Part 1

language: Finnish

GLORIA

Kokoelma kansojen pyhiä kertomuksia

Kirj.

ERNST LAMPÉN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.

SISÄLLYS:

Johdanto. Kiinalaisten uskonnosta, Taosta. Pyhät sädekehät, gloriat. Laotse. Viiden vanhuksen ihmiseksi tuleminen. Taivaankuningatar. Kukkaskeijukaiset. Gaotaina Buddha. Buddha ja naiset. Buddhalainen pelastusajatus. Tuhlaajapoika. Otteita Herodotoksen historia-teoksesta. Kreikkalaisten pyhät tarut. Troijan sodan syyt. Paris. Hälinä Olympossa. Tuomarin edessä. Maailman luominen ja ensimmäiset ihmiset. Pan ja Syrinks. Zeus ja Io. Europa. P. Jaakobin alku evankeliumi. Kertomuksia Herran lapsuusvuosilta, israelilaisen filosofin Tuomaan kirjoittamia. Paavalin ja Teklan teot. Lukianos. Manalanmatka eli Tyranni. Jumalien kokous. Omar Ibn Ibrahim Khayam (1048-1131). Synti. Ikuinen arvoitus. Mahdotonta. Perusteltu toivomus. Hiiteen. Lempi yli kaiken. Jumalalle. Allah puhuu. Rukous. Itsessäsi. Profeetan käsky. Lyhyt vuoropuhelu. Ainoa varmuus. Viimeinen toivomus. Iankaikkisen elämän kaipuu.

Johdanto.

On aivan ihmeellistä todeta, miten perusteiltaan yhtäläiset kaikkien kansojen pyhät kertomukset ovat, miten paljon lainoja tavataan kaukanakin toisistaan asuvien kansojen uskonnollisten ajatusten ja kertomusten välillä. Tiedetäänhän, miten yhtäläinen maallisten tarujen ja kertomusten sävy on kaikkien kansojen tarustoissa, miten vilkasta satujen, runoaiheiden, sananlaskujen ja arvoitusten lainaus on ollut kautta aikojen. Tiedetään myös jo, että sama vilkas vuorovaikutus on ollut olemassa uskonnollisiin käsitteisiin katsoen. Nekin ovat kulkeneet lainoina kansalta kansalle. Kansojen pyhät tarut ja kertomukset ovat myös syntyneet juuri samasta ihmishengen halusta ihannoida niiden keskuudessa eläneitten suurmiesten oppia ja elämää.

Kun joku kansan kuuluisa neuvoja ja opettaja on vaipunut mananmajoille, on kansassa vaistomaisesti herännyt ajatus: kuinka tämä henkilö voi nousta viisaudessa meitä kaikkia niin paljon korkeammalle, mistä hän nämä kirkkaat oppinsa otti? Kaikilla kansoilla on vastaus tähän ollut selvää selvempi. Hän ei ole voinut syntyä samalla tavalla kuin tavalliset ihmiset. Hänen syntymisessään on tapahtunut ihme. Jumala on aivan erikoisella tavalla hänet muovaillut. Jumala itse on ollut hänen isänsä.

Riemastuksella on kansa käynyt tähän aiheeseen käsiksi. Se on kehrännyt kimmeltäviä lankoja kauneimmista mielikuvan aineksista ja kutonut niistä pehmeän, untuvaisen verhon tämän suuren tapahtuman ympärille. Jumalan poika on syntynyt. Vuosikymmeniä jopa vuosisatoja mestarin kuoleman jälkeen on tätä tarustoa lisäilty ja koristeltu, haltioitunut hartaus on aina keksinyt uutta ihmettä ja ihanuutta jumalasta syntyneen suuremmaksi kunniaksi. "Ad majorem Dei gloriam", kuten latinaksi sanotaan.

Mutta jumalasta syntynyt tekee tietysti jumalan töitä! Hänelle ei mikään ole mahdotonta. Luonnonlait eivät häntä sido. Ei mikään kansa ole tyytynyt suuren miehen oppiin. Oppi ei yksistään voi tyydyttää hulmuilevaa mielikuvitusta. Se vaatii lisäksi ihmeellisiä tekoja. Vähitellen syntyy aikojen vieriessä mitä helakin kimppu ihmetöitä opin ympärille, niin helakka ja tuuhea, että oppi on tukahtumaisillaan kaikkeen tähän hempeyteen. Mielikuvituksella ei enää ole rajoja. Kaikki kansan runoilijat kehittävät aihetta, hartaus ja rakkaus luo mielikuvitukselle siivet, ja niin syntyy suurmiehen elämän ja opin ympärille romaani, tai oikeammin romaaneja, jotka kilpailevat toistensa kanssa kunnian, rakkauden ja ihailun osoituksissa.

Kansan tunteelle on tuskallista antaa jalon sankarinsa maatua maaksi muitten kuolevaisten tavoin. Kuinka jumalasta syntynyt voisi joutua ikuiseen häviöön? Ei, isänsä luokse hän pyrkii, sinne hän kuuluu, maan rakoon hän ei voi sortua. Heti kuoltuaan hän jo perii iankaikkisen elämän. Sellainen on kaikilla kansoilla sankarin elämän loppu.

Niin yleistä on tämä, ettei yksikään tarusto voi kehua siinä kohden voittavansa toisia. Novellin juoni on aina muuttumattomasti sama, jopa niin yhdenlainen, että tapahtumatkin ovat kerrotut usein melkein samoin sanoin. Jos siis yhden kansan taru on tosi, täytyy kaikkien tarujen olla tosia. Että kukin kansa pitää omansa ainoana totuutena, sen me tiedämme aikakirjoista. Että kansa on vuodattanut viljavat veret tämän oman romaaninsa sanamuodon puolesta, että se tulella ja miekalla on tyrkyttänyt omia tarujaan ja kertomuksiaan heikomman kansan uskottaviksi, sen me myöskin tiedämme. Se vain todistaa, miten rakkaiksi tällaiset hartauden ja ihailun synnyttämät taruaiheet voivat käydä suurille kansanryhmillekin.

Suurmiehen yliluonnollinen syntyminen, ihmetyöt ja kuolemattomuus ovat siis kaikkien kansojen pyhien tarujen pääasiallisin sisällys.

Seikka, joka myös pani kansojen aivot askaroitsemaan, oli kysymys, mihin ihminen joutuu kuoltuaan, häviääkö hän täydellisesti vai muuttaako hän vain majaa. Jumalat olivat kuolemattomia, niin luultiin, niihin ei ajan hammas pystynyt. Ne asuivat yläisissä taivosissa aina muuttumattomina, aina samanlaisina. Mutta ihmislapset muuttivat varjojen valtakuntaan. Kuvaukset tästä varjojen valtakunnasta olivat erilaiset eri kansoilla. Joko niissä vallitsi alituinen synkkyys tai kylmyys tai leimusi niissä ainainen tuli, aina sen mukaan, minkälainen maan-alus minkin kansan asumalla alueella oli. Tuliperäisillä mailla asuvilla oli manala kuuma. Mutta kansojen suurmiehet voivat päästä nauttimaan sitä onnea, että heidät ilman muuta koroitettiin jumalien asuinsijoille, suorastaan kirkkaisiin, valoisiin, riemua iankaikkisesti tarjoaviin taivaisiin. Toisilla kansoilla tämä onni suotiin auliimmin, toisilla kitsaammin, mutta kaikilla taivas oli palkkana jostakin kansan kunnioittamasta erinomaisesta hyveestä. Kauneutta palvovat kreikkalaiset nostivat taivaaseen yksinpä kuvankauniita nuorukaisiaan ilman sen suurempia sielullisia etuja tai ominaisuuksia. Taivaaseen noustuaan heistä tehtiin jumalia ja heitä palveltiin rinnan muitten jumalien kanssa.

Yksinpä niilläkin harvoilla kansoilla, joitten sanottiin uskovan kuolemattomuuteen, kuten esim. geeteillä, oli se käsitys vallalla, että vain harvat valitut iankaikkisen elämän perivät ja muut ihmiset, jotka eivät kuuluneet heidän heimoonsa tai lahkoonsa, taas joutuivat ilottomaan manalaan. Niinpä kristittyjen hirvittävä kuvaus helvetistä, jonne muka suurin osa ihmisiä joutuu, on vain laina pakanoilta. Autuas kuolemattomuus on siis kaikilla kansoilla ollut ikäänkuin iankaikkinen eläke, joka lankeaa ainoastaan muutamille valituille kansan suurmiehille. "Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut", niin lausuu Kristus. Iankaikkinen kadotus odottaa ihmisten suurinta enemmistöä, vallan niinkuin kaikilla pakanoillakin on ollut yleinen käsitys. Kristityillä tämä ajatus on suorastaan dogmatisoitu; on kirkkokuntia, jotka leimaavat oman oppinsa nimityksellä: "ainoa autuaaksitekevä".

Kuolemattomuuden saavuttaa uros etupäässä ihmetöitten kautta. Pelkkä siveellinen vaellus ei kansan silmissä riitä vielä tähän kunniaan, yhtä vähän kuin ylevä oppi. Kansa ei jaksa tajuta ja arvostella tällaista ylevyyttä, mutta ihmetyöt se heti ymmärtää arvioida jumalan töiksi. Sentähden kaikki henkiset suurmiehet ovat samalla ihmeteltäviä noitia ja poppamiehiä. Omat suurmiehet tekevät temppunsa oikean Jumalan nimessä, vieraat suurmiehet taas paholaisen avulla. Omat poppamiehet ovat suurimmassa kunniassa, vieraat poltetaan, jos siihen vain on tilaisuus.

Omat jumalat ovat siis oikeita jumalia, muitten taas vääriä, pahoja ja turmiota tuottavia, joita ei saa palvella eikä kumartaa. Suvaitsevaisuus vieraita jumalia kohtaan on korkeimman kulttuurin todistus. Sellainen aika on vallinnut maailmassa silloin, kun kreikkalais-roomalainen kulttuuri oli kehittynyt huippuunsa, vähän jälkeen Kristuksen syntymän. Rahvas silloin suorastaan lainaili toisiltaan jumalia, mutta kerrotaan, että sivistyneet papit nauroivat salaa sekä omille opeilleen että myöskin ehkä kaikille jumalaistaruille. Mutta eihän mikään oppi ole naurettava, joka on syntynyt kansan parhaimmista ajatuksista ja hurskaimmista tunteista.

On henkilöitä, jotka väittävät, että nykyaika uskonnollisessa suhteessa on täysin verrattava Kristuksen syntymän vuosisataan. Tosin nykyään suurella mielenkiinnolla koetetaan tieteellisesti valaista uskonnollisia käsitteitä sekä muinaisuudessa että nykyisten barbaarikansojen kesken, on kuuluisia teologeja, jotka jo väittävät, että kristillinen pelastusoppi perustuu aasialaiseen taruun syntiinlankeemuksesta ja että sen täyttyminen, Kristuksen syntyminen, myös on aasialainen taru. Mutta emme vielä ole kehittyneet Rooman keisarivallan alkuaikojen tasolle; eivät meidän pappimme vielä hymyile pyhille taruille, he ovat yhä edelleen totisia ja uskovat. Eikä pyhimystaruja tarvitsekaan ivata, eihän ole pakkoa niitä sananmukaisesti uskoa, mutta niiden hartaalle sävylle täytyy antaa lempeä tunnustus ja ihailu.

En tahdo kieltää, että tällä pyhien tarujen julkaisullani on uskonnollinenkin tarkoituksensa. Tahdon, rinnastamalla useitten kansojen taruja muutamissa uskontojen pääkohdissa, näyttää, kuinka yhtäpitäviä ja samanlaisia ne pohjaltaan ovat, kuinka paljon lainoja kansojen kesken on otettu ja annettu. Kirjan tarkoituksena on siis suvaitsevaisuuden tunteen herättäminen lukijassa, kun hän tulee huomanneeksi, ettei toinen uskonto ole toistaan jumalisempi.

Raamatussa sanotaan, että "Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen". Olkoon niin, mutta vielä suurempi totuus piilee siinä väitteessä, että "ihmiset ovat luoneet jumalat omiksi kuvikseen". Tuskinpa nämä ihmisten luomat jumalankuvat eroavat toisistaan sen enempää kuin Jumalan luomat ihmiskuvatkaan.

* * * * *

En tässä julkaisussa käytä tieteellisten kirjojen menettelytapaa varustaa kertomukset nooteilla, numeroilla ja kirjallisuusluettelolla. Annan sen sijaan kirjoitusten edellä ja niiden perästä sellaisia tiedonantoja ja huomautuksia, jotka katson olevan tarpeellisia sisällyksen ymmärtämiseen. Monet tiedonannot ovat oppineille ennestään tutut; heille en niitä ole tarkoittanut. Mutta koska luulen ja toivon, että moni vähemmänkin koulua käynyt tulee selailemaan tätä kirjaa, olen katsonut välttämättömäksi, että tällaiset opastukset tekstin ymmärtämiseksi seuraavat sekä kirjoituksen edellä että heti perässä. Samasta syystä olen lyhykäisesti selostanut jonkun vähemmän tunnetun uskonnon perusajatukset, ennenkuin olen antanut tarujen puhua omaa, yksinkertaista, haltioitunutta kieltään. Lopuksi annan sivistyneen helleenin, Lukianoksen, puhua julki ajatuksensa aikansa ylitsevuotavasta taruaiheistosta. Hänen kirjoituksensa ovat sepitetyt samoihin aikoihin kuin evankeliumit, niin että ne ovat omiaan osoittamaan, miten sivistynyt maailmanmies suhtautui sen ajan suuriin uskonnollisiin virtauksiin. En ole myöskään unohtanut muhamettilaisen viisaan Omar Khayam’in suhdetta profeettansa synkkään oppiin.

Olen useinkin orjallisesti kääntänyt tarun kertomukset siitä huolimatta, että ne kirjallisessa suhteessa ovat kankeita. Ajan sävy ja kulttuuritaso ilmenevät täten selvemmin.

Nyt kun täydellinen uskon vapaus Suomessa on laillistettu ja kaikki maailman uskonnot ovat yhtä luvalliset maassamme, on aika käsissä, että Suomen kansa perehtyy uskontojen historiaan. Tämä kirjaseni pyrkii jossakin määrin täyttämään sitä puutetta, mikä suomalaisessa kirjallisuudessa vallitsee tällä alalla.

Helsingissä syksyllä 1923.

_Ernst Lampén_.

Kiinalaisten uskonnosta, Taosta.

Korkealentoinen oli se oppi, minkä kiinalainen Laotse, synt. v. 604 ennen Kristusta, kansalleen opetti. Toinen suuri kansan sankari Kungfutse, synt. 551 ennen Kristusta, oli kuuluisampi valtio-oppineena, siveyden selittäjänä, kirjailijana ja historioitsijana kuin profeettana ja uskonnon perustajana. Mutta molemmat joutuivat kansansa taruilemisen esineiksi. Ei kansa ymmärtänyt heidän oppejaan, se vaati ihmeitä heiltä, ja niin syntyi sankka pilvi pyhimystaruja, joitten alle oppi peittyi.

Laotse jätti jälkeensä kirjan nimeltä Tao-te-King = Taon kirja, johon hänen oppinsa on koottu. Ennenkuin käymme taruihin käsiksi, annettakoon muutamien otteiden puhua siitä ylevästä opista, jota kirja sisältää:

On olemassa kaikkeuden täyttävä, tositäydellinen olento, joka oli ennenkuin taivas ja maa luotiin. Hän oleilee ylhäisessä hiljaisuudessa, on iankaikkinen ja muuttumaton ja tunkee vastustamattomasti kaikkialle. Hän on maailman luoja. En hänen nimeään tunne, nimitän häntä mieluimmin Taoksi; jos minä hänelle ominaisuuden antaisin, sanoisin "Korkein Ylhäisyys". Kaikkeus häneen sulkeutuu; sellaisena hän on iankaikkinen ja siis kaikessa läsnäoleva. Ihminen on maasta syntynyt, maa taivaasta, taivas on syntynyt Taosta ja Tao on peräisin, ilman epäilystä, ainoastaan omasta itsestään. Koko luotu maailma on ainoastaan Taon emanatio, Taon ulkonainen esiintymismuoto. Henkisenä ja aineettomana olentona hän sulkee sittenkin helmaansa kaiken näkyväisen, ja hänessä ovat kaikki olennot. Iankaikkisesta iankaikkiseen ei hänen maineensa lopu, sillä häneen yhtyvät korkeimmassa täydellisyydessä Totuus, Hyvyys ja Kauneus. — Mistä minä sen saatan tietää? Minä olen saanut sen tietää häneltä itseltään, itse Taolta. Tämän hengen kautta epätäydellinen tulee täydelliseksi. Hän nostaa jälleen pystyyn sorretut, syntiä tehneet hän parantaa, heikot vahvistaa, samoin myös autiot laaksot uudestaan tekee hedelmällisiksi, maahan langenneille hän antaa elämän ja virvoituksen. Hän ei ylpeile töistään, mutta hänen tekonsa julistavat hänen kunniaansa.

* * * * *

Jos Tao-sanan asemesta käytämme omaa Jumala-sanaamme, niin nämä aatteet voidaan lukea julki kristityissä kirkoissa, ilman että kukaan huomaa niiden lähteneen kiinalaisen oppineen suusta. Mutta vaikka tämä oppi on niin syvämietteistä ja ylhäistä, on kiinalainen tarusto erittäin arkipäiväisillä aiheilla höystetty. Kiinalaisen mielikuvitus ei liitele yläilmoihin, se on enemmän kuin muitten kansojen maahan kytkettyä.

Pyhät sädekehät, gloriat.

Kaikilla todellisilla jumalilla on päänsä ympärillä sädekehä. Kun pienemmät jumalat tai pirut näkevät tämän sädekehän, lymyävät he eivätkä uskalla hievahtaakaan. Taivaanmestari Louhikäärmevuorella on vilkkaassa kanssakäymisessä kaikkien jumalien kanssa. Eräänä päivänä tuli sodanjumala Guan Di alas taivaasta samalla kuin naapuripiirin virkamies oli käymässä Taivaanmestarin luona. Taivaanmestari neuvoi miestä vetäytymään syrjään ja kätkeytymään sisähuoneisiin. Sitten hän meni ulos vastaanottamaan sodanjumalaa. Virkamies tirkisti kumminkin oven reiästä. Hän näki sodanjumalan punaiset kasvot ja viheriäisen puvun: kauhistuttavana ja kunnianarvoisena hän siinä seisoi. Äkkiä leimahti hänen päästään punainen loimu, jonka säteet tunkivat sisimmäisiin huoneisiin saakka, niin että virkamiehen toinen silmä sokeni. Hetken perästä meni sodanjumala menojaan ja Taivaanmestari lähti häntä saattamaan. Äkkiä huudahti sodanjumala hädissään: "Kungfutse tulee! Hänen päänsä sädekehä valaisee koko maailman. Ei sinnepäinkään, että minä hänelle piisaisin. Minä pujahdan tipotieheni." Samalla hän kiepsahti pilven päälle ja hävisi. Taivaanmestari kertoi sitten virkamiehelle mitä tapahtunut oli ja virkkoi vielä siihen: "Onneksi ette nähnyt sodanjumalaa kasvoista kasvoihin! Ken ei omista korkeinta siveyttä ja syvintä tietoa, hän sulaa kokoon tuon punasen sädekehän liekissä." Näin sanoen hän antoi virkamiehelle pillerin elämännestettä syödä, ja sokea silmä parani vähitellen.

Sanotaan myös, että oppineet kantavat päässään punaista sädekehää, jota pirut, ketut ja kummitukset, kun he sellaisen näkevät, pelkäävät. Olipa kerran oppinut, jolla kettu oli ystävänä. Kettu haki hänet kerran yöllä ulos ja lähti hänen kanssaan kylään kävelemään. He voivat mennä huoneisiin ja nähdä kaikki, mitä tapahtui, kenenkään heitä huomaamatta. Mutta kun kettu kaukaa eräästä rakennuksesta näki punaisen tulen tuikkivan, ei hän mennytkään sisään. Oppinut kysyi syytä tähän.

— He ovat kaikki kuuluisia oppineita, vastasi kettu. — Kuta kirkkaampi valo, sitä laajempi on heidän sivistyksensä. Minä heitä kartan enkä uskalla mennä sisään heidän luoksensa.

Silloin virkkoi mies:

— Olenhan minäkin oppinut. Eikö minulla olekaan sädekehää, kun et sinä minua kavahda, vaan käyskentelet minun kanssani huviksesi?

— Sinun päässäsi on vain musta pölyhattara, vastasi kettu. Ei sinusta ole koskaan nähty valoa lähtevän.

Oppinut häpesi ja karkasi ketun kimppuun; kettu hävisi taas räkättäen ja nauraen.

* * * * *

Taivaanmestari vastaa kiinalaisilla taoisteilla meidän katolilaisten paavia.

Oppineitten sädekehä taas vastannee meidän aikojemme laakeriseppeleitä ja tohtorinhattuja. Ne eivät aina levitä valoa ympärilleen, yhtä vähän kuin Kiinassakaan; ovatpahan vain mustia pölyhattaroita, joille kettu-konnat virnistelevät.

Laotse.

Laotse on oikeastaan vanhempi kuin taivas ja maa. Hän on se keltainen vanhus, joka neljän muun kanssa loi maailman. Mutta eri aikoina hän on useampia kertoja ilmestynyt maailmaan. Kuuluisin on hänen ilmestyksensä "vanhana lapsena" nimeltä Li (luumu). Tämä tapahtui näin: Hänen äitinsä tuli raskaaksi yliluonnollisella tavalla ja kantoi häntä seitsemänkymmentäkaksi vuotta. Kun hän syntyi, tuli hän ulos äitinsä vasemmasta kainalosta. Hänellä oli alusta pitäen harmaa tukka, sentähden sanottiin häntä vanhaksi lapseksi. Hän osasi myös heti puhua. Kun hänen isänsä ei ollut ihminen, viittasi hän luumupuuhun, jonka alla syntynyt oli, ja sanoi: "tämä olkoon nimeni".

Hän saavutti suuren taikataidon, jonka kautta hän sai elämänsä pitkitetyksi. Kerran hän pestasi palvelijan. He sopivat, että tämä saisi sata kuparikolikkoa päivittäin; hän ei kumminkaan maksanut sovittua palkkaa, niin että hän lopulta oli velkaa palvelijalleen seitsemän miljoonaa kaksisataa tuhatta kuparikolikkoa. Silloin nousi hän mustan sonnin selkään ja ratsasti länteen. Hän otti mukaansa palvelijansa. Kun he saapuivat Han-Gun solaan, teki palvelija tenän ja vaati palkkaansa. Mutta Laotse ei antanut pennin pyörääkään.

Kun he lähestyivät solavahdin taloa, näkyi taivaalla punaisia pilviä. Solavahti ymmärsi merkin ja tiesi, että pyhimys lähestyi. Sitten meni hän pyhimystä vastaanottamaan ja otti hänet huoneeseensa. Hän uteli viisaalta salaisia tietoja, mutta Laotse pisti vain kielensä pitkälle ulos suustaan eikä virkkanut sanaakaan. Siitä huolimatta kestitsi solavahti häntä mitä kunnioittavimmin huoneessaan. Laotsen renki kertoi solavahdin palvelijalle, että hänen herransa oli hänelle paljon rahaa velkaa, ja pyysi, että hänen puolestaan puhuttaisiin hyvää Laotselle. Kun palvelija kuuli niin suurta summaa mainittavan, houkutteli se häntä haluamaan niin rikasta miestä vävykseen, ja niinpä antoikin tyttärensä hänelle vaimoksi. Vihdoin tuli asia solavahdinkin korviin ja hän astui rengin kanssa Laotsen eteen. Silloin sanoi Laotse rengilleen:

— Voi veikkonen! Sinä olisit jo aikoja sitten kuollut. Minä pestasin sinut, ja kun olin köyhä enkä voinut sinulle antaa rahaa, olen syöttänyt sinulla elämän taika-annosta. Sentähden olet vielä nytkin elossa. Minähän sanoin sinulle: jos länteen minua seuraat pyhän rauhan valtakuntaan, niin tahdon palkkasi maksaa kilisevässä kullassa. Mutta tätä sinä et ole tahtonut.

Samalla nappasi hän renkiä niskaan. Silloin tämä aukaisi suunsa ja oksensi elämän taika-annoksen maahan. Siinä näkyi vielä aivan tuoreina zinoberilla kirjoitetut merkit. Mutta renki sortui kokoon ja muuttui tuota pikaa kuivaksi luuläjäksi. Solavahti lankesi polvilleen hänen eteensä ja rukoili hänen puolestaan. Hän lupasi maksaa Laotsen puolesta rengille ja pyysi Laotsea herättämään renkinsä taas henkiin. Silloin teki Laotse taikoja luuläjässä, ja tuossa tuokiossa oli renki hengissä. Solavahti maksoi rengille hänen palkkansa ja antoi hänen mennä. Tämän jälkeen kunnioitti hän Laotsea mestarinaan, ja Laotse lahjoitti hänelle ikuisen elämän taian ja jätti hänelle oppinsa viidessätuhannessa sanassa, jotka solavahti kirjoitti muistiin. Kirja, joka siten syntyi, on "_Järjen ja Elämän_" kirja.

Laotse katosi sitten ihmisten silmistä. Mutta solavahti on hänen oppiaan seurannut ja on siirretty kuolemattomien joukkoon.

* * * * *

Laotse ja Väinämöinen syntyvät samalla tavalla, nimittäin vanhoina miehinä neitseestä yliluonnollisella tavalla. Laotse ja Kristus herättävät ihmisiä kuolleista.

Kiinalaisesta tarusta puuttuu kaikki se runollisuus ja ylevähenkisyys, mikä on ominaista Kristus-taruille.

Viiden vanhuksen ihmiseksi tuleminen.

Ennenkuin taivas ja maa erkanivat toisistaan, oli kaikki yhtenä vesihöyrypallona, jota sanottiin kaaokseksi. Siihen aikaan muodostuivat neljän perusvoiman henget, ja niistä syntyi viisi vanhusta. Ensimmäisen nimi oli keltainen vanhus, hän oli maan hallitsija. Toisen nimi oli punainen herra, hän oli tulen hallitsija. Kolmannen nimi oli hämyn herra, ja hän oli veden hallitsija. Neljännen nimi oli puun ruhtinas, ja hän oli puitten hallitsija. Viidennen nimi oli metalliäiti ja hän hallitsi metalleja. Nämä viisi vanhusta panivat kaikki perusvoimansa liikkeelle, niin että vesi ja maa vaipuivat alas. Taivas liiteli korkeuteen ja maa muuttui kovaksi notkossaan. Sitten antoivat he veden kokoontua jokiin ja mereen, ja vuoret ja lakeudet sukelsivat ylös. Niin aukesi taivas, ja maa jakautui. Syntyi aurinko, kuu ja kaikki tähdet, tuuli, pilvet, sade ja kaste. Keltainen vanhus antoi maan puhtaimman voiman kiertää ja liitti tähän tulen ja veden vaikutuksen. Silloin pilkistivät esille ruoho ja puut, linnut ja eläimet sekä käärmeitten ja hyönteisten suku, kalat ja kilpikonnat. Puun ruhtinas ja metalliäiti yhdistivät valon ja varjon ja loivat siten ihmissuvun miehiksi ja naisiksi. Vähitellen muodostui siten maa.

Siihen aikaan oli yksi, joka oli nimeltä Jaspislinnan todellinen ruhtinas. Hän oli salaoppia harjoittamalla hankkinut itselleen taikavoiman. Nuo viisi vanhusta pyysivät häntä hallitsemaan korkeimpana jumalana. Hän omisti Jaspislinnan, joka oli tehty valkoisesta nefriitistä ja jossa oli kultainen portti. Hänen edessään seisoivat kahdenkymmenen kuukartanon hoitajat ja ukkosen ja suuren karhun jumalat, sitäpaitsi joukko onnettomuutta tuottavia jumalia, jotka aikaansaivat pahoja, turmiollisia töitä. Nämä kaikki auttoivat Jaspislinnan todellista ruhtinasta hallitsemaan tuhansia taivaan alla asuvia sukuja, jakamaan elämää ja kuolemaa, onnea ja onnettomuutta. Tämä Jaspislinnan herra on juuri itse suuri jumala.

Nuo viisi vanhusta vetäytyivät syrjään, saatuaan työnsä päätetyksi, ja elivät siitä lähtien hiljaisessa puhtaudessa. Punainen herra asui etelässä tulenjumalana. Hämyn herra asui pohjolassa sumean pohjoisnavan suurena herrana. Hän asui vesikristallisessa linnassa. Hän on myöhemmin lähettänyt pyhän Kungfutsen maailmaan. Sentähden on tämän pyhän miehen nimi kristallin poika. Puun ruhtinas asui idässä. Häntä kunnioitettiin vihreänä herrana, ja hän hoitaa sikiämistä ja kaikkien luotujen esille kumpuamista. Hän omistaa kevätvoiman ja hän on rakkauden jumala. Metalliäiti asuu jaspisjärven rannalla, hänen nimensä on myöskin lännen Kuningatar-äiti. Hän johtaa haltiattarien parvia ja hallitsee kaikkea muuttumista ja kasvamista. Keltainen vanhus asuu keskellä. Hän vaeltaa alituiseen ympäri maailmaa pelastaakseen ja auttaakseen kaikenlaisesta hädästä. Kun hän ensikerran maailmaan tuli, oli hän keltainen herra, joka ihmisille opetti kaikenlaisia taitoja. Myöhemmällä iällään hän tutki maailmanmieltä eetteri vuorella ja lensi ylös säteilevään aurinkoon. Dshoun hallitsijahuoneen aikana hän uudestaan syntyi nimellä Li Oerl. Hänen äitinsä kantoi häntä 81 vuotta, ennenkuin hänet synnytti. Syntyessään oli hänellä valkoinen parta ja tukka, sen tähden annettiin hänelle nimi Laotse (valkoinen lapsi). Hän kirjoitti kirjan "Järjestä ja elämästä" ja julisti maailmalle oppiaan. Häntä kunnioitetaan Taoismin päämiehenä, Hän hallitsijahuoneen aikana ilmestyi hän taas vanhuksena Ho-Shang-Gung-virran rannalle. Hän levitti mahtavasti Taon oppia, niin että siitä ajasta lähtien Taoismi saavutti suuren kukoistuksen. Tätä oppia sanotaan vielä tänäkin päivänä keltaisen vanhuksen opiksi. Niinhän sana kuuluukin: "Alussa oli Laotse, hänen jäljestään taivas." Tämä kai johtuu siitä, että Laotse juuri oli alkuaikojen keltainen vanhus.

* * * * *

Vastustamattomasti tunkee lukijan mieleen gnostilaisten Logos-oppi, jonka apostoli Johannes on lainannut evankeliuminsa alkuun näillä sanoilla: "alussa oli sana ja se sana oli Jumalan tykönä ja Jumala oli se sana". Jumalan sanan, Kristuksen, avulla nimittäin taivas ja maa luotiin.

Taivaankuningatar.

Taivaankuningatar, myöskin pyhäksi äidiksi kutsuttu, oli eläessään neitsyt Fukienista, nimeltä Lin. Kun hän oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, kuoli hän naimattomana neitseenä. Hän oli puhdas, harras ja hurskas luonteeltaan. Hän osoitti valtaansa merellä, jonka tähden merimiehet häntä kunnioittaen rukoilevat. Kun tuulet ja aallot arvaamatta heitä ahdistavat, huutavat he häntä avukseen, ja alati hän on valmis heitä kuulemaan.

Fukienissa on paljon merimiehiä, ja joka vuosi tapahtuu, että miehiä hukkuu. Oli kai niin, että Taivaankuningatar eläissään tunsi sääliä maanmiestensä hätää kohtaan. Ja koska hänen mielensä aina paloi auttamaan hukkuvia, ilmestyi hän hyvin usein merellä.

Kaikissa merta kyntävissä laivoissa on Taivaankuningattaren kuva kajuutassa, ja laivassa säilytetään kolmea paperista tehtyä talismaania. Ensimmäisessä hän on maalattu kruunu päässä ja valtikka kädessä, toisessa neitsyenä tavallisessa puvussa, kolmannessa tukka hajallaan, avojaloin, miekka kädessä ja seisovana. Jos laiva joutuu vaaraan, poltetaan ensimmäinen kuva, ja pelastus lähestyy. Ellei se auta, poltetaan toinen ja lopuksi kolmas. Jollei tästäkään ole apua, silloin on hoito poissa.

Kun tuulessa, myrskyssä ja sumussa laiva joutuu pois tolalta, silloin hurskaita rukouksia lähetetään Taivaankuningattarelle. Silloin ilmestyy punainen lyhty meren pinnalle. Ken lamppua seuraa, pääsee turvaan kaikista vaaroista. Usein nähdään Taivaankuningatar pilvissä seisomassa ja miekallaan sumua ja tuulta halkomassa. Tuuli häipyy silloin sekä pohjoiseen että etelään, ja aallot asettuvat.

Pyhän kuvan edessä laivassa on aina puinen sauva. Usein sattuu, että louhikäärmeet pitävät iloaan merellä. Ne ovat kaksi jättiläismäistä kalaa, jotka vastakkain puhaltavat vettä ylös korkeuteen, niin että taivaan aurinko himmenee ja synkkä pimeys verhoo meren. Loitolla näkyy silloin pieni aukko pimeydessä. Jos sitä kohti silloin ohjaa laivan, pääsee pulasta ja joutuu rasvatyyneen. Kun katsoo taakseen, näkee molempien kalojen vettä oksentavan. Laiva on juuri niiden kitasten ohi pujahtanut. Aina näitten ympärillä on myrsky, kun ne uivat; sentähden poltetaan paperia tai villoja, jottei laiva pyörteisiin suistuisi, tai perämies polttaa uhritulta kajuutan sauvan edessä. Senjälkeen heilauttaa hän sauvallaan yhden kerran ympäri vetten päällä, ja louhikäärmeet käpristävät pyrstöhän ja häviävät.

Noin kaksisataa vuotta sitten varustettiin sotajoukko valloittamaan Formosaa. Päällikön lippu vihittiin valkoisen hevosen veressä. Silloin ilmestyi yht’äkkiä Taivaankuningatar lipputangon kärkeen. Silmänräpäyksessä hävisi hän näkyvistä, mutta sotaretkellä oli hyvä menestys.

Toisen kerran sai ministeri Dshoun Ling käskyn asettaa uusi kuningas Liu-Kiu-saarille. Kun laivasto kulki Korean ohi, nousi myrsky ja he joutuivat tuuliajolle mustaan pyörteeseen. Vesi oli musteen väristä; aurinko ja kuu kadottivat valonsa, nousi puhe, että nyt sitä oli jouduttu mustaan pyörteeseen, josta ei vielä kukaan ollut hengissä suoriutunut. Merimiehet ja matkustajat odottivat vaikeroiden hengenlähtöään. Äkkiä ilmestyi vedenkalvon yläpuolelle lukemattomia valoja ikäänkuin punaisia lamppuja. Silloin riemastuivat merimiehet ja rukoilivat kajuutassa:

— Me jäämme henkiin, sanoivat he, Pyhä Äiti on saapunut.

Ja vallan oikein, ihana neitsyt ilmestyi kultaiset renkaat korvissa. Hän huiskasi kädellään ilmaan; tuuli tyyntyi ja laineet laskeutuivat. Tuntui siltä, kuin väkevämpi käsi olisi hinannut laivaa. Räiskyen sukelsi se aaltojen halki, ja kohta selkisi laiva mustasta pyörteestä.

Dshou Ring tuli takaisin, kertoi asiasta ja pyysi, että Taivaankuningattarelle rakennettaisiin temppeli ja neitsyt itse merkittäisiin jumalien listaan. Ja keisari suostui hänen pyyntöönsä.

Tästälähtien seisoo kaikissa satamissa Taivaankuningattarien temppeleitä. Neljännen kuukauden kahdeksantena päivänä vietetään hänen syntymäpäiväänsä näytelmillä ja uhreilla.

* * * * *

Lukija on kai jo tehnyt vertailunsa. Neitsyt Maarian liikanimihän on muun muassa Taivaan kuningatar. Hänen nimiään ovat myöskin suuri äiti, pyhä äiti, pyhä neitsyt. Neitsyt Maariaa palvellaan katolisissa maissa aivan yleisesti myöskin meren jumalattarena, jota merimiehet hädässään rukoilevat ja jolta he avun saavat.

Kukkaskeijukaiset.

Oli kerran oppinut, joka oli vetäytynyt maailmasta erilleen oppiakseen salaisia tietoja. Hän asui yksinään piilossa ihmisiltä. Pirttinsä ympärille hän oli istuttanut monenmoisia kukkia, bambuja ja muita puita. Vallan kätkössä se sijaitsi siellä tuuheassa kukkapensaikossa. Ainoastaan poikanen oli hänellä palvelijana toimittamassa hänen asioitaan, mutta tämä asui eri majassa. Kutsumatta hän ei saanut astua sisään. Oppinut rakasti kukkiaan kuin omaa henkeänsä. Ei milloinkaan hän astunut puutarhansa rajojen ulkopuolelle.

Olipa kerran ihana kevätaamu. Kukat ja puut helottivat ihanimmassa kukoistuksessaan, raitis tuuli puhalteli, ja kuu loisti kirkkaana. Siinä istui hän viinimaljan ääressä ja nautti elämästään.

Yht’äkkiä hän näki kuutamossa tummapukuisen neitosen sivu sipsuttelevan Neitonen kumarsi syvään hänelle, tervehti häntä ja sanoi: "Olen sinun naapurisi. Täällä on kokonainen parvi tyttösiä, jotka ovat matkalla tapaamaan kahtatoista tätiään. He lepäisivät mielellään hetkisen tässä kukkatarhassa ja pyytävät siihen lupaa."

Oppinut huomasi, että tässä oli kysymys jostakin vallan eriskummallisesta ilmestyksestä, jonka tähden hän ilolla myöntyi pyyntöön. Neitonen kiitti ja poistui.

Hetken perästä hän toi koko joukon tyttösiä, jotka kantoivat kukkia ja pajunoksia. Kaikki tervehtivät oppinutta. Heillä oli kauniit ja hienot kasvonpiirteet ja solakat ja hempeät vartalot. Kun hihojaan heiluttelivat, lehahti suloinen tuoksu heistä. Moisia ei ihmismaailmassa ole nähty.

Oppinut käski heidät sisään huoneeseen hetkeksi istahtamaan. Sitten hän kysyi:

"Mikä tuottaa minulle tämän kunnian? Tuletteko Kuuttaren linnasta vaiko lännen Kuningatar-äidin nefriittilähteestä?"

— Emmehän niin suurta sukua ole, virkkoi hymyillen vihreäpukuinen neitonen. — Minun nimeni on Salix. — Sitten hän esitteli toisen, valkeapukuisen ja sanoi: — Tämä on neiti Prunofora, tässä tämä helakanpunainen on Persika, tämä tummanpunainen on Punika. Me kaikki olemme sisaruksia ja tahdomme tänään käydä tervehtimässä kahtatoista lounatuulen tätiä. Tänä iltana on niin ihana kuutamo, ja on niin hurmaavaa täällä puutarhassa. Ylen olemme kiitollisia sinulle, ettäs otit meidät vastaan.

— Kiitos, kiitos, sanoi oppinut.

Samassa ilmoitti tummapukuinen palvelijatar:

— Lounatuulen tädit ovat jo saapuneet.

Heti nousivat neitoset pystyyn ja menivät ovelle heitä vastaan.

— Aiomme juuri tulla tätejä tervehtimään, sanoivat he iloisesti. — Tämä herra tässä on pyytänyt meitä hetkeksi istumaan. Sepäs sattui mainiosti, että täditkin saapuivat tänne. Miten ihana yö nyt onkaan, nyt tyhjentäkäämme pikari tätien terveydeksi.

Senjälkeen he käskivät palvelijattarensa tuoda viiniastiat sisään.

— Onko lupa istua? kysyivät tädit.

— Talon isäntä on hyvin ystävällinen, vastasivat neitoset, ja paikka on hiljainen ja yksinäinen.