Part 6

Ja Paavali päästi luotansa Onesiforoksen koko perheineen, mutta hän otti Teklan tykönsä ja tuli Antiokiaan. Mutta heti heidän sinne saavuttuaan rakastui eräs syyrialainen, nimeltään Aleksanteri, eräs vaikutusvaltainen porvari Antiokiassa, ensi näkemältään Teklaan ja koetti taivuttaa Paavalia rahalla ja lahjoilla. Mutta Paavali sanoi: En tunne tätä vaimoa, josta puhut, missään tapauksessa hän ei ole minun. Mutta tämä pöyhkeä, pohatta mies, syleili Teklaa itsevaltaisesti julkisella kadulla. Tätä ei Tekla sietänyt, vaan haki silmillään Paavalia. Ja kiihtyneenä hän huudahti: Älä tee muukalaiselle väkivaltaa, älä tee väkivaltaa Jumalan piialle. Ikonilaisten joukossa olen jalosukuinen, ja koska en ole tahtonut mennä naimisiin Tamyriksen kanssa, on minut kaupungista karkoitettu. Ja Tekla tarttui kiinni Aleksanteriin ja repi rikki hänen päällysvaatteella ja tempaisi seppeleen hänen päästään ja saattoi hänet yleisen halveksumisen esineeksi. Mutta mies, toiselta puolen häneen rakastuneena, toiselta puolen suuresti häveten sen johdosta, mitä hänelle oli tapahtunut, vei hänet prokonsulin tykö, ja kun Tekla tunnusti, että hän niin on tehnyt, tuomitsi prokonsuli hänet eläintaisteluun, kun Aleksanteri näytelmän järjestäisi. Mutta vaimot joutuivat pois suunniltaan ja huusivat käräjäpaikalla: Huono tuomio! Jumalaton tuomio! Mutta Tekla pyysi prokonsulilta, ettei häneen koskettaisi, kunnes hänen piti eläinten kanssa taistella. Ja eräs rikas rouva, kuninkaallinen syntyperältään ja nimeltään Tryfama, jonka tytär oli kuollut, otti Teklan huostaansa ja sai häneltä lohdutusta.

Kun eläinkulkue sitten toimeenpantiin, sidottiin hänet kauhean naarasleijonan selkään, ja kuningatar Tryfæna seurasi häntä. Ja naarasleijona, jonka selässä Tekla istui, nuoli hänen jalkojaan, ja koko kansanjoukko oli haltioissaan. Mutta vaimot ja lapset huusivat, yhä uudestaan koroittaen ääntänsä: Oi Jumala, kauheuksia tapahtuu tässä kaupungissa.

Ja näytöksen jälkeen otti Tryfæna hänet jälleen luokseen. Hänen tyttärensä Falkonilla nimittäin, joka kuollut oli, oli unessa hänelle puhunut: Äiti, tuo muukalainen, hyljätty Tekla, on sinun otettava minun sijaani, jotta hän rukoilisi minun puolestani ja minut siirrettäisiin oikeudenmukaisuuden paikkaan. Kun nyt näytöksen jälkeen Tryfæna otti Teklan huostaansa, oli hän toiselta puolen suruissaan, koska Teklan seuraavana päivänä piti taistella eläinten kanssa, mutta toiselta puolen oli hän kiihkeästi suruissaan myöskin tyttärensä Falkonillan tähden, ja hän sanoi: Tekla, toinen lapseni, tule, rukoile lapseni puolesta, että hän eläisi iankaikkisesti; sillä sellaista olen unessa nähnyt. Mutta Tekla kohotti vitkastelematta äänensä ja virkkoi: Jumalani, sinä kaikkeinkorkeimman poika, joka olet taivaassa, tee hänelle hänen tahtonsa mukaan, että hänen tyttärensä Falkonilla saisi elää iankaikkisesti. Ja kun Tekla niin puhui, suri Tryfæna ajatellessaan, että niin kaunis olento heitettäisiin eläinten eteen.

Kun aamu oli tullut, saapui Aleksanteri Teklaa noutamaan — hän itse nimittäin järjesti eläintaistelut — ja sanoi: Prokonsuli on asettunut paikalleen ja kansanjoukko kutsuu meluten meitä; valmistaudu, tahdon eläintaistelijattaren viedä paikalle. Mutta Tryfæna huusi, niin että tämä pakeni, suurella äänellä: Suru Falkonillani tähden tulee toisen kerran talooni, eikä tässä ole mitään apua. Ei lasta, sillä hän on kuollut, eikä sukulaista, sillä minä olen leski. Minun lapseni Teklan Jumala, auta Teklaa! Ja prokonsuli lähetti sotamiehiä Teklaa noutamaan. Mutta Tryfæna ei peräytynyt, vaan tarttui Teklaa käteen ja johdatti häntä sanoen: Tyttäreni Falkonillan olen saattanut hautaan, mutta sinut, Tekla, saatan eläintaisteluun. Ja Tekla itki katkerasti ja huokasi Herran puoleen: Herra Jumala, johon luotan, jossa olen turvani etsinyt, joka minut tulenliekeiltä on säästänyt, palkitse Tryfæna, joka pilkastasi on säälinyt, koska hän viattomuuttani on suojellut.

Nyt syntyi mellakka: eläinten ulvontaa ja kansan ja naisten huutoa, jotka siellä läsnä olivat, samalla kuin edelliset huusivat: Tuo uskonnonpilkkaaja esille! — ja jälkimmäiset: Että kaupunki kukistuisi tämän rikoksen tähden, tappakaa meidät kaikki, prokonsuli; surkuteltava näytelmä, häpeällinen tuomio! Mutta Tekla temmattiin Tryfænan käsistä ja riisuttiin ja hänelle annettiin esiliina ja hänet heitettiin arenalle. Ja leijonat ja karhut päästettiin irti hänen päällensä hyökkäämään. Ja kauhea naarasleijona juoksi sisään ja laskeutui hänen jalkoihinsa. Mutta vaimojen joukko kohotti suuren huudon. Ja häntä kohti tuli irtain karhu; mutta naarasleijona juoksi sitä vastaan ja repi karhun palasiksi. Ja edelleen ryntäsi hänen päällensä koirasleijona, joka oli totutettu ihmisiä repimään ja joka oli Aleksanterin oma. Ja naarasleijona tarrasi hampaineen kiinni koirasleijonaan ja kuoli tämän kanssa yhdessä. Vielä äänekkäämmin parkuivat naiset, kun myöskin naarasleijona, joka Teklaa avusti, oli kuollut.

Silloin he päästivät paljon eläimiä sisälle, mutta hän seisoi siinä ja kädet levitettyinä rukoili. Mutta kun hän oli lopettanut rukouksensa, kääntyi hän taakseen ja näki täynnään olevan suuren vesilammikon ja sanoi: Nyt on aika, että itseni pesen. Ja hän heittäytyi veteen lausuen: Jeesuksen Kristuksen nimeen kastan minä itseni viimeisenä päivänä. Kun vaimot näkivät tämän ja koko kansa, itkivät he ja virkkoivat: Älä heittäydy veteen! — niin että käskynhaltijakin vuodatti kyyneliä, koska merihirviöt saattoivat niellä niin paljon kauneutta. Hän siis heittäytyi veteen Jeesuksen Kristuksen nimessä; mutta merihirviöt näkivät salaman leimahduksen ja kohosivat pinnalle kuolleina. Ja hänen ympärillään oli tulipilvi, etteivät eläimet voineet häneen koskea eivätkä nähdä hänen alastomuuttaan. Mutta vaimot vaikeroivat, kun muita kauheampia eläimiä päästettiin irti. Mutta kaikki irtipäästetyt eläimet olivat kuin lumotut eivätkä kajonneet häneen. Sentähden sanoi Aleksanteri prokonsulille: Minulla on hyvin äkäisiä sonneja, joihin eläintaistelijatar sidotaan kiinni. Vihastuneena myöntyi siihen prokonsuli: Tee mitä tahdot. Ja hänet sidottiin jaloistaan sonnien väliin ja asetettiin hehkuvaa rautaa näiden sukupuolielinten alle, jotta ne kiihkeämmin hänet tappaisivat. Mutta liehuva liekki poltti siteen, ja Tekla oli ikäänkuin häntä ei olisikaan sidottu. Mutta Tryfæna vaipui tainnuksiin seisoessaan arenan ääressä sisäänkäytävän luona, niin että palvelijattaret sanoivat: Hän on kuollut, kuningatar Tryfæna. Ja prokonsuli keskeytti juhlan, ja koko kaupunki pelästyi. Ja Aleksanteri lankesi prokonsulin jalkoihin ja huusi Armahda minua ja kaupunkia ja päästä eläintaistelijatar vapaaksi, jottei kaupunkia tuho kohtaisi. Sillä kun keisari tämän kuulee, tuhoaa hän mahdollisesti meidän kanssamme kaupungin, koska hänen sukulaisensa Tryfæma, kuningatar, on kuollut sirkuksen portilla.

Ja prokonsuli antoi kutsua Teklan, joka seisoi eläinten keskellä, pois ja sanoi hänelle: Kuka sinä olet ja miten on sinun laitasi, kun eivät edes sonnit sinuun kajoa? Hän vastasi: Olen elävän Jumalan palvelijatar; olen hänen poikaansa uskonut. Hänen tähtensä eivät eläimetkään ole minuun kajonneet. Sillä tämä yksin on autuuden tie ja kuolemattoman elämän perusta. Hän on vaivautuneiden pakopaikka, surullisille virkistys, epätoivoisille suoja, yhdellä sanalla: kuka häneen ei usko, ei elä, vaan kuolee iankaikkisesti. Kun prokonsuli tämän kuuli, antoi hän tuoda vaatteet ja virkkoi: Pue vaatteet yllesi. Hän vastasi: Joka minut on vaatettanut, kun olin alastomana eläinten keskellä, hän minut tuomiopäivänä armolla vaatettaa. Ja hän otti vaatteet ja puki ne ylleen.

Sen jälkeen antoi prokonsuli seuraavansisältöisen määräyksen; Teklan, Jumalan palvelijattaren, jumalaapelkääväisen, annan teille irti. Mutta vaimot huusivat kaikki suurella äänellä ja ylistivät Jumalaa yhdestä suusta: On yksi Jumala, joka Teklan on pelastanut, — niin että kaiku täytti koko kaupungin ja Tryfæma, saatuaan tämän iloisen sanoman, tuli kansanjoukon seuraamana Teklaa vastaan ja häntä syleili ja sanoi: Nyt minä uskon, että kuolleet heräävät! Nyt minä uskon, että lapseni elää; tule sisälle, ja kaiken omaisuuteni tahdon sinulle jättää. Tekla meni nyt hänen kanssaan sisälle ja oli hänen kotonaan kahdeksan päivää, opettaen hänelle Jumalan sanaa, niin että palvelijattarista useampia kääntyi uskoon ja talossa vallitsi suuri ilo.

Mutta Tekla ikävöi Paavalia ja antoi etsiä häntä, lähettäen häntä kaikkialta hakemaan. Ja hänelle ilmoitettiin, että Paavali olisi Myrassa. Silloin hän otti palvelijoita ja piikoja, vyötti itsensä ja ompeli pukunsa miehenpuvun tapaiseksi päällysvaatteeksi, ja hän tuli Myraan ja tapasi Paavalin, kun hän Jumalan sanaa julisti, ja meni hänen luokseen. Mutta tämä hämmästyi, kun hän hänet ja hänen joukkonsa näki, sillä hän siitä ajatteli, eikö Teklalla olisi toinen kiusaus lähellä. Tämä huomasi sen ja virkkoi hänelle: Olen ottanut peson, sillä Hän, joka sinun kanssasi yhdessä on vaikuttanut evankeliumin hyväksi, on myöskin vaikuttanut minun kanssani, minut kastaen.

Ja Paavali tarttui hänen käteensä ja vei hänet Hermiaksen taloon ja antoi hänen kaikki kertoa, niin että Paavali suuresti ihmetteli ja kuulijat saivat vahvistusta ja Tryfænan puolesta rukoilivat.

Ja Tekla nousi ja puhui Paavalille: Tahdon päästä Ikoniaan. Paavali vastasi: Mene sinne ja opeta Jumalan sanaa. Tryfæma nyt lähetti Teklalle paljon vaatteita ja kultaa, niin että hän siitä saattoi Paavalille jättää köyhien palvelukseksi. Mutta Tekla lähti Ikoniaan ja meni Onesiforoksen taloon ja istuutui lattialle, missä Paavali oli istunut ja Jumalan sanaa opettanut, ja hän itki ja sanoi: Minun Jumalani ja tämän huoneen Jumala, huoneen, missä minulle valo vaikeni, Jeesus Kristus, Jumalan poika, minun auttajani vankeudessa, minun auttajani prokonsulin edessä, auttajani liekeissä, auttajani petojen keskellä, sinä itse olet Jumala, ja sinulle olkoon kunnia iankaikkisesti, amen.

Ja hän tapasi Tamyriksen kuolleena, mutta hänen oma äitinsä oli vielä elossa, ja hän sanoi: Teoklia, äitini, voitko uskoa, että Herra taivaassa elää? Ikävöitkö, olkoonpa sitten rahaa tai tavaraa, Herra on sitä sinulle minun kauttani antava, katso, olen vierelläsi.

Ja kun hän oli sellaisen todistuksen antanut, lähti hän Seleukiaan ja valaisi monta Jumalan sanalla; senjälkeen vaipui hän lempeään kuolonuneen.

* * * * *

Kertomus uhkuu enemmän hartautta kuin nerokkuutta. Apokryfiset evankeliumit, verrattuina kanonisiin, Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumiin, vaativat vieläkin enemmän sokeaa uskoa. Mutta ensimmäisten kristittyjen maailmankatsomukseen nähden apokryfeilla on aivan erinomaisen suuri merkitys. Kuinka feminiininen kristinoppi jo alusta aikain on ollut, selviää tästäkin kertomuksesta. Sanankuulijoitten joukossa naisilla on halki vuosisatojen ollut ehdoton enemmistö. Naiset ja muutamat vanhat miehet täyttävät tänäkin päivänä kirkkomme.

Samaa aihetta, perheen hajaantumista naisten lemmenlakon takia, kehittävät lukemattomat muutkin apokryfiset kertomukset. Kristinopissa maallinen rakkaus on määräävänä tekijänä. Ensin syntiinlankeemuksen historiassa, sitten Kristuksen syntymässä ja lopuksi alkukristittyjen hysteerisessä neitseellisyyden ihannoimisessa. Koko uskon ydin kierii neitseellisyyden ja sen kadottamisen ympärillä. Pidättyvien pyhien miesten pakkokäsitteitä ja pakkonäkyjä!

Mutta eivätkö nämä lakkoilevat naiset olleet nykyajan naismansipatsionin edustajia? Kuta sivistyneemmiksi yhteiskunnat käyvät, sitä suurempi vapaus ja oikeus naisille suodaan. Oltuaan miesten leluja muuttuvat he itsemäärääviksi olennoiksi. Ibsenin Nora ja Tekla ovat sittenkin sisaruksia, huolimatta niin erilaisista pyrkimyksistään.

Lukianos.

Lukianos oli sukkelimpia tyylitaitureita Kreikan kirjallisuudessa. Syntyisin hän oli Syyrian Samotrakesta, mutta omasi täydellisen kreikankielen taidon ja oli elävöitynyt täydelleen helleeniläiseen henkeen. Oli kiertänyt koko silloisen sivistyneen maailman reetorina ja nautti sellaisena suurta mainetta. Ateenassa Lukianos eleli useita vuosia pitäen luennolta kaupungin sivistyneimmälle hienostolle. Hän ivaili henkevissä dialogeissaan uskonnollisia hullutuksia ja filosofisia turhanpäiväisiä riitoja. Loppuikänsä hän oleili Egyptissä korkeana hallinnollisena virkamiehenä. Kuoli noin 180 j. K.

Lukianos on kaiken taikauskon säälimätön pilkkaaja. Hän se oli, joka ivallaan karkoitti jumalat Olymposta. Juuri sentähden hän nautti suurta suosiota ensimmäisten kristittyjen silmissä. Hän nimittäin tasoitti tietä heidän käännytystoiminnalleen. Tosin tarkkanäköisimmät ja oppineimmat kristityt huomasivat, että Lukianoksen uskonpuhdistus pyrki myöskin lakaisemaan pois perustuksen heidänkin opiltaan, niin että oli aikoja, jolloin Lukianoksen kirjoja kartettiin kristinopille sangen vaarallisina. — Filosofiset oppisuunnat taistelivat Lukianoksen aikana ankarasti keskenään yleisön suosiosta. Tämä kilvoittelu ja taistelun useinkin turhamaiset pääpukarit joutuivat myöskin Lukianoksen pistävimmän ivan esineiksi. Sanotaan tavallisesti, ettei Lukianoksella itsellään ollut mitään varmaa kantaa ajan polttavissa kysymyksissä, että hän vain ivasi ivan vuoksi. Mutta se, joka lukee tarkkaavasti esim. tässä kirjassa julkaistun kertomuksen "Manalanmatka", ei voi olla tekemättä sitä huomiota, että Lukianos voimakkaasti asettuu puoltamaan sitä maailmankatsomusta, joka ilmenee köyhän suutarin puheista. Hän ilkkui kyynikoitten hassua esiintymistä, mutta heidän opilleen hän sittenkin antoi arvoa. Apostoli Luukas ja Kyniskos, eräässä Lukianoksen dialogissa, lausuvat melkein sanasta sanaan samalla tavalla seuraavan ajatuksen: "autuaat olette te, jotka täällä itkette; sillä te tulette nauramaan". Niinikään hän ankarasti paheksui sotia ja valtakuntien kesken syntyneitä vihoja. Hauskimpia hänen kertomuksiaan on sarja "Todenperäisiä juttuja", joissa hän hymyilee lempeästi aikakautensa ihmekertomuksille. Lukianos ajattelee kuin uudenaikaisin ihminen, hän on sivistynyt mies aivan meidänaikaiseen malliin. Hän kirjoittikin Ateenan hienoimmalle yleisölle, joka hänen sanojensa mukaan oli kuuluisa yhtä paljon korkean sivistyksensä kuin köyhyytensä takia.

Manalanmatka eli Tyranni.

Kertomuksessa esiintyvät jumalat.

_Karon_. Lautturi, joka kuljetti kuolleiden sielut manalaan.

_Kloto_. Kohtalon jumalatar, joka hoiti ihmisten elämän lankoja. Kun hän kenen langan katkaisi, se ihminen kuoli. Hänen päätöksiään eivät jumalatkaan voineet järkyttää.

_Hermes_. Jumalien sanansaattaja, joka toimeenpani varsinkin Zeun tekemiä päätöksiä maailmassa.

_Radamantys_. Kuolleitten tuomari.

_Kerberos_. Manalan ilkeä rakki.

_Karon_: Riittää jo, Kloto. Minun purteni on jo aikoja sitten kunnossa ja ylimenoa varten valmis; vesi on jo pumputtu aluksesta, masto on pystyssä, purjeet viritetyt ja ruoteli on kiinni vitaksissaan. Minun puolestani ei ole esteitä nostaa ankkuri ja lähteä matkalle. Ainoastaan Hermes, jonka jo aikoja sitten olisi pitänyt olla täällä, pidättää vielä meitä; matkustajista on puute, ja sensijaan että me tänä päivänä jo olisimme voineet kulkea kolme kertaa, sujuu juhla-aatto ohi, ansaitsematta pennin pyörääkään. Ja nyt luulottelee Pluto, minä tunnen hänet hyvin, että se johtuu minun kuhnimisestani, vaikka toisessa on syy. Aivan varmaan on tuo suloinen sielunkuljettaja juonut liiaksi viiniä ja unohtanut saapua meidän luoksemme; tai huvittelee hän jossakin urheilupaikalla kilpaillen nuorten poikien kanssa tai kitarata soittamalla tai leikkii puhujata ja näyttelee typeriä ruumiinasentojaan. Ehkäpä tuo jalo herra myös sivumennen on saanut jotakin mauskuteltavakseen; tämä myöskin kuuluu hänen konsteihinsa. Hermes ottaa itselleen suuria vapauksia meihin nähden, vaikkapa hän puoliksi on meidän palveluksessamme.

_Kloto_: Mistä sinä voit tietää, Karon, vaikkapa hänellä olisi muita viivytyksiä, ja Zeus mahdollisesti on häntä käyttänyt tavallista kauemmin taivaallisissa hommissaan. Sillä onhan Zeus myöskin hänen herransa.

_Karon_: Niin kauas ei hänen oikeutensa ulotu, että hän yhteistä palvelijaa saa käyttää yli tarpeellisen ajan! Emmehän mekään häntä pidätä, kun hänen täytyy lähteä. Taivaassa taas kaikki on yhtä hymyä, ja ambrosia ja nektari valuu virtanaan. Onhan luonnollista, että siellä mieluimmin viipyy. Meiltä hän aina kiitää kuin vankilasta.

_Kloto_: Elähän kiivastu, Karon; tuoltahan hän jo tulee, niinkuin näet, ja tuo meille suuren joukon väkeä tai ajaa ruoskallaan yhteen katraaseen sullottuna niinkuin vuohilaumaa edessään — mutta mikäs tämä on? Yksi heistä on sidottu, toinen naureskelee ja kolmannella on eväskontti selässään ja sukankudin kädessään. Ja näetkös, miten Hermeksestä hiki valuu koko ruumiista, kuinka pölyyntyneet hänen jalkansa ovat ja miten hän puhkuu ja tuskin saa hengitetyksi? — Mitähän se merkinnee, Hermes? Miksi niin kiihkeänä? Sinähän olet poissa tolaltasi?

_Hermes_: Minähän olen tuon matkamiehen perässä saanut laukata niin kauan, että jo pelkäsin etten enää näkisi teidän laivaanne koko päivänä.

_Kloto_: Kuka se on ja mikä häneen tuli, kun hän juoksi karkuun?

_Hermes_: Koska hän mieluimmin olisi elänyt, sehän on selvä. Mikä liekään kuningas tai ruhtinas, mikäli minä hänen ulvonnastaan ja voihkimisistaan olen voinut päättää.

_Kloto_: Niinkö, tuo hölmö ihminen on siis tahtonut karata, ikäänkuin hän voisi jatkaa elämätä, kun kerran minun kehräämä lankani on rapsahtanut poikki!

_Hermes_: Hän tahtoisi juosta pois, sanot sinä? Minä vakuutan sinulle, jollei tuo potra poika sukankudin kädessä olisi minua auttanut häntä ottamaan kiinni ja häntä sitomaan, olisi hän nyt kaiken maailman teillä. Sillä siitä hetkestä, jolloin Atropos hänet luovutti minun käsiini, ponnisteli hän koko matkan vastaan tai tarrasi jaloillaan vasten maata, niin että minä tuskin sain hänet paikaltaan liikkumaan. Joskus hän heittihe polvilleen eteeni ja pyysi minua rukoillen ja luvaten suuria lunnaita, että antaisin hänen lyhyeksi ajaksikin livistää pois. Tietysti en laskenut häntä menemään, hän kun pyysi minulta mahdottomia. Mutta kun me jo melkein joen suuhun olimme saapuneet, hankki tuo kirottu mies, en tiedä miten, tilaisuuden livahtaa tiehensä. Laskiessamme kuolleitten luvun huomasimme, että yksi puuttui, ja Aiakos tahtoi minua syyttää, että olin yhden hengen pimittänyt. "Sinun näppäryytesi näpistelyssä ei aina osu oikeaan aikaan", sanoi hän; "taivaassa saat tehdä kepposia, niin paljo kuin sinua haluttaa, mutta kuoleman valtakunnan asioissa on kaikki tarkasti hoidettava, eikä täällä saa laiminlyöntiä tapahtua. Niinkuin näet, on listassa tuhatneljä kappaletta, ja sinä tuot tänne vain tuhatkolme. Tahtonetko sinä väittää, että Atropos olisi laskenut väärin?"

Kun minä näin, että mies oli hävinnyt, ajoin minä häntä takaa sitä tietä myöten, joka vie elävien maihin. Tämä mainio mies tässä seurasi minua vapaasta tahdosta; me juoksimme, niinkuin kilpajuoksu olisi ollut kysymyksessä, ja otimme kiinni karkurin. Ei paljoa puuttunut, ettei hän livahtanut käsistämme.

_Karon_: Mitäpä me tässä kauemmin viivymme, ikäänkuin aikaa ei olisi kulunut kylliksi?

_Kloto_: Olet oikeassa; heidän täytyy astua laivaan! Minä asetun tapani mukaan lista kädessä kipparin viereen ja tutkin jokaista laivaan tulijaa, kuka hän on, mistä hän on kotoisin ja mihinkä tautiin hän on kuollut; sinä Hermes aseta ne riviin ja järjestykseen. Mutta sitä ennen nakkaa vastasyntyneet tänne; eiväthän ne mitään älyä minulle vastata.

_Hermes_: Katso tänne, lauttamies! Heitä on kolmesataa luvultaan.

_Karon_: Oi voi! Huono saalis!

_Hermes_: Eiköhän heitetä samaan joukkoon myöskin ne, joita ei kukaan itke ja sure, Kloto.

_Kloto_: Tarkoitatko sinä vanhoja? Olkoon menneeksi — kaikki, jotka ovat yli kuudenkymmenen vuoden, tulkoot tänne! — Mitä tämä on? He eivät ole kuulevinaan minua. Olisivatkohan ne kaikki vanhuuttaan käyneet huonokuuloisiksi? Sinun täytyy ne tänne kantaa, kun he niin heikkokinttuisia ovat.

_Hermes_: Heitä on täällä lopulleen neljäsataa, kaikki heikkoja ja kypsyneitä ja oikeaan aikaan poimittuja!

_Karon_: Jumalan nimessä! Nehän ovat kaikki kurttuisia kuin kuivat rusinat.

_Kloto_: Tuo nyt haavoihin kuolleet esille — sanoppas minulle ennenkaikkea syyt, miksi he ovat täällä. — Eilen on Mediassa kaatunut kahdeksankymmentäneljä eräässä tappelussa, ja niiden joukossa Gobares, Oksyarteen poika.

_Hermes_: Tässä ne ovat.

_Kloto_: Seitsemän on tehnyt itsemurhan onnettoman rakkauden takia, ja filosofi Teagenes erään megaralaisen ilotytön takia.

_Hermes_: Tässä!

_Kloto_: Ja yksi joka vaimonsa ja hänen honkkinsa käden kautta murhattiin?

_Hermes_: Tuossa, sinun vieressäsi.

_Kloto_: Tuo nyt myös kuolemaantuomitut, kuoliaaksi piiskatut, ristiinnaulitut. Ja missä ovat ne kuusitoista, jotka maantierosvot murhasivat?

_Hermes_: Tässä ne ovat haavoineen. — Kokoanko minä myös sinulle naishenkilöt?

_Kloto_: Tietysti ja merionnettomuudessa hukkuneet — ja myös ne, jotka kuumeeseen ovat kuolleet, sekä heidän lääkärinsä Agatokles. — Mutta missä on filosofi Kyniskos, jonka tietysti täytyi kuolla, koska hän oli ahminut raakana kokonaisen mustekalan.

_Kyniskos_: Tässä olen jo kauan seisonut, rakas Kloto. Mitä minä olen rikkonut, että sinä minut niin hirvittävän pitkäksi ajaksi olet jättänyt tuonne ylös. Minä olin niin kyllästynyt, että usein koettelin katkaista elämäni langan; mutta en tiedä, miten lie ollutkaan, se ei tahtonut katketa millään ilveellä.

_Kloto_: Minä annoin sinun elää, jotta saisit olla inhimillisen typeryyden tarkastaja ja lääkitsijä. Nyt astu veneeseen ja ole tervetullut!

_Kyniskos_: Hitto vieköön, ei ennenkuin me olemme tämän sidotun tuoneet laivaan. Minua peloittaa, että hän sinut rukouksillaan hellyttää.

_Kloto_: Kuka hän sitten on?

_Hermes_: Tyranni Megapentes, Lakydeksen poika.

_Megapentes_: Elä vielä, kaikkivaltias Kloto! Anna minun vähäksi aikaa palata maailmaan! Minä tulen itsestäni ja kutsumatta takaisin.

_Kloto_: Ja minkä takia sinun pitäisi päästä takaisin maailmaan?

_Megapentes_: Minä tahtoisin niin kernaasti rakentaa palatsini valmiiksi, sillä se jäi keskeneräiseksi.

_Kloto_: Elä lorua! Astu sisään!

_Megapentes_: Minä en pyydä pitkiä aikoja, oi Moira; anna minun edes yhdeksi ainoaksi päiväksi jäädä, jotta voisin puolisolleni antaa käskyjä ja sanoa hänelle, mihin suuren aarteen olen kätkenyt.

_Kloto_: Sana seisoo; rukouksesi ovat turhat.

_Megapentes_: Ja sellainen kultakasa joutuu hukkaan! Kloto: Elä ole huolissasi; serkkusi Megakles löytää sen. Megapentes: Mikä häpeä! Minunko katkerin vihamieheni, jonka minä pelkästä huolimattomuudesta jätin lähettämättä maailmasta ennen itseäni!

_Kloto_: Juuri se; ja hän tulee enemmän kuin neljäkymmentä vuotta elämään sinun jälkeesi ja anastamaan sinun jalkavaimosi, sinun komeat vaatteesi ja kaikki sinun rikkautesi.

_Megapentes_: Onhan väärin, Kloto, että sinä jaat omaisuuteni katkerimmalle viholliselleni!

_Kloto_: Mitenkä? Etkös juuri ole samaa itse tehnyt, mainio mies? Etkö sinä ole tällaista kaikkea anastanut edeltäjältäsi Kydimakokselta, sitten kun ensin olit tappanut hänet itsensä ja hänen lapsensa hänen kuolevien silmiensä edessä?

_Megapentes_: Mutta nythän ne olivat minun!

_Kloto_: Sinun omistamisoikeutesi aika on nyt juossut umpeen.

_Megapentes_: Kuuleppas minua, Kloto, minulla on sinulle sanottavaa kahdenkesken. Te toiset väistykää vähän syrjään. Jos lasket minut salaa pakenemaan, niin lupaan sinulle, että annan sinulle käteesi vielä tänä päivänä tuhat talenttia lyötyä kultarahaa.

_Kloto_: Houkkio mies! Sinulla on vieläkin pää täynnä aina vain kultaa ja talentteja.

_Megapentes_: Jos sinä tahdot, niin annan vielä lisäksi kaksi kultaista maljaa, jotka minä voitin tappamalla Kleokritoksen, ja molemmat painavat sata talenttia hienointa kultaa.

_Kloto_: Laahatkaa hänet veneeseen! Hän ei näytä hyvällä astuvan alukseen.

_Megapentes_: Minä otan teidät todistajiksi siihen vääryyteen, mikä minulle tapahtuu. Muurit ja laivanvarustus jäävät valmistumatta, jotka minä olisin saattanut täyteen kuntoon, jos olisin saanut elää vielä viisi päivää kauemmin.

_Kloto_: Elä huolehdi, kyllä joku toinen valmistaa.

_Megapentes_: Mutta se, mitä nyt haluan, on ainakin ylen oikeutettua.

_Kloto_: No mikä se olisi?

_Megapentes_: Saada elää niin kauan, kunnes olisin kukistanut pisidialaiset, pakottanut lyydialaiset maksamaan veroa ja pystyttänyt itselleni muhkean muistomerkin ja varustanut sen kaikilla suurten ja kuninkaallisten tekojeni muistikirjoituksilla.

_Kloto_: Kuinka? Sinähän haluat nyt elää kaksikymmentä vuotta yhden päivän asemasta?

_Megapentes_: Minä lupaan asettaa nopean palaamisen! vakuudeksi vaikkapa ainoan poikani tänne sijaisekseni.

_Kloto_: Konna! Ja tuolla ylhäällä pyysit jumalia niin usein, että hän jäisi elämään sinun jälkeesi!

_Megapentes_: Sen tein ennen, mutta nyt olen oppinut tuntemaan elämisen arvon paremmin.

_Kloto_: Myöskin poikasi saat kohta täällä nähdä, uuden kuninkaan murhaamana.

_Megapentes_: Ethän, hyvä Moira, kiellä tätä viimeistä pyyntöäni!

_Kloto_: No mitä sitten?

_Megapentes_: Minä tahtoisin niin mielelläni nähdä, mitenkä minun talossani eletään kuolemani jälkeen.

_Kloto_: Sinä saat sen kuulla, ja vähän iloa sulla on siitä oleva. Sinun vaimosi joutuu entisen orjan osaksi, jonka kanssa hän harjoitti jo kauan aikaa aviorikosta.

_Megapentes_: Kirottu roikale, jolle minä vaimoni esirukouksien perusteella lahjoitin vapauden!

_Kloto_: Sinun tyttäresi annetaan nykyisen kuninkaan jalkavaimoksi, ja kaikki kuvat ja kuvapatsaat, jotka sinun kunniaksesi muinoin valtion varoilla pystytettiin, sorretaan kumoon ja joutuvat sivukulkijain ilkkumisen esineiksi.

_Megapentes_: Mitenkä? Ja minun ystäväni katselevat tätä kaikkea rauhallisina? Eikö kukaan heistä vihan vimmoissa asetu vastustamaan?

_Kloto_: Etkö siis tiedä, että kaikki se väki, joka maahan saakka sinua kumarsi ja piti mainiona kaikkea mitä sinä sanoit ja teit, että se teki tämän pelosta tai toivosta ja käänsi kaapunsa tuulen mukaan ja oli hallitsijan eikä Megapenteksen ystävä.

_Megapentes_: Ja iltamissa, joita heille pidin, oli tapana ensimmäinen malja juoda minun terveydekseni toivottaen minulle kaikenlaista hyvää.

_Kloto_: Viimeinen malja, joka sinulle kaadettiin, on sinut tänne nakannut.

_Megapentes_: Senkö takia siinä oli niin katkera sivumaku? Mutta miksikä hän sen teki?

_Kloto_: Sinä kyselet liian paljon. On jo aika sinun vihdoinkin nousta laivaan.

_Megapentes_: Onhan minulla vielä eräs seikka, joka minua erityisesti painaa ja jonka tähden minä vielä kerran tahtoisin vilkaista päivänvaloon.

_Kloto_(ivallisesti): Sepä mahtaa olla vallan erinomaisen tärkeä. Mitähän se lienee?

_Megapentes_: Karion, eräs minun orjiani, luikahti myöhään yöllä, kuultuaan että minä olin kuollut, siihen huoneeseen, missä minä makasin ja missä minun armas jalkavaimoni Glykerion yksinään valvoi ruumiini ääressä. Kun hän huomasi tilaisuuden sopivaksi, sulki hän oven (hän kun luuli olevansa aivan yksin) ja armasteli neitoa tavalla, josta huomasin, ettei tämä suinkaan ollut ensimmäistä kertaa. Aikansa armasteltuaan katsahti konna minuun ja sanoi: Ota nyt palkkasi, kirottu mies niistä paukuista, jotka niin monesti syyttömästi olet minulle antanut! Ja samassa kiskaisi hän minua parrastani, antoi minulle tillikoita, kunnes väsyi, yskäisi hurjasti ja sylkäisi silmilleni ja pyysi minua menemään hiiden pisoihin sekä poistui vihdoinkin. Olin harmista haljeta enkä voinut ryökäleelle mitään tehdä, koska olin jo sekä kylmä että tönkkä. Mutta tuo vietävän tytön huitukka, niin pian kuin hän kuuli ihmisten tulevan, kostutti silmänsä syljellä, ikäänkuin olisi itkenyt ruumiini ääressä, ja lähti ulvoen ja nimeäni hellästi huutaen pois. Oi jospa minä vielä kerran tavoittaisin ne molemmat!

_Kloto_: Säästä uhkauksesi ja astu laivaan. Aika on nyt käsissä sinun astua tuomiolle.

_Megapentes_: Kuka uskaltaa ruveta itsevaltiaan tuomariksi?

_Kloto_: Ei itsevaltiaan tuomariksi kukaan, mutta kuolleitten tuomariksi, Radamantys, jonka kohta näet tulevaksi ja josta olet huomaava, että hän ankarasti mutta oikeudenmukaisesti tuomitsee kaikkia ansion mukaan. Elä viivytä meitä enää.

_Megapentes_: En välitä enää kuninkuudesta — anna minun vain elää.

_Kloto_: Hermes, vedä hänet kintuista sisään, jollei hän tahdo hyvällä astua laivaan.

_Megapentes_: Minulle kuuluu ylin paikka. Jumalan nimessä, olinhan hallitseva ruhtinas ja olihan minulla kymmenentuhatta sotilasta.

_Kloto_: Jos tuo Kyniskos tuolla ottaa sinut hoitoonsa, on itsevaltius maistuva sinusta katkeralta.

_Megapentes_: Kyniskoksen tapainen mieskö rohkeneisi kohottaa keppiä minua vastaan? Etkö muista enää, kuinka läheltä piti, etten antanut sinua ristiinnaulita, kun uskalsit ruveta minua vastaan motkottamaan.

_Kyniskos_: Senpätähden sinut nyt naulataan mastoon kiinni.

_Mikyllos_: Voi sanoppas minulle, Kloto, eikö minun tapaistani miestä teidän silmissänne miksikään arvostella, ja täytyykö minun, koska vain köyhä mies olen, viimeisenä astua laivaan?

_Kloto_: Kuka sinä oikeastaan olet?

_Mikyllos_: Suutari Mikyllos

_Kloto_: Sinä olet kuullut, miten paljon tyranni lupasi antaa päästäkseen edes lyhyeksi ajaksi irti; ja sinulle ei tämä vitkastelu ole mieleen?