan anturakenkänsä voidakseen sillä ajaa perustelunsa kyllin tehokkaasti ilveilijän kalloon. Silloin oli narri perin arkana olentona livistänyt suinpäin pakoon puiden lomitse.

Juostessaan, narri kun oli, pää käännettynä taaksepäin nähdäkseen, seurasiko tuo kelpo isä häntä, hän ei lainkaan havainnut puolittain sanajalkojen piilottamana loikovaa olentoa eikä ehkä olisi aavistanutkaan siellä olevan ketään, jollei hän makaajan yli harpatessaan olisi kompastunut ja kellojen kilistessä kellahtanut käyrälle nenälleen.

Hän nousi istumaan ähkyen, mihin kirouksella vastasi mies, jonka kupeeseen hän oli kuopaissut liitävillä jaloillaan. Molemmat silmäilivät toisiaan ällistyneinä, toinen lisäksi kiukustuneena, toinen säikähtyneenä.

"Olkoon heräämisenne hyvä, jalo herra!" lausui narri kohteliaasti; sillä herättämänsä miehen ilmeestä ja koosta hän päätteli kohteliaisuuden häntä ehkä parhaiten auttavan.

Toinen tähysti häntä uteliaasti, mikä olikin luonnollista, sillä oudommannäköistä olentoa olisi ollut vaikea löytää Italiasta.

Hän oli kyssäselkäinen, vajamittainen, hentoraajainen: hänen yllänsä oli ihokas ja housut, päässänsä hiippa, jonka toinen puoli oli musta, toinen tulipunainen, kun taas hänen olkapäillensä riippui samasta hiipasta — joka tiukasti kehysti hänen rumia, pieniä kasvojaan — liuskainen kaulus, ja sen jokaiseen kärkeen oli kiinnitetty pieni, hopeinen kello, joka välkkyi auringonpaisteessa ja kilisi hänen liikkuessaan. Tuuheiden kulmakarvojen alta säestivät kirkkaat, pöllömäisen etäällä toisistaan olevat silmät hänen suunnattoman suunsa pahankurisen leikillistä sävyä.

"Kirous sinulle ja sille, joka sinut lähetti!" oli hänen saamansa vastatervehdys. Sitten mies hillitsi kiukkunsa ja purskahti nauramaan nähtyään ilveilijän silmiin välähtäneen pelokkaan ilmeen.

"Pyydän anteeksi — pyydän sitä mitä nöyrimmästi, teidän ylhäisyytenne", rukoili narri yhäti peloissaan. "Minua ajettiin takaa."

"Ajettiin takaa?" kertasi toinen, jonka äänessä soinnahti äkkiä heränneen levottomuuden häive. "Entä suvaitsetko ilmaista, kuka ajoi?"

"Itse piru, naamioituneena dominikaaniveljen järeään ruhoon ja hahmoon."

"Lasketko pilaa?" tuli äkäinen kysymys.

"Pilaako? Jos olisitte saanut hänen ilkeän anturansa olkapäittenne väliin, kuten minä sain, niin ymmärtäisitte, kuinka vähän mieleni tekee laskea leikkiä."

"No, vastaa minulle suoraan, jos sinulla on kylliksi älyä siihen", tiukkasi toinen äänensä käydessä yhä äkäisemmäksi, "onko täällä munkki läheisyydessä!"

"Niin, kyllä täällä on ‒ tuhotkoon hänet kauhea rutto! väijymässä tuolla pensaikossa. Hän on liian lihava juoksemaan: muutoin olisitte nähnyt hänet kintereilläni puettuna noihin kostavan vihan tamineihin, jotka ovat taistelevan kirkon tunnusmerkki."

"Mene noutamaan hänet tänne!" kuului lyhyt vastaus.

"_Gesú!_" ähkäisi narri ihan tosissaan säikähtyneenä. "Enpä menekään hänen likelleen, ennenkuin hänen kiukkunsa jäähtyy en, vaikka suomisitte minua ja lahjoisitte minua Pyhän Pietarin perinnöllä."

Mies kääntyi toisaalle kärsimättömästi ja huusi kovemmin olkansa ylitse:

"Fanfulla!" Ja hetkisen kuluttua hän luikkasi uudelleen: "Hohoi, Fanfulla!"

"Olen täällä, teidän ylhäisyytenne", vastasi ääni heidän oikealla puolellaan kasvavasta pensaikosta, ja melkein heti nousi pystyyn sen katveeseen nukkumaan laskeutunut perin komea-asuinen nuori mies, kiertäen heidän luoksensa. Narrin nähdessään hän seisahtui tätä tarkastamaan, samalla kun narri samalla tavoin vastasi kohteliaisuuteen hämmästyneenä ja uteliaana. Sillä siitä huolimatta, että Fanfullan asu oli kärsinyt edellisen illan temmellyksessä, oli se sittenkin hyvin upea, ja hänen päässänsä olevaan samettilakkiin oli kiedottu jalokivinauha. Mutta narriin ei niin voimakkaasti tehonnut hänen pukunsa komeus kuin se seikka, että niin silminnähtävästi ylhäinen henkilö käytti sellaista nimitystä ja esiintyi niin nöyrän kunnioittavasti puhutellessaan tätä vaatimattomassa asussa olevaa miestä, johon hän oli kompastunut. Sitten hänen katseensa siirtyi jälleen kyynärpäänsä varassa loikovaan mieheen, ja nyt hän huomasi kultaverkon, johon muukalaisen tukka oli laitettu ja jollaisia alhainen rahvas ei suinkaan yleisesti käyttänyt. Hänen pienten, kiiluvien silmiensä huomio kääntyi kokonaan hänen edessään oleviin kasvoihin, ja äkkiä leimahti niihin tuntemuksen välke. Hänen kasvoissaan tapahtui muutos, ja joskin ne olivat olleet eriskummaiset, muuttuivat ne vieläkin eriskummaisemmiksi pikaisesti saadessaan kunnioituksen ilmeen.

"Aquilan kreivi!" mutisi hän, kapsahtaen pystyyn.

Tuskin hän oli ehtinyt oikaista vartensa suoraksi, kuu hänen olkapäähänsä tarttui käsi, ja Fanfullan tikari välkkyi hänen ällistyneiden silmiensä edessä.

"Vanno käsi tämän ristillä, ettet milloinkaan hiisku hänen ylhäisyytensä täälläolosta! Muutoin saat sen kärjen typerään sydämeesi."

"Vannon, vannon!" huusi narri pelokkaan hätäisesti käsi tikarin kahvalla, jonka Fanfulla nyt ojensi häntä kohti.

"Nouda nyt pappi, kelpo narri!" kehoitti kreivi, hymyillen kyssäselän äkilliselle pelolle. "Sinun ei tarvitse pelätä meitä ollenkaan."

Ilveilijän poistuttua suorittamaan asiaansa Francesco kääntyi kumppaninsa puoleen.

"Fanfulla, olette kovin varovainen", virkkoi hän huolettomasti hymyillen. "Mitä väliä sillä olisi, jos minut tunnettaisiin?"

"En soisi sen tapahtuvan kuningaskunnan hinnastakaan teidän ollessanne niin likellä Sant' Angeloa. Me kuusi viimeöisen kohtauksen osanottajaa olemme tuomitut — ne meistä, jotka eivät ole vielä kuolleet. Minä ja Lodi, jollei hän joutunut kiinni, saatamme pelastautua pakenemalla. Babbianon alueelle en enää koskaan laske jalkaani, niin kauan kuin Gian Maria on herttua, jollen ole kyllästynyt tähän maailmaan. Mutta seitsemännestä — teistä itsestänne ei salaisuus ole voinut tulla ilmi, kuten kuulitte Lodin vannovan. Mutta jos hänen korkeutensa kuulisi teidän olleen näillä tienoin ja minun seurassani, saattaisi epäluulo johtaa hänet hankkimaan asiasta selvyyden."

"Niin! Entä sitten?"

"Sitten?" kertasi toinen, silmäillen Francescoa hämmästyneenä. "Niin, sitten raukeaisivat ne toiveet, jotka olemme teihin perustaneet — jokaisen miehennimen arvoisen babbianolaisen toiveet. Mutta tuossahan tulee narri-ystävämme, ja hänen kintereillään on munkki."

Fra Domenico — se oli hänen perin sopiva nimensä, tämän pyhän Dominikuksen seuraajan — uhkui lähestyessään juhlallisuutta, jota pikemmin huokui hänen pyylevästä vartalostaan kuin kutsumuksensa arvon ylpeästä tunnosta. Hän kumarsi Fanfullalle, niin että hänen leveät, tulipunaiset kasvonsa painuivat näkymättömiin ja näkyviin tuli niiden sijasta keltainen, sileäksi ajeltu päälaki. Se teki samanlaisen vaikutuksen kuin aurinko olisi painunut mailleen ja kuu noussut sen sijalle.

"Oletteko lääketaitoinen?" tiedusti Fanfulla lyhyesti.

"Kyllä jonkun verran, jalo herra."

"Sitokaa sitten tämän herrasmiehen haavat!"

"Mitä? _Dio mio!_ Oletteko siis haavoittunut?" alkoi munkki, kääntyen kreivin puoleen, ja olisi lisännyt muita yhtä tärkeitä kysymyksiä, mutta Aquila veti rintasuojuksensa syrjään olkapäältä ja vastasi hänelle nopeasti:

"Kas tässä, herra pappi."

Huulet huolestuneesti supussa olisi munkki laskeutunut polvilleen, jollei Francesco olisi oivaltanut, kuinka vaivaloinen sen liikkeen täytyi olla, ja noussut heti pystyyn.

"Ei se ole niin paha, etten jaksaisi seistä", sanoi hän, antautuen munkin tarkastettavaksi.

Viimemainittu lausui sen mielipiteen, ettei haava ollut lainkaan vaarallinen, kuinka tuskallinen se saattoikin olla, minkä jälkeen kreivi käski hänen sitoa sen. Siihen Fra Domenico vastasi, ettei hänellä ollut voiteita eikä siteitä, mutia Fanfulla huomautti, että hän saattaisi hankkia niitä Acquaspartan luostarista, joka oli ihan lähellä, ja tarjoutui saattamaan häntä sinne.

Niin päätettiin, ja he lähtivät, jättäen kreivin ilveilijän seuraan. Francesco levitti vaippansa maahan ja laskeutui uudelleen pitkäkseen, kun taas narri pyydettyään lupaa jäädä paikalleen kyyristyi istumaan turkkilaisen tavoin jalkojensa varaan.

"Kuka on isäntäsi, narri?" kysyi kreivi ikävystyneenä.

"On olemassa mies, joka minua vaatettaa ja ruokkii, mutta ainoa isäntäni on hulluttelu."

"Mitä varten hän sen tekee?"

"Koska olen olevinani suurempi hupsu kuin hän, joten hän verratessaan itseään minuun luulee olevansa viisas, mikä hivelee hänen itserakkauttaan. Lisäksi kenties siitäkin syystä, että olen niin paljoa rumempi kuin hän, joten hän taaskin meitä verratessaan saattaa pitää itseään suunnattoman kauniina."

"Omituista, eikö olekin?" rohkaisi kreivi häntä.

"Ei puolittainkaan niin kummallista kuin se, että Aquilan kreivi loikoo täällä karkeassa asussa, haava olkapäässään ja puhelee narrin kanssa."

Francesco katsahti häneen hymyillen.

"Kiitä Jumalaa, ettei Fanfulla ole täällä sinua kuulemassa, sillä muutoin ne olisivat olleet viimeiset sanasi; sillä niin komea kuin herra Fanfulla onkin, hän on ihan hirviömäisen verenhimoinen. Minun laitani on toisin. Minä olen hyvin lempeätapainen mies, kuten lienet kuullut, herra hulluttelija. Mutta pidä varasi, että heti unohdat asemani ja nimeni, sillä muutoin saatot havaita, kuinka vähän narreja kaivataan taivaan hovissa!"

"Herra kreivi, suokaa anteeksi! Tottelen teitä", vakuutti kyssäselkä säikähtyneesti. Ja sitten kajahti metsäaukiolta ääni — naisenääni, ihmeellisen sulosointuinen ja täyteläinen ‒ huutaen: "Peppino! Peppino!"

"Emäntäni huutaa minua", selitti narri, ponnahtaen seisomaan.

"Sinulla on siis emäntä, vaikka hulluttelu on ainoa isäntäsi", tokaisi kreivi nauraen. "Mielelläni näkisin sen naisen, jonka omaisuutta sinulla on kunnia olla, herra Peppino."

"Saatte nähdä hänet, jos vain käännätte päätänne", supatti Peppino.

Välinpitämättömästi, huulillaan melkein pilkallinen hymy Aquilan herra käänsi silmänsä siihen suuntaan, johon narri oli jo menossa. Ja heti muuttui hänen ilmeensä tyyten. Hänen kasvoiltaan kaikkosi huvitetun ivallinen leima, ja sen sijalla oli nyt ihmettelyn ilme, josta kuvastui miltei kunnioitusta.

Sen aukeaman reunassa, jossa hän virui, seisoi nainen. Hämärästi kreivi erotti hoikan, kaunismuotoisen vartalon, näki vilaukselta valkean, damastikankaisen puvun, vihreäsamettisen _camorran_ ja hienosti valmistetun kultavyön. Mutta miehen katsetta pitivät hurmaannuksen ja kunnioituksen lumoissa naisen verrattomien kasvojen ihanuus ja hänen ihmeelliset silmänsä, jotka vastasivat toisen katseeseen lievän kummastuneesti. Hän näytti melkein lapselta pituudestaan ja naisellisista mittasuhteistaan huolimatta; niin raikkaat ja nuorekkaat olivat hänen piirteensä.

Kyynärpäänsä varassa kreivi loikoi tuokion, katsoen katsomistaan, ja hänen mielessään risteili näkyjä, joita jumalanmiehillä on ollut paratiisin pyhimyksistä.

Vihdoin lumouksen rikkoi Peppinon ääni, kun narri puhutteli tulijaa selkä orjamaisesti köyryssä. Francesco muisti, että hänen tuli esiintyä kunnioittavasti noin selvästi ylhäiselle henkilölle, hypähti pystyyn, unohtaen haavansa, ja kumarsi syvään. Sekuntia myöhemmin hän vetäisi ähkäisten henkeään, horjui, pyörtyi ja kellahti selälleen saniaisten sekaan.

NELJÄS LUKU

Monna Valentino

Vielä vuosikausien kuluttua oli Aquilan herran tapana ihan juhlallisesti vakuuttaa juuri neidon ihmeellisen kauneuden panneen hänen sielunsa sellaiseen sekasortoon, että se sekoitti hänen aistinsa ja kaatoi hänet pyörtyneenä tytön jalkojen juurelle. Että hän itse uskoi niin, sitä emme halua epäillä siitä huolimatta, että taidamme pikemmin taipua hyväksymään Fanfullan ja munkin myöhemmin lausuman — ja kreivin syvästi paheksuman — mielipiteen, jonka mukaan hänen kovin rajusti ja hätäisesti ponnahtaessaan seisomaan hänen haavansa uudelleen avautui, ja sen aiheuttama kipu ynnä verenvuodosta johtuva heikkous olivat olleet hänen äkillisen pyörtymisensä syynä.

"Kuka tämä on, Peppe?" tiedusti vastatullut narrilta, joka muisti vannomansa valan ja julkeasti valehteli, ettei hän sitä tiennyt, sekä lisäsi, että vieras oli — kuten neito saattoi nähdä — joku haavoittunut mies-poloinen.

"Haavoittunut?" kertasi tyttö, ja hänen loistavat silmänsä saivat voimakkaan säälin ilmeen. "Ja yksinkö?"

"Täällä oli muuan herrasmies häntä hoivaamassa. Madonna; mutta hän meni Fra Domenicon kanssa Aequaspartan luostariin noutamaan hänen olkapäänsä hoidossa välttämättömiä tarvikkeita."

"Mies-parka", jupisi neito, lähestyen kaatunutta. "Miten hän sai vammansa?"

"Sitä, Madonna, en osaa teille kertoa."

"Emmekö voi tehdä mitään hänen hyväkseen, ennenkuin hänen ystävänsä palaa?" kuului seuraava kysymys, samalla kun tyttö puhuessaan kumartui kreivin puoleen. "Tule, Peppino", huusi hän, "auttamaan minua! Nouda vettä tuolta purosta!"

Narri katsahti ympärilleen, etsien astiaa, ja kun hänen katseensa osui kreivin avaraan hattuun, sieppasi hän sen ja lähti asialleen. Hänen palatessaan oli neito polvillaan, tajuttoman miehen pää sylissään. Peppen tuomaan vesihatulliseen hän kastoi nenäliinaa ja pyyhki sillä kreivin otsaa, johon pitkä, musta tukka oli tarttunut takkuisena ja sekavana.

"Katso, kuinka paljon hänestä on vuotanut verta, Peppe!" pahoitteli hän. "Hänen ihokkaansa on ihan verinen, ja haavasta vuotaa yhä! _Vergine Santa!_" tuskaili hän, nyt tarkastaen pyörtyneen olkapäässä ammottavaa, rumaa haavaa, ja käyden kalpeaksi sen nähdessään. "Varmasti hän siihen kuolee ja hän on nuori, Peppino, ja noin komean näköinen!"

Francesco liikahti, ja hänen kalpeiden huuliensa välitse väreili huokaus. Sitten hän raotti raskaita silmäluomiaan, ja heidän katseensa osuivat vastakkain ja kiintyivät toisiinsa. Ja niinpä ruskeat, hellät silmät katsoivat kuumeisen raukeisiin, mustiin silmiin, samalla kun neidon käsi lempeästi piti kosteata vaatetta haavoittuneen kipeällä otsalla.

"Kauneuden enkeli!" mutisi hän haaveksivasti vasta vain puolittain tietoisena asemastaan. Sitten hän pääsi selville neidon suomasta hoivasta ja lisäsi vielä lämpimämmin ja hartaammin: "Hyvyyden enkeli!"

Toinen ei vastannut mitään lukuunottamatta sitä ja sellaisenaan se olikin kaunopuheinen vastaus — että hän punehtui, sillä hän oli juuri päässyt luostarista eikä viattomuudessaan lainkaan tuntenut maailman tapoja eikä kohteliaita puhekäänteitä.

"Onko teillä tuskia?" kysyi hän vihdoin.

"Tuskia?" kertasi kreivi, joka heräsi yhä virkeämmäksi ja jonka äänessä soinnahti halveksumisen häive. "Tuskiako? Pääni tällaisen pieluksen varassa ja taivaan pyhimys hoitamassa vammojani? Ei, minulla ei ole ollenkaan kipuja. Madonna, vaan tunnen riemua, suloisempaa kuin olen koskaan ennen tuntenut."

"Gesú! Kuinka liukas kieli!" ilvehti narri takalistolta.

"Oletko sinäkin siellä, nuori herra hulluttelija?" lausui Francesco. "Entä Fanfulla? Eikö hän ole täällä? Niin, muistan; hänhän meni Acquaspartaan munkin seurassa." Hän työnsi kyynärpäänsä alleen saadakseen enemmän tukea.

"Ette saa liikkua", kielsi neito, arvellen hänen yrittävän nousta pystyyn.

"En haluaisi sitä tehdä, armollinen neito, vaikka minun pitäisi", vastasi potilas juhlallisesti. Ja silmäillen sitten tytön kasvoja hän rohkeasti tiedusti hänen nimeään.

"Nimeni", vastasi toinen empimättä, "on Valentina della Rovere, ja minä olen Urbinon Guidobaldon veljentytär".

Kreivin kulmakarvat kohosivat.

"Onko tämä tosielämää", kummasteli hän, "vai näenkö ainoastaan unta jonkun vanhan romaaninkirjoittajan tarinasta, jossa prinsessa täten hoitaa harhailevaa ritaria?"

"Oletteko ritari?" tiedusti tyttö katseensa nyt käydessä ihmetteleväksi, sillä jopa hänenkin eristettyyn luostarielämäänsä oli tihkunut kummallisia tarinoita näistä valtavista sotureista.

"Ainakin teidän ritarinne, suloinen neito", vastasi kreivi, "ja myöskin teidän puolustaja-parkanne, jos suotte minulle sellaisen kunnian".

Nyt saivat miehen rohkeat sanat ja vieläkin rohkeammat silmäykset helakan punan leviämään tytön poskille, ja hänen katseensa kääntyi alaspäin. Mutta hänen hämmennykseensä ei sekaantunut lainkaan harmia. Hänestä ei toisen puheessa ollut lainkaan julkeutta eikä mitään sellaista, mitä uljaan ritarin ei olisi sopinut lausua sellaiselle naiselle, joka oli tullut hänen avukseen ahdingossa. Peppe, joka seisoi kuuntelemassa pannen merkille, miten kreivi esiintyi, ja tiesi, millainen asema hänellä oli, tunsi milloin ihmettelyä, milloin naljailuhalua: mutta ei kertaakaan sekaantunut keskusteluun.

"Mikä on nimenne, herra ritari?" tiedusti tyttö oltuaan hetkisen ääneti.

Haavoittuneen silmät saivat vaivautuneen ilmeen, ja kun ne suuntautuivat kysyjän ohitse narriin, huomasi hän Peppen kasvoilla ovelan ja huvitetun virnistyksen.

"Nimeni", virkkoi hän vihdoin, "on Francesco". Ja estääkseen sitten toisen kyselemästä enempää hän jatkoi: "Mutta kertokaahan, mistä johtuu, että teidän asemassanne oleva nainen on täällä yksin tuon vajamittaisen miesrukan seurassa?" Ja hän osoitti virnistelevää Peppeä.

"Seuralaiseni ovat tuolla metsässä, jonne pysähdyimme vähäksi aikaa. Olen matkalla setäni hoviin Santa Sofian luostarista, ja saattajinani ovat herra Romeo Gonzaga ja kaksikymmentä peitsimiestä. Käsitätte siis, että olen hyvästi turvattu, vaikka ei oletakaan lukuun tätä herra Peppeä eikä pyhää miestä Fra Domenicoa, rippi-isääni."

Syntyi äänettömyys, jonka Francesco vihdoin lopetti.

"Te kai olette hänen korkeutensa Urbinon hallitsijan nuorempi veljentytär?" virkkoi hän.

"En, herra Francesco", vastasi tyttö kerkeästi. "Olen vanhempi."

Kun haavoittunut kuuli sen, synkistyi hänen otsansa äkkiä.

"Saatatteko olla sama neito, joka aiotaan naittaa Gian Marialle?" huudahti hän, minkä jälkeen narri herkisti korviaan, kun taas tyttö loi kreiviin katseen, joka selvästi osoitti, kuinka vaikea hänen oli ymmärtää toisen sanoja.

"Mitä sanoitte?" kummasteli hän.

"Niin, no, en mitään", torjui kreivi huoaten, ja samassa kajahti metsästä miehenääni.

"Madonna! Madonna Valentina!"

Francesco ja neito käänsivät silmänsä siihen suuntaan, josta ääni kantautui, ja näkivät aukeamalle astuvan huikaisevan loistavan hahmon. Henkilökohtaisessa kauneudessa ja asun upeudessa hän oli hyvin Valentinan seuran arvoinen. Hänen nuttunsa oli harmaata samettia, koristettu taotusta kullasta valmistetuilla suomuksilla, ja sen alta näkyivät kultakirjailuilla somistetut liivit: hänen hattunsa oli nutun mukainen, ja sitä peitti töyhtö, jossa säihkyi kalliita helmiä: hänen kultakahvainen miekkansa oli tupessa, joka myöskin oli tehty harmaasta sametista ja jossa oli jalokiviupotuksia. Hänen kasvonsa olivat sievät kuin neitosen, silmät olivat siniset ja tukka kullankeltainen.

"Katsokaahan", lausui Peppino vakavasti, "Italian viimeistä muunnosta Apuleiuksen kultaisesta aasista!"

Nähtyään Guidobaldon ylhäisen veljentyttären polvillaan, Francescon pää yhäti sylissään, heilautti tulokas kätensä pystyyn, tehden kauhistuksen eleen.

"Taivaan pyhimykset!" huudahti hän, kiiruhtaen ryhmän luokse. "Millaista puuhaa olettekaan löytänyt? Kuka on tämä ruma miekkonen?"

"Ruma?" kuului tytön koko vastaus, joka lausuttiin syvän hämmästyneestä.

"Kuka hän on?" tiukkasi nuori mies, jonka sävy muuttui tulistuneeksi. "Ja mitä tekemistä hänellä on täällä ja tällä tavoin, teidän kanssanne? _Gesú!_ Mitä hänen korkeutensa sanoisi? Mitä hän tekisi minulle, jos saisi tiedon tästä? Kuka on tämä mies, Madonna?"

"No, kuten näette, herra Gonzaga", vastasi tyttö hieman kiivastuneena, "haavoittunut ritari".

"Hänkö ritari?" ivasi Gonzaga. "Todennäköisemmin varas, harhaileva _masnadicro_. Mikä on nimesi?" kysyi hän karkeasti kreiviltä.

Francesco vetäytyi hiukan loitommalle Valentinasta, nojasi yksinomaan kyynärpäänsä varaan ja käden liikkeellä torjui Gonzagaa pysymään etäällä.

"Rukoilen teitä, armollinen neiti, pyytämään sievää hovipoikaanne pysyttelemään vähän kauempana. Olen vielä heikko, ja hänen tuoksunsa tukehduttavat minua."

Tämän kohteliaan pyynnön valheverhon takaa Gonzaga erotti pilkallisen, halveksivan sävyn, ja se lietsoi hänen kiukkuaan.

"Minä en ole mikään hovipoika, hupsu", kivahti hän, taputti sitten käsiään vastakkain, korotti ääntänsä ja luikkasi: "Hei Beltrame! Tänne!"

"Mitä mielitte tehdä?" huudahti neito, nousten seisomaan hänen eteensä.

"Viedä tämä veijarin kahleissa Urbinoon, kuten velvollisuuteni vaatii."

"Hyvä herra, saatatte vahingoittaa siroja käsiänne, jos tartutte kiinni minuun", tokaisi kreivi kylmän välinpitämättömästi.

"Ahaa! Haluaisitteko uhkailla minua väkivallalla, lurjus?" karjaisi toinen, peräytyen puhuessaan joitakuita askelia kauemmaksi. "Beltrame!" huusi hän uudelleen. "Etkö jo joudu?"

Tiheiköstä vastasi hänelle ääni, ja teräksen kalahdellessa syöksyi aukeamalle kuusi miestä.

"Määräyksenne, hyvä herra?" pyysi heidän johtajansa, luoden katseensa vielä pitkänään viruvaan kreiviin.

"Sitokaa tuo koira!" käski Gonzaga. Mutta ennenkuin mies ennätti astua askeltakaan täyttääkseen määräyksen, sulki Valentina häneltä tien.

"Te ette saa!" komensi hän ja nyt hän oli niin toisenlainen kuin se ujostelematon lapsi, joka äskettäin oli puhellut Francescon kanssa, että viimemainittu töllisteli tyrmistyneenä hämmästyksestä. "Setäni nimessä käsken teidän jättää tämän herrasmiehen paikalleen. Hän on haavoittunut ritari, jota sain ilon hoitaa — mikä näyttää nostattaneen herra Gonzagan vihan häntä kohtaan."

Beltrame pysähtyi ja silmäili kahdella päällä vuoroin Valentinaa, vuoroin Gonzagaa.

"Madonna", lausui Gonzaga, tekeytyen nöyräksi, "sananne on lakimme. Mutta toivoisin teidän ottavan huomioon, että se, mitä käskin Beltramen tehdä, on hänen korkeutensa etujen mukaista, sillä hänen aluettaan vaivaavat nämä harhailevat rosvot. Se seikka ei liene saapunut tietoonne turvapaikassanne, luostarissa, ettekä myöskään ole vielä saanut kylliksi tietoja osataksenne verrattomassa viattomuudessanne — erottaa toisistaan roistoja ja rehellisiä ihmisiä. Beltrame, täytä käskyni!"

Valentina polki jalallaan maata kärsimättömästi, ja hänen silmiinsä tuli suuttumuksen ilme, joka teki hänet vieläkin enemmän hänen sotaisen setänsä näköiseksi. Mutta puhumaan puhkesi Peppe.

"Siitä huolimatta, että tätä asiaa sotkemassa tuntuu jo ennestään olevan kyllin paljon hupakkoja", virkkoi hän teeskennellyn valittavasti, "sallikaa minun liittyä heidän joukkoonsa, herra Romeo, ja kuunnelkaa neuvoani!"

"Tiehesi, narri;" kiljaisi Gonzaga, koettaen sivaltaa häntä ratsuraipallaan. "Emme tarvitse ilveitäsi."

"Ette kyllä; mutta tarvitsette viisauttani", tokaisi Peppe juostessaan pois Gonzagan ulottuvilta. "Kuulkaa minua. Beltrame! Vaikka emme suinkaan epäile herra Gonzagan tarkkaa arvostelukykyä, kun on erotettava toisistaan roisto ja kunniallinen ihminen, lupaan teille yhtä varmasti kuin olisin itse kohtalo, että jos nyt tottelette häntä Ja panette tämän herrasmiehen kahleisiin, joudutte itse tuonnempana sentähden kiinni paljoa ilkeämmin."

Beltrame näytti "huolestuneelta, Gonzaga epäilevältä. Valentina kiitti Peppeä katseellaan, arvellen narrin vain keksineen verukkeen edistääkseen hänen toiveitaan, kun taas Francesco, joka oli nyt noussut seisomaan, katseli toisia ja hymyili huvitettuna, ikäänkuin asia ei mitenkään koskisi häntä mieskohtaisesta. Ja sitten ilmestyivät näyttämölle Fanfulla ja Fra Domenico tilanteen kehityttyä ratkaisevaan vaiheeseensa.

"Palasittepa hyvään aikaan, Fanfulla!" huusi kreivi.

"Tämä sievä herrasmies halusi panettaa minut nuoriin."

"Panettaa teidät nuoriin?" kertasi Fanfulla kiukkuisen kauhistuneena. "Millä perusteilla, saanko kysyä?" tiedusti hän, kääntyen rajusti Gonzagaan päin.

Romeo Gonzagaan tehosi Fanfullan ylimyksellinen olemus, ja hän muuttui hämmästyttävän nöyräksi oltuaan hetkistä aikaisemmin niin ylimielinen.

"Nähtävästi, hyvä herra, erehdyin arvioidessani hänen tilaansa", puolustihe hän.

"Erehdyitte?" tokaisi kuumaverinen Fanfulla. "Entä kuka teitä pyysi arvioimaan? Menkää pääsemään eroon maitohampaistanne, poika, älkääkä sekautuko miesten asioihin, jos mielitte elää ja tulla itsekin mieheksi vielä kerran!"

Valentina hymyili, Peppe nauraa hohotti, samalla kun myöskin Beltrame ja hänen seuralaisensa myhäilivät, mikä kaikki äidytti Gonzagan kiukkua sangen pahasti. Mutta niin niukka kuin hänen viisautensa lieneekin ollut, riitti se kuitenkin käskemään häntä menettelemään järkevästi.

"Madonnan läheisyys hillitsee minua", vastasi hän väkinäisen arvokkaasti. "Mutta jos vielä kohtaamme toisemme, niin rohkenenpa näyttää teille, mitä miehuus merkitsee."

"Kenties — jos siihen mennessä olette sitä saanut." Ja kohautettuaan olkapäitänsä Fanfulla kääntyi huolehtimaan kreivistä, jota veli Domenico jo hoivaili.

Huojentaakseen tilanteen vaivaavaa tuntua Valentina ehdotti Gonzagalle, että hän komentaisi saattojoukon ratsaille ja panettaisi hänen matkatavaransa kuntoon, jotta he pääsisivät jatkamaan matkaansa, niin pian kuin fra Domenico olisi lopettanut lääkärinpuuharisa.

Gonzaga kumarsi, loi kiukkuisen katseen muukalaisiin, ärähti äkäisesti Beltramelle ja muille sotilaille: "Seuratkaa minua!" ja poistui peitsimiehet kintereillään.

Valentina oli Fanfullan ja Peppen seurassa fra Domenicon sitoessa Francescon haavaa, ja kun se tehtävä oli pian suoritettu, lähtivät he, jättäen Fanfullan ja kreivin kahden kesken. Mutta ennen lähtöään hän kuunteli Francescon kiitoksia ja salli hänen huulillaan koskettaa norsunluunvalkeita sormiaan.

Kreivi olisi saattanut puhua paljonkin, jollei muiden kolmen läsnäolo olisi häntä pidättänyt. Mutta pienen osan siitä paljosta Valentina lienee nähnyt kuvastuvan hänen silmistään, sillä koko sen päivän tyttö ratsasti miettivänä, hellä, kaihoisa hymy suupielissään. Ja vaikka hän ei osoittanutkaan olevansa pahastunut Gonzagalle, nuhteli hän kuitenkin miestä, puhuen hänen erehdyksestään. Gonzagan ylpeyttä kirveli, eikä hän paljon pitänyt toisen leikillisestä pilailusta; mutta vielä vähemmän hän piti niistä sanoista, joihin ne puettiin.

"Kuinka jouduitte niin surkean erehdyksen valtaan, herra Gonzaga?" kysyi neito useammin kuin kerran. "Miten saatoitte pitää häntä roistona — häntä, jolla oli niin ylevä ilme, ja niin kauniit piirteet?" Ja huomaamatta miehen vastauksen nyrpeyttä hän taaskin aina huoahti ja vaipui jälleen aatoksiinsa — mikä kenties sapetti Gonzagaa pahemmin kuin hänen naljailunsa.

VIIDES LUKU

Gian Maria

Viikko sen jälkeen, kun Guidobaldon veljentytär ja Aquilan kreivi kohtasivat toisensa, ratsasti viimemainittu, jonka haava oli miltei parantunut, eräänä aamuna komeasta kaariholvista, joka oli Babbianon kaupungin pääsisäänkäytävä. Portin vartiopäällikkö tervehti häntä kunnioittavasti hänen ratsastaessaan ohitse ja suvaitsi ihmetellä hänen ylhäisyytensä kasvojen kalpeutta. Eikä sen syytä kuitenkaan tarvinnut etsiä kovin kaukaa. Se oli neljän keihään kärjessä sen ympäri kaartelevan meluisan varisparven keskellä, juuri tämän saman San Bacolon portiksi nimitetyn — portin yläpuolella, ja se oli neljä poikki hakattua ihmisenpäätä.