Part 3

— Hän sanoi, ettei minun pitäisi pyytää markkaakaan, vaan ponnistaa omin voimin maailmassa eteenpäin. Hän sanoi, että sillä tavoin saaduilla rahoilla ei ole mitään siunausta, koska ihminen ei saa millään tavalla myydä itseään. Mutta minä sanoin, että eihän köyhällä ole mitään muuta keinoa.

— Saatte nyt poistua, mutta pysytelkää vielä täällä, jos haluan saada lisää tietoja, sanoi nimismies Kirstille.

Kirsti poistui. Nimismies kääntyi isännän puoleen sanoen:

— Minä ymmärrän, miten tuskallista tämä on teille, ja minä koetan parhaani mukaan järjestää niin, että näitä asioita ei käsitellä laisinkaan käräjillä. Eihän rikos siitä tule ilmi, että kunnon ihmisiä vedetään lokaan. Vaikka teillä ei olekaan suoranaista osuutta tähän asiaan, näin nimenne sekoittaminen siihen tuottaa ikävyyksiä teille ja tyttärellenne, jota kohtaan minä tunnen mitä suurinta kunnioitusta.

— Jos vain jollakin tavalla voidaan niin järjestää, että tyttäreni nimeä ei sekoiteta tähän asiaan, niin olen siitä hyvin kiitollinen, sanoi isäntä. — Kun tällainen murhajuttu tulee sanomalehtiin, niin se pilaa tyttäreni nimen aivan tyyten, ja hän saa olla kiitollinen, jos sen jälkeen saa enää miestä ollenkaan.

— Mitä vanha emäntä tähän sanoo? lausui nimismies kääntyen häneen päin.

— Minä sanon, että oikeus on oikeus, eikä meidän pidä väistää mitään, mikä voi auttaa oikeuden ilmitulemista, sanoi vanha emäntä. — Maailmassa on aina vielä kunnon miehiäkin, ja kun sellainen Annan tielle osuu, niin ei hän siitä välitä, mitä maailma sanoo, kun hän vain itse tietää, että Annalla ei ole mitään osuutta tähän rikokseen. Ihmisellä ei ole oikeutta ottaa toisen henkeä, ja me emme saa väistää, kun murhaajaa etsitään, eikä oman pienen kunniamme tähden panna esteitä asian valaisemiselle.

Nimismies kumarsi kohteliaasti vanhalle emännälle ja sanoi:

— Tämä on kyllä oikein. Mutta minä olen elänyt maailmassa juuri sillä puolella, missä ihmisten pahuus tulee eniten esiin, ja minä tiedän kaiken ilkeyden vallan. Meidän ei pidä syyttä suotta antaa ihmisille tilaisuutta maineemme likaamiseen. Mutta palatkaamme tähän rikosjuttuun. Se alkaa pääpiirteissään minulle selvitä. Kysymyksessä on kaikesta päättäen ryöstömurha. On olemassa henkilö, joka on tietänyt Peltolalla olevan rahoja ja joka on käyttänyt tilaisuutta hyväkseen. Tuon palvelijattaren puheet tekivät hyvin todenperäisen vaikutuksen. Asia sellaisenaan on hyvin tavallinen. Toiseksi olen tottunut kuulustelemaan ihmisiä ja näen heti, milloin he puhuvat totta, milloin koettavat jotakin peittää. En epäile vähääkään sitä, että Matti Peltolalla ja tytöllä on ollut suhde. Ymmärrän myös, että Peltola oli valmis maksamaan suuretkin summat, jotta tyttö pitäisi suunsa kiinni.

— Mutta mistä Matti on voinut saada sellaisen rahamäärän? sanoi isäntä. — Hän oli kyllä rikas, mutta ei näin maalla sellaista summaa kuin kolmekymmentä tuhatta saa aivan helpolla irti. Hän oli rikas sillä tavalla, että isänsä oli rikas, mutta ukko piti vielä kaikki asiat huostassaan eikä suinkaan olisi antanut pojalleen tuota summaa tytön suun tukkimiseksi. Kyllä minä sen ukon siksi hyvin tunnen.

— Tiedustelemalla voimme tämän asian kyllä selvittää, sanoi nimismies.

— Ei siihen mitään tiedusteluja tarvita, sanoi vanha emäntä. — Matti sai rahat minulta.

Kaikki katsoivat kummastuneena vanhaan emäntään.

— Niin juuri, hän sai rahat minulta, jatkoi vanha emäntä. — Ei lainaksi, vaan minä tein rehellisen kaupan hänen kanssaan. Asian kulku on tällainen. Viikko sittenhän tuli luokseni puhumaan asiasta. Mihin hän rahat tarvitsi, ei hän sanonut, enkä minä sellaista häneltä kysynytkään. Hän tahtoi ensin saada rahat lainaksi, mutta minä en suostunut siihen. Sitten hän tuli toisen kerran ja tarjosi Kansallispankin osakkeita vakuudeksi. En minä siihenkään suostunut. Mutta sitten hän halusi myydä ne minulle. Minä en umpimähkään suostunut, vaan tahdoin ensin nähdä osakkeet. Hän toi ne nähtävikseni. Kun ne olivat kirjoitetut hänen nimiinsä, niin ne olivat myös siis hänen omaisuuttaan.

— Ja te siis ostitte ne häneltä? kysyi nimismies.

— Ostin.

— Käteiselläkö?

— Käteisellä. Toissa päivänä minä kävin kirkonkylässä säästöpankissa. Otin koko summan tuhannen markan seteleinä. Kirkonmäellä minä sopimuksen mukaan tapasin hänet. Minä annoin hänelle rahat, ja hän antoi minulle osakkeet. Minä siis tiedän, että toissa päivänä hänellä oli kolmekymmentä tuhatta markkaa tuhannen markan seteleinä. Olivatko ne hänellä tänä iltana mukanaan, kun hän tuli tänne ja menetti henkensä, sitä minä en tiedä.

— Asia alkaa tulla yhä selvemmäksi, sanoi nimismies itsetietoisesti. — Olen aina sanonut, että tutkimuksissa on oltava maltillisia ja koottava ensin kaikki pikkuseikat. Eihän koskaan voi tietää, mitä ne ilmaisevat. Nyt meillä ei ole enää mitään muuta jäljellä kuin vetää verkkoa ahtaammalle. Pyydän anteeksi, että tässä nyt ryhdyn päätelmiäni selittämään, mutta ääneen ajattelemalla selviää kaikki helpommin. Vainajan täytyi kaikin tavoin salata se, että hän tuli juuri morsiamensa kotitaloon tapaamaan palvelijatarta. Tietääkseni ei Mattilassa ole autoa.

— Ei heillä ole, sanoi isäntä. — Kun Matti kävi täällä, niin hän tuli joko hevosella tai vuokrasi kirkolta auton.

— Hevosta ei ole nähty, sanoi nimismies. — Autoa hän tuskin olisi vuokrannut tähän tarkoitukseen, koska hänen piti salata käyntinsä. Lähinnä on se ajatus, että hän on tullut kävellen. Matka on kyllä pitkä, mutta onhan nyt jotenkin kaunis ilma. Se mahdollisuus on vielä, että hän olisi vuokrannut auton ja itse ajanut sitä.

— Matti ei osannut ajaa autoa, sanoi isäntä.

— Siinäpä se, sanoi nimismies. — Ja jos hän olisi tullut autolla, niin olisihan se jäänyt tänne. Jos toinen olisi ajanut sitä, niin ajaja olisi odottanut häntä. Mutta kun Matin täytyi salata matkansa, niin, niinkuin äsken sanoin, hän on epäilemättä tullut jalkaisin. Me voimme kokonaan asiaankuulumattomana syrjäyttää suutari Bergin ajatuksen autosta, joka olisi ollut tämän asian yhteydessä. Minä en tietysti varmuudella voi mitään sanoa vielä, mutta erääseen henkilöön epäilykset kohdistuvat.

— Nimismies tarkoittaa Anttia tietysti, sanoi isäntä.

— Niin, juuri häntä, lausui nimismies. — Mutta tämä on ainoastaan tähän asti otaksuma. Täysiä todistuksia meillä ei ole vielä, mutta epäilykset ovat hyvin sitovia. Hän tiesi, että rahat tuodaan tänään. Hän vihasi Peltolaa, koska hän ei olisi suonut tämän tulevan taloon vävyksi. Hän oli tapellut vainajan kanssa ja silloin ehkä uhkaillunkin. Me emme tiedä mitään varmasti, mutta ehkä hän on ollut ihastunut Anna-neitiin. Sellaista on usein nähty, että renki mieltyy talon tyttäreen. Minä en sitä laisinkaan pitäisi mahdottomana, kun tunnen Anna-neidin suloisuuden. Tuosta nuoresta miehestä on täällä annettu ihmisenä hyvin edullinen kuva, mutta kun ihminen on intohimon vallassa, niin parhainkin voi tehdä rikoksen. Intohimon ja rikoksen raja on aina ollut hyvin heikko. Rikosta tutkittaessa otetaan ensin varteen mahdollisimman suuri määrä yksityiskohtia ja sitten näiden avulla muodostetaan kokonaiskuva. Syyllisen ei anneta kertoa asiaa kokonaisuudessaan, sillä hän tietysti koettaa johdattaa tutkijaa harhaan. Mutta jos me kyselemme näennäisesti aivan vähäpätöisiä seikkoja, niin hän puhuu niissä totta, koska hän ei tiedä, mikä on tutkijan laatima kokonaiskuva. Olen sanonut tämän teille sen vuoksi, ettette hämmästyisi, miksi kohta teen näennäisesti aivan vähäpätöisiä kysymyksiä.

— Syyllinen ei voi olla kukaan muu kuin Antti, sanoi isäntä.

— Minä en niin jyrkästi vielä väitä sitä, sanoi nimismies hymyillen. — Mutta meillä on ainakin syytä otaksua sitä. Palvelijatar näkee jonkun hiipivän aitan seinää myöten. Se on juuri siis tallia kohden. Palvelijatar näki hänet sitten tallin ovella lyhty kädessään. Hän uskoo miehen tulleen silloin tallista. Mutta yhtä hyvin on mies voinut sytyttää lyhdyn juuri siinä. Sillä aikaa, kun renki on täällä kuulusteltavana, teette te, komisarius, tarkastuksen tallissa. Te otatte lyhdyn talteen ja samalla katsotte, onko siellä mitään sellaista, joka voisi tuottaa lisävalaistusta rikokseen.

Salo meni noutamaan Anttia. Huoneessa oli aivan hiljaista, kun kaikkien katseet olivat suunnattuina oveen.

Antti Kallio astui sisään. Hän oli vaaleatukkainen, solakka nuori mies. Rauhallisena hän astui nimismiehen eteen ja odotti kysymyksiä.

— Milloin te tulitte murhapaikalle? kysyi nimismies.

— En minä voi aikaa tarkkaan sanoa, lausui Antti. — Kun tulin sinne, oli siellä jo muita.

— Ketkä?

— Mattilan veljekset, suutari ja vähän sen jälkeen tulivat isäntä, emäntä ja Kirsti.

— Ette siis sitä ennen tullut murhapaikalle?

Antti oli vaiti. Nimismies katsoi häneen terävästi ja kysyi:

— Missä olitte murhan tapahtuessa?

— Minä olin tallissa.

— Ja kuulitte sinne laukauksen?

— Kuulin.

— Ettekä siis heti tullut katsomaan, mitä oli tapahtunut?

Antti oli jälleen vaiti.

Huoneessa oli aivan hiljaista. Kaikkien katseet olivat suunnattuina Anttiin, joka seisoi paikallaan kalmankalpeana.

— Talon palvelijatar on nähnyt teidän tulevan lyhty kädessä tallin ovesta, kysyi nimismies. — Onko se totta?

Antti nyökkäsi.

— Minne olitte silloin menossa?

Antti oli vaiti.

— Missä lyhty nyt on?

— Se on tallissa, vastasi Antti hiljaa.

— Tiedättekö, mistä teitä epäillään?

— Arvaan, että minua epäillään Peltolan Matin murhaajaksi.

— Ja mitä teillä on siihen sanottavaa?

Antti oli vaiti.

— Tunnustatteko tehneenne teon?

Antti oli jälleen vaiti.

Salo tuli sisään. Hänen kädessään oli lyhty. Hän asetti sen pöydälle.

— Tässä on tallista löydetty lyhty, sanoi hän. — Se on verinen. Kädensijassa näkyy selvästi hyytynyttä verta.

— Voitteko selvittää, mistä lyhtyyn on tullut verta? kysyi nimismies Antilta.

Antti oli vaiti.

— Minä otin mukaani Mattilan Kallen, selitti Salo. — Hän löysi pistolin. Sitä ei oltu edes kätketty, vaan se oli tallin ikkunalaudalla.

Salo laski aseen, jota hän piteli piipusta kiinni, pöydälle.

— Onko tämä ollut teillä? kysyi nimismies.

— On, vastasi Antti.

— Tiedättekö, kenen se on?

— Se on Erkki Heikkilän.

— Mistä sen tiedätte?

— Siihen on kaiverrettu E. H. Ja minä olen nähnyt sen jo aikaisemmin hänellä, kun hän on ampunut sillä maaliin.

— Ja miten se on teille joutunut?

Antti oli jälleen vaiti.

Nimismies kääntyi Salon puoleen sanoen:

— Ottakaa sääntöjen mukaan pistoli huostaanne. Pidelkää sitä varovasti. Meidän on lähetettävä se rikostutkimuskeskukseen tutkittavaksi. Ottakaa samalla huostaanne lyhty ja varokaa, että kukaan sivullinen ei pääse sitä pitelemään. Te saatte hoitaa tämän asian ja viedä ne Helsinkiin tutkittaviksi. Minä kirjoitan asianomaisen kirjeen, missä selitän asian.

Nimismies nousi ja sanoi vakavasti:

— Minun täytyy teitä, nuori mies, virkani puolesta syyttää ryöstömurhasta. Todistukset, joista myöhemmin saatte kuulla, viittaavat siihen, että olisitte murhannut Matti Peltolan ja ryöstänyt hänen huostassaan olleet kolmekymmentätuhatta markkaa. Pistolinkuula, joka surmasi Matti Peltolan, on löytynyt, ja monet merkit viittaavat siihen, että se on ammuttu juuri tällä aseella. Pistoli on löytynyt teidän huostastanne. Teidän on sitäpaitsi nähty liikkuvan tallin ovesta heti laukauksen ampumisen jälkeen. Onko teillä mitään tähän sanottavaa?

Antti seisoi vaiti paikallaan.

Nimismies huokasi ja sanoi Salolle.

— Viekää mies autoon. Me lähdemme yhdessä. Hän on pidätettynä epäilyksenalaisena Matti Peltolan murhaan.

Antti katsoi ympärilleen. Kukaan ei sanonut mitään. Nuori mies kääntyi ja katsoi pitkään vanhaan emäntään, joka kumarassa istuen oli tarkkaavana kuunnellut tutkimusta. Antti kumarsi syvään vanhalle emännälle ja poistui vakavin askelin huoneesta Salon seuratessa häntä.

Kaikki olivat hänen poistumisensa jälkeen hetkisen vaiti.

— Surullinen juttu, sanoi isäntä. — Antti on pienestä pojasta alkaen ollut talossa ja tähän asti kaikessa käyttäytynyt kunnollisesti.

— Minä kuulustelen häntä huomenna ja koetan ottaa selkoa kaikesta lähemmin, sanoi nimismies.

Pihalta kuului kärryjen ääni.

— Vainajan vanhemmat kai siellä tulevat noutamaan poikaansa, sanoi nimismies. — Vanhus raukat! Ainoa poika ja menettivät hänet näin surullisella tavalla. Kohtalo on monesti hyvin kova meille. Nyt minun täytyy lähteä. Ilmoitan lähipäivinä, milloin asia tulee oikeudessa esille. Neuvottelen huomenna laamannin kanssa ja koetan järjestää mahdollisimman pian ylimääräiset käräjät.

Nimismies kätteli kaikkia ja oli erittäin huomaavainen vanhalle emännälle. Isännälle hän sanoi:

— Pyydän viemään parhaimmat tervehdykseni Anna-neidille.

Sitten hän kumarsi vielä kaikille ja poistui.

Vanha emäntä nousi tuoliltaan ja sanoi:

— Minä vien Annan kotiani, siellä on hänen parempi olla.

— Minä lähetän jonkun mukaanne, sanoi Annan äiti. — Tiellähän on aivan pimeää. Minä voin vaikka itse tulla teitä saattamaan.

— Ei tarvitse, vastasi vanha emäntä. — Jumala on meidän turvanamme. Ei minulle eikä Annalle voi enää mitään tätä pahempaa tapahtua.

TOINEN LUKU.

Seuraavana aamuna vanha Maria-emäntä meni huoneeseen, jonne hän edellisenä iltana oli vienyt Annan nukkumaan. Hän tapasi nuoren tytön jo pukeutuneena.

— Miten olet, lapsi parka, nukkunut yösi? kysyi vanha emäntä.

— Minä en ensin saanut pitkään aikaan unta, vastasi Anna. — Mutta illalla antamanne lääke alkoi vähitellen vaikuttaa ja minä nukuin syvästi, mutta tunnen nyt itseni kovin raukeaksi.

— Jaksatko keskustella kanssani?

— Täytyyhän minun jaksaa. Pitäähän minun tietää kaikki. Matti on siis kuollut?

— Niin on. Tiedätkö ketä syytetään hänen murhaajakseen?

— En.

— Anttia!

Anna nousi äkkiä seisomaan tuijottaen vanhaan emäntään ja vapisten.

— Anttiako? huudahti hän. — Mutta eihän hän ole mitenkään tuota murhaa voinut tehdä.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Minun sydämeni sanoo, että hän on syytön.

— Lapsi parka, meidän sydämemme ja sen ääni eivät ne merkitse yhtään mitään. Olin eilen seuraamassa kuulustelua, ja kaikki näyttää siltä, että hän tulee tuomituksi.

— Mutta eihän syytöntä voida tuomita!

— Voidaan, kun toinen ei edes puolusta itseään.

— Mutta eihän hänellä ollut mitään syytä tekoonsa.

— Nimismiehellä on oma selityksensä. Hän uskoo, että Antti rakasti sinua ja tahtoi syrjäyttää Matin.

— Kuinka hän voi sanoa, että Antti olisi rakastanut minua?

— Ei hän sitä aivan selvästi sanonutkaan, mutta minä huomasin, että hän ajatteli sellaista. Tiedätkö sinä, että Antti rakasti sinua?

— Emme me koskaan ole sellaisesta puhelleet. Mehän olemme tunteneet toisemme lapsuudesta asti. Minä olen pitänyt aina hänestä, mutta en minä ole tietänyt, että se olisi rakkautta.

— Millä tavalla hän otti tiedon sinun kihlauksestasi?

— Kun hän sen kuuli, niin tuli hän murheelliseksi.

— Etkö silloin tullut ajatelleeksi, että hän rakastaisi sinua?

— Minä en koskaan ole ajatellut sitä sillä tavalla, sanoi Anna. — Hän on minulle ollut aina enemmän. Hän on ollut aivan kuin oikein hyvä ja luotettava veli. Hän on ollut minulle enemmän kuin oma veljeni. Hänhän on aina ja kaikessa ollut niin kunnollinen, ettei hän mitenkään olisi voinut tehdä murhaa.

— Minä olen eilen illalla ja uudelleen tänä aamuna rukouksessa kääntynyt Jumalan puoleen ja pyytänyt häntä valaisemaan minua, sanoi vanha emäntä. — Kun minä eilen katselin Anttia kuulustelun aikana, niin näin, että hän oli rauhallinen, vaikka aivan kalpea. Syyllinen ei koskaan voi olla niin rauhallinen. Ja kun nimismies teki tuon syytöksen ryöstömurhasta, niin hän ei tahtonut itseään puolustaakaan. Ja minä vanha, tyhmä vaimo olin silloin yhdestä asiasta aivan varma.

— Mistä?

— Siitä, että hän ottaa tämän syyn niskoilleen suojellakseen jotakuta toista.

— Ketä toista hän suojelisi?

— Sitä minä en tiedä.

— Mutta sen täytyy hänelle olla hyvin rakas ihminen, ennenkuin hän on valmis ottamaan toisen syyn niskoilleen, sanoi Anna.

— Niin, niin, siinä olet oikeassa, sanoi vanha emäntä. — Hän antaa nimismiehen syyttää itseään. Aivan varmasti ei hän pienimmälläkään tavalla aio puolustaa itseään, vaan ottaa tuomion vastaan.

— Mutta miksi, miksi? huudahti Anna.

— Jos me vain tietäisimme, miksi hän näin menettelee, niin me voisimme Jumalan avulla löytää totuuden. Minä kävin tänä aamuna varhain sinun vielä nukkuessasi kodissasi ja puhelin äitisi kanssa. Hän oli kaiken aikaa kuulustelussa läsnä. Hän kertoi minulle kaiken tarkoin.

— Mitä hän kertoi?

— Minun täytyy nyt sinulle, lapsi parka, ilmoittaa eräitä ikäviä asioita. Mutta me emme pääse mihinkään, ellemme kaikesta puhu suoraan. Minä lisään sinun taakkaasi, mutta minä en voi nyt sinua säästää.

— Mitä vielä hirveämpää teillä on sanottavana? lausui Anna.

— Sinun sulhasellasi oli aikaisemmin ollut suhde Kirstin kanssa.

— Vai sitä se oli! sanoi Anna ja huokasi syvään.

— Tiesitkö sinä siis siitä?

— En minä mitään varmaa tietänyt, mutta sen minä huomasin, että Kirsti on ollut minulle ynseä sen jälkeen, kuin kihlaus tuli tietoon.

— Kuulustelussa Kirsti kertoi, että Matin piti sinä iltana tuoda hänelle kolmekymmentätuhatta markkaa, jotta hän pitäisi suunsa kiinni. Minä tiedän näistä rahoista.

— Mitä?

— Matti sai ne minulta. Hän myi minulle osakkeita ja sai niistä tuon summan. Eilen tarkastettiin vainajan taskut, mutta rahoja ei ollut. Kuitenkin Kirsti vakuuttaa, että Matin piti juuri sinä iltana tuoda ne hänelle. Rahat ovat kadoksissa.

— Oliko ne Antilla?

— Ei ollut. Sitä ei ainakaan eilen sen tarkemmin tutkittu.

— Miksi ei?

— En tiedä. Nimismies kiirehti kummallisen paljon kuulustelua heti sen jälkeen kuin Antti vaikenemisellaan teki itsensä syylliseksi. Minä en ole ymmärtänyt, miksi nimismies sen teki. Rahat ovat poissa, mutta ne voivat tulla takaisin.

— Millä tavalla ne voisivat takaisin tulla? Ja kenelle ne voisivat tulla?

Vanha emäntä hymähti.

— Tiedäthän sinä, että minä aina olen ollut hyvin tarkka ihminen, niin tarkka, että minulle monta kertaa on naurettukin sen asian vuoksi. Katsohan, minä en koskaan ole päästänyt käsistäni suurta seteliä panematta siihen pientä omaa merkkiäni.

— Miksi te olette ne merkinnyt?

— On ollut niin hauskaa katsella, miten raha kiertää. Monta kertaa olen huomannut tuollaisen setelin palaavan takaisin luokseni, joskus pitkienkin aikojen päästä. Kukaan ei ole tietänyt tästä tavastani, sillä olen sen pitänyt omana huvituksenani.

— Kerroitteko siitä nyt nimismiehelle?

— En minä kertonut. Minä en tiedä, miksi en halunnut kertoa. Minä myös häpesin sitä kertoa. Nimismies olisi voinut mainita sen isällesi. Ja kun hän ei ole kovasti ihastunut minuun, isäsi nimittäin, olisi hän siitä kertonut muille, ja minulle olisi naurettu. Mutta jos joku noista seteleistä tulee takaisin minulle, niin minä aina tunnen sen.

— Mutta tehän sanoitte äsken tehneenne aina tällaisia merkintöjä. Teillä on ollut käsissänne monta kertaa rahoja. Millä tavalla te siis olisitte tuntenut juuri nämä setelit, jos ne tulevat takaisin?

Vanha emäntä nyökkäsi ystävällisesti.

— Sinä olet todella minun sukuani, sanoi hän, — sillä kysymyksesi on taidolla tehty. Tietysti minä en olisi tietänyt tavallisissa oloissa, tuleeko tähän setelitukkuun kuuluva seteli takaisin luokseni, ellei Jumala olisi omalla tavallaan asioita johdattanut. Säästöpankin kamreeri oli käynyt Helsingissä ja Suomen Pankista nostanut suuremman summan rahaa ja silloin saanut aivan uusia seteleitä. Kun minä tulin pankkiin, niin hän sanoi säästäneensä näitä seteleitä sellaista varten, joka ne ansaitsisi. Sillä hän tarkoitti minua. Hän laskee monta kertaa tällä tavalla minun kanssani leikkiä. Me katselimme siinä sitten yhdessä niitä ja minä huomasin, että niiden numerot olivat kaikki perätysten.

— Ja te merkitsitte siinä siis setelit?

— En minä siinä sitä tehnyt, olisi kamreeri vielä nauranut minulle. Säästöpankin eteisessä otin setelit esiin. Ne olivat sileitä ja aivan samanlaisia kuin Laabanin lampaat Setelin toisella puolella on sellainen leijona ja sen kupeeseen minä lyijykynällä pistin tuon pienen merkkini. Se on kupeessa. Se on aivan pieni viiva, mutta kyllä sen huomaa, kun osaa tarkastaa. Kun minulla ennen oli paljon lampaita, niin pantiin niihinkin merkki.

— Muistatteko nuo numerot myös? Kirjoititteko ne muistiin?

— Kysymys on aivan oikea. Minä en kirjoittanut, sillä minä muistan ne muutenkin. Sattui nimittäin niin mukavasti, että ensin oli luku 85, joka on sama kuin äitini ikä hänen kuollessaan. Sitten tuli aivan kuin sallimuksen ohjauksesta minun oma syntymävuoteni 1856. Ja kun numerot olivat perätysten, niin olivat seuraavat setelit siitä eteenpäin. Ja niitä oli yhteensä kolmekymmentä. Kun minä näin, että Antti ei tahtonut itseään puolustaa, niin aioin jo nimismiehelle ilmoittaa tämän asiani. Mutta sitten, kun minä huomasin, miten varma hän oli omasta viisaudestaan, niin ajattelin, että mitä minä hänen viisauteensa sekaannun. Ja voidaanhan tätä tietoa varsin hyvin tarvita vielä myöhemminkin, jos ei Antin kätköistä rahoja löydetäkään, vaan ne ovat jollakulla toisella.

— Mutta sillä välin, ennenkuin olette tämän seikan ilmoittanut, se todellinen syyllinen voi viedä rahat pankkiin ja kaikki jäljet ovat sillä tavalla kadonneet.

— Minä en usko, että hän aivan heti niitä vie pankkiin. Tietysti syyllinen on siksi varovainen, ettei aivan heti käytä tällaista summaa. Sen verran hän kai sentään ymmärtää, että jos hänellä nähdään juuri tähän aikaan, kun rahojen häviäminen tunnetaan, suuria summia, niin epäillään heti häntä. Ei, kyllä hän muutamia päiviä säilyttää niitä omassa piilopaikassaan. Mutta kun hän on tehnyt murhan rahojen vuoksi ja siis kuitenkin niitä tarvitsee, niin hän päästää vähitellen näitä vapaiksi. Minä ajattelin, että voisin ilmoittaa tämän asian säästöpankin kamreerille. Hän on sellainen viisas mies, eikä hän koskaan toisten asioita muille lavertele. Jos setelit ovat sellaisella, joka on tällä paikkakunnalla, niin hän tuo ne tietysti pankkiin, ja kamreeri voi silloin pitää niitä silmällä.

— Mutta voihan tuo rahojen anastaja olla siksi viisas, että vie rahat toiselle paikkakunnalle pankkiin vaihdettaviksi, sanoi Anna. — Sillä tavalla hän ei joudu kiinni.

— Totta sekin on, sanoi emäntä, — mutta minä en usko, että mies rahanhimossa osaa olla niin viisas ja varovainen. Ei ainakaan ensikertalainen. Ja minulla on sellainen ajatus, että tässä on ensikertalainen, sillä muuten hän olisi tehnyt ryöstömurhan muualla. Tai ellei tässä ole liikkeellä aivan erikoisen viisas rikollinen.

— Mutta, mummo! huudahti Anna.

— No, mitä nyt?

— Tehän... Minä en tiedä, miten sen sanoisin... Tehän tuumitte ja laskette, mitä rikollinen on tehnyt ja... sanoi Anna hämillään.

— Hyvä lapsi, kaikki asiat, joita ihmiset hommaavat, ovat pohjaltaan samanlaisia, sanoi vanha emäntä. — Minua on kaupoissa koetettu monta kertaa pettää. Mitä se on muuta kuin samaa tässäkin. Joku koettaa peittää jälkensä ja pettää meitä muita, Ja Antti ottaa syyn niskaansa. Ja meidän kaikkien on otettava selkoa siitä, missä totuus on. Nimismies tutki asiaa ja oli kovin varma omasta viisaudestaan. Ehkä tietääkin paremmin kuin muut, mutta eräässä kohdassa hän olisi voinut menetellä toisella tavalla. Se oli se suutarin autojuttu.

— Mikä se oli? kysyi Anna.

— Minä en kuullut sitä alun pitäen, mutta äidiltäsi sain osan äsken tietää ja osan kuulin nimismiehen puheista eilen. Asia on tällainen. Kirsti tuli ensimmäisenä murhapaikalle ja hän oli näkevinään miehen hiipivän pitkin aitan seinävierustaa poispäin. Nimismies uskoo, että tämä hiipijä oli Antti, minä uskon, että se oli joku toinen. Maantien toisella puolella asuva suutari on totinen ihminen, joka kyllä pitää korvansa ja silmänsä oikealla tavalla auki. Suutari selitti, että tullessaan ulos tuvastaan hän kuuli auton äänen, mutta ei nähnyt mitään lyhtyjen valoa. No, eiväthän ne aina pidä lyhtyjä palamassa, eivät ainakaan luvattomilla matkoilla ollessaan. Mutta nimismies väittää, että mitenkään ei murhapaikalta olisi kukaan ennättänyt juosta auton luo, kun suutari tuli niin heti laukauksen jälkeen maantielle. Minä en tiedä, millä tavalla tässä on ajateltava. Minä vainuan, että tässä mahdollisesti on sittenkin asian ratkaisu. Mutta enhän minä vanha vaimo ymmärrä noita nykyajan vehkeitä, autoja ja niiden koneita.

— Mattilan Kalle ymmärtää niitä, sanoi Anna.

— Kun minä saan sen pojan käsiini, niin kysyn häneltä, sanoi vanha emäntä. — Sen pojan järki on oikealla paikalla, vaikka ei hän tuota järkeään aina oikeihin asioihin käytä. Kun hän tuon rikosjutun selvittelyssä oli enemmän osallisena kuin muut, niin lähetin häntä tänä aamuna noutamaan, mutta hän ei ole vielä tullut.

— Ehkä hän on mennyt kirkkoon, kun tänään on sunnuntai, sanoi Anna.

— Se poika on vietävä väkisin, ennenkuin menee kirkkoon, sanoi vanha emäntä. — Minä tiedän, että hän on Antin ystävä ja siis on valmis auttamaan miestä.

— Tahdotteko te, mummo, siis kaikin tavoin pelastaa Antin? kysyi Anna.

— Tahdon, vakavasti sanon, minä tahdon, jos hän on syytön, niinkuin minä uskon. Se mies on kotitalossasi ollut oikea isäntä, sen minä sanon. Isäsi ei koskaan olisi pystynyt pitämään taloa pystyssä, ellei Anttia olisi ollut olemassa. Minähän en ole luovuttanut taloa isällesi, sillä hän olisi piankin pannut sen menemään. Olen antanut hänen vain hoitaa sitä. Mutta ei tuosta hoitamisesta olisi ilman Anttia mitään tullut. Jos vain voin, niin tahdon Antin pelastaa.

— Hänen asiansa on siis hyvin vakava? kysyi Anna.

— Se on todella hyvin vakava, lausui vanha emäntä. — Pistoli, jolla kuula ammuttiin, on hänellä ollut ja löydettiin hänen kätköistään. Tallin lyhty, jota hän on käyttänyt, oli verinen. Ellen tuntisi miestä niin hyvin kuin tunnen, uskoisin minäkin hänet syylliseksi, siksi selviä ovat todistukset. Ne ovat mielestäni aivan liian selviä.

Vanha emäntä katseli Annaa, ja hänelle selvisi muuan seikka. Koko tämän keskustelun aikana ei Anna ollut osoittanut mitään surua sen johdosta, että Matti oli kuollut, vaan kaikki hänen ajatuksensa olivat kohdistuneet Anttiin. Rakkautta se ei ollut Anttia kohtaan, sen emäntä kyllä ymmärsi, multa Annalla ei myöskään ollut Mattia kohtaan ollut mitään rakkautta, koska hänen kuolemansa ei sen kipeämmin koskenut. Kun rakas olento menee pois luotamme, niin on tuska aivan polttava, sen hän muisti, kun ajatteli oman miehensä kuolemaa. Vuosikausia suru oli hänen sydämessään. Hän päätti leikata ajatuksen Matista kokonaan pois Annan sydämestä.

— Isäsi puhui kyllä nimismiehelle kauniisti Antista, sanoi emäntä, — mutta minä tiedän varsin hyvin, että hän on mielissään, jos Antti joutuu talosta pois, sillä heidän välillään on ollut aina silloin tällöin hankausta. Kun Antti oli minun palkkaamani, niin ei hän voinut ajaa häntä pois. Kyllä minä isäsi ymmärrän paremmin kuin hän luuleekaan. Jos Peltolan Matti olisi tullut hänen vävykseen, niin olisi taloon samalla tullut rahaa, sillä Mattihan olisi kerran kuitenkin perinyt vanhempansa. He olisivat silloin voineet yhdessä tehdä kaikenlaisia kauppoja, joihin isälläsi aina on ollut halu, mutta niitä varten on tarvinnut rahoja. Minä olin tätä avioliittoa vastaan, kun en pitänyt Mattia minään erikoisen hyvänä miehenä, mutta kun et sinäkään liittoa vastustanut, niin en tahtonut siihen sekaantua. Äitisi otti isäsi, vaikka olin sitä jyrkästi vastaan.

— Minä luulin voivani nostaa Matin..., sanoi Anna arasti.