Part 8

"Annatteko minulle anteeksi, herra kreivi?" huudahti hän. "Teidän astuessanne sisään pelkäsin teidän tulleen rankaisemaan minua kaikesta siitä pahasta, mitä olen puhumisellani teille ehkä tehnyt. Mutta jos te annatte minulle anteeksi, saan kenties anteeksi taivaaltakin enkä ehkä joudu kadotukseen. Ja se olisi kovin surkeata, sillä mitä, herra kreivi, tekisin helvetissä?"

"Ilkkuisit Gian Marian tuskille", vastasi Francesco, naurahtaen.

"Sentähden melkein kannattaisi palaa", aprikoi Peppe, ojentaen kättänsä, jonka raadeltu turvonnut ranne osoitti, millaista kidutusta hän oli saanut kestää. Sen nähdessään kirposi kreivin huulilta kiukkuisen kauhun huudahdus, ja hän ehätti tiedustamaan, miten narri-poloinen voi.

"Enää ei minun ole niin kovin paha olla", vastasi Peppe, "ja olen pysynyt vuoteessa ainoastaan sen tähden, että herra Valdicampo sitä jyrkästi vaatii. En tosin juuri pysty käyttämään käsiäni, mutta ne ovat paranemaan päin. Huomenna nousen jalkeille ja toivon pääseväni lähtemään Urbinoon, jossa rakas emäntäni varmaankin on huolissaan ja peloissaan poissaoloni tähden, sillä hän on oikein hyväntahtoinen ja helläsydäminen nainen."

Tämän Peppen päätöksen johdosta kreivi tarjoutui saattamaan hänet seuraavana päivänä Urbinoon, koska hän itse matkustaisi sitä kautta. Sen tarjouksen narri hyväksyi empimättä ja iloisen kiitollisesti.

KAHDESTOISTA LUKU

Narrin uteliaisuus

Seuraavana aamuna Francesco lähti taaskin liikkeelle seurassaan palvelijansa, Fanfulla ja narri. Viimemainittu oli nyt kylliksi toipunut kyetäkseen istumaan muulin selässä, mutta jotta ratsastaminen ei rasittaisi häntä liiaksi, etenivät he miltei pelkkää käymäjalkaa Metauron viehättävää laaksoa pitkin. Niinpä kävi, että he illan hämärtyessä olivat vielä matkalla noin kymmenen kilometrin päässä Urbinosta. He taivalsivat seuraavat viisi kilometriä kuutamossa, ja narri huvitti heitä parhaillaan kertomalla hullunkurista, Boccaccion hupaisilta sivuilta valittua tarinaa, kun hänen herkkä korvansa äkkiä erotti äänen, joka teki hänet mykäksi keskellä lausetta.

"Voitko pahoin?" kysyi Francesco, kääntyen vikkelästi narriin päin, sillä hän muisti, kuinka surkea miekkosen tila oli.

"En, en", vastasi narri niin kerkeästi, että kreivin levottomuus siinä suhteessa haihtui. "Olin kuulevinani kaukaisen marssimisen ääntä."

"Puissa suhiseva tuuli, Peppino", selitti Fanfulla.

"En usko —" Peppe keskeytti lauseensa ja kuunteli; ja nyt he kaikki erottivat sen, sillä se kantautui heidän korviinsa heidän kasvojansa hivelevän oikullisen tuulenpuuskan mukana.

"Olet oikeassa", virkkoi Francesco. "Se on askelten töminää. Mutta entä sitten, Peppe? Italiassa kyllä marssii miehiä. Salli meidän kuulla tarinasi loppu!"

"Mutta kukapa marssisi Urbinossa ja yöllä?" intti narri. "Tiedänkö minä sen tai välitänkö minä siitä?" tokaisi kreivi. "Tarinasi, mies!"

Vaikka narri ei suinkaan ollut rauhoittunut, alkoi hän jatkaa kertomustaan. Mutta enää hän ei kertonut sitä entiseen, vastustamattoman humoristiseen tapaansa. Hänen mieltänsä askarrutti marssin ääni, joka läheni lähenemistään. Vihdoin hän ei enää jaksanut sitä kestää, ja hänen kumppaniensa välinpitämättömyys tulistutti hänet avoimesti kapinoimaan.

"Herra kreivi", kivahti hän, kääntyen Francescon puoleen ja keskeyttäen tarinansa uudelleen, "ne ovat melkein edessämme".

"Niin ovatkin!" myönsi Francesco rauhallisesti. "Tuon seuraavan käänteen takana meidän pitäisi joutua vastakkain."

"Siispä pyydän teitä, herra kreivi, poikkeamaan tien oheen. Seisotaan täällä puiden varjossa, kunnes he ovat menneet sivuitsemme. Olen pahasti peloissani. Kenties olen pelkuri, mutta pelkään näitä öisin harhailevia joukkueita. Tulossa saattaa olla _masnadiero_-seurue."

"Entä sitten?" vastasi kreivi hiljentämättä vauhtia. "Mitä syytä on meillä pelätä rosvojoukkuetta?"

Mutta Fanfulla ja palvelijat liittyivät tukemaan kehoituksillaan Peppeä ja saivat vihdoin Francescon taivutetuksi lähtemään piiloon siksi aikaa, kunnes lähestyvä seurue olisi mennyt ohitse. Heitä rauhoittaakseen hän myöntyi siihen, ja pyörrettyään oikealle he painuivat metsän laitaan, pysäyttäen ratsunsa pimentoon, josta he saattoivat tarkastaa tietä ja nähdä, keitä menisi sitä valaisevan kuutamoläikän ylitse. Ja pian saapui joukkue marssien kirkkaaseen valojuovaan. Hämmästyksekseen tarkkailijat eivät nähneet rosvojoukkuetta, jollaista he olivat johtuneet odottamaan, vaan perin hyvästi järjestetyn sotilasosaston, jossa oli noin kaksikymmentä siistiasuista, nahkaisilla haarniskoilla ja kirkkailla teräskypäreillä varustettua miestä marssimassa miekat kupeella ja keihäs olalla. Tämän seurueen etunenässä ratsasti punaisen ruskealla hevosella vankkarakenteinen mies, jonka nähdessään narri hiljaa kirosi hämmästyksestä. Joukon keskellä oli neljä muulien kantamaa kantotuolia, ja niiden rinnalla ratsasti hoikka, miellyttävä olento, joka kiihoitti Peppen päästämään toisen kirouksen. Mutta hartain sadatus kirposi hänen suustansa, kun hän näki joukon jälessä vaeltavan, muhkean, dominikaanimunkkien mustaan asuun puetun hahmon, joka juuri silloin äkäisesti riiteli hänen muuliansa peitsensä tyvellä hoputtavalle miehelle.

"Kärvennettäköön teitä paistin ristikolla kuten pyhää Laurentiusta!" ähkyi suuttunut munkki. "Tahtoisitteko taittaa niskani, te raaka elukka? Malttakaahan, kun ehdimme Roccaleoneen! Kautta pyhän Dominicuksen, siellä taivutan lurjusmaisen komentajanne hirttämään teidät tämän sopimattoman ilveilyn tähden."

Mutta hänen kiusanhenkensä nauroi vastaukseksi ja sivalsi muulia uudelleen, tällä kertaa niin navakasti, että eläin melkein karkasi takajalkojensa varaan. Munkki kiljaisi kiukkuisen pelästyneenä ja ratsasti sitten edelleen, yhäti raivoten ja uhkaillen ahdistajaansa. Hänen jälkeensä tulivat kuudet raskaasti kuormatut vaunut, "joista kutakin veti härkäpari, ja kulkueen loppupäässä oli toistakymmentä määkivää lammasta, joita paimensi sadatteleva sotilas. He sivuuttivat hämmästyneet tarkkailijat, jotka pysyivät piilossa, kunnes tuo kummallinen seurue oli häipynyt yöhön.

"Voisin vannoa", sanoi Fanfulla, "että tuo munkki ja minä olemme tavanneet toisemme".

"Ettekä vannoisikaan väärää valaa", vakuutti narri. "Hän nimittäin on se lihava tomppeli, veli Domenico, joka kävi kanssanne Acquaspartan luostarissa noutamassa lääkkeitä hänen ylhäisyyttään varten."

"Mitä tekemistä hänellä on noiden miesten seurassa, ja mitä väkeä he ovat?" tiedusti kreivi, kääntyen narrin puoleen heidän ratsastaessaan pois lymypaikastaan.

"Jos kysytte minulta, missä paholainen säilyttää paulojaan", lausui narri, "niin koetan jollakin tavoin vastata. Mutta sitä, mitä veli Domenico tekee tuossa joukossa, en uskalla lainkaan arvata. Hän ei ollut ainoa tuntemani henkilö", lisäsi Peppino. "Siellä oli Ercole Fortemani, kookas, siivoton, rehentelevä retkale, jota en ole milloinkaan nähnyt muutoin kuin repaleissa, mutta joka nyt ratsasti jonon etunenässä perin harvinaisen eheässä asussa; ja siellä oli myöskin Romeo Gonzaga, jonka en ole koskaan tiennyt liikkuvan öisin muutoin kuin mennessään kohtaukseen. Outoja asioita täytyy olla tekeillä Urbinossa."

"Entä kantotuolit?" kysyi Francesco. "Etkö osaa ollenkaan arvata, mitä ne merkitsevät?"

"En ensinkään", vastasi narri, "paitsi sitä, että ne kenties selittävät herra Gonzagan mukanaolon, sillä kantotuolit viittaavat naisiin".

"Näyttää siltä, narri, kuin ei edes sinunkaan viisaudestasi olisi meille hyötyä. Mutta kuulithan munkin sanovan, että he olivat matkalla Roccaleoneen?"

"Kyllä, kuulin sen. Ja sen avulla saamme otaksuttavasti selville kaiken muun ehdittyämme matkamme päähän."

Ja kun narri oli mielenlaadultaan tavattoman utelias, pani hän tiedustelunsa käyntiin heti heidän päästyään sisälle Urbinon portista seuraavana aamuna — sillä he olivat saapuneet kaupungin edustalle liian myöhään päästäkseen sisälle samana iltana, joten heidän oli pakko etsiä suojaa eräästä joen varrella olevasta talosta. Hän tiedusti portin vahtipäälliköltä.

"Osaatteko sanoa, herra kapteeni", kysyi hän, "mitä väkeä oli se seurue, joka eilen illalla lähti Roccaleoneen?"

Kapteeni katseli häntä hetkisen.

"Minun tietääkseni ei sinne lähtenyt mitään seuruetta", virkkoi hän. "Varmasti ei Urbinosta lähtenyt."

"Vahtimisenne on ihmeellistä", huomautti narri kuivasti. Ilmoitan teille, että noin kaksikymmentä miestä käsittävä sotilasjoukkue meni viime yönä Urbinosta Roccaleoneen."

"Roccaleoneen?" kertasi kapteeni miettivän näköisenä ja tarkkaavaisempana kuin ennen, ikäänkuin sen nimen toistaminen olisi herättänyt jonkun ajatuksen hänen mielessään. "Niin, sehän on monna Valentinan linna."

"Juuri niin, viisas herra. Mutta mikä seurue se oli, ja minkä tähden se oli matkalla sillä tavoin, öiseen aikaan?"

"Mistä tiedätte, että se lähti Urbinosta?" tiedusti kapteeni vakavasti.

"Siitä, että tunsin sen etunenässä olevan miehen mylviväksi soturiksi Ercole Fortemaniksi, keskellä ratsasti Romeo Gonzaga ja jälkijoukossa oli veli Domenico, madonnan rippi-isä — kaikki urbinolaisia."

Upseerin kasvot lehahtivat purppuranpunaisiksi hänen kuullessaan sen.

"Oliko seurueessa naisia?" huudahti hän.

"En nähnyt ainoatakaan", vastasi narri, jonka tämä kapteenin äkillinen innostuminen pani varomaan ja aprikoimaan.

"Mutta mukana oli neljä kantotuolia", pisti väliin Francesco, jonka luonne ei ollut yhtä epäluuloinen eikä valpas kuin viisaan narrin.

Liian myöhään Peppe rypisti otsaansa varoittaakseen häntä. Kapteeni kirosi ponnekkaasti.

"Hän se on", huusi hän varmasti. "Ja tämä seurue oli matkalla Roccaleoneen, niinhän mainitsitte. Mistä sen tiedätte?"

"Kuulimme sen munkilta", vastasi Francesco empimättä.

"Sitten kautta pyhän neitsyen, he ovat käsissämme! Ho-hoi!" Hän kääntyi toisaalle ja lähti luikkaillen juoksemaan porttivahtien majapaikkaan, josta hän hetkisen kuluttua taaskin ilmestyi puolikymmentä sotilasta kintereillään.

"Palatsille!" komensi hän ja miestensä sijoittuessa Francescon seurueen ympärille lisäsi: "Tulkaa, hyvä herra! Teidän täytyy lähteä mukaamme ja kertoa tarinanne herttualle."

"Emme lainkaan tarvitse koko tätä väkeä", vastasi Francesco kylmästi. "Missään nimessä en voisi sivuuttaa Urbinoa käymättä tapaamassa herttua Guidobaldoa. Olen Aquilan kreivi."

Heti kävi kapteenin käytös kunnioittavaksi. Hän pyyteli anteeksi innokkuuden sanelemia, rajuja toimenpiteitään ja käski miestensä jättäytyä jäljelle. Annettuaan heille määräyksen seurata häntä hän hypähti hänelle tuodun hevosen selkään ja ratsasti torin poikki ripeästi kreivin rinnalla. Ja ratsastaessaan hän kertoi toisille uutisen, jonka ilveilijän herkkä arvauskyky oli jo hänelle kuiskannut. Neiti Valentina oli karannut yöllä Urbinosta, ja hänen seurassaan olivat menneet kolme hänen seuranaistaan ja kuten myöskin otaksuttiin, koska he olivat kadonneet veli Domenico ja Romeo Gonzaga.

Hämmästyneenä kuulemastaan Francesco tiukkasi kertojalta lisää tietoja: mutta kapteeni ei osannut ilmoittaa hänelle paljoakaan muuta paitsi sitä seikkaa, että monna Valentinan arveltiin hädissään turvautuneen siihen keinoon välttääkseen joutumasta avioliittoon Babbianon herttuan kanssa. Guidobaldo oli harmissaan tapahtumasta ja tahtoi välttämättä saada neidon takaisin, ennenkuin tieto hänen käyttäytymisestään ennättäisi Gian Marian korviin. Kapteeni oli senvuoksi sangen mielissään siitä, että hänen osakseen oli osunut viedä Guidobaldolle tieto Valentinan olinpaikasta, jonka hän oli urkkinut Francescolta ja narrilta.

Peppe näytti synkältä ja äreältä. Jos hän vain olisi hillinnyt kirottua uteliaisuuttaan ja jos kreivi olisi ajoissa ottanut varoituksen varteen ja pysynyt vaiti, ei hänen rakkaalla _patronallaan_ ehkä olisi ollut mitään hätää. Asiain näin ollen hän — mies, joka oli valmis kuolemaan palvellakseen monna Valentinaa — oli juuri ollut hänen pakopaikkansa kavaltaja. Hän kuuli kreivin nauravan, ja se ääni äidytti hänen kiukkuaan. Mutta Francesco ajatteli ainoastaan, kuinka loistavan rohkeasti neito oli toiminut.

"Entä ne sotilaat, jotka olivat, hänen muassaan?" kummasteli hän. "Mitä varten niin lukuisa henkivartiosto?"

Kapteeni silmäili häntä tuokion.

"Ettekö sitä arvaa?" virkkoi hän. "Ette kenties tunne Roccaleonen linnaa."

"Olisi omituista, jollen tuntisi Italian vankinta linnoitusta."

"No, eikö se sitten ole selvää? Hän on vienyt tämän joukkueen varusväeksi, ja Roccaleonessa hän selvästikin aikoo kapinoitsijan tavoin vastustaa hänen korkeutensa toivomuksia."

Sen kuultuaan kreivi keikautti päätänsä taaksepäin ja pelästytti ohimenijöitä niin hilpeällä naurunpuuskalla kuin koskaan oli lähtenyt hänen huuliltaan.

"Hitto vieköön!" ähkyi hän naurun yhä tukahduttaessa hänen sanojaan. "Kas siinä tyttö! Kuulitteko, mitä kapteeni puhui, Fanfulla? Hän aikoo vastustaa tätä avioliittoa asevoimin, jos se on tarpeen. Kautta sieluni autuuden, jos Guidobaldo vielä tämän jälkeen vaatii tätä liittoa, niin totisesti hänellä ei ole sydäntä eikä tunteita. Niin totta kuin elän. sellaisesta naissukulaisesta sopii niin sotaisen ruhtinaan ylpeillä. Eipä ihmekään, ettei Urbinossa pelätä Borgiaa." Ja hän nauroi taaskin. Mutta kapteeni katsoi häneen karsaasti, ja Peppe rypisti otsaansa.

"Hän on kapinallinen heilakka", murahti kapteeni happamesti.

"No, no, hiljaa!" varoitti Francesco siitä huolimatta, että hän yhä nauroi. "Jos olisitte aatelissukuinen, taittaisin kanssanne peistä niiden sanojen tähden. Näin ollen —" Hän keskeytti lauseensa, hänen naurunsa taukosi, ja hänen tummat silmänsä mittailivat kapteenia omituisesti. "Parasta on olla arvostelematta häntä, herra kapteeni. Hän kuuluu Rovere-sukuun ja on läheisesti liittynyt Montefeltro-sukuun."

Nuhde tehosi upseeriin, ja senjälkeen vallitsi heidän keskensä äänettömyys.

Sillä aikaa, kun Francesco, Fanfulla ja Peppe etuhuoneessa vartosivat, että heidät päästettäisiin herttuan puheille, purki narri jonkun verran heidän lörpöttelynsä johdosta tuntemaansa katkeruutta. Upea huone oli ahdinkoon saakka täynnä hoviväkeä. Siellä oli uhkeita ylimyksiä ja lähettiläitä, tummia pappismiehiä ja purppuravaippaisia kirkkoruhtinaita, teräsasuisia sotapäälliköitä ja silkkiin ja samettiin puettuja hovimiehiä. Mutta Peppe ei piitannut mahdollisista kuulijoista, vaan lausui moitteensa, eivätkä hänen käyttämänsä sanontatavat olleet niin hillittyjä eivätkä niin kunnioittavia kuin kreivin arvo olisi vaatinut. Osoittaen samaa suoramielisyyttä, jonka tähden häntä niin yleisesti rakastettiin, Francesco ei kuitenkaan pahastunut narrin nuhteista. Hän oivalsi, että ne olivat ansaittuja, sillä ne loivat asiaan uutta ja paremmin selvittävää valaistusta. Mutta pian hän näki kauemmaksi kuin narri ja hymyili toisen synkille ilmeille.

"Ei niin äänekkäästi, Peppe", tyynnytti hän pilailijaa. "Arvioit vahingon liian suureksi. Pahimmassakin tapauksessa olemme vain vähän jouduttaneet sitä, minkä herttua varmasti olisi saanut tietää muista lähteistä."

"Mutta juuri siitä vähäisestä — muutamista tunneista tai päivistä — paha koituukin", ärähti narri kärtyisesti, vaikka hiljensikin ääntänsä. "Gian Maria palaa muutamien päivien kuluttua. Jos hän saavuttuaan kuulisi sellaisen uutisen, että neiti Valentina on poissa, karannut Romeo Gonzagan kanssa — sillä sellaista, käsitättehän, pian puhutaan — niin luuletteko, että hän viipyisi täällä tai enää pitkittäisi kosintaansa? Ei vainkaan. Näissä yksinomaan valtiollisiin päämääriin tähtäävissä liitoissa, joissa sydämellä ei ole lainkaan osaa, vaaditaan ainakin, ettei morsiamen mainetta ole häväistysjuorujen henkäys himmentänyt. Hänen korkeutensa olisi palannut kotiinsa, ja madonna olisi päässyt hänestä eroon."

"Mutta hinta olisi ollut outo, Peppe", huomautti Francesco totisesti. "Sittenkin", lisäsi hän, "myönnän, että olisin paremmin edistänyt hänen pyrkimystään, jos olisin pysynyt ääneti. Mutta sitä en usko, että sellainen juttu olisi jäähdyttänyt serkkuni kiihkeyttä. Olet väärässä pitäessäsi tätä sellaisena liittona, jossa sydämellä ei ole ollenkaan osaa. Serkkuni puolelta — jos ihmisten kaikki puheet ovat tosia — esittää sydän totisesti aika suurta osaa. Mutta mitä pahaa olemme muuten tehneet?"

"Aika sen näyttää", virkkoi kyssäselkä.

"Se näyttää sitten, etten ole millään tavoin vahingoittanut monna Valentinan etuja. Nykyisin hän on turvassa Roccaleonessa. Mitä hänen siis tarvitsee pelätä? Guidobaldo epäilemättä lähtee hänen luoksensa ja vallihaudan ylitse rukoilee, että hän olisi velvollisuudentuntoinen veljentytär ja tulisi takaisin. Hän tarjoutuu tekemään niin, jos herttua antaa hänelle ruhtinaallisen sanansa takeeksi siitä, ettei häntä enää vaivata tällä avioliitolla. Entä sitten?"

"No niin?" murahti narri. "Entä sitten? Kuka sanoo, miten sitten saattaa käydä? Olettakaamme, että hänen korkeutensa nujertaa hänet väkivallalla."

"Piirityskö?" Kreivi purskahti nauramaan. "Pyh! Missä on viisautesi, narri? Luuletko loistavan Guidobaldon innokkaasti haluavan joutua Italian naurettavaksi ja jälkimaailman mainitsevan häntä siksi herttuaksi, joka piiritti veljentytärtään, koska tämä vastusti hänen määräyksiään neidon avioliitosta?"

"Guidobaldo da Montefeltro saattaa eräissä tilaisuuksissa olla kiivas mies", vastasi narri parhaillaan, kun heidän luotansa lähtenyt upseeri ilmestyi jälleen ja ilmoitti hänen korkeutensa odottavan heitä.

Heidän saapuessaan ruhtinaan luokse oli viimemainittu perin synkällä tuulella ja tervehdittyään Francescoa kylmän muodollisesti esitti heille kysymyksiä siitä seurueesta, jonka he olivat kohdanneet edellisenä iltana. Nämä tiedustelut hän suoritti luonteenomaisen arvokkaaseen tapaansa osoittamatta sen enempää levottomuutta kuin asia olisi koskenut harhaan lentänyttä haukkaa. Hän kiitti Francescoa tiedoista ja määräsi, että hovimarsalkan oli varattava huoneita kreivin ja Fanfullan käytettäviksi niin pitkäksi aikaa kuin he suvaitsisivat viipyä hänen hovissaan. Senjälkeen hän sanoi heille jäähyväiset, käskien upseerin jäädä sinne saamaan häneltä määräyksiä.

"Ja hänkö", virkkoi Francesco Peppelle heidän mennessään etuhuoneen lävitse palvelijan jäljessä, "on sellainen mies, joka ryhtyisi piirittämään veljentyttärensä linnaa? Kerrankin, herra narri, on viisautesi erehtynyt."

"Teidän ylhäisyytenne ei tunne herttuaa", vastasi narri. "Hänen jäätyneen ulkokuorensa alla loimuaa ahjo, eikä olo sellaista hulluutta, jota hän ei olisi valmis tekemään."

Mutta Francesco vain nauroi astellessaan käsi Fanfullan kainalossa käytävää pitkin niihin huoneisiin, joihin palvelija heitä opasti.

KOLMASTOISTA LUKU

Gian Maria vannoo valan

Jossakin määrin olivat seuraavat tapahtumat melkein omiaan osoittamaan narrin olleen oikeassa, sillä jos kohta ajatus piirittää Valentinaa ja nujertaa hänet asevoimin ei ensi sijassa ollutkaan Guidobaldon, hän kuitenkin oli herkkä hyväksymään sen neuvon, että heidän olisi siten meneteltävä, kun Babbianon herttua kaksi päivää myöhemmin sitä vaati.

Kuultuaan sanoman Gian Maria antautui sellaisen raivon valtaan, että kaikki hänen ympärillään olevat ylimmästä alimpaan saakka vapisivat. Hänen intohimoaan kohdannut pettymys oli sellaisenaan riittävä syy siihen; mutta sen lisäksi näki Gian Maria Valentinan paon tekevän tyhjiksi ne rohkeat suunnitelmat, joista hän oli niin suurellisesti puhunut neuvonantajilleen ja äidilleen. Juuri hänen luottamuksensa niihin suunnitelmiin oli houkutellut hänet lähettämään niin uhmaavan vastauksen Caesar Borgialle. Sen johdosta oli hänen kiire — perin epätoivoisen kiire — päästä avioliittoon, koska avioliiton piti antaa hänelle voimaa täyttää uljaat lupauksensa ja puolustaa kruunuansa Valentinoisin herttuaa vastaan puhumattakaan Borgian perinpohjaisesta rusentamisesta, minkä hän oli huimapäisesti ottanut suorittaakseen.

Se, että tyttö-heilakka viskaisi valtakuntien kohtalot taivaan tuulten vietäviksi, tuntui hänestä yhtä sietämättömältä kuin se oli ollut odottamatonta.

"Hänet täytyy noutaa takaisin!" oli hän kirskunut vihansa vimmassa. "Hänet täytyy noutaa takaisin heti."

"Se on totta!" vahvisti Guidobaldo rauhalliseen tapaansa. "Hänet täytyy noutaa takaisin. Siihen nähden olen täydelleen yhtä mieltä kanssanne. Mutta sanokaahan, millä tavoin se käy päinsä." Ja hänen äänestään soinnahti purevaa ivaa.

"Mitä vaikeuksia siinä on?" tiedusti Gian Maria.

"Ei mitään vaikeuksia", kuului ivallinen vastaus. "Hän on sulkeutunut Italian vankimpaan linnaan ja ilmoittanut minulle, ettei hän tule sieltä pois, ennenkuin lupaan, että hän saa itse vapaasti valita aviopuolisonsa. Selvästikään ei ole lainkaan vaikeata saada häntä takaisin."

Gian Maria näytti hampaitaan.

"Sallitteko minun menetellä tässä asiassa omalla tavallani?" kysyi hän.

"En ainoastaan salli sitä, vaan lisäksi autan teitä voimieni mukaan, jos keksitte keinon, jolla hänet voidaan houkutella pois Roccaleonesta."

"Enää en epäröi. Veljentyttärenne, herra herttua, on kapinallinen, ja häntä on kapinallisena kohdeltava. Hän on hankkinut varusväen linnaan ja singonnut uhmailun maan hallitsijalle. Se on sodanjulistus, teidän korkeutenne, ja sotaan me joudumme."

"Mielisittekö turvautua väkivaltaan?" tiedusti Guidobaldo äänessään paheksumisen häive.

"Asevoimaan, teidän korkeutenne", vastasi Gian Maria vitkastelematta ja tuimasti. "Alan piirittää tätä hänen linnaansa ja revin sen maahan kiven kiveltä. Niin; olisin kosinut häntä sievästi, jos hän olisi sallinut, lempein sanoin ja siloitellusti, mikä neitosista on mieluista. Mutta koska hän uhmaa meitä, kosin häntä pyssyillä ja tykeillä ja koetan nälällä pakottaa hänet alistumaan kosintaani. Rakkauteni pukeutuu sotisopaan alistaakseen hänet, ja kautta Jumalan vannon, etten aja partaani, ennenkuin olen päässyt siihen linnaan."

Guidobaldo näytti vakavalta.

"Minä suosittelisin lievempää menettelyä", virkkoi hän. "Piirittäkää häntä, jos haluatte, mutta karttakaa liiallista rajuutta! Ehkäiskää häneltä muonavarojen saanti ja ottakaa nälkä puoltajaksenne! Sittenkin, pelkään, teille nauretaan koko Italiassa", lisäsi hän mutkattomasti.

"Viis' siitä! Naurakoot hupsut, jos heidän mielensä tekee! Kuinka paljon väkeä hänellä on Roccaleonessa?"

Tämä kysymys sai Guidobaldon otsan synkistymään. Näytti siltä kuin hän olisi muistanut jonkun unohduksissa olleen seikan.

"Noin kaksikymmentä miestä tunnetun, Forteinani-nimisen vintiön komentamina. Joukon pestasi, kerrotaan, muuan hovissani ollut herrasmies, puolisoni sukulainen herra Romeo Gonzaga."

"Onko hän siellä nyt?" ähkäisi Gian Maria. "Siltä näyttää."

"Kautta pyhän neitsyen perugialaisen sormuksen!" kivahti Gian Maria entistä pahemmin nolostuneena. "Vihjaatteko, että he pakenivat yhdessä?"

"Hyvä Luoja!" Guidobaldon ääni kajahti terävänä ja uhkaavana. "Puhutte minun veljentyttärestäni. Hän otti mukaansa tämän herrasmiehen aivan samoin kuin kolme hovineitostaan ja hovipojan tai pari saadakseen sellaisen saattoväen kuin hänen syntyperänsä vaatii."

Gian Maria käveli lattialla kerran edestakaisin otsa rypyssä ja huulet tiukasti yhteen puristettuina. Guidobaldon ylväät sanat eivät suinkaan tyyten poistaneet hänen epäilyksiään. Mutta voimakkain halu hänen sydämessään juuri silloin oli nöyryyttää se tyttö, joka oli uskaltanut pilkata häntä, pakottaa hänet notkistamaan itsepintainen kaulansa. Vihdoin hän jupisi kiivaasti:

"Minusta saattaa tosiaankin tulla Italian naurun esine. mutta päätökseni toteutan, ja ensimmäinen tehtäväni Roccaleonen valtaamisen jälkeen on hirttää tuo Gonzaga-veijari sen korkeimpaan torniin."

Samana päivänä Gian Maria aloitti valmistelunsa Roccaleonea vastaan tehtävää retkeä varten, ja siitä vei Fanfulla tiedon Francescolle — sillä viimemainittu oli poistunut majapaikastaan palatsista saatuaan kuulla Gian Marian tulosta ja asui nyt majatalo "Auringossa".

Uutisen kuultuaan hän kirosi valtavasti, toivoen serkkuaan paholaiselle, jonka siittämäksi hän Gian Mariaa sillä hetkellä väitti.

"Luuletteko", kysyi hän tultuaan rauhallisemmaksi, "että tämä Gonzaga on Valentinan rakastaja?"

"Sitä en osaa sanoa", vastasi Fanfulla. "Tosiasia on, että he karkasivat yhdessä. Mutta kun tiedustin Peppeltä tätä seikkaa, nauroi hän ensin sille vihjaukselle pilkallisesti, käyden sitten vakavaksi. 'Monna Valentina ei häntä rakasta, moista houkkiota', vakuutti hän, 'mutta hän rakastaa monna Valentinaa, jollen minä ole sokea, ja hän on lurjus, sen tiedän'."

Francesco nousi seisomaan kasvot perin vakavina, ja hänen silmistään kuvastui levottomia mietteitä.

"Vietävä! Tämä on häpeällistä", huudahti hän vihdoin. "Neito-poloista ympäröi joka taholta joukko vintiöitä, jotka ovat toinen toistansa häikäilemättömämpiä. Fanfulla, käskekää noutaa Peppe! Meidän täytyy lähettää hänet monna Valentinan luokse varoittamaan häntä Gian Marian tulosta ja myöskin kehoittamaan häntä kavahtamaan mantualaista, jonka kanssa hän karkasi."

"Liian myöhäistä", pahoitteli Fanfulla. "Narri lähti tänä aamuna Roccaleoneen liittyäkseen _patronansa_ seuraan." Francesco näytti alakuloiselta.

"Hän joutuu turmioon", valitti hän. "Sillä tavoin vasaran ja alasimen — Gian Marian ja Romeo Gonzagan välissä. _Gesú!_ Hän joutuu turmioon! Ja hän on niin uljas ja niin uhkamielinen!"

Hän siirtyi verkkaisesti lasiovelle ja jäi seisomaan, tuijottaen ikkunoihin kadun ylitse, jolle laskeva aurinko loi rusoista hohdettaan. Mutta hän ei nähnyt ikkunoita. Hän näki Acquaspartan metsässä vuoritaistelun jälkeisenä aamuna sattuneen kohtauksen, kanervikossa viruvan haavoittuneen miehen ja hänen ylitsensä kumartuneen hellän naisen, jonka katseesta uhkui sääliä ja levottomuutta. Usein hän oli senjälkeen mielessään nähnyt sen kohtauksen, ja joskus hän oli silloin hymyillyt, toisinaan huokaissut, joskus tehnyt kumpaakin samalla kertaa.

Hän pyörähti äkkiä Fanfullaan päin. "Minä lähden itse". ilmoitti hän.

"Te?" kummasteli Fanfulla. "Entä venetsialaiset?" Eleellä kreivi osoitti, kuinka vähän venetsialaiset hänestä merkitsivät verrattuina tämän naisen kohtaloon.

"Minä lähden Roccaleoneen", kiivaili hän, "nyt heti". Ja hän astui ovelle ja taputti käsiään, kutsuen Lanciottoa. "Sanoitte, Fanfulla, ettei enää nykyisin ole vankeuteen teljettyjä neitoja, joille harhaileva ritari saattaisi tarjota apuaan. Te erehdyitte, sillä monna Valentina on vankineito, serkkuni on lohikäärme, Gonzaga toinen, ja minä olen harhaileva ritari, jonka on määrä niin toivon pelastaa hänet."

"Aiotteko pelastaa hänet Gian Marian kynsistä?" tiedusti Fanfulla epäilevästi.

"Aion yrittää sitä."

Hän kääntyi palvelijansa puoleen, joka tuli sisälle hänen puhuessaan.

"Lähdemme liikkeelle neljännestunnin kuluttua, Lanciotto", virkkoi hän. "Satuloi ratsut minulle ja itsellesi! Sinä lähdet mukaani. Zaccaria jääköön herra degli Arcipretin luokse! Pitäkää te huolta hänestä, Fanfulla! Hän kyllä palvelee teitä hyvin."

"Entä minä sitten?" huudahti Fanfulla. "Enkö minä seuraakaan teitä?"

"Jos tahdotte, niin kyllä. Mutta saattaisitte palvella minua paremmin palaamalla Babbianoon ja tarkkaamalla sikäläisiä tapahtumia, lähettäen minulle niistä tiedon. Siellä sattuu suuria tapahtumia, jollei serkkuni palaa ja jos Borgia lähestyy. Juuri siihen perustan mielessäni virinneet toiveet."

"Mutta minne pitää minun lähettää teille sana? Roccaleoneenko?"

Francesco mietti tuokion. "Jollette kuule minusta mitään, niin lähettäkää sanomanne Roccaleoneen, sillä jos viivyn siellä ja meitä piiritetään, on minun kenties mahdotonta lähettää teille tietoja. Mutta jos — kuten toivon — lähden Aquilaan, lähetän teille tiedon siitä."

"Aquilaan?"

"Niin. Saattaa käydä niin, että olen Aquilassa ennen tämän viikon loppua. Mutta pitäkää se salassa, Fanfulla, ja minä peijaan näitä herttuoita niin pahasti kuin heidän epäterve mielenlaatunsa sietää."

Puoli tuntia myöhemmin kreivi Aquila, joka ratsasti vankalla kalabrialaisella hevosella ja jota seurasi Lanciotto muulin selässä, loittoni hiljalleen laaksoa kohti. He etenivät kenenkään huomaamatta, sillä mitäpä välittivät heistä talonpojat, jotka laulelivat uurastaessaan _contadossaan?_

He kohtasivat kauppiaan, jonka palvelija hoputti kuormattuja muuleja ylämäkeä kunnaan laella olevaan kaupunkiin, ja sivuuttivat hänet, kohteliaasti tervehtien. Kauempana heitä vastaan tuli ratsastava seurue ylimyksiä ja naisia, jotka palasivat haukkametsästykseltä ja joita seurasi huppupäisiä haukkoja kantavia palvelijoita, ja heidän hilpeä naurunsa kaikui yhä Francescon korvissa vielä sittenkin, kun hän oli loitonnut pois heidän näkyvistään ja kadonnut purppuraiseen iltausvaan, joka joesta kohosi häntä vastaan. He kääntyivät länteen päin Apennineja kohti ja samosivat edelleen yön tultua aina neljännelle tunnille saakka, jolloin he Francescon ehdotuksesta pysähtyivät tien ohessa olevan, uneliaan _locandan_ edustalle ja herättivät isännän pyytääkseen yösijaa. Siellä he nukkuivat vain aamurukouksen hetkeen asti, joten sarastuksen harmaa valo näki heidät jälleen matkalla, ja silloin, kun auringon ensimmäinen kultainen sädekimppu osui vanhojen kukkuloiden harmaaseen harjaan, he seisauttivat ratsunsa pauhaavan joen partaalle sen valtavan kallion juurelle, jonka laella oli Roccaleonen linna.

Tuikeana ja laihana se kohosi hedelmällisen laakson yläpuolella; sitä kaarsi joki luonnollisena vallihautana, ja se muistutti taustanaan olevien Apenninien jättiläisvahtia. Ja nyt kiiti auringonvalo pakoveden tavoin alaspäin pitkin iäkkäiden vuorten rinteitä. Se osui neliskulmaiseen päätorniin ja lipui sitten pitkin seinää, pannen vanhat, harmaat kivet kimaltelemaan ja heijastuen korkealla olevasta ristikkoikkunasta. Yhä alemmaksi se painui, paljastaen eriskummaiset kohokuvat, valaisten pykäläharjaisia muureja ja muuttaen vihreiksi muratin ja sammalen, jotka vain hetkinen sitten olivat tummentaneet vankkoja, ulkonevia tukimuurauksia. Sieltä se hypähti maahan ja karkoitti varjoja edellään pitkin ruohoista rinnettä, kunnes se saavutti joen ja säkenöi sen kuohuvassa, myllertävässä vedessä, sirottaen satoja värejä sen ryöppyävään räiskeeseen.

Ja koko ajan, siihen saakka, kunnes auringonpaiste ennätti häneen ja sulki hänetkin esiin loitsimaansa kuvaan, istui Aquilan kreivi satulassa silmäillen linnoitusta miettivästi.

Sitten hän Lanciotton seuraamana ratsasti käymäjalkaa läntisen laidan ympäri, jossa joen sijalla oli tyyni vesiuoma, jota varten oli tehty kaivanto eristämään Roccaleonen kalliota täydellisesti. Mutta täällä, mistä käsin linnaa olisi saattanut olla helpoin ahdistaa, oli häntä vastassa sileä muuri, jossa oli vain kapea rako tai pari pyällyksien keskivälissä. Hän ratsasti edelleen pohjoispuolelle, mennen joen poikki vievän jalkasillan ylitse, ja pysähtyi vihdoin porttitornin edustalle. Täällä taaskin oli vallihautana vuoripuron kohiseva vesi.

Hän käski palvelijansa herättää linnan asukkaat, ja Lanciotto, jonka äänen luonto oli tehnyt syväksi ja voimakkaaksi, luikkasi. Kaiku kiiri kumisten ylöspäin, säikäyttäen vuoren rinteen lintuja, mutta ei saanut vastausta äänettömästä linnasta.

"Siellä on vahtiminen valpasta", ilvehti kreivi nauraen, "Uudelleen, Lanciotto!"

Palvelija totteli, ja yhä uudelleen hänen syvä äänensä kajahti torventörähdyksen tavoin, ennenkuin sisällä näkyi merkkejä siitä, että sitä oli kuultu. Vihdoin ilmestyi tornin rintasuojuksen yläpuolelle kitukasvuinen olento, jonka tukka oli kampaamaton ja joka oli melkein yhtä eriskummainen kuin alempana olevat kivikuvat; heitä tirkistivät pöllönkasvot muurin pyällyksestä, ja yrmeä, käreä ääni tiedusti heidän asiaansa. Heti kreivi tunsi Peppen.

"Hyvää huomenta, narri!" toivotti hän.

"Tekö, teidän ylhäisyytenne!" huudahti ilveilijä.

"Roccaleonessa nukutaan sikeästi", lausui Francesco. "Herätä lurjusmainen varusväkenne ja käske niiden laiskojen koirien laskea nostosilta alas! Minulla on sanomia monna Valentinalle."

"Heti, teidän ylhäisyytenne", vastasi narri ja olisi poistunut samassa, jollei Francesco olisi huutanut häntä takaisin.

"Sano, Peppe, että täällä on ritari — se ritari, jonka hän tapasi Acquaspartassa, jos niin haluat! Mutta jätä nimeni mainitsematta!"

Vakuutettuaan noudattavansa hänen toivomustaan Peppe lähti toimittamaan asiaansa. Vähäisen viivytyksen jälkeen ilmestyi muurin harjalle Gonzaga unisena ja kärtyisenä, seurassaan pari Fortemanin sotilasta, ja tiedusti, millainen Francescon asia oli.