Part 3

Jumalako loi ihmiset omaksi kuvakseen, niinkuin raamattu sanoo, vai ihminenkö loi jumalat omiksi huvikseen? Jälkimmäinen väite on ainakin yhtä tosi kuin edellinen.

Kreikan kansa on sekä taiteellisesti että tieteellisesti ollut maailman lahjakkain kansa. Sentähden heidän jumalansa ja jumalattarensa olivat sekä kauniita että viisaita. Taivaaseen koroitettiin kauneimmat ja viisaimmat ihmisten joukossa. Kristittyjen jumalalla on vain yksi "ainutsyntyinen" poika ihmisten tyttäristä, Zeus-jumalalla on satoja sadoista eri äideistä.

Miten toisenlainen onkaan juutalaisten Jehova! Hän on aasialainen tyranni, jonka eteen täytyy heittäytyä maahan pelolla ja vavistuksella, jota täytyy kasvot lattian rajassa rukoilla, että: käännä valaistut kasvosi puoleeni ja ole minulle armollinen, eläkä johdata minua kiusaukseen, vaan anna minulle syntini anteeksi, sillä annanhan minäkin anteeksi muitten synnit. Jehova on totisuuden perikuva; kauneudesta hän ei välitä, tieteitä hän ei rakasta, päinvastoin niitä vihaa ja pelkää. Ensimmäisen ihmisparin hän karkoitti paratiisista vain sen takia, että se oli tullut yhtä viisaaksi kuin jumala, se kun kykeni erottamaan hyvän pahasta. Jehovalle on pääasiana, ettei hänen uskovaisensa saa palvella muita jumalia "hänen edessään". Sentähden juutalaisten tiede oli mitätöntä, heidän taiteensa arvotonta kreikkalaisten tieteeseen ja taiteeseen verrattuina. Raamattu sisälsi kaiken, mitä juutalainen tieteeltä vaati. Kreikkalaisten tiede taas kehittyi vallan vapaasti, jumaluusopin sitä ollenkaan kahlehtimatta. Kreikkalaisille siis nykyinen maailma on velkaa vapaan ajattelemisen aatteen, kaiken tieteensä ja taiteensa esikuvat.

Raamatun hengessä tarkastettuina kreikkalaisten jumalain tarut tuskin ovat pyhiä, mutta hilpeä, kauneutta kaipaava rahvas Kreikassa ajatteli toisin. Sivistynyt Kreikan yleisö oli jo vuosisatoja ennen Kristuksen syntymistä enemmän tai vähemmän ateistinen; valtio vain ylläpiti tätä uskonnollista tarustoa sivistymättömän rahvaan takia. Aivan samalla tapaa kuin nykyään monet Europan valtiot.

Kerron seuraavassa muutamia kreikkalaisia taruja muinaisajan kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain kertomusten mukaan.

Troijan sodan syyt.

Paris.

Troijan kuninkaalla Priamolla ja hänen puolisollaan Hekuballa oli monta lasta. Uljain oli Hektor, mutta komein oli Paris. Ennen Pariksen syntymää näki Hekuba sellaisen unen, että hän kantoihin kohdussaan onnettomuutta tuottavaa tulikekälettä. Viisaat tietäjät selittivät, että lapsesta oli sukeutuva Troijan turmio. Estääkseen tämän lähettivät vanhemmat onnettoman lapsen Ida-vuoren kukkulalle menehtymään erämaahan.

Mutta Paris ei kuollutkaan. Karhu häntä imetti, ja muutaman ajan perästä nähtiin hänet leikittelemässä paimenten poikain kanssa Ida-vuorella. Hänestä kasvoi rohkea, kaunis ja väkevä nuorukainen, kaikessa tovereitaan paljoa etevämpi. Kuninkaallisesta suvustaan hänellä ei ollut aavistustakaan. Mieheksi vartuttuaan hän ahdisteli vuoriston villipetoja niin suurella menestyksellä, että häntä ruvettiin nimittämään kunnianimellä Aleksander, "miesten mies". Naisten parissa hän liikkui kuin Lemminkäinen suomalaisissa taruissa, niin että hänen maineensa kulki aina jumalien asuinsijoille saakka, Olympoon. Eräs vuorinymfi Oinone kietoi hänet pauloihinsa, ja tämän sinipiian kanssa hän vietti onnellista elämää karjojensa kesken, tyytyväisenä halpaan elintapaansa ja koruttomaan kotiinsa.

Hälinä Olympossa.

Meren jumalatar Thetis ja Tessalian kuningas Peleus, Akilleen vanhemmat, viettivät häitään Tessaliassa. Kaikki jumalat ja puolijumalat olivat kutsutut juhlaan, mutta riidanjumalatar, Eris, oli tahalla jätetty kutsumatta, sillä epäsopu jumalien kesken voi muutenkin leimahtaa ilmiliekkiin, ilman että virallinen riidanrakentaja oli läsnä. Mutta tämä harmitti Eristä. Hän keksi pirullisen juonen. Hän hankki kultaisen omenan, jonka kylkeen kaiversi sanat: "Kaikkein kauneimmalle", ja nakkasi sen keskelle hääjoukkoa.

Morsiuspari oli jo poistunut syrjähuoneisiin. Toiset häävieraat joivat, toiset tanssivat, muutamat kuuntelivat Apollonin sitransoittoa ja Muusain kuorolaulua, kun omena kieri sisään ja pysähtyi sen istuimen eteen, mihin Hera, Pallas ja Afrodite (latinaksi: Juno, Minerva ja Venus) olivat sijoittuneet.

Arvaahan sen, mikä kotkotus siitä syntyi jumalattarien parvessa. Kellekkä kultainen omena kuului? Loistelias Hera (Juno), Zeun sisar ja puoliso, jumalien haltiatar, tahtoi sen omistaa sekä kauneutensa että arvonsa nojalla.

Viisauden ja rohkeuden ylevä jumalatar, neitseellinen Atenan Pallas (Minerva), punasteli ja häpeili ajatellessaan alastoman ruumiinsa suloa, mutta ei tahtonut myöntää, että kukaan olisi häntä kauniimpi Entä rakkauden jumalatar, Afrodite (Venus)! Hän oli paljon kokenut maailmassa rakkausasioissa ja tiesi olevansa vallan vastustamaton, kun hän vain herkesi ilkosilleen, yhtä häikäisevä ja voittamaton kuin ihana tähtensä taivaalla, ylistetty Kointähti.

Riitaa ei saatu ratkaistuksi. Ei yksikään sentään uskaltanut omistaa riidanomenaa. Käännyttiin Zeun puoleen, mutta ylijumala tiesi, mitä kahden kauneudessaan loukatun naisen viha merkitsi. Hän kieltäytyi jyrkästi, vaikka Pallas ja Afrodite olivatkin hänen tyttäriään, Pallas suorastaan syntynyt hänen pääkallostaan.

— Minä tunnen nuorukaisen, sanoi Zeus, — joka on kuninkaallista sukua, mutta viettää maalaisen elämää Idavuorilla, paimentaen lehmiä, pukkeja ja pässejä heinävissä laaksoissa. Tämä nuorukainen on oikea naisuros, tyttöin hempu, kääntykää hänen puoleensa! Ei häntä tarvitse kainostella, tällaista luonnonlasta, maatiaispoikaa. Hänen nimensä on Paris, ja on läheistä sukua juomanlaskijalleni, armaalle, ihanalle Ganymedes-pojalle.

— Emme me hänen luokseen löydä, sanoi Pallas.

— Sinä Afrodite, sinä varmaankin tunnet joka lokeron Ida-vuorella, sanoi Hera tosi naisellisen pisteliäästi ja hienoinen ivan väre huulillaan. — Kerrotaanhan sinun kerran viettäneen hempeän kevään Ida-vuoren ihanissa notkoissa Troijan kuninkaan pojan Ankiseen kanssa. Eikös teidän poikanne nimi ollut Aeneas?

— Kyllä jumalien sanansaattaja Hermes varmimmin löytää, vastasi Afrodite keikutellen ihanaa niskaansa.

— Löydän kyllä, vastasi Hermes. — Olinhan mukana, kun sinä, oi Zeus, kotkan haamussa ryöstit solakan Ganymedes-pojan Ida-vuorelta. Minähän soittelin paimenpilliä viihdyttääkseni tyrmistynyttä poikaa. — Lähden teidän oppaaksenne. Tulkaa pelkäämättä mukaani. Tunnen hyvin Pariksen, hän on nuori, komea poikanen ja sitäpaitsi lemmen leikeissä kokenut; mainiosti hän soveltuu tuomariksi eikä varmaankaan lausu väärää päätelmää.

Läksivät jumalattaret Hermeksen seuraamana ilmojen kautta, lintujen teitä samoamaan kohti Ida-vuorta. Siinä viiltäessään ilmoja Afrodite supatti Hermeksen korvaan:

— Onko Paris naimaton, vai onko hänellä vaimo?

— Ei se nyt aivan naimatonkaan ole.

— Mitä sillä tarkoitat?

— Onhan sillä luonaan muudan pulska tytön nupukka, hieman moukkamainen, niinkuin sellaisilla vuorimailla tytöt tavallisesti ovat. Mutta ei Paris häneen kovinkaan kiintynyt ole. Miksi tätä utelet?

— No, minä nyt vain kyselen ilman aikojani.

— Mitä te siinä supattelette, kysyi Pallas närkästyneenä.

— Afrodite vain kyseli, onko Paris naimaton, vastasi Hermes.

— Mitä se hänelle kuuluu! — Onko hän siis naimaton? Onko hänellä sotaisia taipumuksia ja asuuko hänessä maineenhalua, vaan onko hän vain tavallinen lehmänpaimen?

— En osaa varmasti sanoa, mutta onhan nuorella miehellä aina maineen halua.

— Tuolla näen jo Pariksen, huudahti Hermes. — Katsokaa tuonne, tuo poika tuolla lammasnahka-viitassa, paimensauva toisessa kädessä, toisessa paimenpilli. — Hyvää päivää, lehmänpaimen!

Tuomarin edessä.

Paris varjostaa silmiään ja tuijottaa outoihin tulokkaisiin. Vihdoin hän lausui:

— Sinä, nuori mies, et ole näiltä mailta kotoisin, sen näen. Entä nuo naiset! Liian ihanat paimentytöiksi!

— Eivät ne olekaan tavallisia naisia. Tässä näet Heran, tässä Pallaksen, tässä Afroditen. Minä olen Hermes, jumalien sanansaattaja. — Miksis vapiset ja kalpenet. Kuule! Zeus käskee sinua päättämään, kuka näistä kolmesta jumalattaresta on kaunein. Tässä, ota tämä kultainen omena ja anna se kauneimmalle.

— Kuinka minä, tavallinen kuolevainen ja sitäpaitsi vielä maanmoukka, voisin tällaisissa asioissa ruveta tuomariksi? Ei lehmänpaimenen järki sellaista kestä. Jospa vaatisitte, että kolmesta kilistä tai hiehosta valitseisi kauneimman, silloin luulisin tuomitsevani oikein, mutta tällaisista taivaan hienottarista!!

— Tee kuten tahdot, mutta muista, että ylijumala käskee, varoitti Hermes.

— No voi poloinen päiviäni! Mutta jos ne kaksi suuttuvat minuun ikipäiviksi, kun kolmannelle annan omenan.

— Ei ne suutu, vakuutti Hermes.

— Koetan siis tehdä parastani, kun ei kerran mikään muu auta. — Ennenkuin päätökseni julistan, täytyy minun kumminkin saada tutkia perinjuurin ja tarkasti. Kävisiköhän päinsä saada nähdä jumalattaret riisuttuina?

— Se riippuu täydellisesti tuomarista; sinulla on valta käskeä niinkuin haluat, sanoi Hermes.

— Niinkuinko minäkö haluan??? No, jos niin on, kyllä minä haluan nähdä ne alastomina.

Hermes kääntyi jumalatarten puoleen ja lausui kohteliaasti:

— Arvoisat naiset! Suvaitsetteko olla niin ystävälliset ja riisua vaatteet yltänne? Minä sen ajan katselen jonnekin muuanne.

— Mainiota, Paris! riemuitsi Afrodite. — Rumat naiset eivät uskalla riisuutua. Minä tahdon näyttää sinulle, Paris, ettei minun ruumiissani ole yhtäkään moitteen paikkaa tai rumaa täplää.

Siveellinen impi Pallas vitkasteli, mutta Afroditen ilkkuminen sai hänet vihdoinkin taipumaan. Yht'äkkiä olivat kaikki jumalattaret ilkoisen alasti Pariksen silmien edessä. Poikasen silmät suurenivat. Hän huudahti:

— Oi ihmeittentekijä Zeus! Mikä näky, mikä sulous, mikä hempeys. Tuoko on neitsyt? Mikä loisto hänestä säteilee! Mikä majesteettisuus! — Ja tuo tuossa, miten lempeästi hän minua katselee! Miten hurmaavasti ja houkuttelevasti hän hymyilee. — Ei, tätä kaikkea koreutta en kestä samalla kertaa. Ettekö halua, armolliset jumalattaret, vuoron perään seistä edessäni. Nyt en saa silmilleni rauhaa; ne ahmivat teitä kaikkia niin levottomasti, etten näe mitään yksityiskohtia.

_Afrodite_: Sinun on käskettävä!

_Paris_: Astukaa te kaksi syrjään. Sinä, Hera, jää tähän.

_Hera_: Tässä olen. Muista, poikani, jos minulle annat kauneuden palkan, teen sinusta koko Aasian mahtavan hallitsijan.

_Paris_: Lahjomalla et pitkälle pääse. Minä koetan tuomita kauneuden lakien mukaan. Saat poistua. — Käyhän tänne eteeni, Pallas!

_Pallas_: Jos sinussa asuu maineen halua, suurten urotöitten kaipuuta, jos viisautta janoat, rupea minun ystäväkseni. Et kadu kauppojasi. Minä autan sinut voittajaksi kaikissa sodissasi. Ja kun miesten kanssa joudut järjen otteluihin, niin minun avullani et joudu alakynteen.

_Paris_: Täällä Fryygiassa ja Lyydiassa ei tapella. Mutta elä ole suruissasi. Vaikka en anna lahjoa itseäni, arvostelen sinun ihanuutesi ylen korkealle. Olen tarkastellut sinua jo kyllältäni. Pukeudu ja pane kypärä päähäsi! Nyt on Afroditen vuoro.

_Afrodite_: Tässä näet minut niin läheltä kuin sinua suinkin haluttaa. Tarkastele nyt rauhassa ja tarkoin jokainen paikka, toinen toisensa perästä. — Mutta kuule! Sinähän olet komein poika koko Frygiassa. Mitä sinä täällä erämaassa värjöttelet? Kuka sinun kauneudellesi täällä korvessa arvoa antaa! Lähde ulos maailmaan hupailemaan. Valitse vaimo itsellesi, elä näitä maantollukoita täältä Idavuorelta, vaan hienottaria Argoksesta, Korintosta tai Spartasta, esim. kuningatar Helena, joka kauneudessa on melkein minun veroiseni ja hyvin taipuvainen kuherteluun. Kai sinä hänestä olet kuullut puhuttavan?

_Paris_: En halaistua sanaakaan.

_Afrodite_: Sehän on ihmeellistä! Etkö ole kuullut, että ylijumala Zeus kerran rakastui ihanaan Leda-impeen, ja kun Leda hänestä ei välittänyt, muuttihe Zeus valkoiseksi joutseneksi ja lähestyi Ledaa tässä hahmossa. Leda antautui joutsenelle ja sai tytön, joka juuri on tämä mainittu Helena. Helena on valkoinen kuin isänsä joutsen, suloinen kuin kyyhkynen ja notkea kuin kauris. Hänestä on moni uros taistellut, muun muassa Teseus jo silloin kun Helena vain oli pieni tyttönen; nyt hän on Spartan kuninkaan Menelaoksen vaimo.

_Paris_: Onko hän toisen vaimo? Olkoon se kaukana minusta, että kajoaisin toisen vaimoon.

_Afrodite_: Hahaha, voi poika parka! Kylläpä sinulla on maatiaispojan mielipiteet. Ai herranterttu!! Suuressa maailmassa sellainen kajoaminen on aivan yleistä.

_Paris_: Sinäkö takaat, että Helena minusta huolii, minusta maanmoukasta, joka päällepäätteeksi vielä olen barbaari? Hänkö jättäisi miehensä hypätäkseen minun laivaani?

_Afrodite_: Siitä minä kyllä huolen pidän. Minä lähetän Helenan luo pienen, siivekkään Eros-poikasen, joka ampuu kuningattareen lemmennuolen, minä komennan kolme Sirotartani Helenan palvelukseen, niin että kaikki on valmista, kunhan sinä vain näyttäydyt. — Mutta sinun täytyy luvata minulle omena.

_Paris_: Kyllä minä annan omenan, mutta lupaa sinä ensin juhlallisesti, että todellakin lähetät edeltäkäsin Eroksen ja Sirottaret Helenan luo. Lupaatko varmasti?

_Afrodite_: Lupaan aivan varmasti.

_Paris_: No tässä on sitten omena.

Täten sai Afrodite halutun riidanomenan, ja Paris sai kauniin Helenan. Mutta Hera ja Pallas eivät jaksaneet sulattaa sitä häpeää, että Afrodite muka oli heitä kauniimpi. Vihan vimmoissa he yllyttivät koko Kreikan kansan sotaan Troijaa vastaan. Troija valloitettiin ja hävitettiin, kaatuivat Hektor ja Paris, mutta Afrodite pelasti oman poikansa Aeneaan, sekä tämän pojan että isän, jumalattaren muinaisen sulhasen, yleisestä surmasta ja ohjasi heidät monien vaivojen ja vaikeuksien jälkeen Italiaan, jossa Aeneas perusti Rooman ikikuuluisan valtakunnan, tulevan maailmanvaltiaan.

Helena peri taivaan suuren kauneutensa takia ja lumosi taivaassakin niinkuin maan päällä miesten mielet. Hän solmi taivaassakin avioliittoja, muitten muassa suurimman sotauroon Akilleen kanssa.

Muinaisaikoina sodat ja riidat käytiin kauniitten naisten omistamisesta, ja vallattu nainen kiintyi aina ryöstäjäänsä iankaikkisen naisluonteen laadun mukaan, joka miehessä eniten kunnioittaa voimaa, valtaa, uljuutta ja pelkäämättömyyttä.

* * * * *

Afrodite, lemmen jumalatar, oli maallisen riemun ja ilon vastustamaton lietsoja. Rakkaus on maailman voimakkain tunne. Usko, toivo, kaikki köykäiseksi löydetään rakkauden rinnalla. Israelin mahtavin hallitsija, Salomokin, unohti ankaran jumalansa ja rakensi rakkauden jumalalle alttareita. Salomo ja Zeus kilpailevat keskenään lemmenseikkailuissa. Raamattu ei virka sanaakaan siitä, olivatko Salomon 700 aviovaimoa ja 300 jalkavaimoa kauniita vai rumia, se vain mainitsee, että ne olivat jos jotakin ihmisrotua. Raamattu ei kuin poikkeustapauksessa kiinnitä huomiota naisen kauneuteen; sille riittää, kunhan hän vain on nainen. Kreikkalaisten pyhien tarujen punaisena lankana on naisen kauneus, miehen uljuus, koko luomakunnan ihanuus.

Schiller laulaa:

Da ihr noch die schöne Welt regieret, An der Freude leichtem Gängelband Selige Geschlechter noch getühret, Schöne Wesen aus dem Fabelland — Ach, da euer Wonnedienst noch glänzte, Wie ganz anders, anders war es da! Da man deine Tempel noch bekränzte, Venus Amathusia!

Se on: Kun te (Kreikan jumalat) vielä tätä ihanaa maailmaa johditte, ilon kepeässä talutusnuorassa autuaita, sukupolvia ohjasitte, suloisia olentoja tarumaailmoista — ah, kun teidän riemujuhlanne vielä olivat loistossaan, miten vallan toisenlaista elämä olikaan! Kun vielä sinun pyhättöjäsi kukkaseppeleillä koristeltiin, Venus Amathusial (Amathusiassa oli kuuluisa Afroditen temppeli.)

Maailman luominen ja ensimmäiset ihmiset.

Maailma oli autio ja tyhjä. Ei mikään erottanut merestä maata, ei mitään maan vahvuutta ollut, ei aamua, ei päivää eikä yötä. Kevyt ei ollut erotettuna raskaasta, ja kaikki alkuaineet olivat riidassa keskenään. — Silloin loi jumala järjestyksen ja maailman. Maa nousi, taivas kohosi, tuli leimahti, meri vyöryi. Auringon lämpö synnytti voiman ja elämän, ja kukin tähti lähti kulkemaan rataansa. Ruoho tuli maahan, lehti puihin, linnut puihin laulamaan, kalat kansoittivat vedet ja eläimet samoilivat ristiin rastiin maata.

Mutta pyhä, jalosydäminen, ajatteleva olento vielä puuttui, joka olisi valtiaana ohjannut muita. Ja ihminen kohosi savesta, jumalien siemenestä hän nousi — Mutta Iapetoksen poika, Prometeus, loi ihmisen kaikkivaltiaitten jumalien muotoiseksi. Kun muut luodut tomuun ja tuhkaan kiintyneet olivat, antoi hän ihmiselle ylevän katseen, ja opetti hänet taivasta tähystämään ja tähtien puoleen kohottamaan silmäyksensä.

Ensin ilmestyi kultaisen ajan suku, joka vapaaehtoisesti, ilman kuria, noudatti uskollisuutta ja oikeutta. Ei kypärää, ei miekkaa kannettu, ei asuinpaikkoja linnoituksilla varustettu. Kyntämätön maa antoi antimiaan: jyvää, marjaa, hedelmää. Ikuinen kevät vallitsi, lauha lounainen puhalteli puissa, nektaria pursusivat purot.

Mutta hopeisen ajan suvun vallitessa häipyä ikuisen kevään kulta-aika. Syksyni usvat ja talven jää lankesivat maahan. Ihmiset hakivat turvaa syvistä rotkoista ja kurjista hökkeleistä. Niskoitteleva härkä taivutettiin ikeen alle, maata muokkaamaan.

Vielä köyhemmäksi kävi maa, vielä huonommiksi ihmiset pronssi- ja rautakauden aikana. Ahdinko ja voitonhimo ajoi rohkeimmat merille. Valhe ja hätä houkuttelivat ihmiset riitaan ja miehiämurhaaviin sotiin. Kaikki elivät ryöstöistä. Tapot, kurjuus ja viha vallitsivat rautakaudella.

Kadehtien jumalien ikuista onnea kasasivat jättiläisihmiset kallioita kallioitten päälle aina tähtien korkeuteen saakka tuhotakseen jopa jumalienkin valtakunnan. Mutta silloin murskasi jumalien isä jättiläisten tornin singoten siihen säihkyvän salamansa. Omat kokoomansa paadet pudotessaan survoivat jättiläiset kuoliaiksi. — Heidän verestään kasvoi pienempi suku. Mutta tämäkin suku luopui kohta jumalien pelvosta. Raaka ja himokas oli tämäkin verensiemen, tämä uusi ihmissuku.

Nyt jumalat päättivät tuhota koko ihmissuvun. Vedenpaisumuksen alle piti ihmisten menehtyä. Rankkasateen lähetti Zeus, ja kaikki jumalat lisäsivät tulvaa, lisäsivät pilvet ja joet. Poseidon antoi merten nousta. Jo vaipuivat laivat veden alle. Vedenvuo tempasi mukaansa rakennukset, tornit peittyivät veden alle, vuoret muuttuivat saariksi. Ihmiset syöksyivät veneisiin, koettaen pelastaa henkensä. Elatuksekseen he pyysivät kaloja jalavien latvojen ympäriltä. — Mutta koko ihmiskunta hukkui. Yksi sentään pelastui, ainoa hurskas ihmisten joukossa. Deukalion pelastui, pelastui hänen sisarensa ja samalla vaimonsa, Pyrrha. Tuhansista pelastivat jumalat ainoastaan nämä kaksi. Vähitellen vyöryivät tulvavedet takaisin. Puitten latvat rupesivat pilkistämään esille. Rannat rupesivat näkymään, kuivumaan alhot. Kuoleman hiljaisuus tässä tulvan alta nousseessa maassa rupesi peloittamaan Deukalionia ja Pyrrhaa. Temppelit olivat sortuneet, puitten oksissa roikkui merenjätteitä. Vavisten ja kauhuissaan vartosivat he vain uutta jumalten lähettämää turmiota. Tuskissaan kääntyivät rukouksillaan Themiksen puoleen:

— Auta meitä uusimaan ihmissuku!

Themis liikutettuna lausui ennuslauseen:

— Jättäkää temppelit ja paljastakaa päänne ja irroittakaa vyötetyt pukunne! Heittäkää taaksenne suuren synnyttäjän luut!

Arvoitukselliselta tuntui heistä tämä lauselma. Hurskasta Pyrrhaa kauhistutti ruveta nakkelemaan suuren äidin luita. Mutta Deukalion, Prometeuksen poika, keksi peloittavan ennustuksen oikean selityksen:

— Suuri synnyttäjä on maa, ja kivet ovat hänen luitaan. Ne me heittäkäämme taaksemme.

Ja he paljastivat päänsä, avasivat vyönsä ja nakkelivat sitten kiviä taakseen. Kivet kävivät pehmeämmiksi, niistä muodostui marmoriin hakattujen kuvapatsaitten kaltaisia esineitä. Jumalien armosta saivat Deukalionin heittämät kivet miesten jäseniä, Pyrrhan heittämistä kivistä sukeutui kauniita neitosia.

Sentähden olemme me ihmiset kovaa sukua, kestäviä töissä; vieläkin näkyy selvästi, minkälaisista aineksista olemme kyhätyt.

* * * * *

Ei voi lukea näitä taruja huomaamatta, miten läheistä sukua ne ovat raamatun luomiskertomukselle, syntiinlankeemuksen tarulle ja Baabelin tornin ihmeelliselle historialle. Todistus lisäksi siihen, että raamatun kertomukset ovat vain jäljennöksiä ja otteita Aasian rikkaasta tarulippaasta. Syntiinlankeemus, yksi kristinopin pääelementtejä, se kun muodostaa perustan koko pelastusopille, on siis yhteinen kaikille Aasian kansoille. Ja vielä yleisemmät ovat samojen kansojen joukossa tarut jumalan siittämistä kansojen sankareista ja pelastajista.

Yksityiskohdissa on pienempiä, eroavia vivahduksia. Kreikkalaisten käsitys ihmisen ylevästä tarkoituksesta, "kohottamaan silmäyksensä tähtien puoleen", on historiassa toteutunut. Juuri Kreikan filosofit Sokrates, Platon y.m. ovat opettaneet ihmistä ajattelemaan ylevästi. Ei ainoastaan omaa kansaansa, vaan maapallon kaikkia kansoja, jotka ovat hiemankaan kohonneet taikauskon ja raakuuden yöstä. Sokrates ja Platon puhuvat hyveestä, kristillinen kirkko vain synnistä, josta ei ihminen pääse siveellisellä elämällä, vaan ainoastaan uskolla, sakramenteilla ja armolla.

Pan ja Syrinks.

Pan oli vanhoilla kreikkalaisilla vuoristojen, karjan, metsiköiden ja vuorenonkaloiden haltia. Hänellä oli pukin jalat, pukin parta ja sarvet päässä. Iloinen veitikka hän oli ja erinomainen huilun eli paimenpillin soittaja. Jumalain suurta sukua tämä haltia oli eläimellisestä ulkomuodostaan huolimatta. Taivaassa häntä pidettiin suuressa arvossa iloisen mielensä vuoksi ja hauskojen keppostensa takia. Hän kuului Dionysoksen hieman haltioituneeseen, remuavaan jumalaiseen sakkiin. Lemmen leikeissä hän oli ensimmäisiä. Siellä metsien siimeksessä, kirkkaitten lähteitten partailla hän liritteli pillillään ja houkutteli luokseen sinipiikoja, metsänneitoja ja jokien haltiattaria, joita yhteisellä nimellä sanottiin nymfeiksi. Nämä rakastivat Panin seuraa, karkeloivat, hulmusivat ja ilakoivat koskaan väsymättä hänen kanssaan. Sillä nymfit ja Pukinsorkka olivat juuri yhtä taipuvaiset lemmen leikkeihin.

Panin kultti oli laajalle levinnyt vanhaan aikaan. Kuvaamataide on erityisellä mielihyvällä askaroinut Pan-tarujen kimpussa, ei ainoastaan vanha taide, vaan aivan uudenaikaisinkin. Europan taidekokoelmissa nähdään tämän lystikkään haltian kuvia jos jonkinlaisissa tilanteissa. Siitä huolimatta että Pan syvästi kirkolliselta kannalta katsottuna edustaa itse sielunvihollista, sorkkineen, sarvineen, jotka molemmille ovat yhteisiä tunnusmerkkejä.

Mutta oli nymfejä, jotka eivät antaneet Panin lumota mieltään. Niiden joukossa oli neitseellinen nymfi nimeltä Naias, ihanin kaikkien metsänymfien joukossa. Nopeudellaan ja sukkeluudellaan hän vältti kaikki Panin ansat. Pilkalla hän vastaili kaikkiin pyyntöihin ottamaan osaa Panin ja nymfien hurjiin karkeloihin. Sentähden juuri Pan-haltia oli häneen niin silmittömästi rakastunut. Muut nymfit olivat antaneet Naiastytölle lempinimen Syrinks.

Kauniin metsänneitosen, Syrinksin ilona oli oleskella Dianan kanssa, jonka seurueeseen hän kuuluikin. Tälle siveälle, puhtaalle jumalalliselle immelle hän oli pyhittänyt elämänsä ja toimensa. Syrinks samosi siveän jumalattaren kanssa vuoria, laaksoja, metsämaita, ajellen jousellaan metsän nopsajalkaista riistaa. Ei mikään erottanut jumalatarta Syrinksistä, mitä ulkomuotoon ja varustuksiin tulee, kuin että jumalattaren jousi ja viini oli kullasta tehty, Syrinksin taas koristetusta sarvesta kyhätty.

Syrinks eleli näin autuaallisessa onnessa ja vapaudessa siveän jumalattaren seurassa eikä välittänyt niistä iloista ja tansseista, joita Pan-jumala ihanien nymfien kanssa pani toimeen joka lehdossa, joka alhossa.

Kerranpa sattui niin, että pukinjalkainen jumala, Pan, kohtasi Syrinksin metsässä viini ihanalla olallaan, jousi kädessään ja helmat kietaistuina koholle niinkuin metsästäjättärillä oli tapana. Metsästys oli hänen suloisille kasvoilleen ajanut lielakan punan. Kun Pan näki neitsyen, hemahti koko hänen olentonsa. Pan ryhtyi metsästäjätärtä haastattelemaan. Mutta tuskinpa oli saanut parisen sanaa suustaan, niin hän jo havaitsi nymfin pakenevan täyttä karkua metsään päin. Hän saavutti tosin nymfin ja alkoi taas häntä haastatella, mutta samassa neitonen livahti tiehensä. Kiihtyneenä nymfin vastustuksesta ja ilveilystä Pan pani parastaan taas saavuttaaksensa tytön. Mutta nyt ei nymfi enää seisahtunut, vaan pakeni yhtä painoa. Pan aivan kintereillä. Peläten karvaista, pukinjalkaista jumalaa kiisi Syrinks tuulen nopeudella eteenpäin. Saadakseen parempaa vauhtia nakkasi hän jousensa ja viinensä metsään. Mutta tulistunut Pan ei helpottanut hänkään, vaan hyökkäsi yhtä hurjaa vauhtia perästä.

Pan pukinjalkoineen oli tottunut huhkimaan viidakoissa ja kivikoilla. Vähitellen hän alkoi päästä voitolle. Nymfi huomasi tämän ja pani nopeat jalkansa viimeiseen ponnistukseen. Mutta silloin hän äkkiä huomasi, että leveä Ladonin joki tuli vastaan ja sulki häneltä pakotien. Nyt ymmärsi impi, ettei hän enää voinut välttää Panin syliin joutumista, sillä hän kuuli jumalan läähättävän jo takanaan ja immen niskakiharat lepattivat Panin huohotuksesta.

Mitä tehdä? Lyhyet olivat tuumailut. Rukoillen korkeita jumalia pyysi neitonen päästä tästä elämästä ja hypähti virtaan. Pan, joka samassa ryntäsi joelle, luuli jo tavoittaneensa immen, kurkotti käsivartensa siepatakseen tytön syliinsä, mutta haparoikin tyhjää. Sai käsiinsä pitkän, kauniin pilliheinän. Jumalat olivat kuulleet neitosen rukouksen ja muuttaneet nymfin solakaksi ruovoksi.

Kummastellen seisoi siinä Pan surren ja huokaillen kadonnutta kaunokaistaan, joka oli vaipunut alle aaltojen syvien, päälle mustien mutien. Siinä surressaan hän yhden äkin kuuli vaikeroivan äänen, joka tuli pilliheinästä. Tuulen henget panivat pillin soimaan.

Jopa pälkähti älykäs ajatus Panin mieleen. Hän tekaisi pilliheinästä itselleen huilun eli pillin, puhalsi siihen ja katso, pillistä lähti niin kaunis ääni, että hän aivan haltioitui ja sen erän jälkeen piti aina pilliä mukanaan lumoten sillä kaikki ne kauniit metsänneitoset, jotka aluksi pyrkivät olemaan ynseitä hänen lemmentunnustuksilleen. Hän opetti ihmisiäkin soittamaan pilliä, varsinkin paimenia, niin että tätä pihiä sanotaankin paimenpilliksi.

Ei kummakaan, että pillistä lähtee niin ihanan valittava ääni; asuuhan siinä ihanan, viehkeän, puhtaan neitosen, Syrinksin, hempeä henki.

* * * * *

Tässähän meillä on ilmetty painetun Kalevalan Aino-taru! Nuori neitonen tulee lehdossa vastaan karvaista puolijumalaa. Tosin Väinämöinen ei ollut pukinjalka, mutta laulaahan hänkin itsestään, että hän oli karvarinta, eikä liene ollut kauneudella pilattu enemmän kuin Pankaan, koskapa hänellä oli niin itsepintainen vastoinkäyminen kaikissa kosimisissaan. Aino pakenee järveen, Syrinks jokeen, Väinämöinen suree Ainoa ja kalastelee häntä vedestä, mutta turhaan. Väinämöinenkin haparoi Ainoa, mutta Aino livahtaa, niinkuin Syrinks, aivan sulhasen käsistä mereen. Veden jumalat olivat Ainoakin säälineet, niinkuin Olympon jumalat Syrinksiä. Aino kieltää sukulaisiaan kalastelemasta ja uimasta järvessä, sillä mikä rannalla heinäsiä, se on hänen hivusta hierottua. Pan on sitäpaitsi soiton ja soittimen keksijä kuten Väinämöinenkin.

Mitä teitä tämä aihe on kulkenut meille, siitä kai joskus tiede pääsee selvyyteen. Paljoa tärkeämpää kuin tämän tien löytäminen on sittenkin toteamus, ettei mikään kansa ole käsitellyt aihetta niin runollisen kauniisti ja niin hartaasti kuin meidän karjalainen kansamme.

Zeus ja Io.

Inakos, virran haltia, suri kadonnutta tytärtään, ihmeen ihanaa Io-impeä. Isä itki, kyynel vieri, vieri vetreät vetensä sinisistä silmistänsä. Kyynelillään hän sai joet tulvimaan; ei näet tiennyt missä liikkui lihansa, minne lemmikki hävisi, elikö vai lie joutunut Manalaan, varjojen valtakuntaan. Synkät aavistukset häntä vaivasivat.

Io-impi oli nimittäin lähtenyt isänsä joelta kävelemään heinäisille alhoille. Äkkäsi Zeus suloisen immen, syöksyi taivaasta alas ja ilmestyi immelle, maanitellen häntä morsiamekseen.

— Elä pelästy, impyeni, eläkä minua pakene! Minä olen se, joka pidän taivaan valtikkaa voimakkaassa kädessäni ja linkoan kiemurtelevia salamoita, sanoi Zeus. — Käy kanssani tuonne varjoisaan, tuuheaan lehdikköön täältä aukealta keskipäivän polttamalta kedolta. Jos pelkäät yksin mennä puistikon salaiseen kätköön, niin tiedä, että jumala sinut sinne ohjaa.

Mutta neitsyt kauhistui sydämessään ja lähti tajuttomana pakenemaan kohti metsää. Mutta Zeun jumalainen henki varjosti sekä neitseen että kedon laajalta alalta näkymättömään pilveen ja sinne hän katosi neitseen kanssa.

Mutta Hera, ylijumalan mustasukkainen puoliso, näki pilven nousevan keskipäivällä lehdiköstä. Epäillen sitä huikentelevan puolison aikaansaattamaksi ryhtyi etsimään häntä taivaasta. Mutta ei löytänyt mistään. Silloin hän syöksyi taivaasta alas tutkimaan pilveä ja sitä hajoittamaan. Zeus aavistaen onnettomuutta muutti Ion lehmäksi.

— Ah, miten ihana hieho! Mistä karjasta se on? kysyi Hera.

— Maasta syntynyt, valehteli Zeus.

— Anna se minulle, pyysi Hera.

Zeus lupasi. Mutta Hera yhä epäili tätä hienoa hiehoa ja lahjoitti sen kuningas Argokselle, jolla oli sata silmää. Kun osa silmiä tarvitsi lepoa, sulki hän ne, mutta toiset valvoivat sillä aikaa sitä visummin.

Argoksesta tuli hiehon ankara paimen. Päivällä vartioi sata silmää häntä, yöllä hän oli kytkyessä ja makasi likaisella vuoteella, joi rapakoista ja söi mansikanvarpuja. Hieho aikoi kohottaa kätensä armoa pyytääkseen. Ei ollut hieholla käsiä. Aikoi huutaa apua. Ei muuta ääntä lähtenyt kuin käheä mylvintä.

Heltyi Zeun sydän. Hän lähetti Hermeksen tappamaan Argoksen. Heti Hermes syöksyi jumalien linnasta alas maahan, lähestyi Argosta paimenen muodossa ja soitteli hänelle lumoavalla paimenpillillään suloisia lauluja. Jo torkahtivat Argoksen silmät, toinen toisensa perästä, ja kun sadas silmä ummistui, vetäisi Hermes kalpansa huotrastaan ja sivalsi kuninkaan pään poikki.

Mutta ei mustasukkaisen Heran viha vieläkään lauhtunut. Mielipuoleksi hän saattoi hiehon, joka nyt lähti hulmuamaan maita mantereita. Saapui hieho Niilin rannoille. Nääntyneenä virran partaalle hän taivutti sarviaan taapäin, koroitti silmänsä taivasta kohti ja mylvinällään valitteli Zeun sydämettömyyttä ja kovuutta. — Silloin Zeus kietoi käsivartensa Heran kaulaan, lupasi parannusta ja rukoili armoa Iolle. Heltyi Hera ja antoi Iolle entisen muotonsa jälleen. Hänestä tuli taas nuorekas, ihana impi, ja hänet koroitettiin taivaan jumalattareksi, jolle annettiin hoitoon merenkulku. Merimiehet kääntyivät hänen puoleensa rukouksillaan. Hänen ja Zeun pojasta Epafoksesta tuli temppelien herra ja hänkin astui ylös taivaaseen. Syntyneenä Egyptissä äidistä, joka eli kironalaisena lehmän muodossa, tekivät kreikkalaiset Epafoksesta vastineen egyptiläisten Apis-härälle.

* * * * *