Part 7

Se kävi yhä kovemmaksi, ja toiset odottivat kylminä ja sanattomina, kunnes huoneeseen astui Aquilan kreivi kummallakin puolellaan sotilas, mikä osoitti hänen olevan vangin. Luotuaan seurueeseen nopean, laajan silmäyksen, joka käsitti koko valtaistuimen ympärillä olevan ryhmän, Francesco jäi hiljaa seisomaan — osoittamatta vähääkään kummastelevansa Lodin sielläoloa ja vartoamaan serkkunsa sanoja.

Hän oli hienosti, mutta ei tuhlaavaisesti puettu, ja jos hän tekikin korkean ylimyksen vaikutuksen, johtui se pikemminkin hänen kasvojensa ja ryhtinsä ylevyydestä. Hän oli aseeton ja paljain päin, jollei oteta lukuun hänen aina käyttämäänsä kultaista verkkoa, joka tuntui korostavan hänen hiustensa kiiltävää tummuutta. Hänen kasvonsa olivat rauhalliset, ja hänen katseessaan oli sellainen ilme kuin hänelle hankittu huvitus olisi häntä pahasti tympäissyt.

Syntyi muutamia minuutteja kestävä painostava hiljaisuus, jonka aikana hänen serkkunsa tähysti häntä omituisesti kiiluvin silmin. Vihdoin Gian Maria puhkesi puhumaan kiihtymyksestä kimeällä äänellä.

"Tiedätkö ainoatakaan syytä", kysyi hän, "jonka vuoksi pääsi ei pitäisi komeilla keihään kärjessä niiden muiden joukossa San Bacolon portilla?"

"Tiedän useita", vastasi Francesco, ensin hätkähtäen, mutta heti sitten hymyillen, ja hänen vastauksensa näytti yksinkertaisuudellaan panevan herttuan ymmälle.

"Annahan kuulua joitakuita niistä!" kehoitti hän pian.

"Ei, kuulkaamme pikemminkin, mistä syystä minun päärukkaani pitäisi niin tylysti kohdella. Kun mies karkeasti vangitaan, kuten minulle on tehty, on tapana, jota sinun korkeutesi ehkä suvaitsee noudattaa, ilmoittaa hänelle jonkunlainen syy tähän loukkaavaan kohteluun."

"Sinä sulavakielinen kavaltaja", virkkoi äärettömän pahanilkisesti herttua, jota hänen serkkunsa arvokkuus yhä enemmän kiukutti. "Sinä valiosanainen roisto! Haluaisitko tietää, minkä tähden sinut on vangittu? Kerrohan minulle, hyvä herra, mitä puuhailit Acquaspartassa pääsiäisen edellisen keskiviikon aamuna?"

Kreivin rauhalliset kasvot pysyivät tutkimattomina, kärsivällisen ihmettelyn naamiona. Ainoastaan hänen käsiensä äkillinen puristuminen nyrkkiin ilmaisi, kuinka pahasti se pisto osui häneen, mutta hänen käsiään ei kukaan huomannut. Herttuan takana seisova Fabrizio da Lodi kalpeni huuliaan myöten.

"En muista puuhanneeni siellä mitään kovin merkillistä", vastasi Francesco. "Hengitin metsässä kevään raitista ilmaa."

"Etkä mitään muuta?" ärähti Gian Maria.

"En jaksa muistaa paljoakaan muuta, millä olisi merkitystä. Kohtasin siellä erään ylimysnaisen, jonka kanssa hiukan puhelin, munkin, narrin, houkkamaisen keikarin ja joitakuita sotilaita. Mutta" — hänen sävynsä muuttui äkkiä ylpeäksi — "mitä tahansa teinkin, tein sen oman mieleni mukaan enkä vielä ole oppinut tietämään, että Acquilan kreivin täytyy tehdä tiliä siitä, mitä hän tekee ja missä hän liikkuu. Et ole vielä ilmoittanut minulle, sinun korkeutesi, minkä oikeuden tai kuvitellun oikeuden nojalla pidät minua vankina."

"Enkö tosiaankaan? Etkö oivalla mitään yhteyttä rikkomuksesi ja sen välillä, että silloin olit Sant' Angelon läheisyydessä?"

"Jos minun on ymmärrettävä se niin, että olet näin loukkaavasti tuottanut minut tänne esittääksesi minulle arvoituksia huviksesi, olen selvillä asiasta, mutta sittenkin hämmästynyt. En ole mikään hovi-ilveilijä."

"Sanoja, pelkkiä sanoja", kivahti herttua. "Älä luule pettäväsi minua niillä!" Lyhyesti naurahtaen hän kääntyi Francescosta korokkeella olevan seurueen puoleen. "Kummastellette, hyvät herrat, ja te, korkea äitini, millä perusteilla olen vangituttanut tämän kavaltajan. Saatte sen tietää. Pääsiäisen edellisen tiistain iltana kokoontui Sant' Angeloon seitsemän kavaltajaa punomaan juonia syöstäkseen minut vallasta. Heistä neljän päät ovat nyt nähtävinä Babbianon muureilla, kolme muuta pääsi pakenemaan, mutta tuossa seisoo yksi heistä — se, jonka piti istuutua tälle valtaistuimelle, sittenkun minut olisi sysätty siltä pois."

Kaikkien silmät olivat nyt suunnatut nuoreen kreiviin, kun taas hänen oma katseensa lipui Lodin kasvoihin, joista kuvastui tyrmistys, niin voimakas, että se olisi paljastanut hänet, jos vain herttua olisi sattunut katsahtamaan häneen päin. Syntyi äänettömyys, jota kukaan läsnäolevista ei rohjennut katkaista. Gian Maria näytti odottavan vastausta Francescolta; mutta Francesco seisoi, silmäillen häntä tyynesti, eikä ainoallakaan merkillä osoittanut haluavansa puhua. Vihdoin ei herttua enää jaksanut sietää hiljaisuutta, vaan huusi:

"_E dunque?_ Eikö sinulla ole mitään vastattavaa?"

"Haluaisin huomauttaa", vastasi Francesco, "etten ole kuullut mitään kysymystä. Kuulin hurjan väitöksen, luonnottoman ja hullun, mielipuolisen syytöksen, jolle ei voida esittää minkäänlaisia todistuksia, sillä muussa tapauksessa, siitä olen varma, ette olisi jättänyt niitä mainitsematta. Kysyn teiltä, hyvät herrat, ja teiltä, rouva", jatkoi hän kääntyen toisten puoleen, "onko hänen korkeutensa sanonut mitään, mihin millään tavoin olisi tarpeellista vastata?"

"Todistuksiako sinä kaipaat?" huusi Gian Maria, mutta ei niin itsevarmasti kuin siihen saakka eikä senvuoksi niin rajustikaan. Hänen mielessään oli herännyt epäilys Francescon kummallisen tyyneyden tähden, joka Gian Marian käsityksen mukaan tuskin näytti syyllisyyden verholta, vaan osoitti pikemminkin syytetyn varmasti uskovan, ettei häntä mikään vaara uhannut. "Todistuksiako kaipaat?" toisti herttua, ja sitten hän tiedusti sen näköisenä kuin olisi esittänyt kysymyksen, johon oli mahdoton vastata: "Miten sait sen haavan, joka sinussa oli silloin metsässä?"

Francescon kasvoilla väikkyi hymy, joka häipyi pian.

"Pyysin todistuksia enkä kysymyksiä", huomautti hän väsyneesti. "Mitä se todistaisi, vaikka minussa olisi sata haavaa?"

"Todistaisiko?" kertasi herttua yhä epävarmempana, jo peläten kenties menneensä liian nopeasti ja liian pitkälle epäluulojensa tiellä. "Minusta se ynnä siellä olosi todistavat sinun olleen edellisen yön taistelussa."

Sen kuullessaan Francesco liikahti. Hän huoahti ja hymyili samalla kertaa. Sitten hän omaksui ripeän komentavan sävyn, osoitti vartijoitaan ja kehoitti:

"Käske näiden miesten mennä tiehensä ja kuuntele sitten, kun haihdutan rumat epäluulosi, kuten pyörretuuli hajoittaa lehtiä syksyllä!"

Gian Maria tuijotti häneen typertyneenä. Tuo valtava varmuus ja tuo ylhäinen, arvokas käytös, joka oli niin ylevä vastakohta hänen omalle karkealle rehentelylleen, heikensivät vähitellen yhä enemmän hänen itseluottamustaan. Kättään heilauttaen hän käski sotilaiden poistua, melkein itsetiedottomasti totellen serkkunsa hallitsijaälyä, jonka mukaan hän yhtä itsetiedottomasti taipui.

"Nyt, sinun korkeutesi", virkkoi Francesco heti miesten poistuttua, "salli minun selvästi ymmärtää syytöksesi, ennenkuin sen torjun. Käyttämistäsi sanontatavoista arvaan sen olevan seuraavan: Vähän aikaa sitten tehtiin Sant' Angelossa salaliitto, jonka tarkoituksena oli syöstä sinut pois Babbianon valtaistuimelta ja nostaa minut sijallesi. Syytät minua siitä, että minulla oli salaliitossa osa — minulle määrätty osa. Asia on niin, eikö olekin?"

Gian Maria nyökkäsi.

"Olet esittänyt asian hyvin selvästi", ärähti hän. "Jos voit yhtä selvästi todistaa viattomuutesi, uskon varmasti tehneeni sinulle vääryyttä."

"Että tällainen salaliitto on tehty, sitä pidämme todistettuna, vaikka Babbianon kansasta todistukset tuntunevat niukoilta. Sittemmin kuollut mies oli kertonut sinun korkeudellesi, että sellaista salaliittoa haudottiin. Se tuskin oli sellaisenaan riittävä todistus antaakseen aihetta sille, että neljän sangen uljaan herrasmiehen päät pantiin keihäiden kärkeen, mutta epäilemättä sinun korkeudellesi oli muita todistuksia, joihin me muut emme ole päässeet tutustumaan."

Gian Maria vavahti näistä sanoista. Hän muisti, mitä Francesco oli lausunut heidän viime kerralla puhellessaan tästä samasta asiasta; hän muisti, miten hänet itsensä oli sinä päivänä otettu vastaan Babbianossa.

"Meidän täytyy uskoa asianlaidan olevan niin", jatkoi Francesco levollisesti. "Sinun korkeutesi menettely tässä jutussa ei jätäkään sijaa epäilylle. Uskomme siis, että sellainen salaliitto tehtiin, mutta se, että minä olin siinä osallinen, että minä olin sinun paikallesi valittu mies — pitääkö minun todistaa, kuinka pätemätön sellainen syytös on?

"Pitää, todentotta! Jumaliste! Sinun pitää, jos mielit pelastaa pääsi."

Kreivi seisoi huolettomassa asennossa, kädet ristissä selän takana, ja hymyili katsellessaan serkkunsa kalpeita kasvoja ja rypistynyttä otsaa.

"Kuinka salaperäisiä ovatkaan oikeutesi tiet, serkku!" jupisi hän suunnattoman huvitettuna. "Kuinka ihmeellistä tasapuolisuutta kuvastuukaan menettelytavoistasi! Raahautat minut tänne väkivallalla, istut siellä ja sanot minulle: Todista, ettet ole vehkeillyt minua vastaani Muutoin saa sinut pyöveli! Totisesti! Salomon oli typerä loruilija sinuun verrattuna."

Gian Maria läimäytti tuolinsa kullattuun käsinojaan iskun, jonka tähden hän seuraavana aamuna huomasi käteensä tulleen mustelman.

"Todista se!" kiljui hän kiukuttelevan lapsen tavoin. "Todista se, todista se, todista se!"

"Eivätkö sanani ole sitä jo todistaneet?" lausui kreivi niin lievän hämmästyneesti ja lempeän moittivasti, että Gian Maria jäi töllistelemään suu auki.

Sitten herttua teki hätäisen, kärsimättömän eleen.

"Herra Alvari", sanoi hän ankaraa raivoa uhkuvalla äänellä, "teidän on luullakseni parasta kutsua vartijat takaisin".

"Malttakaahan!" esti kreivi pakottavasti, kohottaen kättänsä. Ja nyt näkyi tyyni huolettomuus kadonneen hänen kasvoiltaan; hymy oli häipynyt ja sen sijalla oli ylhäisen ja ylenkatseellisen suuttumuksen ilme. "Toistan sanani. Olet raahauttanut minut tänne eteesi väkivallalla, ja istuen siellä, Babbianon valtaistuimella, sanot: 'Todista, ettet ole vehkeillyt minua vastaan, jos mielit pelastaa pääsi!" Sekunnin ajan hän oli vaiti ja pani merkille, kuinka ymmälläolevan näköisinä kaikki häntä katselivat.

"Onko tämä vertaus?" ärisi herttua käsittämättä.

"Sinäpä sen sanoit", säväytti Francesco takaisin. "Vertaus se on. Ja jos sitä harkitset, niin eikö se tarjoa sinulle todistuksia kylliksi?" kysyi hän äänessään voitonriemuinen sointu, "Eikö keskinäinen asemamme epäämättömästi osoita tätä syytöstäsi perusteettomaksi? Seisoisinko minä täällä ja istuisitko sinä siellä, jos se, mitä väität, olisi totta?" Hän nauroi miltei villisti, ja hänen silmänsä leimusivat halveksivasti hänen katsoessaan herttuaa. "Jos haluat kuulla sen vielä selvemmin, Gian Maria, niin sanon, että jos olisin vehkeillyt päästäkseni horjuvalle valtaistuimellesi, olisin nyt sillä istumassa enkä seisoisi tässä puolustautumassa typerää syytöstä vastaan. Mutta voitko sinä epäillä sitä? Etkö oppinut mitään ratsastaessasi Babbianoon tänään? Etkö kuullut väkijoukon huutavan minulle suosiotaan ja sadattelevan sinua? Ja kuitenkin", lopetti hän ylhäisen säälivästi, "väität minun vehkeilleen. Niin, jos haluaisin valtaistuintasi, ei minun tarvitsisi muuta kuin levittää lippuni pääkaupunkisi kaduilla, ja tunnin kuluttua ei Gian Maria enää olisi herttua. Olenko todistanut syyttömyyteni, sinun korkeutesi?" päätti hän tyynesti, melkein murheellisesti. "Oletko saanut varmuuden siitä, kuinka vähän tarvitsen vehkeilyä?"

Mutta herttualla ei ollut mitään vastattavaa hänelle. Sanattomana istui Gian Maria eräänlaisen huumeisen kauhun vallassa ja katseli synkästi serkkunsa kauniita kasvoja, samalla kun toiset tarkkailivat häntä salavihkaa äänettöminä ja vapisten nuoren miehen tähden, joka täällä, herttuan kynsissä, oli uskaltanut puhua hänelle sillä tavoin. Äkkiä hän peitti kasvonsa käsillään ja istui siten vähän aikaa ikäänkuin syviin mietteisiin vaipuneena. Vihdoin hän veti kätensä verkkaisesti syrjään ja näytti kasvot, joita intohimo ja mielentuska olivat oudosti raastaneet niin vähässä ajassa. Hän kääntyi Santin puoleen, joka seisoi lähinnä.

"Vartijat!" äänsi hän käreästi, heilauttaen kättänsä, ja Santi lähti kenenkään uskaltamatta hiiskua sanaakaan. Sillä tavoin he vartosivat omituisena ryhmänä, kaikki perin vakavina paitsi yhtä, sitä miestä, jolla oli eniten syytä olla vakava. Sitten kapteeni astui sisälle kahden sotilaansa seuraamana, ja Gian Maria heilautti kättänsä vankia kohti.

"Viekää hänet pois!" mutisi hän käheästi, kasvot kammottavina, intohimon puistattaessa häntä, niin että hän vapisi kuin haavanlehti. "Viekää hänet pois ja odottakaa määräyksiäni etuhuoneessa!"

"Jos nyt sanomme jäähyväiset, serkku", virkkoi Francesco, "niin saanko toivoa sinun lähettävän papin luokseni? Olen elänyt totisena kristittynä."

Gian Maria ei vastannut hänelle mitään, mutta hänen häijyt silmänsä olivat tähdätyt Martinoon. Arvaten hänen katseensa merkityksen kapteeni kosketti kevyesti Francescon käsivartta. Tuokion kreivi seisoi paikallaan, silmäillen vuoroin herttuaa, vuoroin sotilaita; sekunnin ajaksi hänen katseensa suuntautui huoneeseen kokoontuneeseen seurueeseen; sitten hän hieman kohautti olkapäitänsä, pyörähti korollaan ympäri ja poistui pää pystyssä herttuan valtaistuinsalista.

Ja hänen mentyään kesti hiljaisuutta, kunnes Caterina Colonna rikkoi sen, purskahtaen nauruun, joka repi Gian Marian nyt kovin helliä hermoja.

"Lupasit uljaasti", pilkkasi Caterina, "näytellä leijonan osaa. Mutta tähän saakka olemme kuulleet vain aasin kiljuntaa."

YHDESTOISTA LUKU

Vaeltavat ritarit

Tämä äidin pilkka kannusti Gian Marian liikkeelle. Hän nousi herttualliselta tuoliltaan ja laskeutui korokkeelta, jolla se seisoi, niin myrskyisen mielialan vallassa, ettei se sallinut hänen istua paikallaan.

"Aasin kiljuntaako?" jupisi hän, seisahtuen Caterinan eteen. Sitten hän naurahti epämiellyttävästi. "Aasin leukaluu teki pahaa jälkeä eräässä tilaisuudessa, madonna, ja niin saattaa käydä uudelleen. Hitunen malttia, niin kyllä näette." Sitten hän pirteämmän näköisenä puhutteli neljää äänetöntä hovimiestään. "Te kuulitte, mitä hän sanoi, hyvät herrat", huudahti hän. "Miten pitäisi minun mielestänne menetellä sellaiseen kavaltajaan nähden?" Hän odotti joitakuita sekunteja vastausta, ja häntä näytti kiukuttavan, ettei vastausta kuulunut. "Eikö teillä siis ole minkäänlaista neuvoa minulle?" tiedusti hän tylysti.

"En ollut luullut", sai Lodi vaivoin sanotuksi, "teidän korkeutenne tarvitsevan neuvoa tällaisessa tapauksessa. Teidät oli johdettu päättelemään, että Aquilan herra oli kavaltaja, mutta siitä, mitä kaikki olemme kuulleet, teidän korkeutenne pitäisi nyt oivaltaa, ettei hän ole."

"Pitäisikö minun?" vastasi herttua, seisahtuen liikkumattomaksi ja kiinnittäen Fabrizioon katseen, joka oli himmeä kuin käärmeen. "Herra da Lodi, uskollisuudessanne on viime aikoina näkynyt horjumisen merkkejä. Jos olenkin Jumalan ja Hänen autuaiden pyhäinsä armosta hallinnut armollisena ruhtinaana ja hairahtunut liian paljon kallistumaan lempeyteen, haluaisin varoittaa teitä olemaan koettelematta lempeyttäni liian kovasti. Olen sittenkin vain ihminen."

Hän kääntyi vastassaan olevasta vanhasta, pelottomasta valtiomiehestä silmäilemään seurueen muita, huolestuneina katselevia jäseniä.

"Vaitiolonne, hyvät herrat, ilmaisee teidän arvostelunne tässä asiassa olevan samanlaisen kuin minun. Ja te olette viisaita, sillä tällaisessa tapauksessa ei voi tulla kysymykseen muuta kuin yksi menettelytapa. Serkkuni on tänään lausunut sellaisia sanoja, jollaisia yksikään mies ei ole koskaan lausunut ruhtinaalle menettämättä henkeään. Emmekä me tee poikkeusta siitä säännöstä. Aquilan kreivin pään täytyy pudota hänen uhkarohkeutensa hinnaksi."

"Poikani!" kirkaisi Caterina kauhistuneesti. Gian Maria katsoi häneen intohimon vallassa, kasvot täpläisinä.

"Olen sen sanonut", ärähti hän. "En nuku, ennenkuin hän kuolee."

"Mutta mahdollisesti et sitten enää herääkään", tokaisi äiti. Ja sen etulaukauksen jälkeen hän syyti Gian Marialle karvaimman arvostelun, mitä viimemainittu oli milloinkaan kuullut. Purevilla liikanimillä ja ylenkatseellisilla sanoilla hän koetti saada herttuan tajuamaan, kuinka järjetön hänen aikomuksensa oli. Oliko hän tosiaankin kyllästynyt hallitsemaan Babbianoa? Jos asianlaita oli niin, lausui Caterina, tarvitsi hänen vain odottaa Caesar Borgian tuloa. Hänen ei tarvinnut jouduttaa tapahtumia sellaisella teolla, joka johtaisi kapinaan, saattaisi kansan nousemaan kostaakseen epäjumalansa puolesta.

"Olette esittänyt minulle ainoastaan lisäsyitä", vastasi Gian Maria jäykästi. "Herttuakunnassani ei ole tilaa sellaiselle miehelle, jonka kuoleman, jos näkisin hyväksi sen aiheuttaa, oma kansani minulle kostaisi."

"Lähetä hänet sitten pois alueiltasi!" kehoitti Caterina. "Karkoita hänet maanpakoon, ja kaikki saattaa käydä hyvin. Mutta jos surmaat hänet, en pidä henkeäsi päivän palkan arvoisena."

Tämä neuvo oli järkevä, ja vihdoin saatiin herttua taivutetuksi hyväksymään se. Mutta sitä varten tarvittiin hovimiesten loputtomia rukouksia ja suostuttelevan Caterinan purevaa ivaa ja ennustuksia siitä, mikä kohtalo häntä varmasti odottaisi, jos hän kajoaisi niin rakastetun miehen henkeen. Vihdoin hän vasten tahtoaankin jurosti myöntyi tyytymään serkkunsa karkoitukseen. Mutta sen luvatessaan hän tunsi suunnatonta katkeruutta ja harmia, sillä hänen kateuttaan ei olisi voinut rauhoittaa mikään muu kuin Francescon kuolema. Varmastikaan ei mikään muu kuin seurausten pelko, jonka hänen äitinsä oli virittänyt hänen sydämessään, olisi voinut taivuttaa häntä tyytymään Aquilan kreivin karkoittamiseen.

Hän noudatti Martinon ja käski hänen antaa kreiville takaisin miekan. Maanpakosanoman viemisen hän uskoi Fabrizio da Lodille, jonka hän velvoitti ilmoittamaan Francescolle, että hänelle myönnettiin neljäkolmatta tuntia, joiden aikana hänen tuli laittautua pois Gian Maria Sforzan alueilta.

Sen tehtyään herttua perin huonolla tuulella — kääntyi kantapäänsä varassa ympäri, poistui otsa synkkänä herttuallisesta valtaistuinsalista ja meni kenenkään saattamatta omiin huoneisiinsa.

Riemastuneena lähti Fabrizio da Lodi asialleen, jonka hän suoritti, liittäen siihen eräitä kehoituksia, jotka olisivat maksaneet hänen päänsä, jos ne olisivat joutuneet Gian Marian tietoon. Hän nimittäin käytti hyväkseen tilaisuutta taaskin tyrkyttääkseen Francescolle Babbianon valtaistuinta.

"Hetki on hyvin otollinen", huomautti hän, "ja kansa rakastaa teitä varmasti enemmän kuin ainoatakaan ruhtinasta on ikinä rakastettu. Juuri kansan edun vuoksi rukoilen. Te olette sen ainoa toivo. Ettekö suostu tulemaan sen johtajaksi?"

Jos Francesco epäröi tuokion, johtui se pikemminkin kruunun tarjoamistavan herättämistä mietteistä kuin siitä, että tarjous olisi häntä kiehtonut. Kerran — silloin yöllä Sant' Angelossa — hän oli tuntenut kiusausta ja hetkisen kuunnellut häntä valtaan kutsuvan äänen viettelystä. Mutta nyt ei ollut niin. Hän ajatteli kansaa, joka luotti häneen niin vakaasti, joka osoitti häntä kohtaan sellaista ihailevaa rakkautta, jolle hän vuorostaan toivoi kaikkea hyvää ja jota hän olisi mielellään palvellut millä muulla tavoin tahansa paitsi tällä. Hän ravisti päätänsä ja hylkäsi tarjouksen, hymyillen pahoittelevasti.

"Olkaa kärsivällinen, vanha ystävä!" lisäsi hän. "Minä en ole sellaista ainesta, josta saadaan hyviä ruhtinaita, vaikka te niin luulette. Se on sellainen pakottava tilanne, johon en hevin myy itseäni. Minä kaipaan miehen elämää. Fabrizio — vapaata elämää, jota eivät ohjaa neuvonantajat eikä rahvaan mielivalta."

Fabrizion kasvot kävivät murheellisiksi. Hän huokasi syvään, mutta koska hänen ei olisi ollut hyvä kovin kauan viipyä puhelemassa sellaisen henkilön kanssa, joka herttuan silmissä oli valtiopetoksellinen, ei hän voinut itsepintaisesti hokea suostuttelukaan, joiden sittenkin, kuten hän selvästi oivalsi, täytyisi loppujen lopuksi osoittautua hyödyttömiksi.

"Babbianon kansan pelastus", jupisi hän, "olisi myöskin teidän ylhäisyytenne pelastus, koska teidän ei tarvitsisi lähteä maanpakoon, jos suostuisitte ehdottamaani menettelyyn".

"No, mutta tämä maanpakohan sopii minulle mainion hyvin", vastasi Francesco. "Olen ollut joutilaana liian kauan, ja harhailu-into polttaa taaskin suonissani. Katselen vielä kerran maailmaa, ja kun kyllästyn vaeltamaan, voin vetäytyä tiluksilleni Aquilaan, ja siellä Toscanan sopukassa, liian halvassa vetääkseen puoleensa valloittajan katsetta, ei kukaan minua häiritse, vaan saan levätä. Babbianossa, hyvä ystävä, ei minua tämän illan jälkeen enää nähdä. Kun minä olen poissa ja kansa käsittää, ettei se voi saada, mitä haluaisi, se ehkä tyytyy siihen, mitä se voi saada." Ja hän heilautti kättänsä herttuan valtaistuinsaliin vievään oveen päin. Senjälkeen hän sanoi jäähyväiset vanhalle ystävälleen ja kädessään miekka ja tikari, jotka kapteeni Armstadt oli palauttanut hänelle, hän poistui reippaasti palatsin pohjoiseen siipirakennukseen, jossa hänen majapaikkansa oli.

Etuhuoneessa hän lähetti pois palvelijoistaan ne, jotka oli otettu herttuan talouden henkilökunnasta, ja käski omien toskanalaisten seuralaistensa Zaccarian ja Lanciotton huolehtia hänen tavaroittensa sullomisesta ja laittaa kaikki lähtökuntoon tunnin kuluessa.

Hän ei ollut pelkuri, mutta häntä ei haluttanut kuolla juuri nyt vielä, jos sen saattoi kunniakkaasti välttää. Elämällä oli nautintoja tarjolla Francesco del Falcolle, ja se kannusti häntä kiiruhtamaan, sillä hän tunsi hyvin serkkunsa häikäilemättömyyden. Hän käsitti hyvin, että Gian Maria oli painavilla perusteluilla pakotettu sallimaan hänen lähteä, ja älykkäänä miehenä hän pelkäsi, että jos hän viipyisi, hänen serkkunsa saattaisi pyörtää päätöksensä ja kysymättä toista kertaa keneltäkään neuvoa toimittaa hänet pois tieltä välittämättä seurauksista.

Jätettyään Lanciotton puuhailemaan etuhuoneeseen kreivi meni Zaccarian saattamana makuukamariinsa laittamaan asuunsa välttämättömiä muutoksia. Mutta tuskin hän oli ennättänyt aloittaa, kun hänen työnsä keskeytti Fanfulla degli Arcipreti, jonka Lanciotto opasti sisälle. Francescon kasvot ilostuivat hänen nähdessään ystävänsä, ja hän ojensi kätensä.

"Mitä oikein on tapahtunut?" huudahti uljas nuorukainen, lisäten sellaista, mikä osoitti hänen tiedustuksensa tarpeettomaksi, sillä hän oli kuullut Fabrizio Lodilta koko jutun. Hän istuutui vuoteen laidalle ja lainkaan kaihtamatta Zaccariaa — jonka hän tiesi uskolliseksi ja luotettavaksi — koetti taivuttaa kreiviä siihen, mihin Fabrizio ei ollut saanut häntä taipumaan. Mutta Paolo keskeytti hänen puheensa jyrkästi, ennenkuin hän oli ehtinyt kovinkaan pitkälle.

"Jättäkää se silleen!" pyysi hän, ja vaikka hän sanoikin sen naurusuin, soinnahti hänen sävystään jäyhää päättäväisyyttä. "Olen harhaileva ritari enkä ruhtinas enkä salli kenenkään käännyttää itseäni. Se tekisi vapaasta miehestä helootin, ettekä te, Fanfulla, rakasta minua, jos siitä enää väittelette. Luuletteko, että olen suruissani ja masentunut ajatellessani tätä maanpakoa? Ei, poika; veri alkoi virrata nopeammin suonissani, kun kuulin tästä tuomiosta. Se päästää minut vapaaksi Babbianosta yhdessä tunnissa, kun taas velvollisuuteni — kansan rakkauden korvaaminen — olisi muutoin ehkä pidättänyt minua täällä, ja se antaa minulle vapauden lähteä, kelpo Fanfulla, etsimään sellaisia seikkailuja, joihin haluan antautua." Hän levitti kätensä ja paljasti oivalliset hampaansa purskahtaessaan hilpeään nauruun.

Fanfulla silmäili kreiviä, ja häneen tarttui toisen mielialan meluisa iloisuus.

"Niin, totta tosiaan, herra kreivi", myönsi hän, "olette liian komea lintu laulamaan häkissä. Mutta lähteä kiertämään harhailevana ritarina —" Hän katkaisi puheensa ja levitti kätensä vastalauseeksi. "Enää ei ole lohikäärmeitä pitämässä prinsessoja vangittuina."

"Voi! Ei ole. Mutta venetsialaiset ovat sodan kynnyksellä, ja heillä kyllä on työtä käsilleni. Minulta ei puutu ystäviä heidän parissaan."

Fanfulla huoahti.

"Ja niin me menetämme teidät. Babbianon pontevin mies poistuu luotamme hädän hetkellä herttua-tolvanan karkoittamana. Kautta sieluni, herra Francesco, toivoistapa voivani tulla mukaanne. Täällä ei ole mitään tekemistä."

Francesco, joka veti saapasta jalkaansa, keskeytti puuhansa ja kohotti katseensa ystäväänsä, tuijottaen häneen hetkisen.

"Jos te sitä haluatte, Fanfulla, otan teidät riemumielin kumppanikseni."

Ja nyt se ajatus tunkeutui todenteolla Fanfullan mieleen, sillä hänen äskeiset sanansa olivat olleet jotensakin ajattelemattomat. Mutta koska Francesco pyysi häntä, miksipä ei tosiaankin?

Ja niinpä kävi, että sen lämpöisen, toukokuisen illan kolmannella tunnilla nelimiehinen ratsuseurue ja kaksi kuormamuulia poistuivat Babbianosta ja lähtivät sille tielle, joka vie Vinamareen ja sieltä Urbinon alueelle. Nämä ratsastajat olivat Aquilan kreivi ja Fanfulla degli Arcipreti saattajinaan Lanciotto, joka talutti näiden harhailevien ritarien aseita kantavaa, ja Zaccaria, joka ohjasi heidän muilla matkatavaroillaan sälytettyä muulia.

He ratsastivat koko yön tähtien valossa ja vielä noin kolme tuntia auringonnousun jälkeen. Sitten he pysähtyivät kumpujen väliseen notkoon jokseenkin lähellä Fabrianoa. He panivat hevosensa liekaan rauhaisia laakereita ja suojaavia silkkiäispuita kasvavaan lehtoon vierun juurelle, jota peittivät öljypuut, harmaat, pahkaiset ja käpertyneet kuin iäkkäät raajarikot, ja Esino-joen partaalle sellaisessa kohdassa, jossa se oli niin kapea, että vireä mies olisi jaksanut hypätä sen ylitse, Siellä he sitten levittivät vaippansa ruohikolle, ja Zaccaria otti esille elintarpeet ja asetti heidän eteensä yksinkertaisen aterian, leipää, viiniä ja paistettua lintua, joka kiihoitti näiden nälkäisten miesten ruokahalua enemmän kuin juhlapöytä olisi kiihoittanut johonkin muuhun aikaan. Ja syötyään he paneutuivat pitkäkseen puron varrelle ja kuluttivat aikaansa rattoisalla haastelulla, kunnes vaipuivat uneen. He lepäsivät päivän kuumimman ajan, ja herättyään noin kolme tuntia keskipäivän jälkeen kreivi nousi ja meni kymmenkunta askelta puron vartta alaspäin kohdalle, jossa se laski vähäiseen järveen — lammikkoon, yhtä syvään ja siniseen kuin sen kuvastama pilvetön taivas oli. Siellä hän riisui tamineensa ja hyppäsi päistikkaa veteen, kohotakseen muutamien minuuttien kuluttua jälleen rannalle virkistyneenä ja reipastuneena sekä ruumiiltaan että sielultaan.

Herätessään Fanfulla näki itseään kohti tulevan ilmestyksen, hahmon, joustavan ja jäntevän kuin metsän jumalan; vesi kimalteli tulijan norsunluunvalkealla iholla ja välkkyi hänen kiiltävän mustissa hiuksissaan auringonsäteiden niihin osuessa.

"Sanokaahan nyt, Fanfulla, onko olemassa mieleltään niin turmeltunutta miestä, että hän pitäisi herttuallista kruunua tätä parempana!"

Ja nähdessään Francescon säteilevän ilmeen hovimies kenties vihdoinkin ymmärsi, kuinka likainen olisi se kunnianhimo, joka jaksaisi houkutella miehen sellaisesta jumalaisesta vapaudesta ja sen tarjoamasta pyhästä, kaikkivaltaavasta riemusta. Kun hänen ajatuksensa kerran olivat joutuneet sille uralle, puhelivat he siitä kreivin jälleen pukiessa ylleen asunsa — punaiset housunsa, polveen saakka ulottuvat, parkitsemattomasta nahasta valmistetut saappaansa ja korukirjailuilla koristetun, yksinkertaisesta, ruskeasta kankaasta ommellun asenuttunsa, johon, kuten huhuttiin, tikari ei pystynyt. Vihdoin hän nousi kiinnittämään uumenilleen takoteräksisen vyönsä, josta riippui hänen lonkkansa takana vankka, pitkähkö tikari, ainoa hänen kantamansa ase.

Hänen komennuksestaan hevoset taaskin satuloitiin, ja kuormamuulit sälytettiin uudelleen. Hänen jalustintaan piteli Lanciotto, ja Zaccaria teki saman palveluksen Fanfullalle. Pian he laskettivat lyhyttä laukkaa tuoksuisesta lehdosta laajojen, vihreiden laidunmaiden joustavalle ruohikolle. He menivät joen ylitse sellaisella kohdalla, jossa veden laajentunut pinta tuskin kohosi heidän ratsujensa selkää ylemmäksi; sitten he kaarsivat itäänpäin ja ratsastivat poispäin kukkuloista parin kilometrin verran, kunnes saapuivat maantielle. Täällä he kääntyivät jälleen pohjoiseen ja etenivät Caglia kohti.

Kellojen soittaessa Ave Mariaa pysähtyi ratsujoukko Valdicampon palatsin eteen, jossa Gian Maria oli vieraillut kaksi päivää aikaisemmin. Sen portit avattiin nyt yhtä kerkeästi levälleen päästämään sisälle kuuluisaa ja maineikasta Aquilan kreiviä, jota herra Valdicampo piti ihan yhtä suuressa arvossa kuin hänen mahtavampaa serkkuaan. Hänen ja Fanfullan käytettäväksi luovutettiin huoneita; palvelijoita määrättiin huolehtimaan heidän tarpeistaan; heille tuotiin uudet asut, ja Francescon kunniaksi järjestettiin komeat illalliset. Eikä auliin Valdicampon käytös muuttunut kylmemmäksi hänen saatuaan tietää, että Francesco oli joutunut epäsuosioon Babbianon hovissa ja karkoitettu herttua Gian Marian alueilta. Hän lausui myötätuntoisen pahoittelunsa niin ikävän seikan johdosta, mutta hienotunteisesti pidättyi lausumasta mielipidettään siitä.

Mutta kun myöhemmin illallispöydässä valioviinit kenties olivat hiukan höllentäneet hänen varovaisuuttaan, antautui hän lausumaan Gian Marian menettelytavoista arvosteluja, jotka eivät suinkaan olleet kiittäviä.

"Täällä minun talossani", kertoi hän, "teki hän eräälle kovaonniselle poloiselle kauheaa väkivaltaa, josta minä kenties vielä vaadin häneltä selvitystä — koska se tapahtui minun kattoni alla, vaikka minä en tiennytkään siitä mitään".

Kun Paolo tiukkasi häneltä tarkempia tietoja, ilmoitti hän, että kysymyksessä oleva onneton oli Urbinon narri Peppe. Silloin Paolon katse kävi tarkkaavammaksi. Nyt hänen mieleensä välähti se muisto, että hän oli kuukausi sitten kohdannut narrin ja tämän emännän metsässä, ja hänen päähänsä pälkähti, että hän saattoi oikein arvata, mistä lähteestä hätien serkkunsa oli saanut ne tiedot, jotka olivat johtaneet hänen vangitsemiseensa ja karkoitukseensa.

"Millaista väkivaltaa hän teki?" tiedusti Francesco.

"Peppen oman kertoman mukaan hän nähtävästi tiesi jotakin, mitä Gian Maria tahtoi tietää, mutta minkä Peppe oli vannonut pitävänsä salassa. Gian Maria vangitutti hänet salaa ja kuljetutti hänet pois Urbinosta. Hänen _sbirrinsä_ toi miekkosen tänne, ja pakottaakseen hänet puhumaan herttua järjesti makuuhuoneeseensa väliaikaisen _tratta di corden_, jolla oli toivottu tulos."

Kreivin kasvot synkkenivät suuttumuksesta. "Se raukka!" mutisi hän. "Se kurja raukka!"

"Mutta ajatelkaahan, herra kreivi", huudahti Valdicampo, "että tämä Peppe-rukka on heikko ja rujomuotoinen olento, jolla ei ole tavallisen miehen voimia, älkääkä tuomitko häntä liian tylysti!"

"En puhunut hänestä", vastasi Francesco, "vaan serkustani, tuosta raukkamaisesta tyrannista Gian Maria Sforzasta. Mutta sanokaahan, herra Valdicampo, miten on Peppen käynyt!"

"Hän on vielä täällä. Käskin hoitaa häntä, ja hänen tilansa on jo nyt paljoa parempi. Ennen pitkää hän kyllä toipuu, mutta vielä muutamia päiviä hänen käsivartensa ovat melkein käyttökelvottomat. Ne olivat miltei repeytyneet irti ruumiista."

Aterian jälkeen Francesco pyysi isäntäänsä viemään hänet Peppen huoneeseen. Siihen Valdicampo suostui, ja jätettyään Fanfullan perheensä naisten seuraan hän saattoi kreivin siihen huoneeseen, jossa onneton, rääkätty kyssäselkä virui vuoteessa erään Valdicampon talouteen kuutuvan naisen hoitelemana.

"Täällä on vieras, joka haluaa nähdä sinua, Peppe", ilmoitti vanha herra asettaessaan kynttilänsä vuoteen vieressä olevalle pöydälle. Narri käänsi ison päänsä tulijaa kohti ja tähysti surullisilla silmillään vieraan kasvoja. Kun hän näki ne, levisi hänen piirteilleen kauhuinen ilme.

"Teidän ylhäisyytenne", huusi hän, ponnistautuen istumaan, "jalo, armollinen herra, armahtakaa minua! Olisin voinut kiskoa irti tämän raukkamaisen kieleni. Mutta jos tietäisitte, millaisia tuskia kärsin ja miten he minua kiduttivat saadakseen minut pettämään valani, niin kenties te itsekin säälisitte minua."

"Kyllähän minä säälinkin", vakuutti Francesco lempeästi. "Totisesti, jos olisin aavistanut, millaisia seurauksia siitä valasta sinulle olisi, en olisi sallinut sinun sitä vannoa."

Peppen kasvojen pelokas ilme muuttui epäileväksi.