Part 2
Neitoset esittelivät tädit oppineelle. Hän jutteli tätien kanssa pari ystävällistä sanaa. Heidän olennoissaan oli jotakin häilyväistä ja hulmuilevaa. Heidän sanansa pursuilivat ulos suusta, ja heidän läheisyydessään tuntui viluinen henkäys.
Sillävälin oli palvelijatar saanut pöydän ja tuolit järjestykseen. Tädit istuutuivat yläpäähän, neitoset heitä lähinnä, ja oppinut liittyi heihin istuutuen alimmalle paikalle. Kohta notkui pöytä herkullisimmista ruoista ja ihanimmista hedelmistä, tuoksuva viini täytti pikarit. Ne olivat herkkuja, joita ihmiset eivät tunne. Kuu kumotti taivaalla, ja kukat lemusivat henkeä-salpaavasti. Kun viini ehti vaikuttamaan, hypähtivät neitoset pystyyn ja rupesivat tanssimaan ja laulamaan. Viehkeiltä kajahtivat äänet hämärtävässä yössä, ja neitosten tanssi oli kuin perhosten, jotka kukkien päällä liihottelevat. Hurmaantuneena ei oppinut enää tiennyt, taivaassako vai maassa hän oli.
Kun tanssi oli lopussa, istuutuivat neitoset jälleen pöytien ääreen ja kiertelevät pikarit tyhjennettiin tätien kunniaksi. Oppinuttakin muisteltiin eräässä juomapuheessa, ja hän vastasi puheeseen siroin sanakääntein.
Ne kaksitoista tätiä olivat luonteiltaan hieman kevytmielisiä. Sitäpaitsi alkoi viinikin jo hieman vaikuttaa. Kun yksi heistä koroitti maljansa, vapisi hänen kätensä hieman, ja ennenkuin hän ehti varoa, vuodatti hän Punikan hameille vähän viiniä. Punika, joka oli nuori ja tulinen ja rakasti puhtautta, kavahti suuttuneena pystyyn, kun näki punaisen hameensa viinin tahrimana.
— Te olette todellakin sangen varomattomia, virkkoi hän vihoissaan. — Toiset sisaret teitä pelkäävät, minä en teitä kavahda.
Tädit suuttuivat myöskin puolestaan ja sanoivat:
— Kuinka tuo nuori letukka uskaltaa meitä solvata!
Samalla he käärivät helmansa kokoon ja nousivat pystyyn.
Kaikki neitoset piirittivät heidät ja sanoivat:
— Punika on nuori ja kokematon. Hän on juovuksissa eikä tiedä mitä hän tekee. Elkää pahastuko! Huomenna hänen täytyy vitsa mukanaan saapua luoksenne ja ottaa vastaan rangaistuksensa.
Mutta ne kaksitoista tätiä eivät ottaneet tätä kuuleviin korviinsa, vaan poistuivat. Senjälkeen hyvästelivät neitosetkin ja hävisivät kukkanurmikolle. Kauan istui oppinut kaihoisiin unelmiinsa vaipuneena.
Seuraavana iltana tulivat kaikki neitoset takaisin.
— Me asumme kaikki sinun puutarhassasi, sanoivat he hänelle. — Joka vuosi häijyt tuulet meitä kiusaavat, ja olemme sentähden rukoilleet tätejä meitä suojelemaan. Eilen Punika heitä loukkasi, ja me pelkäämme, etteivät he meitä enää auta. Me tiedämme sinusta, että ystävyydellä olet meihin suhtautunut, josta sydämellisesti sinua kiitämme. Meillä on nyt vakava pyyntö sinulle, että sinä joka vuoden alussa teet pienen, punertavan lipun ja siihen maalaat auringon, kuun ja viiden kiertotähden kuvat ja pystytät sen puutarhasi itäosaan. Näin saamme me sisaret rauhan ja olemme kaikista kärsimyksistä pelastetut. Kun sitten itätuulet tulevat, suojelee lippu meitä.
Oppinut lupasi tämän auliisti, ja neitoset huudahtivat yhteen ääneen:
— Kiitämme sinua suuresta ystävällisyydestäsi ja palkitsemme tämän vielä kerran.
Niin he läksivät, ja suloinen tuoksu täytti koko puutarhan.
Oppinut teki sellaisen punaisen lipun, ja kun määräpäivänä aamuvarahin itätuuli rupesi porottamaan, pisti hän vikkelään lipun puutarhaan.
Myrsky yltyi yltymistään, metsät huojuivat, puut kaatuivat. Ainoastaan puutarhan puut eivät liikahtaneetkaan.
Silloin oppinut huomasi, että Salix oli paju, Prunofora luumu ja nokkava Punika granaattiomena, joitten voimakasta kukintaa myrsky ei pysty hävittämään. Nuo kahdeksantoista tätiä taas olivat tuulen haltiattaria.
Seuraavana iltana tulivat kukkaskeijukaiset taas kaikki ja toivat kiitokseksi hänelle valoa säihkyviä kukkia.
— Sinä olet pelastanut meidät, lausuivat he, — meillä ei ole mitään muuta mitä sinulle lahjoittaisimme. Syö nämä kukat, niin olet kauan elävä ja kartat vanhuuden raihnauden. Jospa sinä meitä vuosittain suojelet, niin jäämme mekin sisaret kauan elämään maan päälle.
Oppinut teki työtä käskettyä ja söi kukkaset. Silloin muuttui hänen vartalonsa ja hän oli taas notkea kuin kaksikymmenvuotias nuorukainen. Aikojen kuluessa hän saavutti salaisen tiedon ja siirrettiin kuolemattomien joukkoon.
* * * * *
Meille kristityille on outoa, että iankaikkinen elämä suodaan pienestä kohteliaisuudesta, jota on osoitettu kuvankauneille neitosille, ja parista ystävällisestä sanasta, jotka on lausuttu hieman kalseille, vanhoille tädeille, mutta kiinalaisilla on tässä asiassa toisenlainen arviointi, hieman ritarillisempi. Kiinalainen Faust on viattomampi kuin germaanilainen veljensä, mutta hänellähän ei ollutkaan niin perin huonoa seuraa kuin Saksan sankarilla, jonka paras ystävä oli pahahenki, Mefistofeles.
Gaotama Buddha.
Noin 500 vuotta ennen Kristusta syntyi intialaisten uskonpuhdistaja Gaotama, Sakyan aatelista sukua, tunnettu kunnianimellään Buddha = kirkastettu, Kapilavastun kaupungissa. Tänäkin päivänä, kaksi ja puoli tuhatta vuotta hänen syntymänsä jälkeen, on Buddhan-uskolaisia maailmassa satoja miljoonia. Hänen elämäkertansa on niin tarujen koristama, että se vie voiton kaikista pyhistä kansansankarien ihmetöistä. Mutta meille kristityille tuntuu tämä elämäkerta tutulta. Se hipoo niin monessa kohdin evankeliumien kertomusta, että näyttää siltä, kuin molemmat olisivat käyttäneet samoja lähteitä tai sitten lainanneet toisiltaan. Näin kertoo buddhalaisten evankeliumi, Lalitavistara:
* * * * *
"Suuri Ihminen" taivaassa oli jumalien kehoituksesta päättänyt antautua ihmisten vapahtajaksi, astua alas maailmaan ja alentua syntymään naisesta. Hän valitsi äidikseen hurskaan kuningattaren Majan, kuningas Suddhodanan puolison, Kapilavastun kaupungista. Kuningatar vieraantui miehestään joksikin aikaa ja vetäytyi yksinäisyyteen hartausharjoituksilla valmistumaan korkeaan tehtäväänsä. Silloin tapahtui, että hän kukkien koristamana, kauniissa luolassa leväten, unessa näki valkoisen elefantin sukeltavan ruumiiseensa. Ääni sanoi:
"Sinä tulet täyttymään suurinta riemua. Poika sinulle syntyy, jonka jäseniä ihmeelliset merkit koristavat, jalo vesa kuninkaallista sukua, ylevämielinen kuningasten kuningas. Hän on oleva Buddha, kirkastettu, joka koko maailmalle riemun tuopi kuolemattomuuden ihanalla ravinnolla." Majan ruumiista säteili tuli peninkuormittain joka taholle. Sairaat tulivat Majan luo, ja he pääsivät tuskistaan, niin pian kuin kuningatar oli laskenut kätensä heidän päänsä päälle. Kymmenen kuukautta tämän unen perästä Maja synnytti, saastuttamattomana, pojan, joka heti synnyttyään korkealla äänellä julisti: "Minä olen ylevin ja paras ja olen lopettava kaiken tuskan."
Silloin saapuivat taivaallisten henkien joukot tervehtimään vastasyntynyttä vapahtajaa, maa järisi, taivaallinen tuli välähti, kuurot kuulivat ja sokeat näkivät, ja yksin tuonelassakin tuskat hetkeksi taukosivat.
Niihin aikoihin oli hurskas tietäjä Asita, joka Himalajassa erakkona asui, nähnyt taivaalla ihmeellisiä merkkejä, että suuri kuningas oli syntynyt maailman vapahtajaksi. Hän laskeutui alas Kapilavastuun, tapasi lapsen kuninkaanlinnassa ja huomasi salaisista merkeistä, että pojassa "Taivaan suuri ihminen" oli ilmestynyt, ja samassa hän itki. Kysymykseen, miksi itki, hän vastasi: "Tämä on opettava lakia, joka alusta, keskeltä ja lopusta sisältää vain hyvettä; minä en enää ole näkevä hänen pelastustyötään, sentähden itken."
Pojaksi kasvettuaan hämmästytti Gaotama opettajiaan erinomaisilla tiedoillaan; hän vaipui syviin mietelmiin.
Tapahtui kerran kevätjuhlilla, että pojan hoitajatar kadotti hänet näkyvistään. Kauan häntä haettiin, kunnes isänsä löysi hänet viikunapuun alta, jonka varjo koko päivän siirtymättä häntä suojasi, viisasten miesten ympäröimänä, joitten kanssa poikanen hengellisistä asioista keskusten. Isän hämmästyneisiin kysymyksiin poikanen vastasi: "Isäni, heitä pellon kyntämiset syrjään ja pyri korkeampiin asioihin." Mutta poikanen palasi isänsä kanssa takaisin kaupunkiin ulkonaisesti mukaantuen ympäristön tapoihin, mutta sisällisesti miettien tulevan vapahtaja-kutsumuksensa aatteita. Hän otti osaa hovin kaikkiin ilonpitoihin, harrasti urheilua, otti aviovaimon, sai pojan, jonka syntyessä Buddha lausui: "Tässä on uusi ja vankka side, joka minun on katkaistava." Nähdessään ihmisten monet tuskat ja kärsimykset hän päätti luopua upeasta elämästään. Vanhemmat, ystävät ja aviovaimo koettivat kieltää, mutta ei mikään auttanut. Hiljaisena yönä hän ääntä päästämättä hyvästeli nukkuvaa vaimoaan ja lastaan ja jätti ratsun selässä kaupungin. Ensin hän liittyi pariin bramaaniin, mutta ei löytänyt heiltäkään vastauksia polttaviin kysymyksiinsä. Omin päinsä hän ryhtyi katumusharjoituksiin ja eleli niin pidättyvää elämää, että kuolema häntä lähenteli. Silloin hän huomasi, ettei sellainenkaan elämä tuota tyydytystä. Hän heitti askeetinelämän, söi ja joi taas niinkuin muutkin ihmiset. Samassa entiset ystävät ja tuttavat jättivät hänet, hän seisoi yksin maailmassa sydämessään vain polttava kysymys: "miten pääsen olemuksen tuskasta vapaaksi?" Hänen kamppailevaa mielentilaansa käyttivät hyväkseen ilmassa liitelevät henget.
Mara, himon ja kuoleman ruhtinas, koetti kaikenlaisella petoksella saattaa hänet luopumaan vapahtajan tieltä. Ensin hän laski myrskyt, sateet, tulilieskat ja kalliot syöksymään Gaotamaa vastaan, mutta tehottomina lysähtivät nämä aseet pyhimyksen jalkojen juureen, kosketellen hieman häntä, ei vahingoittaen. Mara koetteli häntä himon aseilla. Käski kauniit tyttärensä suloudellaan vangitsemaan pyhimystä, mutta häpeissään täytyi heidän tunnustaa hänen hyveensä kestävyys. Vihdoin seurasi kovin koettelemus. Mara lupasi hänelle maailman ylimmän vallan ja herruuden, jos hän luopuisi muutenkin saavuttamattomasta henkisestä tarkoitusperästään. Mutta Gaotama vieroitti hänet luotaan sanoilla: "Jospa lienetkin himon herra, et ole totuuden herra, jonka perille minä sinun uhallasikin olen pääsevä."
Kohta tämän koettelemuksen perästä Gaotama koki ratkaisevan valaistuksen hetken. Hänen istuessaan viikunapuun alla hiljaisiin mietteisiin vaipuneena välähti tiedon valo hänen aivoihinsa. Hän oppi ne neljä perustotuutta, joihin pelastus perustuu, nimittäin: 1) Koko elämä on kärsimystä, sillä se on alituista halua, joka ei koskaan sammu, pyrkimystä ilman saavutusta, omistamista, jota kadottaminen uhkaa. 2) Kärsimyksen juuret eivät sijaitse meidän ulkopuolellamme, vaan itsessämme, meidän haluissamme, elämässämme ja vallanjanossamme. 3) Pelastuksen tuskasta tarjoaa tämän janon sammuttaminen, elämänhalun tukahduttaminen, oman itsensä voittaminen, halujen sammuttaminen. Nirvana. Ja vihdoin: 4) Tie tähän päämaaliin on tuo kahdeksanosainen, pyhä polku, jolla on seuraavat nimet: "Oikea usko, oikeat päätelmät, oikea sana, oikea työ, oikea pyrkimys, oikea elämä, oikea ajatus, oikea itseensävaipuminen."
Tämän ilmestyksen kautta Gaotamasta tuli Kirkastettu eli Buddha. Vielä 50 päivää hän viipyi pyhän hyvän ja pahan tiedon puun alla, missä kirkastus oli tapahtunut, ja punnitsi epäröiden, pitikö hänen pitää tämä pelastava totuus omana tietonaan vai pitikö julistaa muillekin ihmisille, joitten karkea mieli, maallisen kilvoituksen takia pilkkoiseen pimeyteen verhottuna, ei jaksaisi sulattaa tätä syvää, kätkettyä totuutta. Silloin itse jumalat korkeuksista laskeutuivat alas rohkaisemaan epäröivää horjuvaista, jotta hän, säälistä ihmisten surkeutta kohtaan, ilmoittaisi ihmisille pelastavan totuuden. Ja niin hän läksi kaikelle kansalle opettamaan pelastuksen tietä.
Sen jälkeen Buddha saarnasi Benaresissa kaikelle kansalle ja samosi ylt’ympäri koko maan matkustavana totuudenjulistajana. Suuri menestys oli hänellä kaikkialla. Rikkaat ja köyhät, oppineet bramaanit ja kansa, joka työtä tehnyt ja raskautettu oli, kuuntelivat hänen saamojaan pelastuksesta, ja osa heistä liittyi hänen opetuslapsikseen ja seuralaisikseen.
Kun hän oli kerännyt 60 opetuslasta, lähetti hän heidät maailmaan saarnaamaan sanoen: "Menkäät ulos monille voitoksi, säälien maailmaa, ja saarnatkaa suloista oppia täydellisestä ja puhtaasta elämästä!" Buddhan rakkain oppilas oli hänen serkkunsa, nimeltä Ananda, josta sanottiin, että hän enimmät on kuunnellut ja kuulemansa parhaiten kätkenyt mieleensä. Mutta oli Buddhankin opetuslasten joukossa Juudas Iskariotinsa, nimeltä Dewadatta, jonka paha henki oli saanut pistetyksi heidän joukkoonsa murhatakseen Buddhan. Korkeampi käsi pelasti kumminkin Buddhan sortumasta hänen juoniinsa. Vaikka Buddha oli, väitellessään bramaanien ja askeettien kanssa, ihmetöistä lausunut seuraavat sanat: "en opeta oppilailleni, että he kansan edessä yliluonnollisilla voimilla ihmeitä tekisivät, vaan opetan heille näin, eläkää niin, että hyvät työnne kätkette ja syntinne tunnustatte", niin siitä huolimatta vilkas intialainen taruaisti sitoi Buddhan päähän ihmemestarin kruunun, joka on vieläkin kirjavampi kuin Kristuksen.
Kun Buddha 80 v:n ikäisenä, vaikutettuaan kiertävänä saarnaajana 45 vuotta, tunsi loppunsa lähenevän (noin v. 480 e.Kr.), keräsi hän opetuslapsensa ympärilleen ja varoitti heitä: "Olkaa herkeämättä valveilla, vaeltakaa aina pyhinä, säilyttäkää suljettuina ja hyvin valmiina sielunne! Joka horjumatta aina vaeltaa uskollisena totuuden sanalle, hän tempaisee itsensä irti syntymästä ja kuolemasta ja tunkee kaiken kärsimyksen päähän." Vielä hän kysyi, oliko hänen opissaan jotakin heille hämärää. Kun kaikki vaikenivat ja Ananda selitti, ettei kellään ollut epäilyksiä Buddhan opista, silloin hän lausui viimeiset sanansa: "Kaikki, mikä syntynyt on, katoaa. Toimikaa innolla pelastustyössänne."
Sen jälkeen Gaotama astui Nirvanaan.
Nousi kova ilma ja pitkäisen jylinä, ja maa järisi hänen eronhetkellään. Ja kun hänen ruumiinsa laskettua komeasti koristetulle polttoroviolle, syttyi tämä itsestään tuleen.
* * * * *
Tarkkaava lukija on huomannut ne monet yhtäläisyydet, jotka ovat olemassa Buddhan ja Kristuksen opin ja elämän välillä. Kumpi on lainannut? Arvattavasti se taru, joka on nuorempi. Tai ovat molemmat lainanneet vieläkin vanhemmasta tarustosta. Ei kukaan kristitty usko, että maa järisi Buddhan hengenlähdössä, mutta kaikkien kristittyjen tulee uskoa, että temppelin esirippu repeytyi Kristuksen kuolinhetkenä.
Buddha ja naiset.
Nainen on synnintuoja, niin sanotaan raamatussa. Eeva vietteli Aatamin, ja samaa ovat miljardit naiset tehneet maapallon miehille. Hurskaat profeetat ja askeetit ovat suoriutuneet miten kuten muista haluistaan, mutta naisen herättämät tunteet ovat aina olleet vaikeimmat tukahduttaa. Vanhat buddhalaisten historiakirjat ovat täynnä kertomuksia ja mietelmiä naisten parantumattomista juonista.
Näin sanoo buddhalainen:
Niinkuin kalan kulku meressä, niin tutkimattoman salainen on naisen luonne, jossa totuutta on vaikea löytää, jonka valhe on kuin totuutta ja totuus niinkuin valhetta. — Ananda kysyy Buddhalta:
— Kuinka meidän täytyy, oi Herra, kohdella naista?
— Teidän täytyy karttaa hänen silmäystään.
— Mutta jospa me sittenkin näemme sen, Herrani, mitäs silloin täytyy tehdä?
— Ei saa häntä puhutella, Ananda.
— Mutta jospa sittenkin joudumme puheisiin naisen kanssa, mitäs sitten?
— Silloin teidän täytyy pitää tarkasti varanne.
Ananda parka, Buddhan rakkain opetuslapsi, evankelista Johanneksen vastine, joutui usein kiusaukseen. Eräs kohtaus, joka osaltaan muistuttaa Kristuksen ja samarialaisen vaimon tapaamista kaivon luona, kävi seurauksiltaan kovin arveluttavaksi.
Kun Mestari oleili Sravastissa, oli Anandan tapana käydä läheisessä kaupungissa kerjuulla. Kerran kaupungista palatessaan vaivasi häntä jano ja hän näki erään tshandala-tytön, nimeltä Praktri, hakevan kaivosta vettä.
— Sisareni, sanoi Ananda hänelle, — anna minulle vettä juoda.
Praktri vastasi:
— Mutta minähän olen tshandala-tyttö, arvoisa Ananda. (Tshandala on halveksituin kasti Indiassa; tshandalaisen kätteleminenkin jo tuotti saastaa.)
— Sisar, sanoi Ananda, — en ole kysellyt sinun perhettäsi enkä kastiasi, mutta jos sinulla vettä on antaa, anna minulle, minä tahdon juoda.
Silloin tyttö antoi hänelle kulauksen ja rakastui samalla silmittömästi pyhimykseen. Hän ilmoitti äidilleen, että hänelle tulee kuolema eteen, jollei hän saa Anandaa miehekseen. Silloin valmisti äiti, joka oli suuri noita-akka, väkevän lemmenjuoman ja loihti sillä Anandan. Taikatemppu onnistui, Ananda saapui tshandalaisten kotiin, jossa ylen ihastunut Praktri jo oli tehnyt vuoteet valmiiksi. Mutta juuri vaaran kireimpänä hetkenä Ananda purskahti itkuun ja rukoili sydämen tuskassaan Buddhalta apua. Tämä tulikin omalla loitsuvoimallaan avuksi. Ja Buddhan loitsu masensi noita-akan konstit.
Ananda läksi tshandala-talosta ja palasi luostariinsa. Suuri noita-akka selitti onnettomalle tyttärelleen, että Buddhan loitsuluvut olivat hänen noitumisiaan väkevämmät. Mutta Praktri, tshandala-tyttö, ei ollut parantunut lemmestään. Hän meni kaupunkiin ja rupesi seuraamaan Anandaa, kun tämä keräsi almuja. Taas kääntyi Ananda tuskissaan Mestarin puoleen apua pyytäen. Tämä antoi Praktrin tulla luokseen, suostui näennäisesti hänen haluunsa päästä Anandan vaimoksi, mutta taivutti hänet hienolla tavalla tekemään siveyslupauksen ja rupeamaan nunnaksi.
Ja hän ei ainoastaan leikkauttanut tukkaansa ja pukenut nunnankaapua päällensä, vaan hän myös tunkeutui neljän jalon totuuden ymmärtämiseen ja käsitti perinpohjin Buddhan uskonnon.
Mutta kun bramaanit, sotilaat ja porvarit Sravastissa kuulivat, että Buddha oli vihkinyt tshandala-tytön nunnaksi, kauhistuivat he, ilmaisivat tapahtuman kuningas Prasenajitille, ja tämä lähti heti Mestarin luo nuhtelemaan häntä. Suuri joukko Sravastin bramaaneja, sotilaita ja porvareita oli myöskin sinne kerääntynyt.
Buddha antoi bramaanien siveysopista ja koko kastilaitoksesta murhaavan arvostelun vertauksien muodossa. Muuttivatko kuuntelijat mielipiteensä, siitä ei taru kerro.
Buddhalainen pelastusajatus.
Otan päälleni kaikkien olentojen kärsimykset, olen lujasti päättänyt tämän tehdä, minä kestän sen, en pyörrä takaisin, en pakene, en säikähdä, en vapise, en pelkää, en peräänny enkä hämmästy. Miksikä en? On välttämätöntä, että kaikkien olentojen kuorman otan kantaakseni. Sillä lupauksen olen tehnyt pelastaakseni kaikki olennot. En ainoastaan omaa pelastustani ajattele. Sillä minun täytyy pelastaa kaikki olennot Samsaran joesta kaikkitietoisuuteen vakaan päätökseni veneellä. Olen päättänyt jokaisessa tuskan paikassa viipyä miljoonia aikakausia. Miksikä? Koska parempi on, että minä yksin kärsin, kuin että kaikki luodut vajoovat tuskan kuiluihin. Minä uhraan itseni lunnasrahaksi.
* * * * *
Tässähän lausutaan julki Kristuksen pelastusajatus melkein samoilla sanoilla, joita hän itse käytti. Yhtäläisyys on suorastaan vaivaava, aivan kiusoittava. Herää kysymys, kumpi on lainan antanut, kumpi ottanut? Kenen esikoisajatus pelastusoppi on? Vai eikö kummankaan? Onko se vieläkin vanhempaa perua? Onko se lähtöisin ikivanhoista uhritoimituksista, jossa karitsa tai n.s. syntipukki poisottaa maailman synnit kärsimällä kuoleman. Kristuksen pelastuskuolema lienee kaikkein nuorin samanlaisista aasialaisista taruista.
Egyptiläisten jumala Osiris nousi kolmantena päivänä kuolleista, ja kansa riemuitsi: "niin totta kuin Osiris on noussut kuolleista, niin minäkään en ole kuoleva". Fryygialainen jumala Attis nousi neljäntenä päivänä kuolleista, ja hänen uskovaisensa riemuitsivat: "lohduttakaa itseänne, hurskaat, jumala on pelastettu, niinpä on teillekin pelastus tuonelasta tuleva". Nämä uskonnot olivat satoja vuosia Kristusta vanhemmat.
Tuhlaajapoika.
Rikkaalla miehellä oli ainokainen poika. Tämä vaelteli ristiin rastan vieraita maita. Sillä aikaa kuin isä yhä vain rikastui ja oli käynyt mahtavaksi mieheksi, eleli poika vieraalla maalla, köyhänä ja joron jälille joutuneena. Kerjäläisenä hän vihdoin palasi kotiaan, missä isä kaiken aikaa oli ikävöinyt häntä. Kerjäläisenä poika tuli isänsä luo, jota hän ei tuntenut, isä kun suuren seurueen keskellä istui rakennuksensa edessä, komeana kuin kuningas. Kun hän tämän ihanuuden ja korskeuden näki, pakeni hän peläten, että häntä, ryysyistä mierolaista, pahoin pideltäisiin. Isä tunsi hänet heti ja lähetti palvelijoita tuomaan kerjäläisen luokseen. Täristen ja vavisten raastettiin hänet isän luo ja hän meni tainnoksiin. Silloin käski isä, että poika oli laskettava irti. Iloisena poika lähti pois hakeutuen kaupungin köyhäinkortteliin. Rikas mies mietti keinon, millä poikansa luottamuksen saavuttaisi. Hän antoi toisten työläisten palkata hänet talonsa kaikkein halveksituimpiin tehtäviin, haki kumminkin hänen seuraansa ja voitti vähitellen hänen suosionsa. Kaksikymmentä vuotta kului näin, ilman että isä ilmaisi, kuka hän oli. Vasta kuolinvuoteellaan hän kutsutti kokoon sukulaisensa, ja ilmoitti, että tuo kerjäläinen, joka nyt oli kohonnut uskotuksi palvelijaksi, oli hänen oma poikansa, ja määräsi hänet koko suuren omaisuutensa perijäksi. Rikas mies on Buddha, uudestaan löydetty tuhlaajapoika on ihmislapset, jotka Buddha viisaana isänä vähitellen kokoo luokseen, asettaen heidät lopuksi onnellisiksi omaisuutensa perijiksi.
Otteita Herodotoksen historia-teoksesta.
Herodotos, "historian isä", joka oli syntynyt noin 500 ennen Kristusta, on suuressa teoksessaan käsitellyt monta uskonnollista aihetta, etenkin vanhojen kansojen uskonnollisia menoja. Hänen, senaikuiseksi mieheksi, aivan hämmästyttävä ennakkoluulottomuutensa ja suvaitsevaisuutensa pidättää häntä syventymästä uskonnollisiin perusteluihin, hän pysytteleikse mieluimmin vain menojen kuvaamisessa. Hän ei tahdo arvostella kenenkään uskonnollisia käsityksiä, olivatpa ne miten ihmeellisiä tahansa, ja jottei hän vastoin tahtoaan joutuisi ketään loukkaamaan, vaikenee hän. Tuntuu omituiselta lukea tämän vanhan miehen kirjasta väitettä, joka vasta nykyään on päässyt arvoonsa, suvaitsevaisuuden pääperustelua, nimittäin, että meillä ihmisillä kaikilla on juuri yhtä paljon tai yhtä vähän tietoja jumalista.
Kun hän joutuu puhumaan egyptiläisten eläinten palveluksesta, ei hän tahdo mainita, miksi he sen tekevät. Hän livahtaa pois koko asiasta selityksellä, joka suuresti muistuttaa nykyajan iskulausetta: uskonto on kunkin ihmisen yksityisasia. Herodotos sanoo:
"Jos minä sanoisin, minkä vuoksi eläimet ovat pyhitetyt jumalille, joutuisin puhumaan jumalallisista asioista, joista minä mieluimmin olen kertomatta. Senkin, minkä vain niistä sivumennen olen maininnut, olen pakosta puhunut."
Mutta kun Herodotos joutuu kertomaan tapauksesta, jossa suvaitsemattomuus ja toisen uskonnollisen tunteen loukkaaminen oikein viettävät riemujuhliaan, silloin ei hänkään jaksa pidättyä. Ei hän menetä mielenmalttiaan, mutta hänen tasapuolinen kertomatapansa saa nuhtelevan sävyn.
Persialaisten suuri kuningas Kambyses oli valloittanut koko Egyptin. Egyptiläiset olivat joutuneet hänen armoilleen, Kambyses raivosi oikein ristiretkeläisen tavoin kaikkea sellaista uskonnollista ajatustapaa vastaan, joka hänestä oli outoa, vierasta ja käsittämätöntä. Varsinkin saattoi Apis-härän palvelus hänet raivoihin. Herodotos kertoo:
Enempää sanomatta hän käski pappien tuoda esiin Apis-jumalansa. Niinpä he läksivät sitä noutamaan. Tämä Apis eli Epafos oli vasikka, syntynyt lehmästä, joka ei enää saa tulla kantavaksi. Egyptiläiset sanovat, että taivaasta iskee valon säde alas lehmään, ja että se siitä synnyttää Apiksen. Mainittu vasikka on muuten musta, mutta sillä on seuraavat merkit: otsassa sillä on kolmionmuotoinen, valkea täplä, selässä ikäänkuin kotkankuva, hännässä kahdenlaatuiset karvat ja kielen alla kovakuoriaisen tapainen.
Niin pian kuin papit olivat tuoneet Apiksen, Kambyses, joka jo oli jotenkin hullu, tempasi tikarinsa ja tahtoi pistää Apista vatsaan, mutta iskikin sitä kupeeseen. Naurahtaen hän silloin virkkoi papeille: "Voi teitä konnia, semmoisiako ovatkin jumalat, että niissä on lihaa ja verta ja että ne voivat tuntea rautaa? Vaikka onhan tämä jumala egyptiläisten arvoinen. Mutta ette te rankaisematta pidä minua pilkkunanne." Näin lausuttuaan hän antoi käskyn asianomaisille ruoskia pappeja ja tappaa muista egyptiläisistä jokaisen, jonka tapaisivat juhlimasta. Siten egyptiläisten juhla sai loppunsa ja papit rangaistuksen. Mutta kupeeseen lyöty Apis riutui temppelissä, missä se virui, ja kun se haavastaan kuoli, niin papit Kambyseen tietämättä hautasivat sen.
Näin hirveästi Kambyses siis riehui sekä persialaisia että liittolaisia vastaan oleskellessaan Memfissä. Hän avasi myös vanhat hautakammiot ja katseli ruumiita. Niinpä hän myös tuli Hefaistoksen pyhättöön ja laski paljon pilaa jumalankuvasta. Hefaistoksen kuva on nimittäin hyvin niitten foinikialaisten pataikien kaltainen, joita foinikialaiset kuljettavat kolmisoutujen kokissa. Mutta niiden varalle, jotka eivät semmoista ole nähneet, tahdon ilmoittaa seuraavan tunnusmerkin: pataiki on lintukotolaisen mokailu. Kambyses meni myöskin kabeirien pyhättöön, johon ainoastaan papin on lupa mennä sisälle. Niidenkin kuvat hän poltti, paljon niitä pilkattuaan. Nekin ovat samanlaisia kuin Hefaistoksen kuvat ja niitä sanotaankin hänen lapsikseen.
Minusta on siis aivan ilmeistä, että Kambyses oli tullut kovin raivoksi, sillä ei hän muuten olisi ryhtynyt pilkkaamaan pyhiä asioita ja tapoja. Jos näet joku ehdottaisi ja käskisi kaikkia ihmisiä valitsemaan itselleen kaikkein kauneimmat tavat, niin jokainen kansa harkittuaan ottaisi omansa; niin pitää kukin omia tapojaan kaikista tavoista kauneimpina. Ei ole siis todennäköistä, että muu kuin hullu ihminen tekee sellaisista asioista pilkkaa. Että kaikki ihmiset arvelevat tapojen suhteen tällä lailla, sen saattaa päättää monesta muustakin merkeistä, mutta varsinkin seuraavasta. Hallitusaikanaan Dareios kerran kutsui saapuvilla olevat helleenit luokseen ja kysyi, mistä hinnasta he tahtoisivat syödä kuolleet isänsä. He sanoivat, etteivät mistään hinnasta sitä tekisi. Sen jälkeen Dareios kutsui luokseen muutamia niistä indialaisista, joita sanottiin kallatilaisiksi ja jotka söivät vanhempiansa. Niiltä hän helleenien läsnäollessa, jotka tulkkien kautta saivat tietää, mitä puhuttiin, kysyi, kuinka paljosta rahasta he ottaisivat tulella polttaakseen kuolleet isänsä. He huusivat ääneensä ja käskivät hänen olla puhumatta syntiä. Semmoinen on nyt kerran tapa, ja oikein näyttää minusta Pindaros runoilleen sanoessaan, että tapa on kaikkein kuningas.
Kun ajattelemina, miten sankassa suvaitsemattomuuden yössä Europan kansat ovat nyt kohta puolitoista vuosituhatta hamuilleet ja haparoineet, kuinka monta Kambysestä, ja häntäkin vielä julmempaa uskonvainoojaa Europa on alueillaan sietänyt, jopa kunnioittanutkin, niin tämä Herodotoksen suvaitsevaisuuden opetus ja ylistys häikäisee nykyaikaisen ihmisen mieltä kuten varhaisen kointähden välähdys, joka leimahtaa kerran, mutta kohta peittyy harmaan ikäviin, läpinäkymättömiin, matalalla leijaileviin pilviin. Jo 500 vuotta ennen Kristusta nämä viisaat sanat lausuttiin, vasta nyt 2,400 vuotta sen jälkeen alkaa ihmiskunnan enemmistö tajuta, että uskonnollinen suvaitsevaisuus on korkeampaa siveellistä laatua kuin valtiouskonnoitten tähän asti harjoittama tunnustuksellinen kuristus ja sorto.
* * * * *
Yhteinen piirre vanhassa jumalakäsityksessä oli oppi Jumalan kateudesta ihmissukukuntaa kohtaan. Prometeus, tulen jumala, valon tuoja, kytkettiin kallioon, jossa korppikotka raateli hänen maksaansa; Aatami ja Eeva ajettiin pois paratiisista, koska olivat syöneet tiedon puusta ja Jumala pelkäsi, että ihminen tulisi jumalien vertaiseksi. Aivan samaa mieltä on myöskin Herodotos. Hän panee Xerxeen sedän suuhun seuraavat sanat:
Etkö näe, kuinka jumala salamallaan iskee muita ylemmäksi kohoaviin luontokappaleisiin eikä salli niiden suurennella, vaan että pienet eivät häntä ärsytä. Etkö näe, kuinka hän aina suurimpiin rakennuksiin ja korkeimpiin puihin vasamansa viskaa. Sillä jumalan tekee aina mieli typistää kaikkea, mikä pistää muita ylemmäksi. Samaten myös saattaa vähäinen sotajoukko tuhota lukuisan, kun jumala kateellisena herättää sotilaissa pelkoa tai heihin iskee ukkosensa, niin että he kunniattomasti saavat tuhonsa. _Sillä ei jumala salli kenenkään muun kuin itsensä olla korkea._
* * * * *
Kun Herodotos tapasi Traakiassa kansan, joka uskoi kuolemattomuuteen, ei hän malttanut vaieta, vaan "pakko" pani hänet puhumaan. Usko kuolemattomuuteen oli kreikkalaisesta niin outoa, ettei sitä kannattanut syrjäyttää vaitiololla. Usko kansan vapahtajaan, joka voittaa kuoleman vallan ja nousee taas ylös maailmaan, ei sentään ollut outo syyrialaisissa taruissa, johon Adonis-taru niin selvästi viittaa. Herodotos kertoo Dareios-kuninkaan kukistaneen geetit, jotka uskoivat kuolemattomuuteen:
Ja heidän kuolemattomuuden uskonsa on tämmöinen. He eivät luule kuolevansa, vaan uskovat vainajan menevän Salmoxis-haltian tykö. Toiset heistä kutsuvat tätä samaa nimellä Gebeleitsis. —
Mutta sen mukaan kuin minä olen saanut tietää Hellespontoksen ja Pontoksen maissa asuvilta helleeneiltä, oli mainittu Salmoxis ihminen ja palveli orjana Samoksessa; ja hän palveli Pythagoraalla, Mnesarkoksen pojalla. Sitten hän tultuaan vapaaksi oli hankkinut itselleen suuria rikkauksia, jonka jälkeen hän oli lähtenyt pois omaan maahansa. Siihen aikaan viettivät traakialaiset kurjaa elämää ja olivat jokseenkin ymmärtämättömiä. Mutta tämä Salmoxis, joka tunsi joonialaisen elinlaadun ja hienostuneempia tapoja, kuin mitä traakialaisilta saattoi odottaa, hän kun oli seurustellut helleenien ja Pythagoraan kanssa, joka ei ollut heikoimpia helleenien tietoviisaista, valmistutti itselleen miessalin, johon otti vastaan kaikki etevimmät maanmiehensä ja kestitsi heitä. Ja samalla hän opetti, ettei hän itse eivätkä hänen juomaveikkonsa ynnä kaikki heistä polveutuvat kuolisi, vaan joutuisivat paikkaan, missä alati tulisivat elämään ja nauttimaan kaikkea hyvää. Mutta sillävälin kuin hän näin teki ja puhui, hän teetti maanalaisen huoneuksen. Ja kun huoneus oli hänellä täydellisesti valmiina, niin hän katosi traakialaisten näkyvistä, astui alas maanalaiseen huoneeseen ja eleli siellä kolme vuotta. Ja traakialaiset ikävöivät ja surivat häntä kuin kuollutta. Mutta neljäntenä vuotena Salmoxis ilmestyi heille, ja siten he uskoivat mitä hän oli sanonut.
Niin he väittävät hänen tehneen. Mutta mitä maanalaiseen huoneeseen tulee, en sitä usko enkä ole hioin uskomattakaan; kuitenkin luulen mainitun Salmoxiin eläneen monta vuotta ennen Pythagorasta. Mutta olkoonpa Salmoxis ollut joku ihminen tai joku geettien kotimainen haltia, jätämme hänet sikseen.
* * * * *
Lukianos, helleeniläinen filosofi sata vuotta jälkeen Kristuksen, laskettelee leikkiä Olympon jumalien muka kuolemattomuudesta ja väittää, että skyytit ja geetit vaativat myös itselleen kuolemattomuutta. Hän pahoittelee sitäkin, että Salmoxis on otettu kreikkalaisten jumalien joukkoon, vaikka hän maailmassa oli vain orja. Lukianos ei tietänyt, että Jumalan poikakin otti orjanmuodon päällensä ja tuli maailmaan pelastaakseen ihmiskunnan, sitten, kuoltuaan ja ylösnoustuaan, kohotakseen taivaaseen, isän jumalan luo.
Kreikkalaisten pyhät tarut.
Mikä suunnaton ero onkaan olemassa kahden naapurikansan, kreikkalaisten ja juutalaisten, jumalakäsitteiden välillä! Kreikkalaisten taivas on täynnä iloisia, kiihkeästi elämänhaluisia, jopa joskus remuaviakin jumalia, joitten hallitsija ja käskijä Zeus vihapäissään tosin sinkosi tuhoavia ukkosennuoliaan, mutta lepyttyään lallatteli, leikitteli ja lemmiskeli oikein jumalallisin mittakaavoin. Eikä hänen lempensä kohdistunut ainoastaan Olympon moniin kauniisiin naisjumalattariin, hänen hellä mielensä paloi yhtä usein sinipiikojen, merenneitojen ja vuorinymfien pariin. Eivätkä ihmistenkään tyttäret saaneet olla häneltä rauhassa, jos vain ne olivat kauniita, sieviä ja somia. Sillä kauneutta Zeus, niinkuin kaikki muutkin jumalat, palvoi luomakunnan perusprinsiippinä.