Part 2

— Heillä oli polkupyörälyhtynsä ja ne valaisivat heidät. Kun minä menin katsomaan, mitä he maantiellä tarkastivat, niin näin Peltolan Matin maassa kuolleena.

— Mistä te heti tiesitte, että hän oli kuollut? kysyi nimismies.

— Näkihän sen toki aivan heti. Hän oli aivan kalpea, makasi toisella kyljellään toinen jalka taivutettuna alleen eikä liikkunut ollenkaan. Samassa tuli tämä isäntä siihen, avasi Matin takin ja sanoi sitten vähän ajan päästä, että Matti oli kuollut.

— Onko teillä mitään ajatusta siitä, kuka rikoksen on tehnyt?

— Mistä minulle sellainen ajatus olisi tullut? sanoi suutari. — Mutta minä muistan sellaista, että tullessani tupani ovelle olin kuulevinani auton ääntä tämän talon tallin takaa sieltä, missä tie tekee mutkan. Minä muistan katsoneeni maantielle, joka näkyy vähän kauempana, kun on avonaisia peltoja, mutta en nähnyt mitään.

— Äänihän voi tulla kauempaakin, sanoi nimismies.

— Ei se kaukaa tullut, mutta ajoivat kai ilman lyhtyjä, sanoi suutari. — Ajaahan näin syksyllä niitä viinankuljettajia monta kertaa ilman sytytettyjä lyhtyjä, niinkuin nimismies varsin hyvin tietää. En minä siihen silloin ensin pannut mitään painoa, mutta kun kerran on kaikki kerrottava, niin totta kai tämäkin. Ja minä olen tässä odotellessani tuuminut sellaista, että se murhaaja mahdollisesti läksi sillä autolla pakoon. Ja minä olen ajatellut sitäkin, että se Matti ja murhamies ovat varsin hyvin voineet tulla yhdessä autolla ja jättäneet sen sinne Mattilan riihen luo ja kävelleet sitten taloon.

— Minkä tähden he olisivat jättäneet sen Mattilan riihen luo? kysyi nimismies hymyillen hiukan ivallisesti. — On hauskaa kuulla, millä tavalla te tämän pulmallisen kysymyksen ratkaisette.

Suutari jatkoi innostuneena:

— Maantie on siinä aitan luona ja sitten vähän matkan päässä talon tallin luona niin kapeaa, ettei siihen voi autoa pysäyttää, ellei tahdo maantietä tukkia aivan kokonaan. Mutta siellä Mattilan riihen luona on sopiva pysähdyspaikka. Ja sitten he molemmat tulivat taloa kohden ja se toinen ampui Matin.

— Ja luuletteko, että murhaaja olisi ennättänyt tekonsa tehtyään paeta murhapaikalta, juosta esimerkiksi autolleen ja sitten ajaa pois?

— Kyllä tavallinen mies varsin hyvin olisi ennättänyt mennä, jos auto oli tallin takana, sanoi suutari, — onhan se matka niin lyhyt, mutta ei Mattilan riihelle asti, sillä se matka on liian pitkä.

Nimismies naurahti ja sanoi:

— Kuulkaahan, tämä selitys ei laisinkaan pidä paikkaansa. Ei ole olemassa mitään syytä ajatella, että he olisivat pysähtyneet Mattilan riihen luo, jos nyt ensiksikin murhaaja ja nuori Peltola olisivat tulleet samalla autolla. Enhän voi mitenkään ajatella, että tuo murhaaja olisi tehnyt tekonsa aivan ihmisasuntojen lähellä, jolloin ilmitulemisen vaara oli mahdollisimman suuri, kun hän olisi voinut tekonsa suorittaa esimerkiksi metsätaipaleella, jos he nimittäin ovat ajaneet samalla autolla. Me emme voi ruveta kuvittelemaan mitään, sillä silloin joudumme aivan ehdottomasti väärille teille, vaan meidän on pidettävä kiinni yksityiskohdista ja vasta kun ne ovat meillä selvillä, luotava niistä kokonaisuus.

— Mutta kyllä minä sentään pyytäisin, että pöytäkirjaan merkittäisiin tämä, että minä kuulin auton äänen, sanoi suutari. — Minä en pääse minnekään siitä, että tässä voisi olla johtolanka.

— Koska sitä nimenomaan tahdotte, niin merkitsen kyllä, sanoi nimismies. — Tiedättekö, oliko tällä Matti Peltolalla vihamiehiä?

— En minä tiedä ketään varsinaista vihamiestä, mutta kai hänellä sellaisia oli, kun oli rikas ja pahantapainen toisinaan.

— Oletteko te riidellyt hänen kanssaan?

— Minä en koskaan riitele kenenkään kanssa.

— Mutta jos olisitte ollut hänen vihamiehensä, niin olisitteko te ampunut hänet?

— Enhän minä osaa ollenkaan ampua, sanoi suutari. — Lestillä minä olisin häntä lyönyt ja sitten kai saanut häneltä selkääni. Kyllä kai minä sentään aina olisin mennyt mieluummin pakoon kuin olisin tapellut. Minä en ole vielä koskaan tapellut.

Nimismies viittasi kärsimättömänä.

— Jo riittää, sanoi hän. — Teillä ei siis ole aavistustakaan murhaajasta?

— Jos se minulla olisi, sanoi suutari, — niin totta kai minä olisin toimittanut heti paikalla sen miehen kiinni.

— Te tiedätte siis, että se on mies?

— Vaikka nainen ampuisi miestä aivan läheltä, niin menisi kuula aina jonnekin muualle kuin sinne, minne on tarkoitettu. Ja tämä kuula on lävistänyt sydämen aivan keskeltä. Totta kai sen silloin on laukaissut mies.

— Jo riittää, jo riittää, sanoi nimismies. — Saatte mennä, mutta älkää poistuko talosta, jos tahdon vielä jotakin kysellä.

Suutari kumarsi ja meni.

Nimismies kääntyi isännän puoleen sanoen:

— Hän on juuri sellainen todistaja, joka oikeudessa saattaa tuomarin hermot pingoitukseen. Hän on valmis puhumaan mitä tahansa, kaikkia kuvitelmiaankin. Jos esimerkiksi ottaisi täytenä totena tuon hänen juttunsa autosta, niin muodostuisi tutkimus hyvin sekavaksi. Me olisimme heti kuvittelujen alalla, ja silloin ei rikosasia koskaan selviä. Kuka tämän jälkeen tuli rikospaikalle?

— Minä tulin sitten, sanoi isäntä.

— Jaha, minun täytyy siis ottaa isännänkin lausunto tähän pöytäkirjaani, sanoi nimismies. — Onko siinä mitään tähän asti uutta?

— Ei juuri paljoa. Meidän palvelijattaremme Kirsti tuli meille ilmoittamaan, että joku oli ammuttu. Sitä ennen olin vaimoni kanssa kyllä kuullut laukauksen, ja vaimoni kävi kuistilla katsomassakin, multa tiedon siitä, mitä oli tapahtunut, sen me saimme vasta Kirstin kautta. Kun tulin vaimoni kanssa maantielle, olivat siellä Mattilan veljekset ja tuo suutari. Minä avasin vainajan takin ja tarkastin, oliko hänessä vielä elonmerkkejä. Kun näin, että reikä oli aivan sydämen kohdalla ja verta oli valunut niin paljon, että liivit olivat aivan tahmeina siitä, niin ymmärsin kyllä, että me emme voineet enää millään tavalla auttaa. Lähetin vaimoni silloin puhelimella ilmoittamaan asiasta teille. Hän teki sen ja kutsui samalla komisariuksen ja ilmoitti Matin vanhemmille. Olenhan minä lautamiehenä hiukan tullut huomaamaan, että rikosasioissa helposti jäljet sekoitetaan, ja kielsin senvuoksi siirtämästä ruumista minnekään, ennenkuin komisarius tai te, herra nimismies, olitte tullut paikalle ja antanut siihen luvan. Sillä välin koetin kysellä, mitä kukin oli nähnyt, jotta eivät myöhemmän pääsisi kuvittelemaan kaikenlaista.

— Niin, niin, sanoi nimismies, — mehän olemme saaneet juuri äsken nähdä, mihin tutkimus voi mennä kuvittelujen kautta. Ellen olisi ehkäissyt tuota suutaria, niin hän varmastikin olisi viimein uskonut nähneensä murhamiehenkin. Kun sitten komisarius Salo tuli, niin selititte hänelle kaiken, eikö niin?

— Hän ei kysellyt mitään, vastasi isäntä. — Minä en hänelle selittänyt mitään.

Samassa aukeni eteiseen johtava ovi ja Kalle Mattila tuli hyvin kiihoittuneena sisään. Hän piti kättään ojolla ja riensi nimismiehen luo. Hän avasi kätensä ja laski pöydälle kuulan.

— Mitä tämä on? kysyi nimismies.

— Verinen lyhty.

— Minä menin maantielle uudelleen, sanoi Kalle, — ja jalkani luiskahti hiukan jonkun pyöreän esineen päällä. Kumarruin alas ja otin sen ylös. Se oli tämä kuula.

Nimismies katsoi häneen terävästi ja kysyi:

— Mistä tiesitte ottaa sen ylös? Eihän kengän läpi jalka voi tuntea, oliko se kuula. Sehän olisi voinut olla vaikka kivi.

— Minä olen siksi paljon ampunut suojeluskunnan ampumaradalla, sanoi Kalle, — että minä aina tunnen, milloin kuula on jalan alla, ja siellä radalla niitä on vaikka miten paljon. Ja kyllä jokainen ampuja heti erottaa, onko jalkansa alla kuula vai kivi.

— Te näytte olevan hyvin terävä nuori mies, sanoi nimismies hiukan ivallisesti. — Jatkakaa!

— Kun tässä kerran on murha tehty ampumalla, sanoi Kalle, — niin minä koko ajan olen tuuminut, miten pitkälle kuula on voinut lentää lävistettyään ruumiin. Jos kuula olisi ammuttu pitemmän matkan päästä, niin sen nopeus olisi ollut suurempi. Mutta kun se ammuttiin aivan läheltä, niin ei sen nopeus ollut yhtä suuri eikä se siis ole voinut lentää pitkällekään lävistettyään ruumiin. Tätä minä ajattelin. Ja kun sitten tuo kuula osui jalkani alle, niin tarkastin ympäristön ja huomasin, että se oli osunut portin kiviseen pylvääseen ja kimmonnut siitä takaisin. Mutta kun vauhti ei ollut kova, niin se putosi keskelle portin aukkoa, ja siitä minä sen sitten löysin.

— Ja mistä te tämän kaiken päätätte? kysyi nimismies hymyillen.

— Jos katsoo kuulaa, niin huomaa, että sen pää on hiukan litistynyt, selitti Kalle. — Se on siis kohdannut sellaisen esteen, jonka läpi se ei enää ole voinut mennä, vaan on ponnahtanut takaisin. Ja kun se oli portin aukossa, niin ei se ole voinut osua mihinkään muuhun kuin portin kiviseen pylvääseen. Minä tarkastin polkupyöräni lyhdyn valossa pylvään, ja siinä on selvä kuulan jälki.

— Tämä on kyllä hyvin huolellisesti päätelty, sanoi nimismies. — Mutta mistä te tiedätte, että kuula oli ammuttu aivan läheltä? Tehän ette ole tarkastanut ruumista, vaan sen teki komisarius Salo, ja hän kertoi huomionsa tulokset vasta nyt minulle.

— Kun minä kannoin Matin ruumista vajaan, selitti Kalle, — niin kannoin talon rengin Antin kanssa pääpuolesta. Kun meidän piti odottaa sitä, että emäntä panisi olkia lattialle ruumiin alle, niin jouduin näkemään Salon poliisilyhdyn valossa, että takki oli kuulanreiän ympärillä palanut ja siis ruuti oli sen polttanut. Ja tietäähän siitä heti, että Mattia oli ammuttu aivan läheltä.

— Mutta verihän valui kuulanreiästä, miten tällaista siis siitä saattoi huomata? sanoi nimismies.

— Kun vainaja kaatui kyljelleen, niin ei veri päässyt valumaan reiästä, vaan valui takin alle, sanoi Kalle.

— Mutta sitä minä en voi ymmärtää, miten te ruumista nostaessanne voitte nähdä vainajan selässä olevan kuulanreiän, koska kaiken tähän asti annetun selityksen mukaan kuula on ammuttu takaapäin?

— Kun takki oli tovin tahmeana verestä, selitti Kalle, — niin täytyi minun, joka kannoin juuri vasemmalla puolella, vetää takkia hiukan, ja silloin tuo kuulanreikä tuli kainalokuopan kohdalle. Ja meidänhän piti odottaa hiukan siinä, ennenkuin pääsimme laskemaan ruumiin alas, ja siinä minä sitten huomasin sen kaiken.

— Kyllä se on niin kuin tämä nuori mies sanoo, lausui Salo verkalleen.

— Hyvä on, sanoi nimismies, — saatte mennä ja odottakaa, jos teitä vielä tarvitsen.

Kalle poistui huoneesta luoden suuttuneen katseen nimismieheen.

— Minun täytyy ottaa selko siitä, missä hänen puheensa ovat totuudenmukaisia, sanoi nimismies. — Tuollainen pienten seikkojen huomaaminen ei ole tavallista talonpojissa.

— Jos minä saan sanoa ajatukseni, lausui Salo, — niin tämä Kalle Mattila on erittäin terävä nuori mies. Täällä oli pitäjässä varkaus tapahtunut. Se oli jo ennen kuin nimismies tuli pitäjään. Tämä Kalle oli silloin poika, mutta hän tutki sen asian niin tarkoin, että syyllinen saatiin oikeastaan hänen ansiostaan kiinni.

Nimismies keskeytti Salon sanoen:

— Hyvä on, hyvä on! Meillä on siis tässä kuula, joka kaiken todennäköisyyden mukaan on juuri se, joka on lävistänyt vainajan sydämen. Kuulasta päättäen on se ammuttu parabellumpistolista. Muistattehan, että olen jo pari kertaa kaivannut murha-asetta. Olin aivan varma siitä, että se oli jäänyt murhapaikalle. Nyt on meillä ainakin kuula. Tämän avulla olemme päässeet siihen, että murhaaja on käyttänyt parabellumpistolia. Kotonani on luettelo kaikista niistä henkilöistä, joilla on aseenkanto-oikeus tässä pitäjässä. Sen mukaan voimme siis nähdä, kellä tässä pitäjässä on tuollainen ase. Kun lähetän tämän kuulan rikostutkimuskeskukseen Helsinkiin, niin siellä voidaan tutkia, mitkä erikoisuudet ovat olleet sen aseen rihlauksessa, jota murhatilaisuudessa on käytetty. Jokaisen aseen rihlaus on aina hiukan erilainen. Ammuttaessa jää kuulaan pieniä naarmuja, jotka suurennuksen avulla voidaan sitten määritellä. Moni hämäräperäinen rikos on tämän avulla ratkaistu. Me voimme koota kaikki pitäjässä olevat parabellumit, ampua niillä, numeroida kuulat ja me voimme sillä tavalla ehdottoman tarkasti sanoa, millä aseella tämä kuula on ammuttu. Ja sitten saa sen aseen omistaja selittää, missä hän on ollut tänä iltana ja missä on ollut hänen aseensa.

— Minun pojallani on myös parabellumpistoli, sanoi isäntä. — Kun hän meni sotaväkeen, niin hän jätti sen tänne.

— Sehän oli eilen tuolla kirjoituspöydällä, sanoi nimismies. — Minä muistan sen varsin.

— Muistan minäkin, sanoi isäntä. — Nimismieshän käski panna sen laatikkoon ja täällä se tietysti on.

Isäntä meni ikkunan luona olevan kirjoituspöydän luo ja avasi laatikon. Hän penkoi siellä, oikaisi vartalonsa ja sanoi hyvin vakavana:

— Pistoli on kadonnut laatikosta!

Huoneessa vallitsi hetkisen aikaa kuolemanhiljaisuus.

— Sen on sieltä joku varastanut, sanoi emäntä.

— Niin, joku sen sieltä on vienyt, sanoi isäntä. — Eihän mikään vielä todista sitä, että pistoli olisi sama, jolla murha on tehty, mutta onhan sitä voitu käyttää siihen, sen ymmärrän. Ellei olisi aivan selviä todistajia siihen, että laukauksen aikana olin täällä sanomalehteä lukemassa, niin epäilykset voisivat kääntyä vaikka minuun.

— Aivan oikein, sanoi nimismies. — Ja tästä me näemme, miten varovaisia meidän täytyy olla päätelmiä tehdessämme. Meillä ei ole mitään syytä olettaa, että isäntä olisi ampunut miehen, jonka aikoi ottaa tyttärensä mieheksi. Ja minä olen aivan varma siitä, että isäntä siinäkin tapauksessa olisi tehnyt murhan jotenkin muuten kuin oman poikansa aseella. Kyllähän isäntä lautamiehenä on tullut oikeudessa huomaamaan, että niin tyhmä ei saa olla rikosta tehdessään. Minä olen aivan varma siitä, että vainuni oli oikeassa, kun kaipasin asetta. Tuo laatikosta kadonnut ase voi olla juuri murha-ase, ja se voi vielä olla talon lähettyvillä. Nyt meillä on täysi syy tutkia asiaa oikein perinpohjin. Meidän tulee ajatella, ketkä ovat tienneet tuosta aseesta ja siis voineet sen myös siepata. Odottakaahan vähän.

Nimismies nojasi päätään käsiinsä ja mietti.

— Poikanne on tietysti ampunut tällä pistolilla maaliin, vai mitä? kysyi hän.

— On, vastasi isäntä. — Hänellä oli tuolla navettarakennuksen takana maalitaulu.

— Siellä voi maassa olla kuulia. Meidän täytyy etsiä niitä.

— Lapsethan niitä sieltä kokoilivat ja myivät sitten pojallemme niitä takaisin, sanoi isäntä. — Täällä pitäisi olla niitä kuulia jossakin laatikossa.

Hän etsi kirjoituspöydän laatikosta ja otti sieltä rasian, jossa oli joukko kuulia.

— Tässähän näitä on! sanoi hän.

Nimismies otti rasiasta muutamia kuulia käteensä. Sitten hän taskustaan otti suurennuslasin ja alkoi tarkastaa kuulia. Vähän ajan päästä hän kutsui isännän luokseen:

— Jos nyt, isäntä, katsotte tätä kohtaa kuulassa, niin huomaatte, että siinä on rinnatusten kaksi naarmua, sitten heikko naarmu ja sitten taas vahvempi. Ne johtuvat rihloista ja ovat muodostuneet kuulan lentäessä eteenpäin. Kun nyt tarkastamme tätä kuulaa, joka otaksuttavasti on se, jolla murha on tehty, niin huomaatte, että siinä on aivan samanlaiset naarmut. Lopullisen ratkaisun tähän antaa tietysti vasta rikostutkimuskeskus. Mutta meillä on jo täysi syy etsiä tuota pistolia, ennenkuin se voidaan piilottaa tai kokonaan hävittää.

— Jumalan rauhaa! kuului ovelta.

Tämä tervehdys kuului niin oudolta juuri sinä hetkenä, että kaikki hiukan hätkähtivät ja kääntyivät katsomaan. Ovesta oli tullut sisään noin seitsemänkymmenvuotias nainen, joka verkalleen astui eteenpäin.

— Nimismies ei kai vielä koskaan ole tavannut minun anoppiani? sanoi isäntä.

— Ulkomuodolta minä tietysti olen jo kauan tuntenut niin huomattavan henkilön, sanoi nimismies nousten ja kohteliaasti kumartaen, — vaikka minulla tähän asti ei ole ollut tilaisuutta keskustella vanhan emännän kanssa. Laamanni on puhunut emännästä mitä suurimmalla arvonannolla. Ja pitäjällä aina tavantakaa kuulee mainittavan emännän nimen.

— Ei ole hyvä, että ihmisestä puhutaan paljon, sanoi vanha emäntä hymyillen. — Kun puhutaan paljon, niin on ihmisen elämässä huonoja kohtia, sillä hyvistä ei koskaan puhuta paljoa. Ja jos ei puhuta mitään, niin ei ihminen ole elämässään saanut mitään aikaan.

— Minä olen kuullut paljon puhuttavan emännän suuresta viisaudesta, sanoi nimismies kohteliaasti.

Vanha emäntä katsoi häneen aivan suoraan ja vastasi:

— Minä olen koettanut oikealla tavalla käyttää sitä lahjaa, jonka Jumala on minulle antanut.

— Sanotaan, että leskeksi jäätyänne ryhdyitte tarmolla hoitamaan taloa ja että osasitte tehdä aivan ensiluokkaisen hyviä kauppoja.

— Minun oli säilytettävä talo lapselleni, vastasi vanha emäntä. — Ja mitä kauppoihin tulee, niin olen niissä aina ollut rehellinen. Jos olen koonnut aikoinani rahaa, niin on raha ollut vain se puntari, joka on näyttänyt, miten suuri on ollut taitoni ja miten siis olen leiviskääni osannut käyttää. Mutta kysymys ei ole nyt minusta. Mikä vaara täällä on olemassa? Tulin äkkiä kotona levottomaksi, ja Jumalani käski minua tulemaan tänne.

— Anoppini on hyvin uskonnollinen, sanoi isäntä nimismiehelle aivan kuin anteeksipyynnellen.

— Tämän talon edessä, tuolla maantiellä, sanoi nimismies, — on tänä iltana ammuttu talon tuleva vävy Matti Peltola. Kuka tämän rikoksen on tehnyt, emme tänä hetkenä vielä tiedä, mutta alustava kuulustelu on jo antanut meille eräitä lankoja, jotka voivat johdattaa syyllisen kiinnisaamiseen.

Vanha emäntä seisoi hetkisen aivan liikkumattomana ja sanoi sitten verkkaan:

— Minä tiesin jo kauan, että Herra oli hänet kuoleman leimalla leimannut, sillä hänessä oli se levottomuus, mikä niihin tulee, jotka pelkäävät sekä elämää että kuolemaa. Mutta minä en tiennyt, että Hänen kätensä jo näin pian tarttuisi tähän nuoreen mieheen.

— Tämä on todella kiintoisaa, sanoi nimismies. — Minä olen tiennyt, että moni nainen on saanut lahjan tietää salaisia asioita. Niin, tunnen tapauksia, joissa he ovat tuon salaisen voimansa avulla ratkaisseet rikoksiakin. Mehän saamme ehkä nyt emännästä tuollaisen avun tähän erittäin pulmalliseen juttuun.

Vanha emäntä katsoi nimismiestä suoraan silmiin ja lausui:

— Ei se ole ihminen, joka ratkaisee, vaan Jumala, joka meidän kauttamme tahtoo rikoksen rangaista.

Nimismies ei ollut huomaavinaan emännän soimaavaa ääntä, vaan jatkoi:

— Kaikki viittaa siihen, että murha on tehty pistolilla, joka kuuluu talon pojalle, joka nyt on asevelvollisuuttaan suorittamassa. Asetta ei ole tähän asti löydetty.

— Minä en tahdo estää tutkimuksia, sanoi vanha emäntä. — Missä Anna on?

— Hän makaa huoneessaan. Te voitte mennä sinne, äiti, se tekee hänelle hyvää.

— Niin, hän kaipaa nyt kai enemmän kuin koskaan ennen ystävää luokseen, sanoi vanha emäntä mennen huoneen toisella puolella olevasta ovesta.

Hänen mentyään sanoi nimismies:

— Hyvin arvokas nainen! Hänessä on jotakin aivan ruhtinaallisen ylevää.

— Mutta kova kuin rauta, sanoi isäntä. — Se nainen hallitsee yhä vielä tätä taloa, vaikka asuukin vähän matkan päässä toisessa talossa, jonka aikoinaan liitti tähän.

— Onko se totta, että hän ei ole vielä luovuttanut edes taloa teille, omalle vävypojalleen? kysyi nimismies.

Harmin ilme tuli isännän kasvoille, mutta hän hillitsi mielensä ja sanoi:

— Minä en ole häneltä sitä vaatinut, kun hän vielä tahtoo määrätä kaikesta.

— No, kerran hänenkin täytyy kaikesta luopua, sanoi nimismies taputtaen isäntää ystävällisesti olalle. — Ehkä me taas jatkamme kuulustelua. Kuka on seuraava?

— Talon palvelijatar Kirsti Majanen, vastasi Salo.

Hän poistui ja palasi hetken päästä Kirstin seurassa.

— Mitä te tiedätte tästä asiasta? kysyi nimismies.

— Minä olin pihamaalla, kun kuulin laukauksen maantieltä.

— Ja mitä sitten teitte?

— Minä näin emännän tulevan kuistille ja kysyin häneltä, kuuliko hän laukausta. Kun emäntä oli mennyt sisään, niin minä menin maantielle, josta laukaus oli kuulunut.

— Odottakaahan, sanoi nimismies. — Kun pihalta mennään maantielle, niin päästään kahta tietä. Toinen tie on portista, joka on lähempänä tätä päärakennusta. Toinen tie on kuja aittarakennuksen ja tallin välillä. Kumpaa te käytitte?

— Tietysti minä menin portista, koska kerran olin juuri puhunut emännän kanssa kuistin luona.

— Ja kun tulitte maantielle, niin mitä näitte?

— Minä näin miehen makaavan maassa liikkumattomana.

— Siellä ei siis sitä ennen vielä ollut ketään?

— Ei. Ne toiset tulivat sinne myöhemmin.

— Te siis mahdollisesti näitte myös murhaajan tai ainakin tiedätte jotakin hänestä.

— Minä olin näkevinäni miehen varjon liikkuvan aittarakennuksen toisessa päässä. Mutta kun oli pimeä, niin minä en voinut tuntea häntä.

— Juoksiko hän? kysyi nimismies.

— Ei juossut. Hän hiipi eteenpäin.

— Tämä on hyvin tärkeä asia, sanoi nimismies. — Siis oletettu murhaaja hiipi eteenpäin.

— Niin.

— Ja mitä sitten teitte? Otitteko selkoa siitä, kuka vainaja oli?

— Eihän niin pimeässä sitä voinut nähdä.

— Mitä siis teitte?

— Minä parkaisin ja lähdin hakemaan apua.

— Mistä?

— Täältä talosta. Kun tulin kuistille, niin isäntä ja emäntä tulivat juuri ulos, ja minä sanoin heille, että maantiellä oli mies kuolleena.

Isäntä kääntyi Kirstin puoleen ja kysyi:

— Ja mihin aikaan sinä näit Antin tulevan tallista?

— Kuka on Antti? kysyi nimismies.

— Hän on meidän renkimme, vastasi isäntä.

— Ja mistä tässä nyt on kysymys?

— Tämä Kirsti kertoi nähneensä Antin tulleen tallista lyhty kädessään, selitti isäntä.

— Milloin minä sellaista olen kertonut? kysyi Kirsti.

— Sinä kerroit sen minulle siellä maantiellä, sanoi isäntä.

— Nyt minä muistan, sanoi Kirsti. — Kun minä juoksin hakemaan talosta apua, niin minä näin Antin tulevan tallista lyhty kädessään.

— Miksi te tämän niin tarkoin muistatte? kysyi nimismies.

— Kun minä aioin ensin huutaa häntä apuun, mutta sitten meninkin taloa kohden.

— Ja hänellä oli lyhty, niinkö sanoitte?

— Niin ja se valaisi hänen kasvonsa ja siitä minä hänet tunsin.

— Ja te olette varma siitä, että hän tuli tallista, eikä mennyt sinne?

— Kyllä se näytti sellaiselta, että hän tuli tallista.

— Koettakaa ajatella nyt tätä tarkoin.

— Kyllä minä sen niin muistan, että ihan tuli silloin tallista.

— Ja näittekö, minne hän meni?

— En minä sitä huomannut, sillä maailma musteni silmissäni ja minun täytyi pitää kiinni kuistin vieressä olevista tikapuista. Kun minä siitä vähitellen toinnuin ja muistin, mitä olin nähnyt, niin minä kirkaisin ja juoksin kuistia kohden. Ja silloin tulivat isäntä ja emäntä minua vastaan. Ja he läksivät juoksemaan maantielle, ja minä menin heidän jäljestään. Ja siellä oli silloin jo toisia, ja minä näin lyhdyn valossa, että se oli Peltolan Matti, joka makasi kuolleena. Ja sitten minä olin siellä siihen asti, kunnes poliisi tuli ja ruumis vietiin vajaan.

Nimismies kääntyi isännän puoleen ja kysyi:

— Muistaako isäntä rengillä olleen lyhdyn silloin, kun hän oli maantiellä. Tarkoitan samaan aikaan kuin isäntä oli siellä.

— En minä nähnyt hänellä mitään lyhtyä, vastasi isäntä. — Muistan aivan varmasti, että me valaisimme Mattia ensiksi Mattilan veljeksien polkupyöränlyhdyllä ja myöhemmin Salon taskulampulla.

Isäntä ja nimismies katsoivat toisiinsa, ja nimismies nyökkäsi. Nimismies kääntyi jälleen Kirstin puoleen ja kysyi:

— Sanokaahan, minne olitte menossa silloin, kun kuulitte laukauksen?

— En minä ollut minnekään menossa, vastasi Kirsti. — Minä odotin.

— Ketä?

— Peltolan Mattia, vastasi Kirsti.

Kaikki huoneessa olevat säpsähtivät.

— Mitä odottamista sinulla oli? kysyi isäntä tiukasti.

Kirsti kohautti olkapäitään ja vastasi:

— Kun hän nyt on kuollut, niin mitä salaamista siinä enää on. Hän lupasi aikoinaan mennä minun kanssani naimisiin.

— Milloin? kysyi nimismies.

— Se oli siihen aikaan, kun minä palvelin hänen kodissaan, vastasi Kirsti. — Mutta kun minä sain lapsen, niin hän ei enää välittänyt minusta.

— Elääkö lapsi vielä? kysyi nimismies.

— Ei, se kuoli muutaman kuukauden vanhana, sanoi Kirsti. — Minä en kertonut kellekään, että lapsi oli ollut hänen. Minä luulin, että hän sittenkin menisi minun kanssani naimisiin. Mutta kun päätettiin, että hän menisi tämän talon Annan kanssa naimisiin, niin minä uhkasin ilmaista kaiken.

— Tämä on ilmeinen valhe! huudahti isäntä suuttuneena.

— Kuulustelua ei saa keskeyttää! sanoi nimismies ankarasti.

Hän kääntyi Kirstin puoleen sanoen:

— Jatkakaa!

— Minä sanoin, että jos hän maksaa minulle kolmekymmentätuhatta markkaa kerta kaikkiaan, niin minä pidän suuni kiinni.

— Ja suostuiko hän siihen?

— Ensin hän suuttui aivan tavattomasti eikä millään tahtonut maksaa. Mutta sitten hän alkoi jo sovitella ja koetti tinkiä summaa. Hän lähetti serkkunsa, sen ylioppilaankin, siitä puhumaan kanssani. Minä en tinkinyt, ja silloin Matti lupasi hankkia rahat ja lupasi tulla niinkuin tänä iltana tuomaan ne minulle.

— Jos te valehtelette, sanoi nimismies.

— Niin totta kuin elän, niin minä en valehtele, sanoi Kirsti kiivaasti. — Juuri tänä iltana hänen piti tuoda rahat minulle, ja häntä odottamassa minä olin pihalla.

— Jos tyttö puhuu totta, niin kai rahat ovat vielä vainajan taskussa, kuului ääni sisähuoneen oven luota.

Vanha emäntä oli jälleen tullut huoneeseen ja istui oven pielessä olevalle tuolille.

— Samaa minäkin ajattelin, sanoi nimismies. — Menkää te, komisarius Salo, vajaan ja tarkastakaa vainajan taskut.

Salo läksi huoneesta.

— Tiedettiinkö tässä talossa, että nuorella Peltolalla oli tällaisia suhteita? kysyi nimismies isännältä.

— Emme me ole mitään tietäneet, vastasi isäntä.

— Minä en ole suorastaan sitä tietänyt, sanoi vanha emäntä, — mutta olen aavistanut, että tuo mies, jonka piti tulla tänne vävyksi, ei ollut aivan kunnollinen. Sellaisen huomaa aina miehestä helposti.

Nimismies ryhtyi kirjoittamaan pöytäkirjaan, ja huoneessa oli pitkän aikaa aivan hiljaista.

Salo palasi, ja nimismies kysyi häneltä:

— Löysittekö rahat vainajan taskusta?

— Hänen taskussaan ei ollut mitään rahoja, ei edes lompakkoa, vastasi Salo.

— Sitten joku on varastanut rahat, sanoi Kirsti kiivaasti. — Se, joka ampui hänet, on ottanut rahatkin!

— Tutkimus selvittää tämän seikan myöhemmin, sanoi nimismies. — Tiedättekö vielä mitään sellaista, joka voisi valaista tätä asiaa?

— En minä mitään muuta tiedä.

— Oliko teidän tietämänne mukaan vainajalla vihamiehiä?

— Kyllä hänellä vihamiehiä oli.

— Tiedättekö ketään, joka olisi esimerkiksi tapellut hänen kanssaan?

— Antoi tämän talon renki Anttikin kerran hänelle selkään.

— Mistä syystä?

— Kun Matti oli puhunut minusta pahaa.

— Onko teillä ja tuolla rengillä ollut aikeita mennä yhteen?

4 — Verinen lyhty.

— Ei ole, sillä ei Antti minusta huolisi, sen minä tiedän, enkä minä niin kunnon miestä uskalla toivoakaan omakseni. Antti oli tällaisissa asioissa aina hyvin ankara.

— Mistä sen tiedätte?

— Hän vaati ihmisiltä aina kunnollisuutta eikä pitänyt Mattia sopivana Annallekaan. Kun isäntä lupasi Annan Matille, niin Antti oli sen johdosta hyvin synkkänä.

— Vai niin, sanoi nimismies. — Tämä on hyvin valaiseva tieto. Puhuitteko Antille noista omista asioistanne?

— Täytyyhän sellaisen yksinäisen ihmisen kuin minä olen jollekulle surujaan kertoa. Kyllä minä asiat hänelle selitin, ja siitä kai se johtuikin, että Antti ei pitänyt Mattia soveliaana tämän talon vävyksi.

— Tiesikö Antti siitä, että teidän piti saada rahoja?

— Tiesi kyllä. Minä kerroin senkin hänelle.

— Ja mille kannalle hän siinä suhteessa asettui?