Part 14

"Miksi pettäisimme itsemme julmilla toiveilla, oma Valentinani?" puhui hän. "Edessämme on tulevaisuus, se aika, jolloin tämä piiritys lopetetaan, Gian Maria on poistunut kotiinsa, ja sinä olet vapaa lähtemään. Minne aiot mennä?"

Tyttö katsahti häneen ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä, ja hänen silmissään oli huolestunut ilme, vaikka Francesco hämärässä valossa sitä tuskin näki.

"Lähden sinne, mihin sinä minua pyydät. Minne muualle pitäisi minun mennä?" lisäsi hän äänessään katkeruuden häive.

Ritari säpsähti. Neidon vastaus oli niin toisenlainen kuin hän oli odottanut.

"Entä setäsi —?"

"Mitä velvollisuuksia minulla on häntä kohtaan? Oi, olen ajatellut sitä, ja aina — aina tähän aamuun saakka tuntui siltä kuin täytyisi luostarin olla lopullinen turvapaikkani. Olen viettänyt suurimman osan nuorta elämääni Santa Sofiassa, ja se vähä, mitä olen setäni hovissa elämää nähnyt, tuskin houkuttelee minua näkemään sitä enempää. Äiti abbedissa rakasti minua hiukan. Hän ottaisi minut takaisin, jollei —"

Hän keskeytti lauseensa ja katsoi Francescoon, ja tämä ehdottoman, suloisen antautumisen katse pyörrytti miehen päätä. Francesco ei muistanut, että Valentina oli Urbinon herttuan veljentytär, sen enempää kuin sitäkään, että hän itse oli Aquilan kreivi, jalosukuinen, mutta ei kovin varakas eikä Guidobaldon mielestä varmastikaan sen sopivampi Valentinan puolisoksi kuin jos hän olisi ollut yksinkertainen harhaileva ritari, jollaiselta hän näytti.

Hän astui nyt likemmäksi tyttöä, ja hänen kätensä — ikäänkuin totellen hänen tahtoansa voimakkaampaa käskyä, kenties neidon katseen käskyä — tarttuivat Valentinan olkapäihin, samalla kun hänen koko sielunsa keskittyi silmiin, kun hän katsoi neitoon. Päästäen sitten tukahdutetun huudahduksen hän painoi tytön rintaansa vasten. Hetkisen Valentina lepäsi värisevänä hänen sylissään ruskea pää hänen leukansa tasalla sydän sykkien hänen sydäntään vasten. Äkkiä kumartuen Francesco suuteli hänen huuliaan. Hän salli sen tapahtua kehoittavan vastustelematta. Mutta senjälkeen hän lempeästi työnsi Francescoa kauemmaksi itsestään; ja valmiina tottelemaan hänen vähäisimpiäkin toivomuksiaan mies hillitsi hurjaa kiihkeyttään ja päästi hänet irti.

"_Anima mia_!" huudahti ritari hurmaantuneena. "Sinä olet nyt minun, käyköönpä miten tahansa. Ei Gian Maria eivätkä kristikunnan kaikki herttuat riistä sinua minulta."

Valentina painoi kätensä hänen huulilleen vaimentaakseen hänet, mutta hän suuteli kämmentä, joten tyttö nauraen vetäisi kätensä taaskin pois. Ja nyt muuttui nauru vakavaksi juhlallisuudeksi, ja neito ojensi kätensä herttuan leiriä kohti, lausuen: "Raivaa minulle tie noiden ketjujen lävitse ja vie minut pois Urbinosta — kauas, minne Guidobaldon valta ja Gian Marian kosto eivät voi meitä seurata! Silloin olet voittanut minut omaksesi. Mutta siihen saakka vallitkoon lepotila näissä — meidän suhteissamme! Täällä on miehen työtä tehtävänä, ja jos olen heikko kuten tänä iltana, saatan heikentää sinuakin, ja silloin joutuisimme molemmat turmioon. Luotan sinun voimaasi, Fransceschino _mio_, totinen ritarini."

Kreivi olisi vastannut hänelle. Hänellä oli tytölle paljon kertomista — kuka ja mikä hän oli. Mutta Valentina osoitti portaiden yläpäätä, jossa häämöitti miehen hahmo.

"Tuolta tule vahtisotilas", virkkoi hän. "Jätä minut nyt yksin, rakas Francesco! Mene! Alkaa olla myöhäinen."

Francesco kumarsi hänelle syvään, oikeana ritarina aina valmiina tottelemaan ja sanoi hänelle jäähyväiset sielu palavana.

Valentina katseli hänen loittonevaa hahmoaan, kunnes se katosi muurin taipeen taakse. Sitten hän päästi syvän huokauksen, joka oli ikäänkuin kiitosrukous hänen elämäänsä tulleesta suuresta hyvästä, nojasi rintasuojukseen ja silmäili pimeyteen posket punehtuneina ja sydän yhäti voimakkaasti sykkivänä. Hän naurahti hiljaa itsekseen pelkästä onnellisuuden tunteesta. Gian Marian leiristä tuli hänen halveksumisensa kohde. Mitä mahtaisi herttuan valta, kun hänellä oli sellainen sankari puolustajanaan nyt ja vastaisuudessa? Tässä piirityksessä oli kohtalonivaa, johon hänen mielensä kiintyi. Tulemalla tällä tavoin asevoimin häntä vastaan Gian Maria pyrki voittamaan hänet vaimokseen; mutta herttuan kaikki saavutukset supistuivat siihen, että hän oli työntänyt hänet, Valentinan, sen miehen syliin, jota hän oli oppinut rakastamaan juuri tämän piirityksen nojalla. Illan pehmeä lämpö ja niityiltä leyhkivä tuoksu sopivat hyvin hänen mielialaansa, ja hänen poskiaan hyväilevästi hivelevä tuuli tuntui kaiuttavan hänen sydämestään lähteviä säveliä. Sillä hetkellä tuntuivat Roccaleonen vanhat, harmaat muurit sulkevan sisäänsä hänen paratiisinsa, ja hänen huuliltaan värähti vienosti vanhan rakkauslaulun katkelma. Mutta kuten paratiisissa — voi! — oli täälläkin käärme, joka kuulumattomasti hiipi hänen taaksensa ja pian sihisi hänen korvaansa. Ja sillä oli Romeo Gonzagan ääni.

"On lohdullista, madonna, että Roccaleonessa on ainakin yksi ihminen, jolla on rohkeutta laulaa."

Tämä sointuva, mutta nyt sanomattoman uhkaava ääni sai Valentinan hätkähtäen heräämään onnekkaista mietteistään, ja hän kääntyi puhujaan päin.

Hän näki Gonzagan kasvojen kalpean välkkeen, erotti hämärästi miehen silmien kiukkuisen kiillon, ja vasten hänen tahtoaankin puistatti häntä levottomuuden värähdys. Hän vilkaisi taaksensa sinne, missä hän äsken oli huomannut vahtisotilaan. Nyt ei ketään ollut siellä eikä muuallakaan sillä muurilla. He olivat kahden kesken, ja herra Gonzaga näytti erikoisen ilkeältä.

Hetkisen vallitsi pingoittunut hiljaisuus, jota häiritsivät vain vallihauta-puron kohina ja Gian Marian leiristä kantautuva vahdin käreä huuto: "_Chi vu là_?" Sitten Valentina käännähti hermostuneesti, aprikoiden, kuinka paljon Gonzaga oli saattanut nähdä ja kuulla siitä, mitä hänen ja Francescon välillä oli tapahtunut.

"Mutta jäittehän te itsekin, Gonzaga", vastasi hän, "tuonne alhaalle laulamaan, kun minä lähdin".

"Kuhertelemaan täällä kuutamossa sen kirotun rehentelijän, sen roiston, sen syrjäkujilla kasvaneen _sbirro_-lurjuksen kanssa!"

"Gonzaga! Kuinka rohkenette?"

"Rohkenenko?" pilkkasi keikari suunniltaan intohimosta. "Tekö puhutte rohkenemisesta — te, Guidobaldo da Montefeltron veljentytär, jaloon ja ylhäiseen Rovere-sukuun kuuluva nainen, heittäydyttyänne tuollaisen halpasyntyisen rengin kuin tuon masnadieron, rosvon, salamurhaajan syleilyyn? Ja sopiiko teidän puhua rohkenemisesta ja käyttää tuollaista sävyä minua kohtaan, kun teidän itsenne pitäisi kuolla tai mykistyä häpeästä?"

"Gonzaga", vastasi Valentina, jonka kasvot olivat yhtä kalpeat kuin hovimiehen, mutta jonka ääni oli varma ja kova suuttumuksesta, "poistukaa luotani nyt — heti paikalla! Muutoin käsken suomia teitä — suomia luita myöten."

Tuokion keikari tuijotti häneen ikäänkuin huumaantuneena. Sitten hän heilautti kätensä taivasta kohti, antoi niiden raskaasti pudota kupeilleen, kohautti olkapäitään ja naurahti pahanilkisesti. Mutta hän ei yrittänytkään poistua.

"Kutsukaa miehenne!" vastasi hän tukahtuneesti. "Tehkää minulle tahtonne mukaan! Suomitkaa minut verille tai kuoliaaksi — olkoon se palkkioni kaikesta siitä, mitä olen tehnyt, mitä olen uskaltanut, mitä olen uhrannut palvellakseni teitä. Se olisi yhdenmukaista muiden tekojenne kanssa."

Valentina koetti katsoa miestä silmiin hämyssä, ja hänen rintansa nousi ja laski rajusti hänen ponnistaessaan hillitäkseen itseään, ennenkuin puhuisi.

"Herra Gonzaga", virkkoi hän vihdoin, "en kiellä, että palvelitte minua uskollisesti karatessani Urbinosta —"

"Miksi puhua siitä?" ärähti keikari. "Sitä palvelustahan käytitte hyväksenne ainoastaan siihen saakka, kunnes tarjoutui toinen, jolle saatoitte osoittaa suosiotanne ja luovuttaa linnoituksenne ylipäällikkyyden. Miksi puhua siitä?"

"Osoittaakseni, että se palvelus, johon viittasitte, on nyt maksettu", tokaisi tyttö tuikeasti. "Moittimalla minua otitte maksun ja loukkaamalla minua poljitte kiitollisuuteni olemattomaksi."

"Logiikkanne on perin mukava", ivasi hovimies. "Minut heitetään syrjään kuin kulunut vaatekappale, joka katsotaan maksetuksi, koska se paljosta ankarasta käytöstä on alkanut näyttää hiukan nukkavierulta."

Ja nyt välähti Valentinan mieleen, että miehen puheet kenties olivat jonkun verran oikeutetut. Kenties hän oli kohdellut Gonzagaa hieman tylysti.

"Arveletteko, Gonzaga", kysyi hän, ja hänen sävyssään oli nyt vähän lempeämpi häive, "että koska olette palvellut minua, saatte loukata minua ja ritaria, joka myöskin on palvellut minua, ja —"

"Missä suhteessa voidaan hänen palveluksiaan verrata minun palveluksiini? Mitä hän on tehnyt sellaista, mitä enempää minä en ole tehnyt?"

"No niin, kun miehet täällä kapinoitsivat —"

"Pyh! Älkää puhuko minulle siitä! Jumalan ruumis! Hänen alaansa on moisten sikojen johtaminen. Hän on itse yksi heistä. Mutta muuten, mitä menetettävää on sellaisella miehellä ollessaan mukana kapinassanne verrattuna siihen vahinkoon, joka minulle täytyy siitä koitua?"

"No, jos kaikki käy huonosti, saattaa hän kaiketi menettää henkensä", vastasi tyttö hiljaa. "Voitteko te menettää enemmän?"

Mies teki maltittoman eleen.

"Jos kaikki käy huonosti — niin. Silloin se saattaa tulla hänelle kalliiksi. Mutta jos kaikki käy hyvin ja tämä piiritys lopetetaan, ei hänellä enää ole mitään pelättävää. Minun asiani on kokonaan toisin. Päättyköönpä tämä piiritys miten tahansa, minä en voi mitenkään välttää Gian Marian ja Guidobaldon kostoa. He tietävät, mikä osuus minulla siinä on. He tietävät, että minä olen avustanut menettelyänne ja että te ilman minua ette mitenkään olisi voinut varustautua tällaiseen vastarintaan. Miten tahansa teille ja tälle herra Francescolle käy, minä en siitä voi selviytyä."

Valentina hengähti syvään ja esitti sitten hänelle luonnollisen kysymyksen:

"Ettekö pohtinut sitä — ettekö punninnut näitä mahdollisuuksia — ennenkuin ryhdyitte tähän puuhaan, ennenkuin itse yllytitte minua tällaiseen menettelyyn?"

"Kyllä; kyllä sen tein", myönsi keikari jörösti.

"Minkä tähden sitten nämä valittelut nyt?"

Gonzagan vastaus oli harvinaisen, mielipuolisen vilpitön. Hän kertoi tehneensä kaikki, koska hän rakasti Valentinaa, koska viimemainittu oli näyttänyt hänelle sellaisia merkkejä, ettei hänen rakkautensa ollut toivoton.

"Minäkö näyttänyt teille sellaisia merkkejä?" keskeytti tyttö hänen puheensa. "Taivaallinen äiti! Mainitkaahan ne merkit, jotta itse ne tietäisin!"

"Ettekö aina ollut ystävällinen minulle?" kysyi Gonzaga. "Ettekö aina osoittanut pitävänne seurastani? Ettekö aina halunnut minun laulavan teille teidän kunniaksenne sepittämiäni lauluja? Ettekö kääntynyt juuri minun puoleeni hätänne hetkellä?"

"Katsokaa nyt, kuinka kurja olento olette, Gonzaga!" vastasi neito murhaavasti. "Jos vain nainen hymyilee teille, lausuu teille ystävällisen sanan, sallii teidän laulaa hänelle, niin te jo päättelette hänen rakastuneen teihin. Ja joskin käännyin puoleenne hätäni hetkellä, kuten muistutitte minun tehneen, täytyykö sen olla rakkauden merkki? Ajatteleeko jokainen herrasmies siten, kun avuton nainen turvautuu häneen vaikeuksissaan? Mutta jos niinkin olisi", jatkoi hän, "miten se kaikki vähentäisi sitä vaaraa, josta puhuitte? Joskin minua kosiessanne saisitte myöntävän vastauksen, niin ettekö sittenkin olisi sama Romeo Gonzaga, setäni ja Gian Marian suuttumuksen maalitaulu? Minä pikemminkin luulisin sen heidän vihaansa vain äidyttävän."

Mutta hovimies haihdutti hänen harhaluulonsa. Hän ei kiukuissaan arkaillut, vaan esitti tytölle sen päättelynsä, että hän Valentinan puolisona olisi turvattu.

Sen kuultuaan neito nauroi ääneen.

"Tällaisista juonistako siis julkeutenne sai virikkeensä?"

Se pisti miestä. Vapisten hänet vallanneesta intohimosta hän astui ihan likelle Valentinaa.

"Sanokaahan, madonna, minkä tähden meidän tulee pitää julkeutena Romeo Gonzagassa kosintaa, johon nimetöntä seikkailijaa rohkaisemme?" kysyi hän ääni käheänä ja värisevänä.

"Varokaa!" kehoitti neito.

"Mitä minun pitää varoa?" säväytti Gonzaga. "Vastatkaa, monna Valentina! Olenko niin halpa mies, että jos ajattelenkin rakastavani teitä, olen julkea samalla kun teidän sopii antautua tämän rehentelevän vintiön syleiltäväksi ja suudeltavaksi? Järkeilynne ja tekonne sointuvat huonosti yhteen."

"Raukka!" kivahti tyttö. "Mikä koira olettekaan!" Ja hänen kiihkoisesti liekehtivien silmiensä edessä Gonzaga peräytyi rohkeutensa alkaessa horjua. Valentina hillitsi suuttumuksensa äkkiä ja vaarallisen rauhallisesti käski hänen järjestää niin, ettei hän enää seuraavana aamuna olisi Roccaleonessa. "Käyttäkää hyväksenne yön pimeyttä", neuvoi tyttö häntä, "ja välttäkää Gian Marian valppautta parhaanne mukaan! Tänne ette saa jäädä."

Silloin valtasi miekkosen ankara pelko, joka karkoitti hänen kiukkunsa viimeisetkin rippeet. Eikä se ollut yksin pelkoa, se meidän on myönnettävä ollaksemme häntä kohtaan oikeudenmukaisia. Se johtui myöskin siitä oivalluksesta, että hänen täytyi jäädä Roccaleoneen, jos hän mieli saada Valentinalta korvauksen tästä osakseen tulleesta kohtelusta, jos hän mieli sammuttaa kostonjanoaan. Hänen suunnitelmansa oli pettänyt. Mutta hänen aivonsa olivat hedelmälliset, ja hän saattaisi keksiä toisen, joka onnistuisi ja jonka avulla Gian Maria pääsisi Roccaleoneen. Siten hän saisi kostaa runsain mitoin. Valentina kääntyi poispäin julistettuaan hänen karkoitusmääräyksensä, mutta hän juoksi neidon jälkeen ja rukoili nyt polvillaan surkeasti, että häntä vielä hetkinen kuultaisiin.

Ja Valentina, joka jo nyt katui tylyyttään ja ajatteli Gonzagan mustasukkaisuudessaan ehkä tuskin olleen vastuunalaisen puheistaan, seisahtui kuuntelemaan.

"Ei niin, ei niin, madonna!" ulisi mies, jonka sävy vihjaisi kyynelten olevan lähellä. "Älkää karkoittako minua pois! Jos minun täytyy kuolla, sallikaa minun kuolla täällä Roccaleonessa, viimeiseen henkäykseeni asti avustaen sen puolustamista! Mutta älkää heittäkö minua täältä joutumaan Gian Marian käsiin! Hän hirtättää minut sen tähden, että olen ollut mukana tässä puuhassa. Älkää palkitko minulle siten, madonna! Olette varmasti minulle hieman, kiitollisuudenvelassa, ja jos olin hullu äsken puhuessani teille, pakotti siihen minua rakkaus teitä kohtaan — rakkaus teitä ja epäluulo tuota miestä kohtaan, josta kumpikaan meistä ei tiedä mitään. Madonna, säälikää vähän! Sallikaa minun jäädä!"

Valentina silmäili häntä, horjuen säälin ja halveksumisen välillä. Sitten voitti sääli tytön oikullisessa, mutta aina lempeässä sydämessä. Hän käski miehen nousta pystyyn.

"Ja menkää, Gonzaga! Paneutukaa vuoteeseen ja nukkukaa, niin että tulette terveemmälle mielialalle! Me unohdamme kaikki, mitä olette sanonut, kunhan vain ette enää koskaan puhu siitä — ettekä rakkaudesta, jota väitätte tuntevanne minua kohtaan."

Teeskentelijä tarttui hänen hameensa liepeeseen ja vei sen huulilleen.

"Säilyttäköön Jumala sydämenne aina yhtä puhtaana, ylevänä ja anteeksiantavana!" mutisi hän katkonaisesti. "Käsitän kyllä, kuinka kehnosti olen ansainnut lempeytenne. Mutta minä palkitsen teille, madonna", vakuutti hän — ja totisesti hän sitä tarkoitti, vaikka ei siinä mielessä kuin näytti.

YHDESKOLMATTA LUKU

Katuva syntinen

Roccaleonessa kului viikko rauhallisesti, niin rauhallisesti, että oli vaikea käsittää Gian Marian sadan sotamiehensä kanssa olevan tasangolla sitä piirittämässä.

Aquilan kreiviä ärsytti tämä toimettomuus samoin kuin sekin, ettei Fanfullalta kuulunut tietoja; ja hän aprikoi epämääräisesti, mitä Babbianossa oli tekeillä, koska Gian Maria tyytyi istumaan toimettomana heidän edessään, ikäänkuin hänen käytettävissään olisi kuukausia pakottaakseen nälällä heidät antautumaan. Tämä salaisuus olisi selvinnyt, jos hän olisi tietänyt saavansa kiittää Gonzagaa tästä Gian Marian tavattomasta kärsivällisyydestä. Hovimies oli nimittäin saanut tilaisuuden lähettää uuden kirjettä kuljettavan nuolen herttuan leiriin ja siten ilmoittanut viimemainitulle, miten ja minkä tähden äskeinen salahanke oli mennyt myttyyn, sekä kehoittanut Gian Mariaa odottamaan ja luottamaan siihen, että hän keksisi paremman suunnitelman luovuttaakseen linnan parittajien valtaan. Hän oli luvannut perin rohkeasti ja varmasti, ja Gian Maria — kuten tosiasiat osoittivat — oli luottanut hänen lupaukseensa ja varronnut sen täyttämistä. Mutta vaikka Gonzaga vaivasikin aivojaan lakkaamatta, ei hän saanut minkäänlaista mielijohdetta, hänen päähänsä ei pälkähtänyt ainoatakaan suunnitelmaa, jolla hän olisi voinut toteuttaa aikomansa kavalluksen.

Hän käytti ovelasti aikaa voittaakseen takaisin Valentinan suosion ja luottamuksen. Hänen ja Guidobaldon veljentyttären välisen myrskyisen keskustelun jälkeisenä aamuna hän oli ripittäytynyt veli Domenicolle ja nauttinut ehtoollista. Senjälkeen hän kävi joka aamu jumalanpalveluksessa ja tuli hurskautensa ja palavan hartautensa nojalla kaikille muille esikuvaksi. Tämä ei suinkaan ollut tehoamatta Valentinaan, joka oli kasvatettu luostarissa ja oli jossakin määrin harras uskovainen. Hän piti tätä Gonzagan tapojen tavatonta muutosta luonteen muutoksen osoituksena. Se, että Gonzaga oli nauttinut ehtoollista hänelle lausumiensa hurjien sanojen jälkeisenä aamuna, merkitsi sitä, että mies katui rikollista kiihkoaan; sen, että keikari pysyi äärimmäisen hartaana senjälkeen, hän tulkitsi merkitsevän sitä, että katumus oli vilpitön ja pysyväinen.

Ja niinpä hän johtui kysymään itseltään, eikö Gonzagaa vastaan oltu tehty yhtä paljon syntiä kuin hän oli tehnyt muita vastaan, ja lopulta hän vakuutti itselleen syyn jossakin määrin olevan hänen. Nähdessään keikarin niin katuvaisena hän päätteli, ettei mies enää rikkoisi, otti hänet uudelleen suosioonsa, ja vähitellen heidän aikaisemmat ystävälliset suhteensa palasivat, käyden ehkä entistä varmemmiksi, koska neito uskoi, ettei mies kaiken tapahtuneen jälkeen enää ymmärtäisi häntä väärin.

Gonzaga ei ymmärtänyt häntä väärin eikä sallinut toiveikkuutensa eikä aina herkeän turhamaisuutensa harhauttaa itseään vääriin toiveihin. Hän luki Valentinan ajatukset ihan tarkalleen, ja joskin niiden lukeminen oli vain omiaan tekemään hänet yhä katkerammaksi ja lujittamaan hänen kostonhimoisia aikeitaan, se siitä huolimatta sai hänet hymyilemään sitäkin herttaisemmin ja liehakoimaan nöyremmin.

Ja tyytymättä siihen hän ei rajoittanut mairitteluaan Valentinaan, vaan koetti hymyilevän itsepintaisesti suikertautua myöskin Francescon suosioon. Ei ainoakaan henkilö Roccaleonessa — ei edes Ercole-öykkäri — korottanut useammin eikä innokkaammin ääntänsä kiittääkseen ja ylistääkseen linnan ylipäällikköä. Valentina pani sen merkille, piti sitä lisämerkkinä siitä, että hän katui entisyyttä ja aikoi olla parempi vastaisuudessa, ja kävi yhä sydämellisemmäksi häntä kohtaan. Hän oli sangen ovela, tämä kaunis herra Romeo, tunsi naisen sydämen ja tiesi, ettei naisesta mikään imartelu ole mieluisempaa kuin hänen rakastamaansa mieheen kohdistuva.

Siten Gonzaga saavutti kaikkien luottamuksen ja arvonannon sen rauhallisen viikon aikana. Hän näytti muuttuneelta mieheltä, ja kaikki muut paitsi Peppeä katsoivat tämän muutoksen tekevän hänet entistä suuremman luottamuksen ja ystävällisyyden arvoiseksi. Mutta älykäs narri katseli sivusta ja aprikoi. Sellaisia muutoksia kuin tämä oli, ei ole tapahtunut yhdessä yössä. Hän ei uskonut inhimilliseen muodonvaihdokseen, jonka nojalla eilinen toukka saattaisi tänään olla perhonen. Ja niinpä hän ei tässä liehakoivassa, hymyilevässä, nöyrässä Gonzagassa nähnyt mitään muuta kuin epäluotettavan olennon, miekkosen, jota tuli pitää silmällä äärimmäisen valppaasti. Tähän valppaaseen silmälläpitoon antautuessaan kyssäselkä osoitti intoa, joka perustui siihen, että hän sydämensä pohjasta kammosi hovimiestä. Mutta Gonzaga huomasi narrin epäluulot ja valppauden, ja hänen onnistui kerran päästä eroon Peppen silmälläpidosta lähettääkseen Gian Marialle kirjeen, jossa esitti punomansa, älykkään suunnitelman.

Se ajatus oli pälkähtänyt hänen päähänsä sunnuntaisessa jumalanpalveluksessa. Kaikkina pyhäpäivinä oli monna Valentinan tapana vaatia koko linnan miehistö yhtä ainoata vahtia lukuunottamatta — ja siihenkin poikkeukseen hän suostui vain Francescon perin hartaasta pyynnöstä — mukaan aamuiseen jumalanpalvelukseen. Ikäänkuin innoituksen vihjaamana välähti keikarin mieleen, että sellainen puolituntinen tarjoisi hänelle mitä sopivimman hetken avata Roccaleonen portit piirittäjille. Seuraavana sunnuntaina oli Kristuksen ruumiin juhla. Silloin olisi hänen tilaisuutensa.

Ollen polvillaan, pää taivutettuna hurmioisen hartaaseen rukoukseen, hän kypsytti kavallussuunnitelmaansa. Yhden ainoan vahtisotilaan hän saattaisi lahjoa tai — jolleivät lahjukset tehoaisi — murhata. Hän käsitti, ettei hän yksin saisi lasketuksi raskasta nostosiltaa alas ja ettei se olisi viisastakaan, vaikka se kävisikin päinsä, sillä sen melu saattaisi hälyttää varusväen. Mutta olihan sivuportti. Gian Marian täytyi rakennuttaa kevyt, kannettava silta ja pitää se valmiina laskettavaksi vallihaudan ylitse, jotta hänen sotilaansa voisivat hiljaa tunkeutua linnaan pikku portista.

Ja saatuaan siten salajuonensa valmiiksi ja sen kaikki yksityiskohdat selviksi hän meni huoneeseensa ja kirjoitti kirjeen, joka ilahduttaisi Gian Marian sydäntä. Hän valitsi suotuisen hetken lähettääkseen sen, kuten hän oli lähettänyt edellisetkin, kiedottuna kaaripyssyn nuolen ympärille, ja näki sitten Gian Marian merkin, jonka hän oli kirjeessään ehdottanut ja jolla ilmaistiin, että suunnitelma hyväksyttiin. Hyräillen hilpeätä säveltä riemuissaan siitä, että saisi kostetuksi niin perinpohjaisesti, Gonzaga lähti huoneestaan linnan puutarhaan huvittelemaan hovinaisten keralla sokkoleikillä.

Kuinka hartaasti Babbianon herttua lieneekään onnitellut itseään liittolaisensa Gonzagan ja sen ovelan suunnitelman tähden, jonka viimemainittu oli keksinyt saattaakseen Roccaleonen hänen haltuunsa, saapui hänelle seuraavana aamuna uutisia, jotka saivat hänet riemuitsemaan siitä sata kertaa hartaammin. Hänen alamaisensa Babbianossa olivat avointa kapinaa hipovassa tilassa niiden levottomuutta herättävien huhujen johdosta, että Caesar Borgia varustautui Roomassa hyökätäkseen herttuakuntaan, ja sen vuoksi, että Gian Maria sellaiseen aikaan oli kauan poissa kotoa kosioretkellä, jonka aikaa he pitivät huonosti valittuna. Oli muodostettu voimakas puolue, ja sen johtajat olivat naulanneet palatsin porttiin sellaisen julistuksen, että jollei Gian Maria kolmen päivän kuluessa palaisi järjestämään Babbianon puolustusta, syöksisivät he hänet valtaistuimelta ja lähtisivät Aquilaan pyytääkseen hänen serkkuaan Francesco del Falcoa — jonka isänmaallisuus ja sotataito olivat yleisesti tunnetut — ottamaan vastaan Babbianon kruunun ja suojelemaan heitä.

Kuultuaan sen uutisen ja luettuaan julistuksen, jonka Alvari oli tuonut muassaan, Gian Maria joutui raivonpuuskan valtaan, jollaiset tekivät hänen nimensä sananparreksi Babbianossa. Pian hän kuitenkin jäähtyi. Tuolla linnassa oli Gonzaga, joka oli luvannut päästää hänet Roccaleoneen keskiviikkona. Siten hänelle jäisi aikaa ensin vallata vastahakoinen morsiamensa ja sitten ratsastaa vinhaa vauhtia Babbianoon, ennättääkseen sinne ajoissa ennen hänen alamaistensa myöntämän kolmipäiväisen armonajan päättymistä.

Hän neuvotteli Guidobaldon kanssa ja vaati, että pitäisi varata pappi odottamaan vihkiäkseen heidät heti, kun hän olisi tuonut Valentinan linnoituksesta. Tästä seikasta he olivat joutumaisillaan riitaan. Guidobaldo ei aluksi tahtonut suostua niin hätäiseen vihkimiseen; se ei ollut sopusoinnussa hänen veljentyttärensä arvon ja aseman kanssa, ja jos Gian Maria mieli mennä naimisiin Valentinan kanssa, täytyisi hänen tulla Urbinoon ja sallia jonkun kardinaalin suorittaa juhlallinen toimitus. Silloin teki Gian Maria viisaasti hillitessään tavallista pikaisuuttaan ja niellessään kielellään pyörivän, kiivaan, uhmaavan vastauksen. Jollei hän olisi niin tehnyt, olisi seurauksena otaksuttavasti ollut heidän väliensä pysyvä rikkoutuminen, sillä Guidobaldo ei suinkaan sallinut kenenkään rehennellä itselleen ja oivalsi varsin hyvin, että Gian Maria tarvitsi enemmän häntä kuin hän Gian Mariaa. Ja sen käsitti sillä hetkellä myöskin Babbianon herttua, ja sen tajuten hän päätti anoa, vaikka hän muutoin olisi saattanut komentaa, vain suosionosoituksena sitä, mitä hän muutoin olisi saattanut vaatia uhkaillen. Ja niin hän sai Guidobaldon — vaikka vastahakoisesti — taipumaan toivomuksiinsa tässä asiassa, ja hyväntahtoisuudessaan Urbinon herttua suostui syrjäyttämään arvokkuutensa, joka kiihoitti häntä toimituttamaan juhlamenot ruhtinaallisen komeasti.

Kun tämä oli päätetty, siunasi Gian Maria Gonzagaa, joka teki sen kaiken mahdolliseksi ja tuli hänen avukseen perin sopivassa tilaisuudessa, koska muutoin olisi ollut pakko turvautua tykkeihin ja verenvuodatukseen.

Ainoana epäilyksen varjona Gonzagan mielessä pilaamassa hänen ehdotonta menestyksen varmuuttaan oli se, että hän osasi antaa oikean arvon Francescon rohkealle luonteelle ja neuvokkuudelle, mutta ikäänkuin jumalat olisivat tahtoneet suosia häntä mahdollisimman paljon, työnnettiin aavistamattomasti hänen käteensä omituinen ase sen torjumiseksi.

Sattui niin, ettei Alvari ollut ainoa sinä päivänä Roccaleoneen taivaltanut sanantuoja. Häntä seurasi muutamia tunteja myöhemmin Aquilan kreivin palvelija Zaccaria, joka ratsasti kovasti ja saapui linnan lähistölle auringon laskiessa. Koska hänen päämääränsä oli itse linnoitus, oli hänen pakko odottaa metsässä pimeän tuloon saakka, ja sittenkin hänen tehtävänsä oli sangen vaarallinen.

Yön toisen tunnin lopulla, jolloin kuu oli pilvien peitossa — sillä taivaalla liikkui myrskyä uhkaavia hattaroita — sattui itäisellä muurilla kävelevä vahtisotilas kuulemaan vallihaudasta loisketta, jota säesti suutansa vaivoin vedenpinnalla pitävän uijan pärskyvä hengitys. Hän luikkasi uimarille, mutta ei saanut vastausta, ja kääntyi mennäkseen hälyttämään, mutta juoksi Gonzagan syliin, joka oli tullut muurille hengittämään raitista ilmaa.

"Teidän armonne", huudahti mies, "vallihaudassa ui joku".

"Mitä?" äänsi Gonzaga, jonka mieleen välähti satoja epäluuloja Gian Mariaa kohtaan. "Kavallustako?"

"Niin arvelin."

Gonzaga tarttui miehen asetakin hihaan ja veti hänet takaisin rintasuojukselle. He tirkistivät muurin ylitse, ja alhaalta pimeydestä heille huudettiin heikosti: "Hoi!"

"Kuka siellä?" tiedusti Romeo.

"Ystävä", tuli vastaus hiljaa. "Sanantuoja Babbianosta ja kirje hänen ylhäisyydelleen Aquilan kreiville. Viskatkaa minulle nuora, ystävät, ennenkuin hukun tähän kaukaloon!"

"Te houritte, hupsu!" vastasi Gonzaga. "Roccaleonessa ei ole kreivejä."

"Varmasti, herra vahtisotilas", intti ääni, "on siellä isäntäni, herra Francesco del Falco. Heittäkää minulle nuora, totisesti!"

"Herra Fran —" alkoi Gonzaga. Sitten häneltä pääsi tukehtumista muistuttava korahdus. Äkkiä tuntui selvittävä valo kirkastaneen hänen mielensä. "Noutakaa nuoraa!" käski hän käheästi vahtisotilasta. "Tuolta asepihalta! Joutuin, tomppeli!" lisäsi hän, peläten nyt jonkun saapuvan häiritsemään.

Hetkisen kuluttua mies palasi, ja nuoran pää laskettiin alhaalla olevalle tulijalle. Muutamia sekunteja myöhemmin Zaccaria seisoi Roccaleonen muurilla veden tippuessa hänen läpimäristä vaatteistaan ja keräytyen lammikoksi hänen jalkojensa ympärille.

"Tänne päin!" virkkoi Gonzaga ja opasti miehen aseistustornille, jossa paloi lyhty. Sen valossa hän silmäili vastatullutta ja käski vahdin sulkea oven ja jäädä ulkopuolelle äänen kuuluviin.

Zaccariaa näytti tämä määräys hämmästyttävän. Tällaista vastaanottoa hän tuskin oli odottanut pantuaan siten henkensä vaaraan päästäkseen linnaan kirjeineen.

"Missä on isäntäni?" kysyi hän kylmästä kylvystä kalisevien hampaittensa välitse ja aprikoi epävarmasti, kuka tämä perin uhkea herrasmies saattoi olla.

"Onko herra Francesco del Falco isäntänne?" tiedusti Romeo.

"On, herra. Minulla on ollut kunnia olla hänen palveluksessaan viimeiset kymmenen vuotta. Toin hänelle kirjeen herra Fanfulla degli Arcipretilta. Se on hyvin tärkeä. Suvaitsetteko viedä minut hänen luoksensa?"

"Olette kovin märkä", jupisi Gonzaga huolestuneesti. "Saatte kuolemantaudin vilustumisesta, ja sellaisen miehen kuolema, joka on ollut kyllin uskalias tunkeutuakseen Gian Marian ketjujen lävitse, on totisesti valitettava." Hän astui ovelle. "Hoi!" kutsui hän vahtia. "Viekää tämä urhea mies tuonne ylös ja etsikää hänelle toiset vaatteet!" Hän osoitti tornin ylempään huoneeseen päin, jossa sellaisia tavaroita tosiaankin oli varastossa.

"Entä kirjeeni, hyvä herra!" huudahti Zaccaria maltittomasti. "Se on hyvin kiireellinen, ja tuhlasin jo tuntikausia varrotessani metsässä."

"Tokihan voitte odottaa siihen saakka, kunnes olette muuttanut vaatteita? Henkenne kaiketi on tärkeämpi kuin muutamien minuuttien viivytys."

"Mutta herra degli Arcipretilta sain määräyksen, etten saa hukata hetkistäkään."

"No, _si, si!_" virkkoi Gonzaga, tekeytyen hyväntahtoisen kärsimättömän näköiseksi. "Antakaa kirje sitten minulle; minä vien sen kreiville teidän riisuessanne noita märkiä tamineitanne."

Zaccaria silmäili häntä epäilevästi tuokion. Mutta hän näytti niin vaarattomalta hienossa asussaan, ja hänen kauniiden kasvojensa ilme oli niin miellyttävä ja vilpitön, että miehen empiminen haihtui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Hän otti hatun päästänsä ja veti sen kuvun sisältä kirjeen, jonka hän oli pannut sinne säilyttääkseen sen kuivana. Sen hän antoi nyt Gonzagalle, joka lausui vahdille vielä viimeiset ohjeet sanantuojalle annettavien vaatteiden etsimisestä ja poistui sitten mennäkseen asialleen. Mutta oven ulkopuolella hän seisahtui ja huusi vahdin taaskin luoksensa.

"Tässä on teille dukaatti", supatti hän. "Tehkää, kuten käsken! Sitten saatte lisää. Pidättäkää miestä tornissa siihen asti, kunnes palaan, älkääkä missään nimessä salliko kenenkään kuulla tai nähdä häntä!"

"Kyllä, teidän ylhäisyytenne", lupasi mies. "Mutta entä jos kapteeni tulee ja huomaa, että olen poissa vahtipaikaltani?"

"Minä huolehdin siitä. Ilmoitan herra Fortemanille lähettäneeni teidät erikoiselle asialle ja pyydän häntä lähettämään toisen vahdin sijallenne. Olette tämän yön vapaa vahtipalveluksesta."

Mies kumarsi ja meni äänettömästi pitämään silmällä vankiaan, sillä sellaisena hän nyt Zaccariaa piti.

Gonzaga meni Fortemanin luokse vahtihuoneeseen ja teki, kuten oli vahdille luvannut.

"Mutta", ärähti Ercole, punastuen, "kenen luvalla olette sen tehnyt? Millä oikeudella lähetätte vahtisotilaita omille asioillenne? _Christo Santo!_ Linnaanhan saattaa vihollinen tunkeutua vahtien noutaessa teidän makeisrasiaanne tai runokirjaanne!"

"Muistanette —" alkoi Romeo rusentavan arvokkaan näköisenä.

"Piru vieköön teidät ja lähettäjänne!" kivahti öykkäri. "Herra linnanpäällikkö saa kuulla tästä."

"Ei millään ehdolla", huudahti Gonzaga, jonka suuttumus nyt muuttui levottomuudeksi; ja hän tarttui Fortemanin vaipan liepeeseen, kun kapteeni aikoi lähteä toteuttamaan uhkaustaan. "Herra Ercole, olkaa järkevä, pyydän. Hälyttäisimmekö koko linnan ja häiritsisimmekö monna Valentinaa näin mitättömän asian tähden? Mies, teille nauretaan." "Mitä?" Ercole ei pitänyt mistään sen vähemmän kuin siitä, että hänelle naurettiin. Hän mietti hetkisen, ja hänestä alkoi tuntua, että kenties hän teki kärpäsestä härkäsen. Sitten hän huusi: "Hei, Aventano, ota pertuskasi ja mene vahtiin itäiselle muurille! Kas niin, herra Gonzaga, olen noudattanut toivomustanne. Mutta herra Francesco saa kuulla tästä, kun hän tulee kierrokselleen."

Gonzaga poistui hänen luotansa. Francesco ei lähtisi kierrokselleen vielä tuntikauteen, eikä sitten olisi väliä, mitä Fortemani hänelle kertoisi. Tavalla tai toisella hän pystyisi selittämään menettelynsä.