Part 7

— No, hyvästi sitten. Ei pidä puhua muille näistä minun ajatuksistani mitään.

— En minä hiisku kellekään, sanoi Kalle. — Mutta yksi asia on vielä minulle epäselvä. Mitä sanottiin tuosta kuulasta? Oliko se ammuttu Erkin aseella?

— Ne panivat siellä Helsingissä kuulan pistolin sisään, panivat useitakin kuulia ja sitten ampuivat, selitti poliisi. — Sitten ne tutkivat ne kuulat ja sen kuulan, mikä löydettiin maantieltä. Niistä otettiin suurennetut valokuvat. Ja näinhän minä itsekin ihan selvästi, että rihlat olivat jättäneet aivan samat jäljet. Kyllä se kuula, jonka sinä löysit maantieltä, oli samalla aseella ammuttu, siitä ei ole enää mitään epäilystä. Eihän sen kuulan tarvitse, jonka sinä löysit maantieltä, olla sama, jolla Matti ammuttiin, mutta se voi olla myös sama.

— Jos minä siis olisin tahtonut saattaa jonkun turmioon, niin olisin voinut pitää valmiina tuollaista kuulaa, sanoi Kalle.

— Aivan niin, sinä olisit voinut peittää siinä jälkiä. Olisit voinut ampua Matin toisella aseella ja sitten tuoda Erkin pistolilla ammutun kuulan, jommoisia tietysti on tämän talon nurkissa vaikka missä paikassa tahansa. Mutta silloin ei vielä tiedetty, että tuo Erkin pistoli oli ollut käytännössä. Sinä olet niin viisas, että jos olisit tahtonut Peltolan Matin tappaa, olisit paremmin kaiken keksinyt. Kyllä minä sinut jo tunnen. Et sinä olisi turvautunut tuollaisiin pieniin seikkoihin, vaan tehnyt rikoksen oikein kunnollisesti.

— Onhan sekin kiitos tavallaan, sanoi Kalle.

— Minun on hyvin vaikeaa uskoa, että Erkki on syyllinen, mutta minä en ole siitä varma, pääseekö hän vapaaksi. Antti voi ilmaista kaiken, jos hän edes oikein tietää, kuka on syyllinen. Ja jos hän pysyy vaiti, niin näyttää kaikki Erkin suhteen vain pahemmalta.

Poliisi kätteli Kallea ja läksi menemään tiehensä.

Kalle odotti tallissa vielä vähän aikaa ja sitten kuiskasi katsoen tallin ylisille päin:

— Tie on nyt selvä!

— Käänny oveen päin! kuului ääni ylisen aukosta.

Kalle kääntyi oveen päin ja odotti. Hän kuuli, miten vanha emäntä kapusi portaita alas.

— Sammuta lyhty, sanoi vanha emäntä.

Kalle puhalsi sammuksiin lyhdyn, joka oli kiinnitetty tallin pilttuun pieleen pystyhirteen.

— Mennään pois! sanoi emäntä.

Kalle avasi oven varovasti ja vanha emäntä ja hän hiipivät tallin ovesta. Emäntä viittasi hänelle. He astelivat pimeässä varovasti tallin seinää pitkin ja tulivat aitan ja tallin välisestä kujasta maantielle.

— Tule meille, sanoi vanha emäntä, — minä tahdon puhella kanssasi.

Kun he olivat sivuuttaneet asumukset ja olivat päässeet peltojen väliselle tielle, sanoi Kalle:

— Kai te kuulitte kaiken?

— Totta kai sellaisen metakan kuulee huonokuuloinenkin, sanoi emäntä. — Ja sen minä sanon, että sinun äitisi kanssa minä vielä tahdon kanan kyniä, kun tämä asia on päättynyt. Hänen kristillisyytensä kaipaa jokseenkin suurta korjaamista ja parantamista. Meillä ei ole oikeutta päätellä toisen kunniasta sillä tavalla kuin hän teki Kirstin suhteen. Jos tuo onneton nainen on hairahtunut, niin hän saa siitä kärsiäkin. Ja me emme saa antaa väärää todistusta lähimmäisestämme, emmekä väittää häntä syylliseksi rikokseen, vaikka se tuntuukin meistä luonnolliselta. Yhdestä asiasta minä nyt pääsin selville. Ja se on tässä nyt kaikista tärkein.

— Ja mikä se on? kysyi Kalle.

— Että Antti rakastaa palavasti Annaa.

— Milloin siitä sellaisesta puhuttiin? sanoi Kalle ihmeissään. — Minä en kuullut siitä hiiskaustakaan.

— Te miehet, te miehet, sanoi emäntä, — aina te luulette kaiken ymmärtävänne! Siitähän puhuttiin kauan aikaa. Kirsti olisi tahtonut saada Antin omakseen, mutta tämä rakasti toista. Näkeehän sen jokainen heti, että sellainen mies kuin Antti ei hylkää hyvää ansiomahdollisuutta muuta kuin yhdestä syystä. Rakkaudesta nimittäin. Hän ei voi elää loitolla Annasta. Minä luulin tietysti, että hän minun tähteni pysyi talossa. Milloin nuori mies vanhaan ämmään mieltyisi. Ja kiitollisuus ei kestä rahan edessä. Ja mitä hänen tarvitsisi minulle kiitollinen olla? Hän on hyvä työntekijä, ja minä olen hänelle maksanut palkan ja saituudessani aivan liian pienen, kun mies ei ole osannut suurempaa pyytää.

He astelivat vähän matkaa vaiti.

— Kuulittehan, mikä vaara uhkaa Erkkiä? kysyi Kalle.

— Kuulin kyllä. Koko tuo väite on aivan väärä. Poika on ihan syytön. On tullut ikävissään tyttöään tapaamaan ja sitten mennyt pois.

— Mutta hänellä oli pistolinsa, joka vähää ennen oli ollut vielä kotona.

— Mitä minä siitä välitän, oliko hänellä se vai eikö ollut, sanoi vanha emäntä. — Se selviytyy varmasti hyvin yksinkertaisella tavalla. Te miehet nyt näette siinä jotakin merkillistä. Minä sanon sinulle, että ihminen ei tee sellaista tekoa kuin murha on muuta kuin kiivaudessa, jolloin hän ei hillitse mieltään, ja ennen murhaa on ollut tietysti aina ensin riitakin. Ja me emme ole tienneet Erkin ja Matin riidelleen.

— Mutta jos Erkki olisi ollut vihainen siitä, että Matti tulisi jakamaan perintöjä? sanoi Kalle.

— Ei hänellä siihen ollut mitään syytä, sanoi vanha emäntä. — Minä sanon nyt sinulle eräitä asioita, mutta pidä ne sitten myös omina tietoinasi. Minä olen tehnyt testamenttini, ja laamanni on sen laatinut, ja minä en anna taloa tyttärelleni enkä hänen miehelleen, koska he eivät sitä osaa hoitaa, vaan annan talon Erkille ja Anna saa oman osuutensa rahassa.

— Tietääkö Erkki sen?

— Tietää vallan hyvin, sillä minä olen sen hänelle sanonut, mutta hänen äitinsä ei tiedä. Ja jos sinä hiiskut tästä mitään, niin väännän niskasi nurin.

— Teillä on vahvat kourat, sanoi Kalle, — ja tiedän, että sellaisen voisitte tehdä, ja sen vuoksi, ainoastaan sen vaaran pelosta, pidän suuni visusti kiinni. Mutta jos Erkki ei olisi tahtonut sisarensa menevän naimisiin Matin kanssa.

— Sinä puhut, niinkuin sinulle on järkeä annettu. Milloin sinä olet kuullut veljien välittävän siitä, kenen kanssa heidän sisarensa menevät naimisiin, jos ei heille tästä naimaliitosta tule aineellista vahinkoa? Oletko sinä koskaan ajatellut, kelle antaisit omat sisaresi? Et ole ajatellut, sen minä tiedän. Etkä sinä koskaan sellaisesta välitäkään.

— Sen mukaan, mitä poliisi kertoi, on Erkin asia kaikesta huolimatta hyvin kipeä.

— Totta kai se on kipeä, sitä minä en kielläkään, sanoi vanha emäntä. — Mutta kun hänellä ei ole mitään syytä Matin tappamiseen, niin ei hän sitä ole tehnytkään. Ihmisen elämä rikoksen tiellä on aivan samanlaista kuin meidän astelemisemme tällä kuraisella maantiellä. Ensin karttaa lokaa ja kävelee tien syrjää ja hyppää pahojen paikkojen yli. Lopulta astuu keskelle jokaista rapakkoa. Ja nyt minäkään en välitä tästä maantiestä enää mitään, vaan kävelen niinkuin tahdon, sillä minulla on kiire kotia, koska tahdon puhua hiukan Annan kanssa. Minulla on sellainen ajatus, että se tyttö tietää kohtia, jotka tämän asian selvittävät. Hän on ollut tuosta illasta asti meillä. Minä en ole häneltä osannut kysellä kaikkea, eikä hän ole myöskään osannut siis kertoa. Mutta nyt minä käännän hänen sielunsa nurin ja nypin sieltä kaikki esiin. Tehköön hänkin tässä asiassa jotakin, kun hänen tähtensä Antti on tehnyt niin paljon.

— Ette kai luule, että Anna olisi ampunut Matin?

— Anna! Älä hölötä! Se tyttö on ollut sellainen lammas, että ei ole tähän asti tietänyt edes vielä, kelle menisi, kelle ei. On totellut isäänsä ja äitiään.

— Eikö niitä sitten pidä totella? sanoi Kalle leikillisesti.

— Pitää katsoa, millainen isä ja äiti on, vastasi emäntä. — Jeesus ajoi pois kauppiaat isänsä temppelistä. Ja Annan isä ei ole mitään muuta kuin kauppias.

He tulivat vanhan emännän kotiin, ja tämä muutti ensiksi lokaisten kenkiensä sijaan toiset. Tätä tehdessään hän sanoi Kallelle:

— Minä olen tänä iltana pelännyt, että sekaantuessani tähän asiaan likaan sieluni. Mutta minä olen siellä tallin ylisillä rukoillut Jumalaa valaisemaan minua ja heikkoa järkeäni. Ja kun minä sen olin tehnyt, niin tiesin, että hän käskee minua viimeiseen asti taistelemaan tässä asiassa. Hän on opettava minut näkemään asiat oikeassa valossaan ja hän on johdattava minut sinne, missä hänen armonsa kirkkaasti valaisee kaiken.

Kun hän oli saanut toiset jalkineet nyörätyiksi, niin hän astui ensin lujasti niillä muutaman askelen saadakseen ne asumaan oikealla tavalla jalassaan, ja sanoi sitten Kallelle:

— Ja nyt me puhumme Annan kanssa.

Hän meni keittiöön, missä Anna oli askareissaan, ja palasi hänen kanssaan saliin.

— Istuhan nyt, lapsi, minä tahdon kysellä sinulta muutamia asioita, sanoi vanha emäntä. — Kävikö veljesi Erkki kodissaan sinä päivänä, jona Matti ammuttiin?

— Kävi kyllä, vastasi Anna. — Mistä te sen tiedätte?

— Minä tiedän sen nyt vain omalla tavallani, sanoi emäntä. — Hän tapasi sinut ja missä hän tapasi?

— Se oli siinä kello neljän aikaan, ja minä tulin juuri Mattilasta, jonne olin vienyt niisiä, kun emäntä oli niitä pyytänyt lainaksi. Erkki ajoi autolla rinnalleni, ja minä kysyin, mitä varten hän oli tullut.

— Ja mitä hän vastasi?

— Hän sanoi, että hänen oli tullut ikävä Ainoa ja että hän oli eräältä tuttavaltaan saanut auton lainaksi. Hänellä oli lomaa aamuun asti ja hän aikoi olla Ainon luona myöhäiseen ja sitten ajaa Helsinkiin yötä myöten.

— Miksi hän ei tullut kotiaan?

— Hän sanoi, että äiti ei päästä häntä lähtemään heti, ja hän tahtoi olla Ainon seurassa. Ja hän ei sitä olisi voinut äidille sanoa, kun äiti ei pidä siitä, että Erkki seurustelee Ainon kanssa.

— Ja mitä sitten tapahtui?

— Hän jätti auton Mattilan riihen luo ja tuli kävellen meille.

— Mitä varten hän ollenkaan tuli kotiaan kohden, jos hän ei tahtonut tavata vanhempiaan?

— Hän sanoi, että hän tahtoo saada pistolinsa, kun hän sotaväessä on ruvennut ampumaan maaliin ja aikoo ottaa osaa kilpailuihin. Hän pyysi, että minä toisin sen hänelle.

— Ja sinä toit?

— Toin. Posti oli tuotu ja oli salin pöydällä. Kun isällä ja äidillä oli sanomalehdet käsissään, niin oli minulla sopiva tilaisuus ottaa pistoli pöydän laatikosta. Isä ja äiti eivät sitä huomanneet, sillä minä seisoin laatikon edessä ja olin selailevinani sanomalehtiä. Minä pistin taskuuni pistolin. Sitten otin Antille tulevan sanomalehden ja sanoin, että vien sen hänelle.

— Mitä varten sinä sen teit?

— Kun Erkki oli sanonut menevänsä talliin odottamaan minua.

Ja kun tulit talliin, oliko Antti siellä myös?

— Hän ja Erkki puhelivat siellä. Antti kyseli, millaista oli armeijassa. He keskustelivat siitä sitten vähän aikaa. Erkki pisti aseen taskuunsa ja meni. Sitä ennen hän pyysi, etten sanoisi kotiväelle hänen käyneen talossa. Ja minä lupasin sen hänelle.

— Ja kun hän meni, jäitkö sinä talliin?

— En. Minä menin sisään.

— Ja vähän ajan päästä lähdit tuomaan minulle postia, eikö niin? kysyi emäntä.

— Niin, vastasi Anna. — Minä otin teidän lehtenne ja tulin tänne. Sitten olin täällä noin kymmeneen asti ja menin kotia.

— Milloin sait tietää Matin kuolemasta?

— Silloin kun äiti tuli sisään soittamaan nimismiehelle. Hän kertoi asian. Minä menin huoneeseeni heti, ja kun minua pyörrytti, niin menin vuoteelle. Äiti tuli vähän ajan päästä katsomaan minua. Hän aikoi jäädä, mutta minä selitin, että tahdoin olla yksin. Äiti meni silloin pois. Minä itkin vuoteella siksi, kunnes te tulitte, ja sen jälkeenhän te tiedätte kaiken, mitä tapahtui.

— Nyt on minulla kaikki selvää, sanoi emäntä. — Sinä et nyt puhu näistä asioista kellekään, kuulet mitä tahansa. Minulla on omat syyni siihen.

— Enhän minä liikoja koskaan puhele, sanoi Anna.

— Et todellakaan sitä tee. Mutta sen minä sanon, että koetat olla menemättä ennen käräjiä kotiasi.

— Miksi?

— On parempi, että et käy siellä nyt. Käräjät ovat lauantaina. Me menemme sinne sitten yhdessä.

— Onko tapahtunut jotakin uutta?

— On, mutta siitä sinun ei vielä tarvitse tietää mitään, sanoi vanha emäntä. — Mutta on vielä yksi asia, josta tahdon sinulta kysyä. Oletko rakastanut Anttia? Minä kysyin tätä jo kerran, mutta kysyn uudelleen.

Anna punastui ja oli vähän aikaa vaiti.

— En minä ole käsittänyt sitä rakkaudeksi, sanoi hän hiljaa. — Minä olen aina pitänyt hänestä, kun olen häneen tottunut.

— Mutta et ole kosikaan ajatellut mennä hänen kanssaan naimisiin?

— En, sillä tiesinhän minä jo heti, että isä ja äiti eivät sitä sallisi.

— Uskotko, että Antti rakasti sinua?

— Kuinka minä sen tietäisin. Mutta kun hänelle tarjottiin hyvä paikka tukkitöissä viime talvena, niin hän sanoi minulle, että hän tahtoi mieluummin olla meillä ja minun seurassani. En minä sitä silloin käsittänyt, että se olisi rakkautta. Mutta nyt minä olen ajatellut, että minäkin tahtoisin aina olla sen lähellä, jota rakastan.

— Puhuiko hän koskaan avioliitostasi Matin kanssa?

— Ei hän koskaan siitä puhunut.

— Etkö sinä edes hänen kanssaan aloittanut keskustelua?

— Kyllä minä sen pari kertaa tein, mutta hän ei sanonut mitään, vaan hänellä oli molemmilla kerroilla kiire töihin.

Vanha emäntä katsoi pitkään Annaan.

— Raamatussa puhutaan eräässä kohdassa siitä, että me olemme joko kylmiä tai kuumia tai... Ymmärrätkö sinä, mitä minä tarkoitan?

Anna oli aivan tulipunainen.

— Kyllä minä ymmärrän, että minä olen penseä.

— Niin juuri. Ja minun tekisi mieleni sanoa samaa kuin sanassa, että minä heitän sinut pois.

— Mitä oikeastaan on tapahtunut? huudahti Anna.

— Sinun ei tarvitse kaikkea tietää, mutta pidä se sentään tietonasi, että kun Antti tässä murhajutussa on joutunut ahtaalle, niin ei johdu mistään muusta kuin siitä, että hän on rakastanut sinua. Hänen rakkautensa on ollut tuollainen kirkkaasti palava lyhty, ja nyt se on ihmisten silmissä verellä tahrittu sen vuoksi, että sinä et ole osannut pitää silmiäsi auki. Ja nyt saat mennä omiin hommiisi, sillä minulla on Kallen kanssa neuvoteltavaa.

Anna meni nöyrästi huoneesta pois.

— Kylläpä olitte hänelle ankara, sanoi Kalle.

— Mitä hänestä tulee, ellei hänessä ole ruotoa. Ellei hän tästä nyt herää, niin ei hän sitä tee koskaan. Mutta puhukaamme taas siitä asiasta. Minä sanoin jo matkalla, että Erkki ei voi olla syyllinen. Kun Anna nyt kertoo, että poika jätti autonsa Mattilan riihen luo, niin tiedämme myös, että se auto, jonka pyörän jäljet näimme tallin nurkan takana, ei olekaan hänen autonsa ollut, vaan siinä on tullut murhaaja.

— Minä en sitä heti huomannut, tunnusti Kalle.

— Minä olen ruvennut pitämään kiinni tuosta autosta, sanoi vanha emäntä, sillä minulla on aivan kuin vainu, että me sen kautta vielä saamme syyllisen kiinni. Mutta sen poliisin kertomuksessa on hämärä kohta. Mitä ne ovat ne sormenpäänjäljet?

— Jokaisen ihmisen sormenpäissä on pieniä viiruja, sanoi Kalle. — Ja nämä ovat kaikilla ihmisillä erilaisia. Niissä on koukeroita ja renkaita, ja näistä otetaan jälki, joka sitten joutuu suurennettavaksi ja tarkastettavaksi.

— Kyllä minä ymmärrän, että jäljet voi erottaa, sanoi vanha emäntä, — niinkuin minä heti näen, ovatko kanat vai rastaat olleet minun mansikkamaassani. Mutta että minä voisin erottaa jokaisen kanani, se tuntuu minusta mahdottomalta. Selitä tätä asiaa lähemmin. Ja selitä siihen asti, kunnes minä ymmärrän. Minä olen saanut sen päähäni, että tuon nimismiehen ajatustapa ei ole oikein tasainen. Ja kun minä ehkä joudun hänen kanssaan tekemisiin, niin täytyy minun osata lyödä häntä hänen omilla aseillaan.

— Nimismies on noilla kursseillaan saanut opetusta sormenpäänjälkien talteenottamisessa, sanoi Kalle. — Hän opetti asian Salolle, ja tämä opetti sen kerran minulle. Jos te nyt kosketatte sormillanne esimerkiksi ikkunan ruutuun, niin näkyy siinä pikkuisen aikaa sormien päiden jäljet, mutta sitten ne katoavat. Mutta kun pannaan tuolle kohtaa erästä pulveria hienolla pensselillä, niin tulee sormenpään jälki aivan selvästi näkyviin. Ja siitä se sitten otetaan eräälle paperille talteen, jossa se on ihan kuin valokuvaan jäänyt ihmisen muoto.

— Korjaa nyt, jos minä en ajattele oikein, sanoi vanha emäntä. — Nyt on kysymyksessä tuo Erkin pistoli. Jos hän siis pyyhki sen puhtaaksi Ainon esiliinaan, niinkuin poliisi kertoi Ainon sanoneen, niin mitä silloin tapahtui?

— Jos hän hankasi hyvin, niin kaikki entiset jäljet katosivat aivan samalla tavalla kuin koulun taululta katoaa liidulla tehty kirjoitus, kun sienellä pyyhkäistään.

— Kun sitten Erkki otti sen uudelleen käsiinsä, jos hän sen otti, niin tulivat siihen siis hänen sormiensa jäljet, eikö niin?

— Niin tulivat,

— Ja kun poliisi kertoi, että siinä oli Antin sormien jäljet ja eräät toiset, niin se tietää, että se toinen on sitten se murhaaja?

— Kaiken todennäköisyyden mukaan on.

— Jos Erkki ei olekaan ottanut pistolia, vaan sen on ottanut joku toinen, niin on siis siinä juuri sen toisen ihmisen sormien jäljet.

— Aivan oikein.

— Mutta poliisi Salo piteli sitä nimismiehen läsnäollessa kädessään, siis siinä on hänen sormiensa jäljet.

— Mutta näittekö, millä tavalla hän sitä piteli?

— Odota vähän, sanoi vanha emäntä. — Sinähän sen löysit tallin ikkunalaudalta. Siinä on siis sinun sormiesi jäljet. Ettet vain sinä sekaannu nyt siihen! Sinä olit ensimmäisten joukossa, jotka tulivat ruumiin luo ja sinä olet voinut siis ottaa maantieltä pistolin talteen — ei, senhän otti Antti talteen — mutta sinä olet voinut ampua.

— Jos nimismies saa päätellä, niin hän voi sillä tavalla ajatella kylläkin, sanoi Kalle. — Mutta olkaa rauhassa, minä en ole Mattia ampunut. Ja mitä tulee pistolin pitelemiseen, niin minä tiedän jo vanhastaan, että tuollaisia esineitä ei saa sillä tavalla käsitellä, että sekoittaa sormien jäljet. Minä en siis tarttunut laisinkaan pistoliin, vaan poliisi otti sen, ja hän ei pidellyt sitä laisinkaan päästä vaan piipusta kiinni.

— Nyt minä muistan, sanoi vanha emäntä. — Minä silloin vähän ihmettelin, kuinka poliisi ei osaa pitää oikealla tavalla ampuma-asetta ja aioin jo siitä hänelle huomauttaa. Ja sitten nimismies sanoi, että poliisin oli otettava pistoli sääntöjen mukaan talteen.

— Sillä hän tarkoitti, että se oli käärittävä hyvin hellävaroen silkkipaperiin ja käsiteltävä yleensä niin, että kenenkään käsi ei päässyt siihen enää tekemään mitään merkkejä.

Vanha emäntä mietti hetkisen.

— Jos minun luokseni tulee sellainen henkilö, jota minä epäilen murhaan syylliseksi ja minä tarjoan hänelle esimerkiksi jotakin juotavaa aivan puhtaasta lasista, sanoi emäntä, — ja hänen mentyään käytän tuota pulveria, niin saan kuvan hänen sormiensa jäljistä? Onko se niin? Tai jos minä säilytän tuon lasin oikein tarkasti ja annan ottaa siitä myöhemmin tuon kuvan?

— Minä kehoittaisin tuohon viimeiseen keinoon, sanoi Kalle. — Minä olen nähnyt, että talossa on hyvin paljon laseja, jotenka tiedän hyvin monen ennättävän täällä käydä, ennenkuin näistä puute tulee. Mutta miksi syyllinen, jos hän on tällä paikkakunnalla asuva, tulisi tänne?

— Jos hän vähänkin tietää tämän seudun asioista, niin koettaa hän saada tietää, miten paljon sinä olet päässyt tutkimuksissasi asian perille, tai hän koettaa päästä selville, mitä minä ajattelen.

Emäntä nosti kätensä suulleen ja haukotteli.

— Nyt sinä saat mennä tiehesi, sillä minä olen väsynyt, sanoi hän. — Tämä on ollut raskas päivä minulle. Minä tahdon tänä iltana olla vielä kahden Jumalani kanssa. Kun rauhassa jätän asiat hänen huomaansa, niin hän unessa minulle antaa selvityksen ja aamulla herätessäni tiedän, mitä hän tahtoo minun tekevän. Miten monta kertaa olenkaan elämässäni sillä tavalla jättänyt asiat hänen päätettäväkseen! Hän on nostava minut unessa korkealle vuorelle, josta näen laajan maiseman. Hän vie minut lähteelle ja juottaa minulle viisauden voimaa.

— Minä saan kai tulla ylihuomenna tänne taas, sanoi Kalle, — niin voimme ennen käräjiä keskustella, mitä meidän on tehtävä.

— Ei ylihuomenna, vaan jo huomenna, sanoi vanha emäntä. — Ja kiitos sinulle, poika, kaikesta. Me vanhat ihmiset saamme niin usein tuntea sen, että olemme tarpeettomia. Näinä päivinä olen saanut kokea, että minulla on vielä tehtävää maailmassa.

VIIDES LUKU.

Tiistai aamuna nousi vanha emäntä vuoteeltaan tavallista myöhempään. Vanha palvelijatar Miina oli monta kertaa raottanut ovea ja kuunnellut. Emäntä nukkui kyljellään vuoteellaan ja hengitti raskaasti. Lopulta ei Miina enää voinut levottomuuttaan hillitä, vaan meni huoneeseen ja lähestyi vuodetta. Hän kumartui emännän puoleen ja hämmästyi nähdessään, miten suuttuneen näköinen tämä oli. Kasvoilla tavallisesti oleva rauhallisuus oli aivan poissa, otsa oli rypyssä ja vanhat huulet lujasti yhteenpuserretut. Hengitys oli raskas, mutta tasainen. Miina laski kätensä emännän olalle ja sanoi:

— Olisi jo aika nousta kahvia juomaan!

Emäntä nousi äkkiä ylös ja katsoi ensin pitkään Miinaan.

— Mitä nyt on tapahtunut? kysyi hän.

— Kun emäntä ei herännyt, niin minä tulin katsomaan, miten täällä voidaan. Kahvi on jo ollut kauan valmiina.

— Mitä kello on?

— Se lähenee jo kymmentä.

— Minä en saanut eilisiltana pitkään aikaan unta, sanoi vanha emäntä. — Ja kun sitten viimein nukuin, niin olen kaiken aikaa nähnyt hyvin raskaita unia. Mikä lienee painajaisen tuonut. Tavallisestihan minä nukun hyvin.

— Tuo Peltolan Matin murha kai emännän aivoissa askartelee.

— Sehän siellä on ollut. Minä en pääse siitä irti. Yöllä olen sen kanssa taistellut. Olen aivan kuin profeetta, joka pimeässä taisteli enkelin kanssa. Mutta lopulta hän sai voiton. Unessa olen saanut ajatuksia, joita en silloin hämmästynyt, mutta nyt valveilla ollessani säikyttävät mieltäni.

— Eihän sitä ihminen koskaan unessa mitään ihmettele, sanoi Miina. — Kun minä toisinaan lennän, niin on se ihan luonnollista.

— Vai lennät sinä?

— Niin. Minä tunnen olevani aivan kuin kala. Minä nousen ensin maasta ja sitten pitkälläni koukertelen ilmassa. Ja minä tunnen aivan selvästi, kuinka mutkittelen ruumiillani aivan kuin kala päästäkseni eteenpäin. En minä silloin sitä ihmettele. Mutta jos minä äkkiä nousisin tästä ja koettaisin ilmassa luikerrella tuosta ovesta ulos ja sitten menisin pihalle ja nousisin puiden latvojen tasalle, niin totisesti ihmettelisin.

— Syytä minullakin olisi ihmetellä, sanoi vanha emäntä. — Unessani minä juoksin murhamiehen perässä. Hän pakeni ja minä perässä. Hän hyppäsi aidan yli, minä hyppäsin myös, ja kun hän kiipesi katolle, niin minä kapusin sinne. Sitten me kuljimme pitkin katon harjaa. Hän hyppäsi alas ja minä hyppäsin myös. Lopulta sieppasin halon ja se kädessäni ryntäsin eteenpäin. Ja juuri kun olin lyömäisilläni häntä päähän, tulit sinä herättämään.

— Ja emäntä näki tietysti, kuka se oli?

— Olisin nähnyt, ellet sinä olisi tullut.

— No, voi onnettomuuksien onnettomuutta! valitti Miina. — Minä uskon varmasti uniin.

— Eivät ne unet ole muuta kuin kajastusta ajatuksistamme päivän kuluessa, sanoi vanha emäntä. — Minä olen tuota murhajuttua ajatellut, ja tietysti sitten yöllä myös se tulee ajatuksiini.

— Ne kävivät tänään kertomassa minulle, että sitä Heikkilän Erkkiä epäillään nyt. Onko siinä totta?

— Epäilyksiä voi aina olla ihmisillä, mutta epäilysten laita on sama kuin juorujen. Se on hullu, joka niille päätöksensä rakentaa. Muista, että Annan kanssa et saa näistä asioista mitään puhua. Hänen ei tarvitse kaikkia tietää, lapsi kun vielä on.

— Enhän minä, enhän minä, vakuutti Miina.

Emäntä ajoi Miinan huoneesta pois ja ryhtyi verkalleen pukeutumaan. Jalat tuntuivat kummallisen jäykiltä, ja päässä oli kolotus.

— Rasitat suotta itseäsi, vanha ämmä, sanoi emäntä itsekseen. — Kiipeilet vaikka minne ja ajattelet sellaisia ajatuksia, joihin et nuorenakaan pystynyt.

Kun hän oli juonut aamukahvinsa, tunsi hän itsensä jälleen virkuksi. Hän käveli pihamaalla tarkastaen talon askareita ja antaen määräyksiä. Oli kirkas syksyinen päivä, sellainen päivä, jolloin jokaisen esineen näkee jo kaukaa. Luomakunta oli kaunis, mutta samalla tyly. Emäntä etsi Annan ja läksi hänen seurassaan kävelemään peltoteitä.

— Nyt emme puhu mitään tuosta murhajutusta, sanoi emäntä. — Katsohan, lapsi, meidän ajatuksemme ovat samanlaisia kuin vilja. Senkin täytyy saada rauhassa kasvaa, ja vasta sitten kun se on kypsä, se leikataan poikki. Jos me liian paljon pitelemme viljaa, niin se ei pääse koskaan valmistumaan. Herra meidän Jumalamme pitää kyllä huolen siitä, että oikeat asiat meidän sielussamme kasvavat ja varttuvat ja viimein hedelmälle tulevat, ja Hän antaa meidän kyllä korjata viimein sadonkin. Hän on minunkin sielussani näinä viimeisinä päivinä kypsyttänyt paljon. Ennen en osannut laisinkaan sanoiksi pukea sitä, mitä ajattelen. Kaikki oli epäselvää kuin usvaisella ilmalla on luonto, jolloin ei näe mitään muuta kuin hämärästi kaikki muodot. Mutta nyt on minussa kaikki kirkasta, aivan niinkuin luonnossa tänään, minä näen kauaksi ja minä näen selvästi ja minä osaan sanoa kaiken sillä nimellä, mikä jokaiselle asialle kuuluu. Kaikki, mikä ennen on ollut epäselvää ja vaivalloisesti ymmärrettävää, on äkkiä kirkkaaksi tullut. Niin on ajatuksissani kaikki pysynyt ihan kuin vilja, joka yhtenä päivänä vielä on piilossa tähkäpäässään ja toisena jo jyvänä näkyy. Ja kun me sitten odotamme, niin Herra kyllä sen kypsyttää ja antaa armonsa auringossa kaiken valmistua. Me korjaamme viljan ja uskomme kaiken omaksi ansioksemme. Me tyhmät ihmislapset! Niin on ajatustemme kylvö kuin tuo pelto tuossa. Minä voin sen kyntää ja lannoittaa, minä voin siilien siemenen kylvää, mutta ellei Herra meille otollista säätä anna, niin turhaan me olemme puuhanneet.

He astelivat eteenpäin, vanha vaimo ja nuori tyttö. Ja emäntä verkalleen selvitteli ajatuksiaan tytölle.