Part 4

— Naisen sydän on kuin temppeli, lausui vanha emäntä, — ei mies sinne saa astua, ennenkuin on jalkansa ulkopuolella ensin pessyt. Mutta monet naiset unohtavat sen ja päästävät miehen sinne peseytymättä. Ja siinä ei sitten auta enää mikään. Jumala on kyllä määrännyt meidät antamaan kaiken avun toisillemme, mutta Hän ei ole voinut tarkoittaa sitä, että me palvelisimme toisen huonoja ominaisuuksia. Vaikka mies aina naisen edessä vakuuttaa muuttavansa tapansa, niin ainahan on nähty, että mies sittenkin pitää niistä kiinni. Ellei mies voi itseään hyväksi muuttaa ennen häitä, ei hän sitä tee häiden jälkeenkään. En minä vaadi, että miehen pitäisi olla jonkinmoinen kaunis kukkanen, sillä ei sitä silloin mieheksi tuntisikaan, mutta ei hänen tarvitse olla täynnä kaikenlaisia huonoja ominaisuuksiakaan, ollakseen muka miehekäs. En minä ihmisiä tuomitse, sillä miksi sen tekisin, koska vikani on minullakin, mutta sen minä sanon, että meidän tulee käyttää selvää järkeämme elämän moninaisissa tapauksissa.

Emäntä ilahtui, kun huomasi Annan tämän jälkeen kokonaan unohtavan Matin ja puhuvan vain Antista.

— Antti on aivan syytön, sen minä uskon, sanoi Anna, — ja meidän on tehtävä kaikki voitavamme, jotta häntä ei tuomittaisi, vaikka hän ei itseään puolustaisikaan.

— Meillä on siihen vielä runsaasti aikaa, sanoi vanha emäntä, — sillä välikäräjiä ei ole vielä edes määrättykään. Ne eivät voi olla ennen kuin ehkä kahden viikon päästä. Sitäpaitsi ei juttu pääty ensimmäisillä käräjillä. Kyllähän minä vanhan laamannimme tunnen, ei hän tee mitään hätiköivää päätöstä. Hän lykkää jutun seuraaviin käräjiin. Jos Antti on syytön, niinkuin uskon, tekee tämän asian käsittely hänelle vain hyvää. Hänen sielunsa voi taipua Jumalan armoa kuulemaan. Ja kun hän on syytön, niin sitä suuremmalla kunnialla hän kerran pääsee vapaaksi.

— Ja hänenhän täytyy olla syytön.

— Sitä minäkin uskon. Mutta hän ei tahdo puolustaa itseään. Ja miksi hän ei sitä tahdo tehdä? Kas, siitä juuri meidän on päästävä selville. Kyllä minä tiedän, että muutamilla on suoranainen uhrautumisen vimma. Se ei monesti ole mitään muuta kuin ylpeyttä ja itserakkautta sekin. Meidän on monta kertaa uhrauduttava, sillä Jeesus Kristus on siitä meille antanut elävän esimerkin, mutta meidän on pidettävä silmällä, minkä asian puolesta sen teemme. Uhrautumisen kruunulla ei sovi meidän jokaista turhamaista tunnettamme kaunistaa. Mutta jo on tästä tarpeeksi puhuttu. Minun täytyy mennä maitokamariin tarkastamaan.

Emäntä vei Annan mukanaan maitokamariin. Juuri heidän siellä ollessaan ilmestyi Mattilan Kalle ovelle.

— Tässä minä nyt olisin komennuksen mukaan, sanoi Kalle.

— No, vihdoin sinä tulitkin, sanoi vanha emäntä. — Missä sinä näin kauan olet viipynyt? Etkö muista, että sinun on kummiäitiäsi toteltava?

Kalle naurahti ja vastasi:

— Kyllähän minä kaiken ikäni olen sen saanut kuulla. Mutta mihin minua täällä nyt sitten tarvitaan?

— Luuletko sinä, että Antti on syyllinen murhaan? kysyi emäntä hyvin vakavasti.

Kalle vastasi totisena:

— Minun on sellaista hyvin vaikea uskoa, sillä tunnen Antin hyvin. Ei se mies murhaa tekisi, kun hän on niin väkevä, että ensin olisi voinut koettaa selkäsaunaa. Olen aina ollut huomaavinani, että väkevä mies ei tee murhaa, vaan heikko siihen eksyy.

Emäntä kuivasi kätensä ja sanoi:

— Sinä, Anna, saat jäädä tänne, minä menen Kallen kanssa hänen kotiaan. Ole työssä mahdollisimman paljon, sillä se on nyt välttämätöntä sinulle. Kun olet väsynyt, niin mene levolle. Mutta mene vasta sitten, kun tunnet itsesi aivan uupuneeksi, muuten makaat nukkumatta ja ajattelet suotta asioita, joita et kuitenkaan voi ratkaista.

Anna jäi maitokamariin. Emäntä nouti päällystakin ylleen ja läksi Kallen seurassa astelemaan maantietä pitkin.

Vähän aikaa käveltyään emäntä seisahtui ja kysyi Kallelta:

— Et siis sinäkään usko Anttia syylliseksi?

— En usko.

— Kun häntä kuulusteltiin, sanoi emäntä, — niin hän ei laisinkaan vastustellut. Jos hän olisi syyllinen, niin hän olisi koettanut puolustaa itseään, olisi ainakin valehdellut. Mutta hän oli vaiti ja sillä tavalla myöntyi kaikkeen. Kun lyhty ja pistoli tuotiin, ei hän vähääkään säikähtynyt. Uskotko sinä, että hän olisi pannut pistolin ikkunalle, jos hän olisi ollut syyllinen?

— Jos hän olisi ollut syyllinen, niin hän olisi koettanut kätkeä aseen eikä olisi sitä suinkaan tallin ikkunanlaudalle pannut, sanoi Kalle. — Antti ei ole mikään tyhmä mies. Hän olisi kyllä osannut peittää jälkensä, jos olisi sitä halunnut. Minä olen tänään ajatellut, että hän ehkä tahallaan tahtoi meidän löytävän pistolin.

— Mutta miksi hän sen teki, sitä olen tänään tuuminut.

— Sitä minäkään en osaa selittää.

— Minulla on omat ajatukseni tästä kaikesta, sanoi vanha emäntä.

— Millaiset?

— Minä selitän ne sitten myöhemmin sinulle.

He läksivät jälleen astelemaan eteenpäin.

— Tunnetko sinä noita auton koneita? kysyi emäntä.

— Tunnen kyllä ja osaan ajaakin autoa.

— Kuulithan, että suutari väittää kuulleensa auton äänen heti murhan tapahduttua?

— Kun me pirtissä odottelimme, niin hän kiven kovaan väitti sitä ja oli vihainen, kun nimismies ei ottanut sitä uskoakseen, sanoi Kalle.

— Minä ihmettelin, miksi nimismies ei sitä uskonut, sanoi emäntä.

— Hän on niin itserakas ihminen, ettei hän usko mitään muuta kuin omia ajatuksiaan, vastasi Kalle. — Hän on tietysti innoissaan, kun on tullut tällainen suuri asia ja hän saa näyttää mitä on oppinut, kun on käynyt poliisikursseilla.

— Minä sanon suutarista, niinkuin sanassa sanotaan: Kuulevaisen korvan ja näkeväisen silmän, ne molemmat on Herra tehnyt.

— Uskotteko siis, että hän todellakin kuuli auton äänen?

— Ei se mies turhia puhu, sen olen aina nähnyt. Hän miettii ja punnitsee sanansa. Kirsti kertoi nähneensä miehen varjon hiipivän pitkin aitan seinäviertä. Suutari kuuli vähän sen jälkeen auton äänen. Nimismies laski, että sinä lyhyenä aikana, joka oli kulunut laukauksesta, ei murhaaja olisi ennättänyt mennä auton luo. Mutta auto ehkä onkin ollut ihan lähellä, eikä teidän riihen luona, niinkuin he uskoivat. Minä tahdon nyt tietää, eikö se ajopeli mene, vaikka kone ei kävisikään?

— Ei se minnekään ilman konetta mene, vastasi Kalle. — Se kone on juuri samaa kuin rattaiden edessä hevonen. Se on pantava liikkeelle ja monta kertaa saa sitä käyttää paikallaan, ennenkuin se jaksaa vetää.

— Mutta jos on alamäki?

— Mikä alamäki?

— Jos minä panen tuon raskaan remelin mäen päälle, niin totta kai se menee omalla painollaan mäkeä alas, vaikka kone ei olekaan puhisemassa, sanoi emäntä.

— Jos on alamäki, mutta kun ei ole siellä alamäkeä.

— Ei siihen paljoakaan tarvita, kun on vain vähänkin loivaa, jatkoi emäntä. — Kun minä puolukoita perkaan, niin otan laudan ja lasken puolat valumaan sitä pitkin, jotta rikat jäävät laudalle ja marjat kierivät alas. Kun marja on pyöreä, niin se vierii kauniisti, mutta roska on litteä ja jää laudalle. Millä se auto pysyy paikallaan eikä pääse itsestään kulkemaan?

— Siinä on jarru, joka painetaan jalalla kiinni, ja silloin kone ei mene minnekään. Kun jarrun päästää vapaaksi, niin alkaa kone taas kulkea.

Emäntä pudisti päätään ja sanoi:

— Minun ajatukseni haparoivat ja olen kuin metsään eksynyt, joka ei tietä tunne. Auta sinä nyt minua, sillä minä tahdon tästä asiasta päästä selville.

— Kyllä minä autan, kun vain ensin tiedän, mitä minun pitää selittää.

— Selittäminen on helppoa, kun toinen ensin osaa kysyä, sanoi emäntä. — Ja minä tyhmä vaimo en osaa sanojani oikealla tavalla asettaa. Jos sinä pidät autoa teidän riihen luona ja päästät jarrun vapaaksi, niin mitä tapahtuu?

— Ei tapahdu yhtään mitään. Kone on ihan paikallaan, kun siinä on tasainen maa.

— Kun panet koneen käymään, niin sitten se heti menee, eikö niin?

— Ei se mene heti, ei ainakaan näin kylmällä ilmalla. Koneen täytyy ensin käydä vähän aikaa, jotta se lämpenee, sillä se ei muuten vedä.

— Nimismies taisi sittenkin olla oikeassa, sanoi emäntä. — Onhan hänellä itsellään auto ja kai hän sen asian siis ymmärtää.

Kalle pysähtyi maantiellä ja katsoi pitkään vanhaan emäntään.

— No, mitä sinä nyt noin katsot minuun? kysyi vanha emäntä.

— Te olette sittenkin nyt aivan oikeilla jäljillä.

Vanha emäntä tarttui lujasti pojan käsivarteen ja kysyi:

— Mitä sinä tarkoitat?

Kalle selitti:

— Jos tuo auton Heikkilän lähelle ja pysäyttää sen aivan tallin taakse, missä maantie tekee mutkan, niin autoa ei näe laisinkaan aitan luota. Jos sitten päästää jarrun auki, niin täytyy auton mennä hiljaa eteenpäin, kun maa on sillä kohtaa kalteva, ei paljoa, mutta aina sen verran, että raskas auto menee eteenpäin.

— Ja mitä sitten tapahtuu?

— Kun auto menee sillä tavalla eteenpäin, niin samalla sen kone alkaa myös käydä, rattaat käyvät, vaikka ei kuulu mitään ääntä, sillä voimaa ei ole päällä. Samalla kone lämpenee, ja kun sitten voiman panee päälle, niin ei tarvitse laisinkaan odottaa.

— Olen minä ennen jaksanut nopeasti liikkua, sanoi emäntä, — mutta nyt ovat vanhuudesta jalkani jo kangistuneet. En minä ole tätä ennen vanhuutta soimannut, sillä onhan meillä kaikilla aikamme, mutta nyt minä tahtoisin pian päästä katsomaan, oletko sinä oikeassa. Totta kai me näemme tallin takana, onko tämä selityksesi mahdollinen.

He astelivat jälleen eteenpäin vanhan emännän koettaessa mahdollisimman paljon jouduttaa kulkuaan.

— Sokeita me ihmiset olemme, sanoi emäntä.

— Olen elänyt koko nuoruuteni ajan Heikkilässä. Olen usein kävellyt oman kotini ja sinun kotisi väliä, mutta nyt vasta huomaan, että maa on sillä kohtaa hiukan viettävä. Ja nyt minä muistan, että kerran iljanteella kaaduin siinä. Minä vanha, hupsu nainen, minä vanhuuden höperö akka, joka en tätä heti muistanut! Minähän olin silloin aivan kuin auto. Jarrut pääsivät irti ja minä menin tiellä kumoon.

— Näkikö sitä kukaan? kysyi Kalle nauraen.

— Pidä suusi kiinni, vekara! sanoi emäntä.

— Tiedätkö, minne minä silloin menin? Sinun ristiäisiisi minä menin ja minun oli siellä sitten hiukan vaikea istua.

He tulivat murhapaikan kohdalle. Sinne oli kokoontunut joukko ihmisiä, jotka keskustelivat. Emännän mennessä ohitse kaikki tervehtivät häntä. Emäntä vastasi tervehdykseen ja asteli tietä eteenpäin. Tultuaan tallin taakse sanoi emäntä:

— Joka paikkaan noiden uteliaiden ihmisten pitääkin kokoontua! Nyt ne siellä päättelevät asioista omalla tavallaan, ja kun sitten joutuvat oikeudessa todistamaan, niin eivät enää tiedä, mikä on totta mikä valetta.

Kalle viittasi maantien vieressä olevaan hiekkakasaan, joka oli tuotu siihen maantien korjaamista varten, ja sanoi hiljaa emännälle:

— Katsokaa, hiekkakasan reunassa on aivan selvät auton pyörän jäljet. Auto on pysähtynyt tähän. Tuossa on vielä kivikin, jota varmuuden vuoksi on pidetty pyörän edessä, jotta auto ei pääse liukumaan.

— Kyllä minä näen, sanoi emäntä. — Mutta ehkä auto siinä on mennyt ainoastaan ohitse, sillä onhan tällä maantiellä liikettä.

— Katsokaa tarkemmin, sanoi Kalle. — Tuossa ei pyörän jälki menekään eteenpäin. Siis on auto seisonut tässä. Maantiellä näkyy vielä jälkiä siitä, että auto ensin on käännetty tässä.

— Joko ensin tai vasta sitten kun on lähdetty, sanoi emäntä.

— Se on käännetty heti tänne tulon jälkeen, sanoi Kalle. — Tuo kivi on ollut etupyörän edessä eikä takapyörän takana, joka olisi tehty, jos autoa ensin ei olisi käännetty.

— Suutari on siis sittenkin oikeassa, sanoi emäntä. — Tästä on lähdetty autolla. Nyt minä ymmärrän kaiken. Vaikka hiipiikin, niin ennättää varsin hyvin autoon, kun se on ihan nurkan takana. Ja vasta vähän matkan päässä voi sitten panna koneen käyntiin. Murhaaja on varmasti paennut autolla. Mutta kuka hän on, sitä me emme tiedä. Tietääkö Antti siitä? Jos hän tietää, niin hän ei ilmoita sitä, siitä olen varma, koska hän kerran on päättänyt ottaa syyn niskoilleen. Kuka se on, jota tuo nuori mies tahtoo suojata tällä tavalla oman kunniansa menettämisenkin uhalla? Jos me voisimme edes tietää, kenen auto se on ollut.

— Se voidaan mahdollisesti saada selville, sanoi Kalle. — Minä näin kerran, miten Salo otti maantieltä talteen auton jäljet. Eräs pirtua kuljettava auto pääsi hänen käsistään maantiellä karkuun. Oli pimeä, eikä hän ennättänyt nähdä auton numeroa. Hän otti silloin kipsiin auton renkaan jäljen.

— Mitä hän sillä teki? Ovathan kaikki auton renkaat samanlaisia.

— Eivät olekaan. Renkaita on monenlaisia. Sitäpaitsi tulee niihin eroavaisuuksia kulumisen kautta. Samalla tavalla kuin tulee ihmisen jalkineisiin käytön kautta. Jos katsotte lähemmin, niin näette, että takimmaisen oikeanpuolisen pyörän jälki on yhdessä kohdassa viallinen. Auton rengas on sillä kohtaa ollut hiukan rikki. Minä voin tästä ottaa mallin ja sitten voimme etsiä, missä autossa on tämä sama vika.

Emäntä seisoi nuoren miehen edessä ja katsoi häneen harmailla uskollisilla silmillään. Hänen suupielensä värisivät sanoessaan:

— Poika, poika, älä jätä nyt minua vanhaa, yksinkertaista vaimoa pulaan. Minä en vielä tiedä, mistä tie kulkee totuuteen, mutta minä tahdon Herrani ja Mestarini käskyn mukaan koettaa taistella totuuden puolesta. Minä en kaikkea ymmärrä, mutta minä tiedän, että Herra on meissä heikoissa monta kertaa väkevä, ja minä uskon, että hän tahtoo auttaa minua nyt, niinkuin niin monta kertaa ennenkin. Tue sinä minua, koska tunnen itseni heikoksi ja avuttomaksi.

Kalle tunsi aivan kuin palan nousevan kurkkuunsa. Hän koetti nielaista sen ja sai sanotuksi:

— Minä menen Salolta hakemaan kipsiä ja otan kaikessa hiljaisuudessa tuosta yhdestä kohtaa mallin.

— Älä sano hänelle vielä mitään tästä.

— En sano. Salo on vähäpuheinen eikä hän turhia kyselekään.

— Lähde juoksemaan poliisin luo. Minä menen hiljalleen sinun kotiasi. Ehkä he siellä ovat kuulleet auton ajavan ohitse ja voivat antaa joitakin tietoja. Parasta on, että me kaksi emme yhdessä tiedustele muilta mitään. Mutta kun olet tullut valmiiksi tutkimuksissasi, niin tule luokseni.

Emännän huulille tuli hymy, kun hän lisäsi:

— Nainenhan minäkin olen ja olen utelias tietämään.

— Meistä taitaa tulla yhdessä oikein hyviä rikostutkijoita, kun panemme päämme yhteen, sanoi Kalle.

— Mene tiehesi, koiranleuka, sanoi vanha emäntä, — äläkä siinä enää leukojasi leksottele!

Kalle läksi juoksemaan maantietä pitkin ja emäntä asteli Kallen kotitaloa Mattilaa kohden.

Emäntä pani kätensä ristiin ja sanoi puoliääneen:

— Herra minun Jumalani, jos sinä olet määrännyt, että minä tässä asiassa palvelen sinun oikeuttasi maan päällä, niin opeta minua, jotta ajatukseni oikealla tavalla kulkisivat, enkä syytöntä syyttäisi vaan rikollisen löytäisin.

Perille tultuaan ei emännän tarvinnut johdattaa keskustelua murhajuttuun, sillä tahtoihan Mattilan väki saada tietää siitä mahdollisimman paljon. Ja kyllä heillä olikin kyseltävää, koska jo ennakolta tiesivät, että vanha emäntä oli ollut läsnä kuulustelua pidettäessä.

Mattilan emäntä Helena oli hyvin puhelias, ja hänen täytyi saada selittää kaikki omalla tavallaan.

— Kun minä kuulin Väinöltä, joka oli ihan sekaisin kotia tullessaan, mitä oli tapahtunut, niin minä ihan heti ymmärsin, miten kaikki oli tapahtunut, sanoi hän. — Me olimme jo levolla, kun pojat tulivat, mutta minä nousin ylös ja mietin asiaa suurimman osan yötä. Vaikka se Kirsti sanoo mitä tahansa, niin hän se on ampunut Matin.

— Sitä minä en ollut laisinkaan ajatellut, sanoi vanha emäntä.

— Kyllä se niin on, että Kirsti on syyllinen, selitti Helena. — Kirsti oli ottanut pistolin pöytälaatikosta, se on ihan varmaa. Totta kai palkollinen tietää, missä talon tavarat ovat?

— Mutta pistolihan oli Antin huostassa, sanoi vanha emäntä.

— Se on ihan toinen asia, selitti Helena. — Kyllä huomaatte, miten se kuuluu tähän, kun selitän. Kirsti vaati noita rahoja, joita Peltolan Matti ei ollutkaan tuonut tai ei tahtonut antaa. Ja silloin Kirsti, joka on kiivas ihminen, suuttui ja ampui Matin. Luultavinta on, että Matti ei tahtonut antaa rahoja. Jotta juttu tulisi epäselväksi, inttää hän nyt, että rahat on varastettu. Tietysti hän on sopinut asiasta Antin kanssa. Antti on köyhä poika ja saadakseen kolmekymmentä tuhatta markkaa hän on valmis menemään naimisiin Kirstin kanssa, vaikka tämän maineessa onkin pieniä neulanreikiä. Onhan sellaista monta kertaa maailmassa nähty. Raha se on, joka tässä maailmassa määrää. He ottivat yhdessä rahat ja piilottivat ne sitten.

— Mutta pistolihan oli tallissa, sanoi vanha emäntä.

— Kyllä minä senkin selitän, sanoi Helena. — Antti koetti peittää kaikkea, kun oli onnettomuus sattunut tapahtumaan. Minä olen varma siitä, että he eivät alkujaan aikoneet Mattia murhatakaan. Nyt Kirsti ei tahdo Anttia laisinkaan sekoittaa tähän ja väittää, että Antti tuli tallista lyhty kädessään vasta sen jälkeen, kun ampuminen jo oli tapahtunut. Ei niihin Kirstin sanoihin tässä asiassa voi ollenkaan luottaa. Nainen, joka on valmis ottamaan sellaisen summan rahaa vastaan pitääkseen suunsa kiinni, voi myös puhua mitä tahansa, pelastaakseen itselleen nuo rahat.

— Mutta Antti ottaa syyn niskoilleen, sanoi vanha emäntä.

— Tietysti ottaa, sanoi Helena. — Mitä muuta hän voisikaan tehdä? Mitä hyötyä siitä olisi, vaikka hän Kirstiä syyttäisikin, kun he ovat molemmat olleet yhdessä syyllisiä. Tällä tavalla joutuu vain toinen linnaan.

— Mutta eihän nainen osaa niin varmasti ampua, sanoi vanha emäntä.

— Onhan ampumisen voinut toimittaa Anttikin, sanoi Helena. — Ja se näyttää melkein mahdollisemmalta. Hän on unohtanut pistolin käteensä ja vienyt sen sitten mukanaan talliin. Ihminen unohtaa niin monta kertaa käteensä yhtä ja toista. Kerran minä olin puukolla leikkaamassa oksia omenapuista. Ja kuinka minä sitten hain sitä puukkoa, vaikka se oli kädessäni. Pistolissa oli verta, Kalle sen sanoi, koska hän aseen löysikin. Ja lyhdyssä oli verta. Tietysti on Antti kopeloinut vainajan taskuja ja vienyt rahat ja siinä sitten saanut verta käsiinsä, mutta pimeässä ei ole sitä itsekään huomannut. Rahat he ovat yhdessä piilottaneet jonnekin, siitä minä olen aivan varma.

Vanha emäntä katsoi käsiinsä, jotka olivat ristissä ja sanoi:

— Minä olen näin vähän ajatellut tätä asiaa. Jos olenkin hiukan tuumaillut, niin en ole mitään varmaa ajatusta tohtinut muodostaa.

Helena nyökkäsi ja lausui:

— Ymmärtäähän sen, kun ei ole tottunut tällaisia asioita ajattelemaan. Mutta kun se meidän Kalle aina puhuu rikosasioista ja niiden tutkimisesta, niin ainahan siinä tällainen ihminen kuin minä jotakin oppii. Ja mistä se Kalle sellaisen ymmärryksen olisikaan saanut, ellei juuri minulta. Väinö on aivan toisenlainen. Hän on sellainen hiljainen ja arka ihminen. Hän tulee enemmän isäänsä.

— Oli se merkillistä, sanoi vanha emäntä, — että siihen aikaan ei sattunut edes autoa ajamaan ohitse. Niitähän kulkee maantiellä tavan takaa.

Helena emäntä innostui yhä enemmän ja sanoi:

— Minä kuulin sen suutarin väittäneen, että hän kuuli auton kohinaa. Oli se ikävä asia, että me olimme olleet juuri saunassa ja kun minä olen aina sen jälkeen väsynyt, niin nukuin raskaasti. Muussa tapauksessa minä olisin kai kuullut, jos auto olisi ajanut tästä meidän talomme ohitse siihen aikaan. Minä nukuin niin syvästi, etten kuullut edes laukaustakaan. Vasta kun Väinö tuli ihan vapisten huoneeseen ja herätti minut, sain kuulla kaiken.

Helena emäntä huomasi, että hänen velvollisuuksiinsa kuului sääliä vanhaa emäntää, joka oli tällaisen surullisen tapauksen kautta menettänyt tyttärensä vävyn, joka vielä sattui olemaan niin varakas. Olihan suuri vahinko, että Peltolan suuret rikkaudet eivät tulleet hänen sukuunsa. Lopulta vanha emäntä pääsi vapaaksi Helenasta ja läksi verkalleen astumaan Heikkilää kohden. Sisimmässään hän oli kovin suuttunut Helenaan.

— Meillä ei ole oikeutta tehdä tuolla tavalla johtopäätöksiä, mutisi hän itsekseen. — Kirsti on kunniaton ihminen, mutta eihän hänen silti tarvitse olla syypää murhaan. Ja aivan säädytöntä on vetää Antti samaan juttuun, mies, joka tähän asti oli ollut kaikessa aivan kunnollinen. Paha kieli on ihmisen vitsaus.

Heikkilään tullessaan hän selitti tyttärelleen, että Anna oli ottanut asian jotenkin rauhallisesti nukuttuaan yönsä. Kun tietysti omassa kodissa kaikki murheelliset ajatukset johtuivat yhä uudelleen hänen mieleensä, lupasi vanha emäntä pitää Annan vielä muutaman päivän luonaan.

Heikkilän emäntä saattoi äitiään pihalle, ja siinä he vielä keskustelivat edellisen illan tapahtumista..

— Nimismiehenkö auton jälkiä nämä tässä pihalla ovat? kysyi vanha emäntä osoittaen kuistin edessä olevia uurteita.

— Hänen autonsahan siinä oli illalla, vastasi Heikkilän emäntä. — Tämä piha on näin kostealla ilmalla aivan onneton. Varsinkin autoille, jotka ovat raskaita, on tällainen pehmeä maa paha. Nytkin ovat pyörien jäljet painuneet noin syvälle. Minä en tiedä, mitä tälle pihalle pitäisi tehdä, jotta sen saisi kovemmaksi. Kun nimismies täällä käy, niin ei hän tuokaan juuri tämän pihan huonouden vuoksi autoaan tänne. Mutta eilen toi. Täytyyhän sellaista komeaa ja kallista autoa sääliä hiukan. Se kuuluukin maksaneen kahdeksankymmentä tuhatta. Nimismies kertoi, että hän saa muuttaa monta kertaa renkaita, kun pahankuriset pojat panevat nauloja maantielle ja ne puhkaisevat renkaat.

— Missä nimismies tavallisesti autoaan seisottaa täällä käydessään? kysyi vanha emäntä.

— Tuollahan maantien vieressä hän sitä pitää, vastasi Heikkilän emäntä,

— Milloinkahan käräjät pidetään? kysyi vanha emäntä.

— Nimismies soitti juuri tänään ja sanoi sopineensa laamannin kanssa siitä, että käräjät ovat jo ensi lauantaina. Sattuu olemaan sellainen sopiva väliaika juuri nyt.

— Mutta tulevatko tutkimukset siihen asti valmiiksi?

— Kun on niin etevä tutkija kuin tämä meidän nimismies on, niin totta kai siitä selvä tulee. Näkihän jo eilen, miten hän selvitti kaikki. Veti asiat solmuun tuota pikaa. Ei se sellainen olisi ollut mahdollista entisen nimismiehen aikana. Ikävä tässä asiassa on, että Antti meni meiltä sillä tavalla, sillä hyvä työmieshän hän on, vaikka onkin tahtonut toisinaan hiukan omavaltaisesti määräillä. Kai me jostakin saamme yhtä hyvän hänen sijaansa.

Vanha emäntä ei tähän tahtonut sanoa mitään, vaan kysyi aivan toista asiaa:

— Missähän se Matin hattu on?

— Mikä hattu?

— Kai hänellä hattu oli tänne tullessaan. Minä en kuullut, että se olisi löytynyt.

— Hattu sinne tai hattu tänne, mitä se siitä.

Heikkilän emäntä läksi äitiään saattamaan ja jonkin matkaa kuljettuaan kysyi hiukan arkaillen:

— Ette kai suutu, jos minä puhun eräästä asiasta? Minä olen tullut tässä tuumineeksi kaikenlaista. Onhan siitä hiukan sopimatonta puhua, mutta elossa elävän mieli. Se nimismies puhuu aina meidän Annasta niin kauniisti. Jos hän nyt tahtoisi mennä Annan kanssa naimisiin, niin ei kai teillä olisi mitään sitä vastaan? Olisihan Annallekin hyvä asia, jos hän saisi uutta ajateltavaa.

— Antaa tytön ensin rauhoittua ja antaa tämän asian ensin selvitä, niin katsotaan sitten, sanoi vanha emäntä.

— Minä olen ajatellut tätä sen vuoksi, että nimismies on lahjakas ja tarmokas mies ja kruununvoutikin kuuluu häntä kiittäneen. Sellaisella miehellä on aina tulevaisuus. Ja kun tämä meidän kruununvouti ottaa eron muutaman vuoden päästä, niin eihän ole mahdotonta, että nimismies saisi sen paikan. Onhan hän siihen vielä nuori, mutta jos tekin puhuisitte siitä laamannille, jolla on suuri vaikutusvalta maaherraan ja muihin sellaisiin, jotka siitä asiasta päättävät, niin saisihan hän paikan varmasti. Jos Anna olisi nimismiehen rouvana, niin ei kukaan sitten sanoisi mitään siitä, että hän on murhatun miehen morsian.

Vanha emäntä ei sanonut mitään.

Heikkilän emäntä jatkoi:

— Te, äiti, olette ollut minulle vihainen siitä, että me annoimme Annan Peltolan Matille. Miehenihän sitä oikeastaan tahtoi, en minä, kun Anna on vielä niin nuori. Matin kanssa olisi mieheni sitten voinut hommailla kauppoja ja muuta sellaista. Jos te koettaisitte ajatella, miltä meistä tuntuu se, että talon hallitus ei olekaan meillä, vaan olemme ihan kuin muonamiehinä täällä. Ihan sille kaikki nauravat. Ettekö te nyt jo voisi luovuttaa taloa meille? Onhan teillä omaisuutta ilman tätä taloa vaikka kuinka paljon tahansa. Pankissa on teillä runsaasti rahaa ja omassa talossanne on hyvä metsä, ja puista maksetaan niin runsaasti. Voisitte myydä metsäänne ja lisätä varallisuuttanne.

— Minä olen tästä asiasta jo ennen sanonut mielipiteeni, sanoi vanha emäntä, — enkä minä muuta sitä. Saatte odottaa!

Molemmat naiset, äiti ja tytär, astuivat rinnatusten sanaakaan sanomatta.

— Kun te, äiti, kuulitte eilen kuulustelun, niin tietysti tekin uskotte, että Antti on syyllinen?

— Minulle on sana opettanut, että ei ole hyvä pitää joukon puolta tuomiossa.

Ja vanha emäntä nyökkäsi tyttärelleen jäähyväisiksi lähtien maantien viertä astelemaan kotiaan kohden.

Tultuaan kotiaan hän istui raamatun ääreen. Hän ei Annalle enää puhunut mitään edellisen päivän tapahtumista, mutta hyvin sydämellinen hän oli nuorelle tytölle.

Kun he illalla erkanivat mennäkseen kumpikin omaan huoneeseensa nukkumaan, heittäytyi Anna äidinäitinsä syliin ja sanoi:

— Minnehän minä joutuisin, ellei teitä olisi! Te olette ollut minua kohtaan tänään niin kovin hyvä.

Vanha emäntä taputti häntä ja sanoi:

— Kun tulemme vanhoiksi, niin tulemme pehmeiksi. Meidän on muistettava olla ystävällisiä niin kauan kuin meillä vielä on elonaikaa. Nuorina me uskomme olevamme kovin tärkeitä tässä maailmassa. Vanhoina huomaamme, että ystävällisyys on ainoa, mitä voimme toisillemme antaa, ja ainoa todellinen onni, minkä voimme saada. Ja paljoa tärkeämpää on osoittaa hyvyyttä kuin saada sitä.

Vanha emäntä erkani Annasta, meni huoneeseensa, rukoili hartaasti ja vaipui kohta sikeään uneen.

KOLMAS LUKU.

Maanantaiaamuna oli vanha palvelijatar Miina ihmeissään, kun vanha emäntä käski tuoda rukin ylisiltä. Miina oli aina tottunut kaikessa arvostelematta noudattamaan emäntänsä määräyksiä. Mutta nyt hän ei malttanut olla sanomatta mielipidettään laskiessaan rukin emännän eteen:

— Näyttää siltä, kuin täällä aloitettaisiin nuoren tytön elämä uudestaan.

Vanha emäntä tarttui uskollisen palvelijattarensa esiliinaan ja pidätti hänet luonaan sanoen:

— Kun sinua ajatukset ahdistavat, niin mitä silloin teet?

— Jumalan sana on minulle aina riittänyt. Siitä saa aina kirvoituksen.

— Mutta riittääkö se aina, kun sinun on jokin asia loppuun asti pohdittava?

— Eihän minulla koskaan ole ollut sellaisia asioita, joita emäntä ei olisi ratkaissut, kun en itse ole osannut. Ja mistä noita vaikeita asioita olisikaan tullut, kun en ole koskaan miehistä välittänyt. Niistähän se päihin päänvaiva näyttää tulevan. Ja mitä minä sitä miestä olisin ristikseni ottanut, kun minun on täällä ollut hyvä olla.