Part 1

VERINEN LYHTY

Romaani

Kirj.

JALMARI FINNE

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1928.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Syysillan pimeässä kuului laukaus. Sitten oli kaikki jälleen hiljaista.

Heikkilän isäntä luki parhaillaan sanomalehteä. Hän antoi lehden vaipua polvelleen ja kuunteli.

— Kuulitko? kysyi hän vaimoltaan, joka istui ompelemassa ja laukauksen kuultuaan laski työnsä syrjään.

— Kuulin, vastasi emäntä. — Se oli laukaus.

— Kukahan siellä nyt ampuu? sanoi isäntä.

Emäntä nousi nopeasti paikaltaan, meni eteiseen ja sieltä kuistin ovelle. Siellä hän pysähtyi kuuntelemaan.

Pihan poikki juoksi hätääntyneenä emännän luokse talon palvelijatar Kirsti.

— Kuuliko emäntä laukausta? kysyi hän.

— Kuulin kyllä. Se tuli aivan kuin maantieltä.

Molemmat naiset seisoivat hetkisen paikallaan ja kuuntelivat.

— Ei sieltäpäin kuulu mitään liikettä, sanoi emäntä. — Mitä lienevät humalaisia.

Emäntä palasi miehensä luo.

— Ei sieltä kuulunut enää mitään, sanoi hän.

Isäntä ryhtyi uudelleen lukemaan sanomalehteään,

— Missä Anna on? kysyi hän vähän ajan päästä.

— Sanoi menevänsä mummonsa luo, vastasi emäntä. — Voisi sieltä jo palatakin. Ei ole viisasta näin syyspimeällä kuljeskella maantiellä.

— Veisailevat tietysti taas siellä tapansa mukaan virsiään, sanoi isäntä pilkallisesti. — Onhan sinun äitisi viisas nainen, mutta ei pitäisi virrenveisuuta aina harjoittaa.

Äkkiä ponnahtivat molemmat seisaalleen, sillä pihalta kuului parkaisu. He riensivät kuistille. Samassa saapui siihen Kirsti ja kalpeana nojaten kuistin oven pieleen sanoi:

— Maantiellä makaa mies liikkumattomana! Sitä kai on ammuttu.

Isäntä ja emäntä läksivät kiireesti juoksemaan maantielle päin. Talon aitta- ja vajarakennukset olivat maantien varrella, jota pihalta ei nähnyt. Kun he portista, joka oli aitan nurkan kohdalla, kääntyivät maantielle, näkivät he siellä kolme henkilöä. Kaksi oli tullut polkupyörillään. He olivat naapuritalon Mattilan pojat Väinö ja Kalle. Kolmas oli maantien toisella puolella pienessä torpassaan asuva vanha suutari. He kumartuivat maassa makaavan miehen puoleen valaisten häntä toisen polkupyörästä irroitetulla lyhdyllä.

— Tulkaa, isäntä, jumalan nimessä tänne katsomaan! sanoi suutari. — Peltolan Matti makaa tässä ammuttuna!

Heikkilän isäntä kumartui kiireesti maassa makaavan miehen puoleen ja avasi hänen takkinsa. Sydämen kohdalla olevasta reiästä oli valunut verta, ja miehen liivit olivat aivan tahmeina. Isäntä oikaisi vartalonsa ja sanoi:

— Kuula on mennyt sisään aivan sydämen kohdalta. Hänessä ei ole enää elon merkkiäkään. Näkikö kukaan teistä murhaajaa?

Väinö seisoi kalpeana ja vapisten paikallaan. Hän ei ensin ollut mitenkään löytää sanoja, mutta viimein hän sai selvitetyksi:

— Me tulimme Seuran talolta tanssiaisista. Kun me ajoimme, niin lyhty valaisi maantiellä makaavan miehen. Me luulimme ensin, että se oli humalainen.

Kalle jatkoi veljensä selitystä:

— Kun tuliimme kohdalle, niin tunsin hänet heti Peltolan Matiksi. Me koetimme nostaa hänet maasta, mutta hän oli aivan hervoton.

— Silloin minä tulin tänne, selitti vanha suutari Berg. — Olin juuri menossa levolle, kun kuulin laukauksen. Ensin en pannut sille mitään painoa, kun luulin humalaisten ampuvan. Sitten läksin kumminkin katsomaan ja näin nämä molemmat pojat ruumiin luona.

Isäntä kääntyi emännän puoleen ja sanoi:

— Mene heti soittamaan nimismiehelle ja pyydä häntä tulemaan tänne.

Emäntä läksi kiireesti taloa kohden.

Isäntä kääntyi nuorten miesten puoleen kysyen:

— Huomasitteko jonkun juoksevan täältä pois?

— Ei ainakaan meitä vastaan tullut ketään, vastasi Kalle.

— Murhaaja ei vielä voi olla kaukana, sanoi isäntä. — Minä kuulin sisälle laukauksen, ja siitä on kulunut vasta lyhyt aika.

— Minä en aivan varmasti voi sanoa, lausui suutari, — mutta kun tulin torppani ovesta ulos, niin olin kuulevinani aivan kuin auton äänen.

— Ei ainakaan meitä vastaan tullut autoa, sanoi Kalle. — Hänen on täytynyt ajaa silloin tietä eteenpäin tuolta tallin taitse ja meidän talon ohi.

— Näkyikö valoja? kysyi isäntä.

— Sehän juuri on merkillistä, sanoi suutari, — että mitään valoja ei näkynyt. Pitäisihän ne näkyä ja on aina ennen näkynyt, kun on maantiellä ajettu. Sitä minä sitten arvelin, että olinkin erehtynyt. Ja enhän minä joutanut enää sitä tuumimaan, kun näin ruumiin. Siinä nyt meni isännältä vävypoika!

Kaikki olivat vähän aikaa vaiti. He eivät olleet siihen asti muistaneet, että Matti Peltolan piti mennä naimisiin Heikkilän Annan kanssa. Tämä seikka muutti nyt heidän menettelynsä. He olivat valmiita tavalla tai toisella auttamaan henkilöä, jota suru oli kohdannut. Senvuoksi suutari hyvin ystävällisesti sanoi Heikkilän isännälle:

— Kai me kannamme vainajan täältä pois. Emmehän me voi jättää häntä tänne maantielle makaamaan.

— Meidän täytyy odottaa ensin, mitä nimismies määrää, sanoi isäntä. — Vaimoni meni soittamaan hänelle. Odottaessamme voimme koettaa ottaa selkoa rikoksesta parhaamme mukaan.

Isäntä kääntyi nuoren, vaaleatukkaisen miehen puoleen, joka nyt lähestyi ruumiin ympärille kerääntynyttä joukkoa.

— Etkö sinä, Antti, kuullut laukausta? kysyi hän.

— Kuulin kyllä, vastasi Antti.

— Missä sinä olit silloin?

— Tallissa minä olin.

— Etkö lähtenyt katsomaan, kuka ampui?

— Hevosten ruokinta oli kesken.

— Olenhan minä sanonut, että hevosille ei pidä näin myöhään enää antaa apetta.

— En minä niille antanutkaan muuta kuin vettä. Sitäpaitsi on valakka ollut sairaana, ja minä menin katsomaan, missä tilassa se oli.

— Tuletko sinä siis nyt vasta tallista? kysyi isäntä.

— Niin, vasta nyt minä tulin, kun ensin olin muuttanut siteen valakan jalassa.

Kirsti, joka siihen asti oli seisonut sanaakaan sanomatta toisten joukossa ruumiin vieressä, katsoi terävästi Anttiin ja sanoi:

— Sinä valehtelet!

Kaikki sävähtivät, sillä tämä lause sanottiin aivan tiukasti.

— Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi isäntä Kirstiltä.

— Sitä, että minä näin hänen heti laukauksen jälkeen tulevan tallin ovesta palava lyhty kädessään, vastasi Kirsti mennen aivan Antin eteen seisomaan. — Uskallatko väittää tämän valheeksi?

Hetkisen olivat kaikki aivan liikkumattomina ja tuijottivat Anttiin. Jokaisessa oli herännyt ajatus siitä, että Antti oli tehnyt murhan ja oli koettanut sitä peittää.

Antti vastasi verkalleen:

— Minä olin kyllä ovella, mutta sitten palasin talliin.

Asioita ei sen enempää selvitetty, sillä emäntä kiirehti paikalle sanoen:

— Nimismies ei ollut kotona. Oli mennyt jonnekin, sanoi hänen tätinsä. Kun hän lähtiessään tavallisesti sanoo, minne hän menee, jos viipyy kauemmin, mutta ei nyt ole puhunut mitään, niin kai hän pian palaa. Tätinsä lupasi lähettää hänet heti tänne. Ja pianhan hän pääsee, kun hänellä on hyvä auto. Ja sitten minä soitin poliisi Salolle. Hän sanoi tulevansa aivan heti tänne. Hän kielsi siirtämästä ruumista pois, ennenkuin hän ensin on tutkinut asiaa.

— Olisit ilmoittanut Matin vanhemmillekin, sanoi isäntä.

— Minä tein senkin, vastasi emäntä, — He tulevat kohta tänne.

— Missä Anna on?

— Hän on tullut jo kotia, vastasi emäntä. — Hän tietää jo tapauksesta ja on aivan kauhuissaan. Lapsi parka! Häät piti olla ja tulikin hautajaiset.

Kirsti tarttui isännän käsivarteen ja sanoi:

— Viekää nyt toki ruumis täältä maantieltä kaikkien jaloista pois!

— Me emme saa sitä tehdä, ennenkuin viranomaiset ovat tarkastaneet rikospaikan, sanoi isäntä. — Kyllähän minä lautamiehenä sen asian tiedän.

— Mutta maata tässä maantiellä kaikkien jaloissa! sanoi Kirsti.

— Kun hän jo on kuollut, niin eihän hän siitä mitään kärsi, lausui isäntä. — Tärkeää on nyt, että rikollinen saadaan kiinni.

Kukaan ei sen jälkeen sanonut mitään, vaan kaikki odottivat.

Suutari Berg katkaisi vaitiolon sanomalla:

— Tuolla vilkkuu polkupyörän lyhty! Komisarius Salo tulee siellä aivan varmasti.

Vähän ajan päästä ajoi komisarius Salo paikalle. Hän oli yli neljänkymmenen vuotias, toimeensa täysin perehtynyt mies. Ahavoituneilla kasvoilla ei ollut mitään ilmettä, vaan ne olivat aivan kuin puuhun veistetyt. Jätettyään pyöränsä aitan seinän viereen hän nyökkäsi isännälle tervehdykseksi ja ryhtyi asiaa tutkimaan. Taskustaan hän otti voimakkaasti valaisevan poliisilyhdyn. Hän valaisi sillä ruumiin lähistöllä olevaa maata. Hän kirjoitti muistikirjaansa erinäisiä asioita ja tätä tehdessään viittasi Kalle Mattilan pitämään lyhtyä niin, että valo osui muistikirjaan. Kaikki seisoivat paikallaan mitään sanomatta seuraten vain hänen toimiaan. Salo ei kysellyt mitään, hän vain teki huomioitaan. Hän viittasi kaikkia siirtymään syrjään ja tarkasti hyvin huolellisesti lyhtynsä valossa koko ympäristön. Hän valaisi lyhdyllä maata, kulkien kumarassa. Viimein hän pisti muistikirjan taskuunsa ja kysyi:

— Onko ase löytynyt?

— Ei ole, vastasi isäntä.

Salo ei vastannut siihen mitään. Hän viittasi ruumiiseen päin ja sanoi:

— Ruumiin saa nyt nostaa pois.

— Viedään se tuonne vajaan siksi, kunnes vanhempansa tulevat sitä noutamaan, sanoi isäntä.

— Nimismies kai määrää ensin lääkärin tarkastamaan ruumiin, sanoi Salo. — Mutta maantieltä saa sen kyllä jo viedä pois.

Isäntä viittasi Väinöä ja Kallea tulemaan kantamaan. Väinö tarttui ruumiin jalkoihin ja Kalle nosti hartioista. Kun taakka tuli hänelle liian raskaaksi, meni Antti auttamaan. Yhdessä he veivät vainajan vajaan, joka oli rakennettu aitan viereen. Salo valaisi poliisilyhdyllään. Emäntä sanoi:

— Odottakaa hiukan, niin minä vedän hiukan olkia ruumiin alle.

Kantajat pitelivät ruumista koholla siksi, kunnes emäntä Kirstin auttamana oli levitellyt olkia vajan lattialle. Siihen ruumis sitten laskettiin.

— Kukaan ei saa poistua täältä, sanoi Salo. — Nimismiehelle on kai annettu sana tästä?

— On, vastasi isäntä. — Hän ei ollut nyt kotona, mutta tulee kai kohta.

— Kaikki odottavat siksi, kunnes nimismies on kuulustellut jokaista, sanoi Salo.

— Mennään sisälle odottamaan, sanoi isäntä.

Vajan ovi suljettiin ja isäntä läksi Salon keralla taloon toisten seuratessa heitä. Väinö ja Kalle menivät ensin maantielle ottamaan polkupyöränsä. Niihin nojaten he hiljaa keskustelivat.

— Ei kai meitä täällä tarvita, sanoi Väinö. — Mehän voimme mennä kotia.

— Ei mennä, sanoi Kalle. — Me olimme ensimmäiset, jotka näimme Matin ruumiin, ja siis meidän todistuksemme painaa paljon. Jos me nyt poistumme, niin meitä aletaan epäillä syyllisiksi.

— Mutta syyttömiähän me olemme murhaan, sanoi Väinö. — Minkä vuoksi me sen olisimme tehneet?

— Syyttömiähän me olemme, sanoi Kalle, — mutta muistathan, että Matti ja minä riitelimme kaksi viikkoa sitten ja minä sanoin, että ellei hän pysy alallaan, niin hän voi saada kuulan ruumiiseensa. Moni kuuli sen silloin. Jos minä nyt livistän, niin luullaan, että minulla on paha omatunto. Aina joku tuon uhkaukseni muistaa.

— Mutta eihän kukaan voi ajatellakaan, että sinä olisit Matin ampunut, sanoi Väinö. — Eihän sinulla ole ollut mitään varsinaista syytä sellaiseen. Tuollaisia uhkauksia sanoo kuka tahansa.

— Niin kyllä, mutta kun ihmiset alkavat tehdä päätelmiään, niin ei siinä enää järki mitään merkitse, sanoi Kalle. — Ajattelehan nyt. Me tulimme tänne ensimmäisinä. Me olemme veljeksiä. Sinun todistuksesi ei merkitse yhtään mitään, sillä sinä olet jäävi todistamaan. Hyvä veli, me olemme nyt pahassa liisterissä. Kun siis sinua kuulustellaan, niin älä hiisku mitään tuosta minun uhkauksestani.

Juuri kun veljekset olivat menossa pihaan, ajoi portista sisään auto. Siinä istui ohjaajan paikalla pitäjän nimismies Yrjö Valve. Hän oli kolmikymmenvuotias komeavartaloinen mies. Hänen käytöksensä oli varmaa ja hieman suurellista. Nimismiehenä hän oli ollut pitäjässä vasta vuoden ajan asuen kirkonkylässä pitäjän nimismiestä varten ostamassa talossa, missä hänen talouttaan hoiti vanha tätinsä. Tultuaan pitäjään oli nimismies saanut toimeen hyvän järjestyksen, joka hänen edeltäjänsä vanhuuden suoksi oli alkanut löyhtyä. Seurassa hän oli hauska ja sukkelakin. Pitäjäläiset eivät hänestä kuitenkaan oikein pitäneet. Kukaan ei voinut selittää, mistä se johtui. Kaikki tunnustivat kyllä hänen tarmonsa, mutta jäyhät talonpojat eivät sulattaneet hänen heille osoittamaansa suurta kohteliaisuutta.

Nimismies jätti autonsa pihalle ja kiirehti isännän puolelle vievästä kuistista sisään. Portailla tuli Heikkilän isäntä komisarius Salon kanssa häntä vastaan.

— Täällähän on tapahtunut ikäviä asioita, sanoi nimismies katellen isäntää.

— Niin on, vastasi isäntä. — Häät piti tulla ja tulikin hautajaiset.

— Missä ruumis on? kysyi nimismies.

— Se on vajassa, vastasi Salo. — Minä käskin siirtää sen pois rikospaikalta, tehtyäni ensin kaikki tarpeelliset tutkimukset.

— Olisitte voinut odottaa minun tuloani, sanoi nimismies tylysti.

Salo punastui hiukan, mutta vastasi rauhallisesti:

— Kun talosta soitettiin nimismiehelle, niin ei tiedetty, milloin nimismies tulee kotia. Enhän minä voinut jättää ruumista maantielle.

— Hätiköimällä on monta kertaa hävitetty tärkeät rikoksen jäljet, lausui nimismies.

— Mennään sisään, sanoi isäntä, — niin saamme siellä asiaa pohtia.

— Minä olen kieltänyt ketään niistä, jotka olivat maantiellä, poistumasta talosta, sanoi Salo. — He odottavat nimismiehen kuulustelua. Minä en ole tehnyt heille mitään kysymyksiä.

Nimismies riisui eteisessä päällystakkinsa ja meni isännän seurassa saliin, missä tervehti emäntää.

— Taloa on kohdannut suuri onnettomuus, sanoi nimismies puristaen emännän kättä. — Otan osaa suruun. Vaikka me emme voikaan henkiin herättää vainajaa, niin lupaan tehdä parhaani saadakseni syyllisen rangaistukseen. Ikävä asia, ikävä asia! Tapaus on tietysti koskenut kovasti Anna-neitiin.

— Hän makaa tuolla sisällä vuoteellaan, sanoi emäntä. — Kun hän sai minulta kuulla asian, niin luulin hänen pyörtyvän siihen paikkaan. Niin kovasti se häneen koski. Hän meni vuoteeseensa ja tahtoo olla yksin.

— Minä pyydän emäntää viemään hänelle sydämellisimmät terveiseni, sanoi nimismies. — Minä tunnen todella suurta osanottoa hänen kohtaloonsa.

— Kiitos, kiitos, sanoi emäntä.

Nimismies meni salin pöydän ääreen istumaan ja sanoi:

— Ryhtykäämme nyt heti asiaan. Salo tekee raportin.

Komisarius seisoi nimismiehen edessä ja ryhtyi verkalleen selittämään.

— Emäntä ilmoitti minulle puhelimella tapauksesta. Lähdin heti polkupyörälläni tänne. Minähän asun vain kilometrin päässä täältä.

— Hyvä on, hyvä on, sanoi nimismies. — Kun tulitte perille, niin mitä näitte?

— Ruumis makasi maantiellä talon aittarakennuksen takana, ja läsnä olivat seuraavat henkilöt: tämän talon isäntä ja emäntä, talon palvelijatar Kirsti, talon renki Antti, tien toisella puolella asuva suutari Berg ja naapuritalon pojat Väinö ja Kalle Mattila. Ketään muita ei ollut.

— Sanoitte, ettette kuulustellut heitä?

— En, koska tiesin nimismiehelle annetun sanan tapauksesta.

— Mitä siis teitte?

— Minä tutkin tarkalleen rikospaikan.

— Ja mitä huomasitte?

— Vainajaa on ammuttu takaapäin.

— Mistä sen päätätte?

— Vainaja makasi kyljellään, oikealla kyljellään nimittäin. Selässä oleva kuulanreikä oli tasainen. Ampuja on ollut aivan murhatun takana.

— Mistä sen tiedätte?

— Selässä olevan kuulanreiän ympäristö on kärventynyt ruudista.

— Mitä muuta olette huomannut?

— Vainaja oli tullut maantietä pitkän kirkolta päin.

— Siis kotoaan päin?

— Niin.

— Mistä sen päätätte?

— Hänellä oli kumipohjaiset kengät ja niiden jäljet näkyivät jonkin matkan päässä maantien syrjässä, kun hän oli koettanut väistää rapakkoa, ja askelet olivat taloon päin.

— Oletteko varma siitä, että joku muu ei ole kulkenut samanlaisissa kengissä.

— Vainajan oikean kengän korosta oli lohjennut pala pois, ja tämä jälki erottui selvästi kosteassa maassa.

— Jatkakaa!

— Tultuaan ammutuksi oli hän hoiperrellut vielä muutaman askelen eteenpäin. Vaikka ruumiin ympärillä olikin moni liikkunut, niin saatoin erottaa, miten hänen jalkansa olivat laahanneet maata. Hän oli ensin pudonnut polvilleen ja siitä sitten kaatunut kyljelleen. Polvet olivat vielä loassa, ja kaatuessa oli oikea jalka jäänyt koukkuun hänen alleen. Kaaduttuaan hän oli verenvuodosta heti kuollut, sillä kaaduttuaan ei hän ole tehnyt enää mitään liikettä.

— Tietysti ette muistanut katsoa, oliko murhaaja jättänyt aseen murhapaikalle? kysyi nimismies hiukan ivallisesti.

— Minulla on hyvä taskulyhty ja tarkastin sen valossa ympäristön. Mitään asetta ei ollut siellä.

— Omituista, sanoi nimismies. — Olen huomannut, että murhaaja tavallisesti joko pudottaa tai tahallaan heittää murha-aseensa murhapaikalle. Olisin voinut lyödä vaikka vetoa siitä, että ase oli maantiellä.

— Minä tarkastin hyvin huolellisesti, mutta mitään asetta ei näkynyt. Mutta voinhan nimismiehen kanssa mennä sinne uudelleen.

— Jos katson sen tarpeelliseksi, niin teemme sen myöhemmin, sanoi nimismies. — Tarkastuksenne päätyttyä mitä teitte?

— Käskin kaikkia maantiellä olleita jäämään taloon nimismiehen kuulusteltaviksi ja annoin luvan ruumiin siirtämiseen pois.

Emäntä yhtyi nyt puheeseen:

— Olen ilmoittanut Matin vanhemmille tästä. He tulevat kohta.

— Onko kunnanlääkärille ilmoitettu asiasta? kysyi nimismies.

— Ei vielä, vastasi isäntä. — Kun minä näin, että hän oli aivan hengetön, niin mitä siinä enää lääkäriä tarvittiin. Ja minä arvelin, että nimismies kai antaa piirilääkärille tiedon, jos on tehtävä leikkaus.

— Aivan oikein, vastasi nimismies. — Minä annan hänelle tiedon. Asia on tätä myöten selvä, ja vanhemmat voivat viedä ruumiin kirkonkylään, missä lääkäri voi toimittaa tarkastuksen. Pitää olla hienotunteinen omaisia kohtaan, sillä he tietysti tahtovat saada poikansa ruumiin mahdollisimman pian kotiaan. On se heillekin kova isku! Ainoa poika! Talo ja kaikki rikkaudet joutuvat nyt kai isännän veljenpojalle. Onhan hän ylioppilas ja ehdottomasti lahjakkaampi kuin mitä vainaja oli, mutta ei hän tietysti korvaa koskaan omaa poikaa.

— Luuleeko nimismies, että voidaan päästä selville siitä, kuka on tämän murhan tehnyt? kysyi isäntä.

— Jokainen rikollinen jättää aina jälkiä teoistaan, vastasi nimismies sytyttäen sikaarin. — Ei ole niin ovelaa rikollista, joka muistaisi peittää kaikki jälkensä. Viimeaikainen rikostutkimus on mennyt kovasti eteenpäin, kun tiede on tullut avuksi. Jos me käyttäisimme vanhanaikaisia menetelmiä, niin tämä epäilemättä olisi sellainen rikos, joka ainiaaksi jää selvittämättä, mutta kun käytetään uusimpia menetelmiä, niin olen aivan varma siitä, että me pääsemme oikeille jäljille. Jokaisen rikoksen takana on aina syy, ja siitä on meidän hyvä keskustella, ennenkuin ryhdymme kuulustelemaan todistajia. Oliko vainajalla vihamiehiä?

— Onhan jokaisella nykyaikaan vihamiehiä, lausui isäntä. — Minä luulen, että Matilla oli niitä tavallista enemmän.

— Hänhän oli rikas, sanoi nimismies, — ja sellainen asia herättää aina kateutta.

— En minä luule hänen rikkautensa siinä olleen syynä, sanoi isäntä. — Matti tahtoi kaikessa olla aina ensimmäinen, ja sellainen herätti kiukkua. Eihän hän tullut oikein hyvin toimeen kenenkään muun kuin tuon serkkunsa kanssa.

— Hyvin usein tämänlaatuiset murhat johtuvat siitä, että kaksi miestä on ihastunut samaan naiseen ja syrjäänjäänyt tahtoo poistaa onnellisemman tieltään, sanoi nimismies. — Tiedättekö, onko joku ollut tyttäreenne ihastunut, vaikka Anna-neiti ei ole hänestä välittänyt?

— Annahan on vasta yhdeksäntoistavuotias, sanoi siihen isäntä. — Mistä sellainen hiljainen tyttö olisi saanut monia ihailijoita. Minä en ainakaan ole kuullut, että kukaan olisi tahtonut häntä lähennellä. Oletko sinä kuullut sellaista? kysyi hän vaimoltaan.

— Ei meidän talon nurkissa ole nuoria miehiä juossut, sanoi siihen emäntä vihaisesti. — Jos olisi ollut, niin kyllä minä pian olisin siitä lopun tehnyt.

— Jos pysymme näissä tunnekysymyksissä, sanoi nimismies, — niin jää se ajatus, että olisi ollut toinen nainen, jota vainaja olisi mielistellyt ja sitten hylännyt.

— Ei kai sitä sentään meidän maassamme nainen mene miestä ampumaan, sanoi isäntä.

— Onhan sitä sellaistakin nähty, lausui nimismies. — Tiedättekö sellaista naista, jonka vainaja olisi hylännyt?

— Ainahan nuorella miehellä on pieniä mielistelyjä, sanoi isäntä. — Mutta en minä ole kuullut mistään vakavammasta jutusta. Jos olisi ollut, niin kyllä akkaväki sellaisen olisi tiedoittanut pitkin pitäjää.

— Jos me saamme tietää, että vainajalla oli suhde johonkin naiseen, sanoi nimismies, — niin silloin pääsemme pian selville siitä, kuka mies nykyään on mieltynyt tuohon samaiseen naiseen ja siis nyt tahtoo kostaa vääryyden, joka on tehty hänen morsiamelleen. Sellaista näkee usein.

— Jos minä tähän saan sanoa jotakin, lausui Salo, — niin tämä vainaja oli humalassa hyvin riidanhaluinen. Ellei hän olisi ollut pitäjän rikkaimpia, olisi hän monta kertaa joutunut vastaamaan oikeudessa. Hän saattoi kimmastua aivan pienistä syistä. Pari kertaa minä sain mennä vaatimaan hänen vanhemmiltaan kipurahoja, kun hän oli toista pidellyt pahoin. Mutta en minä usko, että kukaan niistä, joiden kanssa hän on tapellut, olisi mennyt häntä sentään murhaamaan, ei ainakaan takaapäin ampumaan. Minun ajatukseni on sellainen, että tämän kaiken takana on sellainen syy, jota emme vielä tunne, ja että tämä on sellainen vyyhti, jonka selvittäminen tuottaa meille paljon päänvaivaa.

— Jota vaikeampi rikosjuttu on, sitä suuremman tyydytyksen tuottaa sen selvittäminen, sanoi nimismies Salolle. — Te tietysti tahtoisitte kaiken tulevan samantien kuntoon. Ei, hyvä komisarius, uudenaikainen rikostutkimus on tavallisesti tulos järjen käytöstä. Me voimme saada langan päästä kiinni aivan odottamatta, ja sitten kysytään harkintaa ja malttia. Ehkä kuulustelemalla todistajia saamme tietää jotakin tärkeää. Saan kai minä pitää kuulustelun täällä?

— Tietysti, vastasi isäntä.

— Kutsukaa siis, komisarius, tänne todistajat siinä järjestyksessä kuin he tulivat murhapaikalle, sanoi nimismies.

Salo meni ovesta ja palasi vähän ajan päästä Väinö Mattilan seurassa. Nuori mies oli aivan kalpea.

— Mitä te tiedätte tästä asiasta? kysyi nimismies.

Väinö seisoi levottomana paikallaan saamatta ensin sanaakaan suustaan.

— Kas niin, kas niin, sanoi nimismies, — rauhoittukaa! Me tahdomme tietää vain, mitä olette nähnyt.

— Minä, sopersi Väinö, — minä tulin veljeni Kallen kanssa Seuran talolla polkupyörällä. Kun tulimme tämän talon kohdalle, niin pyörän lyhty valaisi maassa makaavan miehen. Me luulimme ensin, että se oli humalainen, ja pysähdyimme. Mutta kun minä katsoin lähemmin, niin näin, että se oli Peltolan Matti. Sitten tuli siihen suutari Berg ja sen jälkeen tämän talon väki. Enkä minä muuta tiedä, kuin että sen jälkeen kuin siihen saimme luvan, olin kantamassa vainajaa vajaan.

— Kuulitteko laukausta? kysyi nimismies.

— Kyllä minä muistelen kuulleeni vähää ennen laukauksen, mutta en minä sille pannut mitään painoa, kun siellä Seuran talolla oli ollut maaliinammuntaa ja joku saattoi ampua pyssynsä tyhjäksi. Enkä minä voinut tarkalleen sanoa, mistäpäin laukaus kuului. Ei sitä voi aina tietää, ei varsinkaan näin kostealla ilmalla.

— Tuliko teitä vastaan tiellä ketään?

— Ei tullut.

— Huomasitteko, lähtikö Seuran talolta ketään ennen teitä?

— Minä viivyttelin maantiellä puhelemassa poikien kanssa vähän aikaa ennen lähtöämme, enkä minä muista silloin kenenkään lähteneen tännepäin. Ja eihän sieltä Seuran talolta kukaan vielä olisikaan mennyt, kun silloin vasta näytelmäkappale oli loppunut ja tanssi alkoi.

— Te ette siis tiellä nähnyt mitään liikettä?

— En nähnyt.

— Tiedättekö, oliko vainajalla vihamiehiä?

— Ainahan nuorella miehellä vihamiehiä on milloin mistäkin syystä.

— Tiedättekö ketään, joka varsinaisesti olisi häntä vihannut, sanokaamme esimerkiksi naisen tähden?

— En minä sellaista tiedä.

— Ei teillä ole ollut mitään vihaa häntä kohtaan?

— Ei ollut, sillä enhän minä ole koskaan joutunut hänen kanssaan mihinkään erikoisiin tekemisiin. Ja minä olen hiljainen ihminen, en minä tahdo riitaa rakentaa.

— Ette siis ole kuullut hänellä olleen mitään varsinaista riitaa kenenkään kanssa?

— Onhan niistä puhuttu, mutta en minä ole sellaisiin mitään painoa pannut.

— Saatte siis mennä, sanoi nimismies.

Väinö kumarsi ja poistui.

— Hän teki hyvin hiljaisen miehen vaikutuksen, sanoi nimismies isännälle.

— Hiljainen hän onkin, lausui isäntä. — Hän istuu tavallisesti kotonaan ja työn jälkeen lueskelee. Hän on jumalinenkin, mutta ei niin pahoin, jotta ei toisinaan kävisi juhlissakin.

— Kai hän ampua osaa?

— Onhan hän ollut sotaväessäkin jo, vastasi isäntä. — Mutta kun tahtoivat hänet saada suojeluskuntaan, niin hän vastusti sitä.

— Minun tietääkseni ei hän ole pyytänyt aseenkantolupaakaan, sanoi Salo.

— Ehkä lääkäri voi sanoa meille jotakin siitä, millaisella kuulalla on ammuttu. Voimme sitten tiedustella, onko kaikilla vielä aseensa tallella, sanoi nimismies. — Minä en pääse siitä ajatuksesta, että murhaaja on jättänyt aseensa jonnekin ja että sen vielä löydämme. Kutsukaahan seuraava todistaja sisään.

Vähän ajan päästä Salo toi Kalle Mattilan sisään.

— Kertokaa, mitä tiedätte tästä asiasta, sanoi nimismies.

Kalle kertoi samalla tapaa kuin veljensä.

— Tiedättekö te, oliko vainajalla vihamiehiä? kysyi nimismies.

— Oli kyllä.

— Vihasitteko te häntä?

Kalle epäröi hetkisen ja vastasi sitten:

— Peltolan Matti oli humalassa kovin pahasuinen. Olen kai minäkin sanonut hänelle yhtä ja toista. Mutta kyllä kysyttiinkin kärsivällisyyttä, jos jaksoi olla vaiti silloin, kun hän ryhtyi riitaa rakentamaan.

— Mistä teille kahdelle on syntynyt riita?

— Hän on humalapäissään aina puhunut pahaa naisista eikä ole säästänyt ketään.

— Onko hän puhunut pahaa tämän talon tyttärestä ja siis tulevasta vaimostaan?

— Eihän hän nyt toki sellaista ole tehnyt, sillä Annassa ei ole mitään moitittavaa, sellainen hiljainen ja kaino tyttö kun on. Mutta muista hän kyllä on puhunut vaikka mitä.

— Sanokaahan esimerkiksi yksi sellainen.

— Puhuihan hän tämän talon palvelijattaresta Kirstistäkin vaikka mitä.

— Millaista?

— En minä sitä nyt enää tarkalleen muista, mutta ei hän tytön maineesta jättänyt mitään jäljelle. Kun minä en omasta kohdastani tiennyt Kirstistä mitään pahaa, niin tiuskaisin kerran hänelle ja käskin olemaan vaiti.

— Onko teillä siis ollut suhteita tähän Kirstiin?

— Ei ole ollut. Minä olen jo katsonut itselleni toisen tytön.

— Eikä siinä välillä edes ole sattunut mitään?

— Minä en ole ajatellut muuta kuin sitä yhtä, ja se ei ole Kirsti.

— Onko vainaja lähennellyt tuota teidän tyttöänne?

— Ei ole päässyt lähelle, kun ei ole päästetty.

Nimismies mietti hetkisen ja sanoi sitten:

— Minulla ei nyt ole teiltä muuta kysyttävää. Saatte siis mennä.

— Saanko mennä jo kotiakin?

— Jääkää tänne vielä, jos sattuisi olemaan muuta kysyttävää.

Kalle kumarsi ja meni.

— Mitä isäntä tietää tästä nuoresta miehestä?

— Hän on aivan toisenlainen kuin veljensä, on iloinen ja huoleton, käy tanssiaisissa ja urheilee paljon, vastasi isäntä. — Kiivas hän kuuluu olevan, mutta en tiedä hänen koskaan käyneen toiseen käsiksi. Pohjaltaan hän on hyvin auttavainen, sillä hän pelasti viime talvena oman henkensä uhalla jäistä erään isännän.

— Niin, niin, nyt minä muistan sen tapauksen, sanoi nimismies.

— En minä usko, että hän olisi koskaan ampunut Mattia, ei edes vihapäissäänkään, sanoi isäntä. — Ja jos olisi suuttunut niin, että olisi ampunut, näin edestäpäin hän sen olisi tehnyt aivan varmasti. Minä olen tuota poikaa katsellut aivan pienestä pitäen, ja on hän aina tehnyt hyvin reilun vaikutuksen.

Nimismies nyökkäsi ja kääntyen Salon puoleen lausui:

— Kutsukaa seuraava todistaja sisään! Kuka se on?

— Suutari Berg, vastasi Salo.

— Kutsukaa siis hänet.

Vähän ajan päästä tuli suutari Berg Salon seurassa sisään ja kumarsi syvään nimismiehelle.

— Kertokaa, mitä tiedätte tästä asiasta, sanoi nimismies.

— Minä asun tuolla maantien toisella puolella, sanoi suutari, — ja olin juuri menossa levolle, kun kuulin laukauksen. Ensin minä en siihen pannut mitään painoa, mutta menin sitten vähän ajan päästä kuitenkin katsomaan ja näin Mattilan veljekset maantiellä.

— Mistä te näin pimeässä sen voitte nähdä? kysyi nimismies.