Part 10

— Meidän on taas ajateltava noita entisiä asioita. Me tiedämme siis, että auto on ollut nimismiehen oma ja että se on pysähtynyt juuri tallin nurkan taakse. Murhaaja on ammuttuaan Matin hiipinyt auton luo, antanut sen ensin hiljaa liukua mäkeä alas ja sitten vasta teidän riihen kohdalla pannut sen käyntiin. Me voimme olla jokseenkin varmoja tästä kaikesta. Auto on ollut pyörän jäljestä päättäen nimismiehen. Mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että auto on pysäytetty sinä päivänä ja että jälki ei siis ole vanhempi. Tämän me saamme nimismieheltä tietää.

— Uskommeko nyt asian hänelle? kysyi Kalle.

— Me emme tule toimeen ilman häntä, sanoi vanha emäntä. — Hän on itserakas ihminen, mutta ehkä hän jo tietää sen, ettei hänkään tule yksinään toimeen.

— Mutta miten käy silloin sen minun poliisinpaikkani? kysyi Kalle.

— Minä sanon sinulle aivan suoraan, että poliisin paikkasi saat jo senkin kautta, että olet tässä asiassa selvittäjänä. Sekä sinua että nimismiestä vaivaa aivan sama tauti, se nimittäin, että tahdotte molemmat suorittaa asian yksinänne. Kunhan opitte olemaan nöyriä, niin tulee kaikki hyvä teille.

Päästyään metsätaipaleelle sanoi vanha emäntä.

— Minua ihmetyttää se, että Mattia ei ole murhattu täällä. Minun nuoruudessani tapahtuivat murhat aina tällaisilla paikoilla. Täällä ei ole ketään näkemässä, ja murhaaja voi päästä siis helpolla pakoon. Heikkilän lähellä on ilmitulemisen vaara hyvin suuri. Minä en voi tätä selittää millään muulla tavalla kuin että Matti ja tuo murhaaja ovat olleet joko hyvin hyviä tuttavia ja vasta perillä on tullut riita, tai he ovat olleet aivan ventovieraita toisilleen ja siellä perillä vasta on murhamies saanut tietää, että Matilla oli mukanaan rahoja.

Päästyään kylään he menivät heti nimismiehen asunnolle. Tämä otti emännän hyvin ystävällisesti vastaan.

— Kukaan ei olisi voinut olla tänä hetkenä niin tervetullut kuin juuri te, sanoi hän. — Minä olen koettanut sovittaa yhteen tutkimuksen tuloksia tehdäkseni viran puolesta syytteen ja minä huomaan, että päätelmäni eivät oikein pidä paikkaansa.

— Olittehan te siellä minun luonani käydessänne niin kovin varma, sanoi vanha emäntä.

— Olin kyllä, mutta tuo emännän kysymys siitä, että olisi ensin ratkaistava se, millä tavalla Matti tuli Heikkilään, herätti minussa sen ajatuksen, että minun päätelmäni eivät ehkä pidäkään kutiaan. Minä aioin tänään tulla emännän luo tästä asiasta vielä puhumaan, mutta en oikein kehdannut. Minä huomasin, että emäntä ei oikein pidä minusta.

— Ei minun kaikista ihmisistä tarvitse pitää ja lentää ventovierasten kaulaan.

— Ei, ei, mutta että ette luottanut minuun.

— Minä sanon suoraan, että minä en ole tottunut sellaiseen makeaan puhetapaan kuin mitä te käytätte, sanoi emäntä. — Minä olen oikonen ihminen, ja te kiemurtelette.

Nimismies punastui ja puri huuleensa.

— En minä ole niin tyhmä, etten ymmärtäisi tätä, sanoi hän. — Minä olen kaupunkilaislapsi ja olen kasvanut sellaisessa ympäristössä, jossa puhutaan sillä tavalla. Minulla oli kaksi tätiä, ja he aina kaikille ihmisille tarjosivat henkistä ruokaa makeiden kastikkeiden kanssa. Ja nyt minun pitäisi yht'äkkiä jättää pois kaikki sellaiset liemet. Ei se ole helppoa. Minä olen saanut kuulla aina pienestä pitäen, että olen kovin lahjakas olento, ja senvuoksi olen aina mielelläni levitellyt riikinkukonpyrstöäni ja ollut toisia virkumpi. Ja saadakseni toisten ihailun osakseni olen ollut valmis heitä mielistelemään. Se on kaupunkilaisten tapaista. Mutta kun minä olen teidän edessänne, emäntä, niin minä ymmärrän varsin hyvin, että siinä ei auta mikään muu kuin riisua sielunsa alastomaksi ja olla ihan sellaisena kuin on. Ja jotta ette nyt luulisi, että tahdon teillekin syöttää kaikkea makeiden kastikkeiden kanssa, niin tunnustan nyt ihan suoraan, että lauantaina käräjillä minun täytyy joko pyytää heti lykkäystä, koska kuulustelupöytäkirja ei ole vielä valmiina, tai minun täytyy sanoa suoraan, etten tiedä vähääkään siitä, kuka on syyllinen. Minä en voi keskustella kenenkään muun kuin teidän kanssanne sillä tavalla, että toinen ei heti myönnä minun olevan oikeassa.

Emäntä hymyili nimismiehelle ja sanoi:

— Me kaikki olemme taipuvaisia päättelemään toisistamme ulkonaisten asioiden perustuksella, minä samalla tavalla kuin muutkin. Jos teillä on halu käyttää minun vanhan ihmisen ymmärrystä tässä asiassa, niin voitte sen tehdä.

— Ja jos minä nyt koettaisin pettää teitä? Olette kai sitäkin ajatellut? kysyi nimismies.

— Minua on pettänyt vain eräs mustalainen, ja hänkään ei pettänyt muuta kuin yhden kerran, sanoi emäntä. — Ryhdytään siis asiaan. Kai tämä Kalle saa kuunnella?

— Minulla ei ole mitään sitä vastaan, sanoi nimismies. — Ehkä me voimme tarvittaessa käyttää häntä apunamme. Häntä ei kukaan voi epäillä, ja siis hän voi hankkia helpommin tiedot kuin minä tai poliisi.

— Minä siis kysyn teiltä ensiksi erästä asiaa, sanoi vanha emäntä, — oletteko ajatellut sitä mahdollisuutta, että teitä voitaisiin syyttää murhaajaksi?

— Totta kai minä sitä olen ajatellut, sanoi nimismies aivan rauhallisesti. — Minä selitän, mihin tällainen ajatus voi perustua. Minä olen seurustellut Matti Peltolan kanssa ja minä siis olen voinut tietää, että hänellä oli rahoja tuona iltana. Olen käynyt Heikkilässä ja koettanut päästä talonväen suosioon, sillä olen ollut pihkaantunut Anna-neitiin. Olen Anna-neidistä puhunut ihailevasti monelle. Minulla on heikonpuoleiset raha-asiat, eivät huonot, mutta eivät hyvätkään. Vaikka Heikkilä ei ole Annan vanhempien nimissä, niin voi aina olettaa, että hän saa periä teiltä verraten suuria summia. Kun minä virkani vuoksi olen verotusten kanssa tekemisissä, niin tiedänhän minä, mikä teidän varallisuutenne on. Minähän siis voisin koettaa saada kilpailijat tieltäni pois. Kun olen rikostutkija, niin varsin hyvin voisin peittää jälkeni. Minä ymmärsin tämän vaaran aivan heti tuona murhailtana. Kun pistoli löytyi, niin minä en kajonnut siihen laisinkaan, vaan annoin Salon hoitaa asian. Hän sai pitää aseen huostassaan ja hän sai viedä sen Helsinkiin tutkittavaksi. Minulla on siis hänen todistuksensa aina siitä, että minä en ole kajonnut tuohon aseeseen, ja tiedän siis varmasti, että siinä ei ole minun sormenpäänjälkijäni. Jos ne olisivat olleet siinä, niin Helsingissä ne olisivat löytyneet, koska kursseilla otettiin meidän kaikkien sormenpäänjäljet ja ne ovat siis siellä. Varjo voi langeta minuun aivan yhtä helposti kuin se on langennut Erkkiinkin.

— Sanokaa minulle eräs seikka, lausui vanha emäntä. — Kun te kuulustelitte, niin minähän olin silloin läsnä. Te toimititte kovin pian kuulustelun Antin kanssa ja annoitte pidättää hänet. Miksi sen teitte?

— Tuo mies halusi uhrautua, sanoi nimismies. — Senhän minä näin aivan heti. Katsokaahan, asia on sellainen, että murhaaja voi salata kaiken äänellään, katseellaan ja kasvojensa ilmeilläkin, kun hän on hyvin taitava, mutta hän ei voi salata käsillään. Kun tulee kysymys rikoksesta, niin hänen sormensa tulevat aina levottomiksi. Minä pidin kuulustellessani silmällä hänen sormiaan. Ne pysyivät aivan rauhallisina. Mies on ehdottomasti aivan syytön. Mutta kun läsnä oli Heikkilän isäntä ja emäntä, niin en tahtonut ajaa heitä pois ja toiselta puolen en tahtonut, että Antti puhuisi liikoja ja siis sotkisi itseään tähän asiaan niin, ettei häntä voi millään pelastaa. Kun annoin pidättää hänet, niin sain hänet sieltä pois ja voin toimittaa kuulustelun siten, että pöytäkirjaan ei tule mitään sellaista, joka voisi hänelle olla liian vaarallista. Olen koettanut puhua hänelle järkeä, mutta hän on asian suhteen vaiti ja kaikesta päättäen uskoo, että Erkki on syyllinen, ja tahtoo pelastaa hänet. Minä luonnollisesti virkani vuoksi en ole voinut hänelle laisinkaan ilmoittaa, että Erkki on vangittu myöskin.

— Mutta miksi te vangitsitte Erkin? kysyi emäntä, — jos kerran uskotte, että hänkin on syytön?

— Jos hän olisi ollut vapaalla jalalla, niin hän olisi tietysti puheissaan sekaantunut, sanoi nimismies. — Asian laita on siten, että ei kukaan voi puhua itsestään niin epäedullisesti kuin juuri syytön. Hänellä ei ole pienintäkään aavistusta siitä, että hän voi puhua itsensä ansaan. Syyttömät ihmiset ovat suurissa rikosasioissa aina aivan haitallisia.

— Mutta jos te joudutte edesvastuuseen aiheettomasta vangitsemisesta?

— Antti puhui ensimmäisessä kuulustelussa sillä tavalla, että minulla oli täysi syy vangita hänet, sanoi nimismies. — Ja mitä Erkkiin tulee, niin hänellä oli samana iltana ollut tuo pistoli, eikä voida tietää, millä tavalla se olisi häneltä joutunut pois. Häneen lankee siis ehdottomasti varjo. Kun hän on kiinni, niin ei hänkään pääse puhumaan läpiä päähänsä. Erkki on vilkas ja hauska poika, sillä minä tunnen hänet hyvin. Jos hän olisi ollut vapaana, niin olisi hän lopulta uskonut sellaista, mitä muut ovat kuvitelleet.

— Te esititte asian hiukan toisin minun luonani käydessänne, sanoi emäntä.

— Tietysti minä sen tein. Enhän minä voinut Heikkilän isännälle eikä emännälle sanoa kaikkea, sillä he eivät olisi pitäneet suutaan kiinni. Minä ehdotin tuomari Hallaa asianajajaksi sen vuoksi, että olisin hänelle voinut antaa ne tiedot, joita en vieraalle asianajajalle voi antaa menettämättä virkaani. Minä olisin hänelle voinut näyttää kaikki heikot kohdat.

— Minä sanon suoraan, että luulin teidän olevan hänen kanssaan yhdessä juonessa saadaksenne minulta rahoja.

— Minä ymmärsin sen varsin hyvin, lausui nimismies. — Maalaisten mielestä on tuollainen summa hirvittävän suuri. Mutta Halla on ensiluokkainen asianajaja ja sellaisten täytyy pitää hintoja korkealla, muuten hukkuisivat asioihin, hutiloisivat ja pilaisivat maineensa. Samalla tavalla hyvä puuseppä pitää hinnat korkeina, jotta hän voisi suorittaa ainoastaan ensiluokkaista työtä.

— Me olemme nyt siis oikeastaan taas asian alussa, sanoi emäntä. — Me emme tiedä siis mitään varmaa.

— Emme. Kaikki on aivan yhtä epämääräistä kuin alussakin. Meillä on yksityiskohtia, mutta ei mitään varsinaista johtolankaa.

— Me saamme siis aloittaa kaiken nyt yhdessä?

— Niin. Ja minä olen iloinen, jos tahdotte pohtia asioita yhdessä minun kanssani.

— Kyllä minä sen teen ja uskon, että Herra valaisee minua siinä, missä minun järkeni ei riitä, sanoi vanha emäntä.

— Meillä on siis tuo kysymys ensiksi esillä, miten Matti Peltola tuli Heikkilään, niinkuin emäntä huomautti.

— Tämän Kallen kanssa olemme huomanneet, että tallin takana on hiekkakasassa auton pyörän jäljet, sanoi emäntä. — Tämä Kalle on ottanut siitä kipsiin kuvan. Hänen selityksensä mukaan on auto käännetty ja on seisonut siinä. Oikeanpuolisessa takapyörässä on ollut vika, ja se näkyy selvästi.

— Ja onko teillä jo tiedossa, kenen autoon sellainen rengas kuuluu?

— Kalle kävi eilen täällä kylällä ja löysi sellaisen pyörän teidän vajastanne. Vieressä asuva mäkitupalainen oli auttanut teitä muuttamaan rengasta, ja entinen rengas oli vajassa.

— Se on totta, sanoi nimismies. — Sain kotia tultuani sanan, että murha oli tapahtunut, ja minä tahdoin kiiruhtaa sinne, mutta tuo yksi rengas oli viallinen. Minä en uskaltanut lähteä sillä enää matkalle ja vaihdoin sen varmuuden vuoksi aivan uuteen.

— Olisiko murhaaja käyttänyt autoanne tuona iltana?

— Se ei ole mahdollista. Minä menin autollani valtuuston puheenjohtajan kanssa neuvottelemaan eräistä verorästeistä. Autoni oli hänen pihallaan. Sen näki siellä koko talon väki.

— Mutta mitenkä tuossa hiekkakasassa oli autonne pyörän jälki?

— Se voidaan selittää aivan yksinkertaisesti. Olin päivää aikaisemmin käynyt Heikkilässä. Siinä oli sopiva pysähdyspaikka, kun talon piha, niinkuin ennestään tiesin, oli liian pehmeä. Tuona rikosiltana ajoin pihaan, sillä oli jo myöhäistä, enkä silloin tahtonut siis jättää autoani maantielle. Kun ei kahteen päivään ollut satanut, niin on auton jälki maantienvieressä pysynyt aivan selvänä, sehän on luonnollista.

Kalle huokaisi raskaasti.

— Mitä te aioitte sanoa? kysyi nimismies.

— Minulta romahti vain kasaan yhtä ja toista, sanoi Kalle.

— Minä ymmärrän varsin hyvin, sanoi nimismies, — että ellen voisi todistaa, missä autoni oli tuona iltana ja juuri murhan sattuessa, niin se olisi vain eräänlaisena todistuksena siitä, että minun autoani käytettiin silloin.

— Kun Heikkilän emäntä soitti teille, niin siellä ei tiedetty, missä olitte, sanoi vanha emäntä.

— Minä tiesin, etten viivy pitkää aikaa, ja siksi en sitä ilmoittanutkaan tädilleni, jonka kanssa asun.

— Selitä sinä, Kalle, millä tavalla käsität murhaajan lähteneen, sanoi emäntä.

Kalle ryhtyi hiukan hämillään selittämään:

— Minä ajattelin niin, että murhaaja, jonka kanssa Matti tuli, käänsi heti auton valmiiksi tuon hiekkakasan kohdalla. Kun hän sitten pakeni, niin hän hiipi auton luo, ja kun siinä on hiukan viettävää, antoi auton ensin omalla painollaan mennä eteenpäin, jotta kone lämpenisi. Vasta meidän riihen kohdalla hän pani vauhdin päälle, ja sen kuuli suutari.

— Tämä selitys tuntuu hyvin uskottavalta, sanoi nimismies. — Se yhdistää ainakin tuon todistuksen asiaan kiinteästi. Mutta meidän olisi siis päästävä selville siitä, mitä autoa on käytetty. Mehän voisimme tiedustella, kenen auto oli kylässä silloin vuokrattu. Vuokraaja on ollut tietysti Matti Peltola.

— Tai murhaaja, sanoi Kalle.

— Aivan oikein, tai murhaaja, sanoi nimismies. — Jos me saamme tietää, kenen auton Peltola vuokrasi, niin asia on sitä myöten selvä, mutta se ei vielä sano laisinkaan, kenen kanssa hän läksi, ellei sitä ole joku nähnyt. Ja jos toinen on taas vuokrannut auton, niin emme tiedä, kenen kanssa Peltola ajoi. Jos murhaaja on heti tuonut auton takaisin, niin hän on tullut auton omistajan luo kello kymmenen ajoissa. Mutta murhaaja on myös voinut ajaa autolla ensin kauemmaksi ja palata paljoa myöhemmin. Muuten tuossa autojutussa oli eräs kohta, joka ei ole oikea. Se todistaa vain, että te, herra Mattila, ette omista autoa. Jos Peltola on tullut sinne murhaajan kanssa autolla, niin olisi heidän täytynyt viipyä ainakin kaksi tuntia siellä, ennenkuin auto olisi niin paljon jäähtynyt, että vauhdin avulla olisi pitänyt lämmittää konetta. Jos murhaaja on antanut koneen mennä alamäkeä, niin hän on sen tehnyt vain sen vuoksi, että sen ääntä ei kuultaisi. Vasta sitten, kun hän ei voinut päästä tasaisella maalla eteenpäin, hän pani koneen käyntiin. Tietysti hän uskoi, että sen ääni ei enää kuulu. Mutta hän ei muistanut, että varsinkin syksyllä ja siis kostealla ilmalla auton ääni kuuluu pitemmälle.

— Minä huomaan, että me tällä asialla, jonka minä luulin kovin tärkeäksi, sanoi emäntä, — emme pääse vielä minnekään. Mutta minulla on toinen avain.

Ja vanha emäntä kertoi, millä tavalla hän oli merkinnyt setelit, jotka hän pankista otti ja antoi Matti Peltolalle.

— Viisi näistä seteleistä on palannut takaisin säästöpankkiin, lisäsi hän, — ja te, herra nimismies toitte ne eilen sinne.

— Minäkö toin viisi noista seteleistä sinne! huudahti nimismies. — Nyt minä en laisinkaan enää ihmettele, vaikka olisitte toimittanut minut vangituksi. Minä maksoin niillä vähennyksen autoni hinnasta, sillä minä en ole voinut suorittaa koko hintaa yhdellä kertaa.

— Jos saamme tietää, mistä rahat tulivat, niin me voimme sen kautta päästä johonkin tulokseen, sanoi vanha emäntä. — Murhaaja on ne tietysti käyttänyt, vienyt siihen pankkiin tai sille henkilölle, jolta ne olette saanut. Hän oli ollut varovainen ja tahrinut niitä ensin, jotta peittäisi jälkensä.

— Mutta minähän sain ne Helsingistä Kansallispankista, sanoi nimismies.

— Milloin?

Nimismies hymähti.

— Tässä on taas sellainen kohta, joka voisi olla minulle vaarallinen, sanoi hän. — Ajatelkaahan, minä olen ne saanut maanantaina, heti varhain aamulla.

Vanha emäntä ja Kalle aivan säpsähtivät.

— Niin, asia näyttää hyvin merkilliseltä, jatkoi nimismies. — Minä lähetin komisarius Salon heti varhain aamulla Helsinkiin viemään tuota pistolia tutkittavaksi. Samalla matkalla hän poikkesi pankkiin nostamaan siellä olevia rahojani. Hän toi nämä setelit sitten minulle. Tämä kaikki näyttää suorastaan valheelta, ellei Salo voisi sitä todistaa. Mutta juuri se, että minä olen nämä setelit saanut, näyttää nyt erään seikan. Murhaaja ei ole missään tapauksessa tullutkaan tähän kylään, jos hän yleensä on tästä kylästä kotoisin, vaan on jatkanut matkaa Helsinkiin ja pannut nuo rahat pankkiin.

— Tai on murhaaja linja-autolla mennyt varhain aamulla kaupunkiin, sanoi Kalle.

— Niin, sekin on mahdollista, lausui nimismies. — Mutta silloin hän on ollut samassa autossa kuin Salokin, sillä tämä meni juuri sillä autolla.

— Ja autoon mahtuu kaksikymmentä henkeä, sanoi Kalle.

— Niin, ja yksi heistä voi olla murhaaja, sanoi nimismies. — Tai teemme väärän päätelmän, ja murhaaja onkin mennyt yksityisautolla sinne. Tästä näemme, miten heikolla pohjalla kaikki on.

— Me emme siis voi mitään tästä kaikesta varmuudella päättää, sanoi vanha emäntä.

— Voimme kyllä erään asian, sanoi nimismies. — Murhaaja on tehnyt kaiken aivan yksinkertaisesti. Meidän vikamme on, että haemme todistuksia monimutkaisista seikoista. Murhaaja varastaa pistolin, menee joko ennen vaanimaan tai menee Peltolan kanssa Heikkilään, tekee tekonsa, menee autolla Helsinkiin suoraan tai jättää auton muualle ja menee sitten aamulla varhain Helsinkiin ja varovaisuuden vuoksi vie rahat pankkiin.

— Mutta miten juuri nuo setelit ovat tulleet teille? sanoi emäntä.

— Asialla voi olla hyvin yksinkertainen selitys, sanoi nimismies. — Salo tulee pankkiin juuri vähän sen jälkeen kuin setelien tuoja on ollut siellä, ja sattumalta menee samaan kassaan. Sattumalta ei rahoja ole sitä ennen tarvittu tai on jäänyt jäljelle juuri tämä määrä seteleitä, sillä kassassa oleva neiti asettaa saamansa setelit määrättyihin lokeroihin ja antaa siitä myös seteleitä. Hän siis vähän ajan päästä antaa samat setelit, jotka hän on kassaan saanut. Minä tunnustan aivan suoraan, että kaikki tämä on vain arvelua. Tähän asti olemme siis siinä, että murhaaja mahdollisesti on ollut Matin mukana, mahdollisesti vuokrannut auton, mahdollisesti mennyt Helsinkiin. Ja jos me rakennamme näistä seikoista jotakin, niin varmasti olemme väärillä jäljillä jälleen.

— Kuinka pieni onkaan ihmisen viisaus, sanoi emäntä. — Me uskomme niin kovin paljon itsestämme ja me kaadumme omiin typeriin päätelmiimme. Minä olen Herralta pyytänyt apua tässä asiassa. Ja aina kun epäilys on kohdistunut johonkuhun henkilöön, hän on minua varoittanut uskomasta sitä. Hän on avannut silmäni näkemään rehellisyyden, vaikka ei olekaan minulle syyllistä osoittanut. Ja kun minä hänen kätensä suojassa olen tätä asiaa mietiskellyt, niin hän on minulle selvittänyt ainoastaan yhden kohdan, sen nimittäin, että rikollinen ei voi koskaan pitkää aikaa vaieta omasta teostaan, vaan hänen täytyy siitä puhua. Ei hän tahdo siitä kerskailla, mutta hän tahtoo peittää jälkijään. Kun metsän pedot itselleen piilopaikan etsivät, näin ne aina myös tarkkaavalle metsämiehelle paljastavat sen. Ja syyllinen tekee liian paljon suojatakseen itseään. Meidän on nähtävä, missä paikassa on tätä harjoitettu.

— Tuo on aivan totta, sanoi nimismies, — mutta meidän täytyy kuitenkin tietää, mistäpäin lähdemme etsimään. Lauantaina ovat käräjät, ja siksi meidän täytyisi jotakin tietää.

— Joka rahaa himoitsee, sanoi emäntä, — hän myös nauttii rahan käyttämisestä. Joka rahan tähden toisen murhaa, ei hän rahaa hanki, jotta hän sen säästöön panisi, vaan hän tahtoo rahoillaan hankkia itselleen sitä, mitä ei ole saanut ja mitä hän on ikävöinyt. Kaikessa muussa hän voi viisas olla ja jälkensä peittää, mutta kuinka hän voisi voittaa omia halujaan.

— Meidän on nyt koetettava löytää jostakinpäin sellaista, mikä antaa merkin rikollisesta, sanoi nimismies. — Me voimme kukin omalla tavallamme hakea. Teitä, emäntä, pyydän menemään Uotilaan ja siellä kuulustelemaan, onko kukaan epäilyttävä henkilö siellä liikkunut, tarkoitan sellainen, joka olisi voinut tuon pistolin anastaa. Te, herra Mattila, olette sopiva menemään Peltolaan ja siellä kyselemään, tiedetäänkö, kenen kanssa Matti Peltola oli tuona iltana. Olen siellä jo sitä varten käynyt, mutta hyvin huonolla tuloksella. Vanhemmat olivat kaikesta vielä niin järkytettyjä, ettei heiltä saanut selvää vastausta. Minä koetan ottaa tuosta autosta selkoa, sillä virka-asemani avulla voin tiedustella kenenkään mitään epäilemättä. Minunhan täytyy aina pitää autoja silmällä ja minähän joudun tekemisiin kaikkien ammatillisesti liikettä harjoittavien autonajajien kanssa. Me voimme sitten kokoontua jälleen tänne ja sovitella huomiomme yhteen.

— Mutta jos tarvitsemme toistemme apua sillä välin, sanoi Kalle, — niin miten silloin teemme?

— Emäntä voi jäädä pysyväisesti Uotilaan, niin me tapaamme siellä teidät aina, sillä teidänhän älyynne meidän itsetietoisten miesten sittenkin täytyy nojata vaikeimpana hetkenä. Peltolan ja Uotilan talot ovat aivan vieretysten, jotenka herra Mattila sieltä voi välillä käydä. Tehän voitte aina pistäytyä tiedustamaan, milloin emäntä aikoo lähteä kotia, tai jollakin muulla sellaisella aivan arkipäiväisellä tekosyyllä. Missään tapauksessa ei Peltolan väki saa tietää, että tutkitte tätä asiaa. Rahvas säikähtyy aina poliisitutkintoa. Ja älkää kyselkö, älkää millään muotoa kyselkö. Antakaa heidän vapaasti puhua ja etsikää lauseitten takaa se, mikä voi rikoksen tutkimisessa auttaa.

SEITSEMÄS LUKU.

Emäntä läksi Uotilaan, eroten molemmista miehistä ja astellen yksinään maantietä pitkin, sillä he olivat pitäneet edullisimpana sitä, ettei heitä nähtäisi yhdessä. Ilta alkoi jo peittää seudun, ja siellä täällä näkyi talojen ikkunoista sähkövaloja.

Nöyrästi emäntä ajatuksissaan kääntyi Jumalan puoleen pyytäen hänen ohjaustaan. Oman ymmärryksensä hän oli huomannut heikoksi ja puutteelliseksi. Vain usko, varma usko Jumalan johtavaan käteen, sen hän tiesi, voisi häntä nyt auttaa. Saadakseen selvyyden rikoksesta täytyi hänen jaksaa ajatella aivan tyynesti, jotta ei menisi harhaan. Kaikki entiset päätelmät ja otaksumisethan olivat osoittautuneet puutteellisiksi, ja oli siis lähdettävä aivan alusta ja entistä suuremmalla varovaisuudella. Ihmisten keskelle oli ilmestynyt peto, olento, joka riisti heidät pois armon ajasta, ja tämän pedon hän tahtoi vangita ja tuomittavaksi saattaa.

Kun hän ajatuksissaan pääsi vertaamaan tätä murhamiestä petoon, niin silloin hän myös ymmärsi, miten välttämätöntä oli saada rikos selville. Ellei estettä valmistettu, niin tuo sama peto voisi milloin tahansa uudelleen tuottaa tuhoa.

Uotilassa otettiin vanha emäntä hyvin sydämellisesti vastaan. Talon isäntä ja emäntä olivat vielä nuoria ihmisiä, ja Aino oli heidän vanhin tyttärensä. Koskaan sitä ennen ei vanhalle emännälle oltu puhuttu siitä, että vanhan emännän tyttären poika menisi naimisiin Ainon kanssa, sillä nuorten rakkaus oli siihen asti ollut vielä vain kuin oraalla. Mutta nyt Erkin vangitseminen oli saanut aikaan yhteisen siteen heidän välillään. Vanhan emännän nähdessään Aino vaipui heti hänen syliinsä, ja vanhus taputteli häntä ja koetti viihdyttää aivan kuin pientä lasta:

— Kas niin, kas niin, lapsukainen, kyllä kaikki vielä hyvin päättyy.

— Mutta kun he ovat vanginneet Erkin ja syyttävät häntä murhaajaksi! nyyhkytti Aino.

— Syyttää voidaan aina ketä tahansa, tuomitseminen on toinen asia. Minä tiedän aivan varmasti, että Erkki pääsee vapaaksi.

— Te tiedätte siis, kuka on todellinen syyllinen? kysyi Uotilan isäntä.

— Kuinka minä vanha vaimo sen tietäisin? vastasi vanha emäntä. — Mutta Jumala ei salli niin suuren vääryyden tapahtua.

— Nimismies ei olisi saanut vangita häntä, sillä sellainen on hirvittävä häpeä, sanoi Uotilan emäntä kiihkeästi.

— Kun minä, joka olen pojan äidinäiti, en siitä nimismiestä syytä, sanoi vanha emäntä, — niin jättäkäämme se asia toistaiseksi.

Uotilan isäntä ja emäntä katsoivat vaiti vanhaan emäntään. Hänen suuri rauhallisuutensa ja arvokkuutensa vaikutti heihin tyynnyttävästi.

— Me emme voi koskaan välttää syytöksiä, niin kauan kuin olemme maailmassa, sanoi vanha emäntä. — Se on kerta kaikkiaan elämän kulku, koska pahojen lauma on aina suurempi. Mutta jos nimismies on antanut vangita Erkin, niin on siinä ehkä toinenkin syy. Minä olen nähnyt itse, ja samaa on nimismieskin nähnyt, että syytön voi puhua aina mahdollisimman paljon omaan niskaansa. Minä kuulin Kallelta, miten tuon pistolin laita oli ollut ja miten sitä täällä oli pidelty. Eihän Aino muista eikä Erkki muista, pistikö hän sen taskuunsa lähtiessään. Muualta täytyy selvitys hankkia, koska Erkki ei itse muista tätä asiaa.

He olivat vielä eteisessä.

— Tälle pöydälle siis Erkki laski tuon aseensa? kysyi vanha emäntä.

— Niin, selitti Aino. — Minä muistan aivan selvästi, miten hän laski sen tähän aivan keskelle pöytää sen jälkeen, kun oli sen puhdistanut minun esiliinaani. Mutta kun hänellä oli kiire lähtiessään, niin minä en laisinkaan muista, ottiko hän sen vai ei. Hänen sotilaslakkinsa oli siinä vieressä, ja tietysti hän sen otti.

— Me olemme ajatelleet sitä, että maantieltä päin olisi joku tullut sen ottamaan, sanoi Uotilan isäntä.

— Mutta eihän tämä ikkuna ole laisinkaan maantielle päin, sanoi vanha emäntä. — Kukaan ei siis olisi tullut sitä ottamaan ainakaan siinä tarkoituksessa. Jos tavallinen varas olisi tullut, niin hän olisi kai vienyt jotakin muuta samalla kertaa. Onko mitään kaivattu?

— Ei ole kaivattu, sanoi Uotilan emäntä.

— Olikohan täällä silloin valoa? kysyi vanha emäntä.

— Kun me maksamme sähkövirrasta lamppujen mukaan, niin me tietysti poltamme kaikkia lamppuja, sanoi Uotilan isäntä. — Minä muistan panneeni virran päälle jo kahden aikaan, kun sattui olemaan hämärä päivä ja minä tarvitsin kirjoituspöydälleni tulta. Eiköhän täällä eteisen katossa oleva lamppu syttynyt silloin.

— Aina se lamppu on täällä palanut, sanoi Uotilan emäntä.

Emäntä katsoi ikkunasta.

— Tämä ikkuna on Peltolan pihalle päin, eikö olekin? sanoi hän.

— On, vastasi Uotilan isäntä. — Ei pihalta tänne juuri näe, kun siinä on pensaita edessä. Ei ainakaan näe pöydälle, kun kuisti on siksi korkealla.

— Mutta jos Peltolan ikkunoista katselee, niin näkee tietysti, sanoi vanha emäntä.

— Niillä ei ole rakennuksen tällä puolella muuta kuin nuo ison salin ikkunat, vastasi Uotilan emäntä. — Siellä on hyvin harvoin ketään, kun niitä on ollut ainoastaan vanhukset ja Matti ja talossa on paljon muita huoneita, joissa oleskellaan.

— Kuka tuolla vinnikamarissa asuu? kysyi vanha emäntä osoittaen Peltolan yläkertaan päin.

— Siellä on asunut se isännän veljenpoika, se ylioppilas, joka on ollut täällä lukemassa, vastasi Uotilan isäntä.

— Siitä ikkunasta näkee tänne tietysti, sanoi vanha emäntä.

— Näkeehän sieltä, jos sattuu katsomaan. Mutta eiköhän se herra ole kirjojensa ääressä, sanoi Uotilan emäntä. — Melkein aina siellä on verhot alhaallakin näin valojen syttymisen aikaan.

— Jos joku olisi seisonut tuolla kuistin ikkunan alla, niin olisiko hän nähnyt, mitä on pöydällä? kysyi vanha emäntä.

— Minä olen sitäkin koetellut jo, vastasi Uotilan isäntä. — Kuisti on niin korkealla, että miehen pitäisi olla ainakin kaksi metriä pitkä, ennenkuin näkisi. Jos hän tarttuisi ikkunalistaan ja sitten nousisi kivijalan varaan, niin voisi lyhyempikin mies ulottua näkemään. Mutta kun siinä alla on kukkamaa, niin olisi pitänyt tallata sitä. Poliisit tutkivat jo maankin ja sanoivat, että siellä ei ole kukaan seisonut. Kyllä se pistoli on kadonnut sillä tavalla, että joku sivullinen on tullut ovesta ja vienyt sen mukanaan.