Part 6

— Ellei se jo ole valmiina, niin kyllä me siksi tulemme takaisin, kun se keitetäänkin, sanoi vanha emäntä.

— Ei ole vielä valmis, mutta tuli on hellassa, sanoi kamreerin rouva.

Kun vanha emäntä oli selittänyt asian, kysyi kamreeri:

— Muistatteko setelien numerot?

— Muistan hyvin. Ensiksi oli niissä 85, joka oli äitini ikä kuollessaan, ja sitten oli 1856, joka on minun syntymävuoteni ja siitä sitten kolmekymmentä numeroa eteenpäin.

Kamreeri meni kassakaapille ja otti käteensä tukun tuhannen maikan seteleitä.

— Minä nostin Suomen pankista sata tuhatta markkaa aivan uusia seteleitä. Tässä on jäännös niistä. En ole antanut näitä uusia seteleitä vielä muille. Tässä ovat ne, joissa ensiksi on numero 85 ja sitten jatko teidän saamiinne. Minä katson, onko sattumalta tullut tänne näinä päivinä noita muita seteleitä.

Hän selaili setelipinkkaa.

— Ei ole tullut. Minä muistan, että näinä päivinä tuotiin muutamia tuhannen markan seteleitä kyllä, mutta ne olivat kuluneita ja laskiessani niitä eivät ne olleet missään numerojärjestyksessä. Minä katson aina numerotkin. Se on jätettä siltä ajalta, jolloin piti ottaa selville väärät setelit, joita ei lunastettu laisinkaan. Kyllä minä pidän silmällä, jos sattuisi tulemaan tänne.

— Minä en tahtoisi, että tästä asiasta vielä kerrotaan kellekään, sanoi vanha emäntä.

— Minä ymmärrän sen kyllä, vastasi kamreeri. — Jos tämä tulee tietoon, niin voi syyllinen olla varovainen eikä tuo seteleitä ainakaan tänne.

Kun he kahvia juotuaan ajoivat jälleen kotiaan, sanoi emäntä:

— Se kamreeri oli kovin ystävällinen minulle, oikeastaan ystävällisempi kuin koskaan ennen. Minä niin pelkäsin, että hän nauraisi noille minun pirkuttamisilleni.

— Mitä hän sille olisi nauranut, minä luulen, että hänen kunnioituksensa vain siitä kasvoi. Ja jos saamme oikean rikollisen kiinni, niin silloin vasta te olettekin kuuluisa nainen.

— Kyllä sinä osaat naisille puhua.

— Naisille pitää aina olla herttainen. Ne saa sillä tekemään kaiken, mitä tahtoo.

— Kun tämä kaikki on päättynyt, niin kyllä minä vielä sinulle näytän herttaisuuttani.

— Saatte vaikka seisoa minun ruumiini päällä koko kylän nähden, kun vain autatte minua tässä asiassa. Minä olen tuuminut sillä tavalla, että laamanni kyllä puhuu minusta hyvää sellaisissa paikoissa, joissa se auttaa minua hommissani, kun hän ensin näkee, että minä jotakin osaan.

— Mutta sen minä sanon, että tämä on viimeinen kerta, kun minä olen salapoliisina. Eihän sellainen sovi kristitylle ihmiselle laisinkaan.

— Oletteko te, kummiäiti, koskaan tuntenut synnin viettelystä?

— Mitä hulluja sinä nyt kyselet?

— Te saatte tässä jutussa tuntea kaiken sen autuuden ja olette samalla tehnyt hyvän työn.

— Jos olisit pienempi, niin ottaisin sinut polvilleni.

— Mutta kun minä en ole, niin mitä nyt teette?

— Sinä tiedät varsin hyvin, että kun minä kerran sanani annan, niin minä sen myös pidän, ja siksi sinä tohdit nyt puhua minulle sopimattomalla tavalla.

— Minä olen tavattoman iloisella tuulella, siitä tämä puhe johtuu.

— Sinun ei sovi olla iloisella tuulella, sillä tässä on kysymyksessä murha.

— Kysymyksessä on meidän viisautemme, eikä mikään muu. Peltolan Matti on sellainen mies, että siitä ei maailma paljoakaan menetä, kun hän kuoli. Mutta Antti on sellainen mies, jommoisia tarvitaan. Ja minä olen varma siitä, että meidän onnistuu pelastaa hänet, vaikka vastoin hänen omaa tahtoaan, kun te olette mukana, sillä kaikki, mihin te tartutte, menestyy.

— Minä valikoin sinulle vielä vaimon, niin sitten saat nähdä.

— Mitä pahaa minä olen tehnyt, että te minua näin julmasti uhkaatte! Vaikka te viisas olettekin, niin toiselle te ette osaa vaimoa valita, se on selvää.

— Minä tunnen sinut jo niin hyvin, että kun opetan tytölle oikean tavan, niin hän saa sinut aivan sekapäiseksi.

Näin puhellen he saapuivat emännän kotia.

— Minä tulen sitten illalla noutamaan teitä siihen näytelmäkappaleeseen.

— Mihin?

— Siihen tiatteriin, jota nuo akat pitävät Heikkilän tallissa. Ja minä vien teidät oikein ylimmälle riville istumaan.

— Minä en ole koskaan ollut tiatterissa.

— Sen minä kyllä uskon, vaikka ette vakuutakaan. Ja minä tiedän, että te ette ole koskaan kuunnellut akkojen juorukokoustakaan. Mutta olisi se ollut suuri vahinko, jos ette elämässä olisi sitäkin hupia saanut. Kun olette sen kaiken kuullut ja nähnyt, niin silloin te itsekin tiedätte sen, minkä me muut jo tiedämme.

— Ja mitä se on?

— Että te olette naisten joukossa hyvin harvinainen olento ja että te olette viisaampi kuin kaikki pitäjän ämmät yhteensä. Ja tekee se teille itsellennekin joskus hyvää tietää, mitä olette.

Emäntä nauroi, mutta ei voinut olla sentään torumatta.

— Jos tämä nykyajan nuoriso on aina tällaista, niin minne se lopulta joutuu?

— Kuulkaahan nyt, kummiäiti, te olette paras malli nykyajan nuorisosta. Meitä on paljon sellaisia kuin tekin. Pohjalta vakavia, mutta tarpeen tullen osaamme sanoa oikean sanan ja sanoa sen leikillisessä muodossa. Hyvästi nyt ja illalla tavataan ja kiitos hauskasta seurasta.

Kalle oli jo menossa, kun vanha emäntä huusi hänet takaisin.

— Olen unohtanut erään asian.

— Mikä se on? kysyi Kalle.

— Ajattele, minne Matti-vainajan hattu joutui. Avopäin ei hän sinne kuitenkaan tullut. Hattua ei ole löydetty.

— Minä koetan tuumia tätä kohtaa, sanoi Kalle lähtien pois.

Kun vanha emäntä meni sisään, niin hän nauroi itsekseen.

— Missä te olitte Kallen kanssa? kysyi Anna.

— Me kävimme kirkolla. Se Kalle on hyvin hauska poika. Minä en ole tätä ennen uskonut, että ihminen voi olla iloinen ja samalla hyvin kunnollinen.

Vanha emäntä istui jälleen rukkinsa ääreen. Pyörä pyöri nyt vinhaa vauhtia, ja lanka muodostui hänen sormiensa välissä hienoksi ja tasaiseksi.

NELJÄS LUKU.

Kalle juoksi Heikkilän pihalla portille vanhaa emäntää vastaan.

— Te tulette liian myöhään, sanoi hän. — Akat pitävät käräjiä jo pirtissä. Siellä on toisinaan sellainen huuto, että ilokseen kuuntelee. Äitini siellä hoitaa ylimmäisen tuomarin virkaa.

— Jos ne näkevät ikkunasta minut, niin ihmettelevät, miksi en ole tullut sisään, sanoi emäntä.

— Ne eivät nyt näe yhtään mitään, vakuutti Kalle. — En minäkään näin pimeällä teitä nähnyt. Minä katsoin kelloani ja tulin sen mukaan. Tiedänhän minä jo vanhastaan, että te menette ja tulette aivan lyönnilleen. Kun kerran oli päätetty, että tulette kello seitsemäksi, niin te tulitte. Menkää nyt nopeasti tallin ylisille. Mutta älkää pudotko pimeässä portailta alas.

— Jos minä en olisi luvannut...

— Mutta te olette luvannut, ja senvuoksi...

— Mitä minä vanha vaimo vielä teenkään!

— Minä en tiedä, mitä te vielä teette, eikä se nyt kuulu tähän asiaan, mutta sen minä vakuutan, että Kirsti varmasti puhuu tärkeitä asioita, sillä hän on jo täyteen ladattu, ja niitä kannattaa kuunnella.

— Mutta kuunteleminen on kunnialliselle ihmiselle sopimaton asia.

— Antin sielu on kuollut, liinoihin kääritty ja hautaan laskettu. Ja teille on Jumala ehkä antava ne sanat, joilla hänet kuolleista herätetään, ja te siinä vielä epäröitte.

Vanha emäntä katsoi poikaan, joka oli sanonut viimeiset sanat aivan vakavasti, ja lausui:

— Kumarru vähän puoleeni!

Kalle kumartui emännän puoleen odottaen tämän kuiskaavan hänelle jotakin. Mutta vanha emäntä kietoi kätensä pojan kaulaan ja ujosti suuteli häntä poskelle. Ja sitten hän läksi pimeässä kiireesti astelemaan tallia kohden.

Silmät kiiluen katseli Kalle vanhuksen jälkeen ja sanoi itsekseen:

— Nyt se mummu on vireessä ja minä olen varma siitä, että hän nyt kohta näkee totuuden kirkkaan liekin siellä, missä me emme näe vielä mitään.

Hän palasi vihellellen pirttiin. Kun hän avasi oven, niin oli siellä parhaillaan kiivas riita käynnissä.

— Se ei ole totta! kirkui Kirsti seisoen Mattilan emännän edessä. — Minä sanon sen kerta vielä, että se ei ole totta!

Kalle ei kuullut, mitä sitten sanottiin, sillä kaikki naiset puhuivat yht'aikaa.

— Hiljaa! huusi Kalle ovelta.

Kaikki kääntyivät äkkiä häneen päin.

— Minä olin ulkona. Sanokaa mistä on kysymys nyt? kysyi hän.

— Nuo syyttävät minua siitä, että minä muka olisin houkutellut Antin tekemään murhan ja olin luvannut hänelle siitä maksun, huusi Kirsti.

— Voi hyvänen aika! kuului penkiltä suutari Bergin epätoivoinen ääni.

— Kirsti, tule pois minun kanssani, niin minä selitän sinulle asian niinkuin se on, sanoi Kalle.

Hän tarttui Kirstin käteen ja veti hänet mukanaan pirtistä pihalle. Hän oli arvannut oikein. Ei kukaan tahtonut olla kuulematta sellaista selitystä ja siksi vähän ajan päästä olivat kaikki tallissa, jossa Kalle sytytti lyhtyyn valon. Vaikka Kalle valikoi aivan odottamattoman paikan selitystään varten, niin ei kukaan sitä tänä hetkenä ihmetellyt.

— Joku on tehnyt murhan, sanoi Kalle.

— Totta kai me sen kaikki tiedämme, sanoi Mattilan emäntä vihaisesti.

— Odottakaa, jatkoi Kalle. — Mahdollisia syyllisiä ovat seuraavat: veljeni Väinö, minä, suutari Berg, Kirsti, Antti ja sitten se tuntematon.

— Mikä tuntematon? kysyivät kaikki.

— Se, jonka nimeä me emme vielä tiedä.

— Mennään pois, hän tekee meistä pilkkaa, sanoi muuan joukosta.

— Ei, kuullaan nyt, sanoi Kirsti, — sillä hän puhuu järkeä.

— Väinö se ei voi olla, sanoi Kalle, — sillä hän on niin hiljainen mies, ettei hän uskaltaisi murhaa ajatellakaan.

— Väinö ei tekisi kellekään ihmiselle mitään pahaa, sanoi hänen äitinsä.

— Suutari Berg ei tule kysymykseen myöskään, sillä hän ei osaa ampua, jatkoi Kalle. — Jäljellä ovat siis: minä, Antti, Kirsti ja se tuntematon. Minulla ei ollut mitään syytä ampua Mattia, sen kai jokainen ymmärtää. Ja jos minä sen olisin tehnyt sittenkin, niin totta kai minä olisin koettanut pakoon päästä, kun minulla kerran oli polkupyörä. Jäljellä ovat nyt Kirsti, Antti ja se tuntematon. Jos Kirsti olisi ampunut Matin, niin ihan kai olisi sen tehnyt vasta sitten, kun oli ensin saanut rahat. Ja että Matti aikoi maksaa rahat, sen me tiedämme, sillä hän oli saanut ne juuri Heikkilän vanhalta emännältä. Huomatkaa, hän sai juuri sen summan.

— Hän on voinut maksaa rahat Kirstille, selitti Mattilan emäntä, — ja sitten on heille tullut riita ja silloin Kirsti on tehnyt teon.

— Se ei ole totta! huusi Kirsti.

— Hiljaa, hiljaa, sanoi Kalle. — Jos hän olisi maksanut rahat, niin hän olisi ne tietysti ottanut lompakostaan tai, elleivät ne ole olleet lompakossa, niin ainakin taskustaan. Ajatelkaamme nyt, että Kirsti olisi ne saanut, vaikka hän väittää, ettei hän ole saanut.

— Minä en saanut niitä, huusi Kirsti.

— Mutta me nyt ajattelemme, että hän ne sai, jatkoi Kalle. — Silloin ei Kirstillä ollut mitään syytä, vaikkakin hän olisi Matin ampunut, varastaa hänen lompakkoaan. Me kaikki tiedämme nimittäin, että poliisi Salo tarkasti vainajan taskut ja että lompakko oli poissa. Hulluhan Kirsti olisi ollut, jos olisi jättänyt sen mahdollisuuden varteen ottamatta, että vielä vastaisuudessakin saisi avustusta, kun Matti kerran oli rikas. Ja jos hän olisi ampunut, niin eihän hän olisi tuota pistolia vienyt talliin, vaan se olisi joko jäänyt maantielle tai hän olisi sen pistänyt taskuunsa. Ja ei kai hän olisi mennyt huutamaan apua aivan ensimmäiseksi, vaan olisi ensin ollut piilossa ja vasta sitten tullut aivan kuin sivullisena esille. Nyt meille jää jäljelle enää vain Antti ja se tuntematon.

Kaikki odottivat jännittyneinä.

— Antin lyhty oli verinen, ja täältä tallista minä löysin pistolin, joka kuuluu tämän talon pojalle. Se on ollut sisäkamarin pöydällä tai sen laatikossa. Antti on varsin hyvin voinut tietää siitä ja on siis voinut sen jonakin sopivana hetkenä sieltä siepata. Mutta miksi se oli verinen ja miksi oli lyhdyssä verta? Kaksi mahdollisuutta on olemassa. Se, että Antti ampui ja sitten sieppasi lompakon. Silloin tietysti tuli hänen käsiinsä verta. Me emme ole vielä löytäneet lompakkoa. Jos se löytyy sellaisesta paikasta, johon Antti on sen voinut kätkeä, niin tämä johtopäätös näyttää selvältä.

— Se ei ole ollenkaan selvä, huusi Kirsti väliin. — Minä kuulin laukauksen, sillä minä olin pihalla odottamassa Mattia, kun hän kerran oli luvannut tulla tuomaan rahat. Minä kuulin laukauksen. Minä menin katsomaan ja näin maantiellä ruumiin ja tulin hakemaan apua. Ja silloin vasta minä näin Antin tulevan tallista lyhty kädessään. Miksi te ette usko minua, kun minä sen moneen kertaan vakuutan, että hän ei tullut tallista, ennenkuin vasta sen jälkeen kuin laukaus jo oli ammuttu.

— Sinä sanot niin, lausui Mattilan emäntä, — mutta meidän ei tarvitse sinua uskoa. Sinä olet voinut rakastaa Anttia ja olet tämän asian sopinut hänen kanssaan.

— Ettekö te, hullut ihmiset, ymmärrä, sanoi Kirsti, — että Antin ei olisi kannattanut panna itseään vaaraan sellaisen summan kuin kolmenkymmenentuhannen tähden. Ellei Antti olisi joutunut jo pienenä taloon ja senvuoksi tuntisi kiitollisuutta vanhaa emäntää kohtaan, niinkuin hän itse monta kertaa on vakuuttanut, niin hän varsin hyvin voisi saada sellaisia paikkoja, että hän kokoaisi tuon saman summan rehellisellä tavalla. Hänelle tarjottiin viime talvena metsänhakkuun johtajan paikkaa ja luvattiin neljäkymmentätuhatta. Minä tiedän sen, sillä olin läsnä silloin, kun sitä hänelle eräs tukkiherra tarjosi.

— Se on toinen asia, se, sanoi Mattilan emäntä jälleen. — Mutta hänkin on voinut olla rakastunut sinuun ja tahtonut kostaa sen vuoksi Matille.

— Anttiko rakastunut minuun! sanoi Kirsti. — Minä sanon ihan suoraan teille, että olen häntä kosinut. Niin juuri, minä olen aivan suoraan pyytänyt häntä miehekseni. Hän oli silloin ystävällinen ja lohdutti minua ja selitti, että hän oli katsonut toisen.

— Kuka se toinen on? kysyi usea yht'aikaa.

— Minä en sitä tiedä, sanoi Kirsti. — Ja vaikka sen tietäisinkin, niin sanoisinko minä sitä teille. Minä en mitään varmasti tiedä, mutta minä luulen, että on olemassa vielä sellainen ihminen, jota me emme tunne, mutta joka on murhannut Matin, ja Antti tietää sen ja ottaa mieluummin syyn niskaansa kuin antaa hänet ilmi. Luuletteko, etten minä näinä päivinä ole ajatellut mitään. Jos te käyttäisitte hiukankaan järkeänne, niin te huomaisitte, että laukauksen jälkeen tuli Antti lyhty kädessä katsomaan, mitä oli tapahtunut. Ja kun hän tahtoi pelastaa syyllisen, niin hän otti pistolin talteen, luullen siten salaavansa teon.

— Tuo ei pidä vähääkään paikkaansa, sanoi Mattilan emäntä, — sinä unohdat, että sekä lyhty että pistoli olivat veriset. Millä sinä sen selität?

— Ettekö te kukaan laisinkaan ajattele! sanoi Kirsti kiivaasti. — Kun Antti tuli maantielle ja näki maassa miehen, niin hän koetti tutkia, oliko siinä vielä henkeä, ja sai silloin — verta käsiinsä. Kun hän sitten vei lyhdyn ja pistolin talliin, niin tietysti tulivat nekin verisiksi. Eikä tämäkään vielä ole ainoa selitys. Kuka toi tallista lyhdyn? Poliisi Salo. Mitä hän oli sitä ennen tehnyt? Kantanut ruumista ja etsinyt sen taskuista lompakkoa. Kuka toi pistolin? Tuo Mattilan Kalle. Ja hän oli juuri vähää ennen myös kantanut ruumista. Veri on vallan hyvin voinut tulla heidän käsistään niihin. Minä olen ihan varma siitä, että murhan on tehnyt joku, jota me emme vielä tiedä. Nimismies on typerä, joka uskoo, että Antti on syyllinen, uskoo sen vuoksi, että tuo hullu ei puolusta itseään eikä puhu suutaan puhtaaksi.

Vähään aikaan ei voinut erottaa mitään, sillä kaikki puhuivat samalla kertaa. Viimein sai Mattilan emäntä sananvuoron ja ryhtyi kiivaasti jälleen puhumaan. Hän oli saanut päähänsä sen, että Kirsti oli tavalla tai toisella kaikkeen syypää, eikä senvuoksi tahtonut siitä millään luopua.

— Minä olen antanut sinun puhua asiasi omalta kannaltasi, sanoi hän. — Mutta älä luule, että me olemme niin tyhmiä, ettemme mitään ymmärrä. Minä olen itse kuullut viime keväänä, miten sinä sanoit, että Peltolan Matti on niin huono mies, että sen ei tarvitsisi laisinkaan elää.

— Se on ollut jo kauan minun ajatukseni, sanoi Kirsti. — Mitä se sitten todistaisi?

— Kai sinä, onneton, ymmärrät, että tällainen uhkaus viittaa siihen, että sinä sittenkin olet sen tehnyt. Emme me ole täällä niin tyhmiä, jotta emme osaisi lukea sinun ajatuksiasi. Sinä olet tässä selitellyt ja selitellyt kaikenlaista. Mutta kun me panemme sen kaiken yhteen, niin tullaan hiukan toiseen tulokseen. Sinä olet ainoa, joka olet nähnyt Antin tulevan tallista. Sinä voit selittää ajan ihan niin kun mielesi tekee, mutta meidän ei tarvitse sitä juuri sillä tavalla uskoa. Sinä sen Matin ammuit, ja Antti ottaa syyn niskaansa, ja kun hän pääsee vankilasta, niin menette kauniisti naimisiin. Sanot, mitä sanot, mutta näin asian laita on! Ihan jokainen kohta sopii siihen.

Kalle esti Kirstiä vastaamasta sanoen:

— Meillä on vielä jäljellä se tuntematon, jota Antti tahtoo puolustaa. Kuka on tuo tuntematon?

— Niin, sano, jos sen tiedät, sanoi Mattilan emäntä pilkallisesti.

Suutari Berg astui toisten takaa esiin ja sanoi:

— Minä sanoin jo nimismiehelle, että minä kuulin heti laukauksen jälkeen auton äänen. Hän ei sitä usko, mutta minä olen tullut siitä yhä varmemmaksi. Murhaaja on voinut tulla autolla, ja Antti on hänet nähnyt ja sitten päättänyt suojata häntä ottaen syyn niskaansa. Ja kun asiaa tutkitaan, niin kyllä tuo syyllinen vielä tulee päivänvaloon, siitä minä olen ihan varma.

— Teidän autonne ja teidän autonne! sanoi Mattilan emäntä kiivaasti. — Jos sellainen olisi siihen aikaan täällä käynyt, niin totta kai meidänkin talossa jotakin olisi kuultu.

Samassa kuului ääni tallin ovelta:

— Onko isäntä täällä?

Kaikki kääntyivät. Poliisi Salo seisoi ovella.

Heikkilän isäntä erkani muusta joukosta ja meni poliisia kohti.

— Onko teillä minulle asiaa?

— Nimismies lähetti minut. Hän oli koettanut puhelimella saada teidät käsiinne. Kun ei tullut vastausta ja hänen täytyi lähteä virkamatkoille, niin lähetti hän minut tänne sanomaan, että poikanne Erkki on Helsingissä vangittu.

Heikkilän emäntä huudahti säikähtyneenä:

— Minkä tähden hänet on vangittu?

— Nimismies on saanut selville, että Erkki oli täällä pitäjässä samana yönä kuin Peltolan Matti ammuttiin.

— Mitä se häneen kuuluu? sanoi isäntä. — Poikamme ei ole käynytkään kotonaan.

— Hän oli ollut Uotilassa kirkonkylässä katsomassa Ainoa, selitti poliisi. — Nimismies on kuulustellut Ainoa, ja tämä on kertonut, että Erkillä oli pistolinsa mukanaan ja sanoi tuntevansa sen kyllä, koska hän itse aikoinaan oli siihen puukonkärjellä tehnyt Erkin nimikirjaimet.

— Sen hän on valehdellut, sanoi Heikkilän isäntä. — Minä tiedän, että Erkin oma pistoli oli täällä kotona. Se oli pöydälläni vielä perjantaina aivan varmasti. Ja sen jälkeen ei Erkki ole ollut kotona eikä kukaan ole asetta hänelle käynyt hakemassakaan.

Kalle astui poliisin luo ja kysyi:

— Tiedetäänkö, millä tavalla Erkki oli tullut Helsingistä tänne?

— Kyllä se tiedetään, vastasi poliisi. — Hän oli sotaväestä saanut lomaa ja eräältä helsinkiläiseltä tuttavaltaan lainannut auton sekä tullut sitten tänne Ainoa tapaamaan. Erkki oli tullut siinä kello viiden aikaan ja lähtenyt pois jo yhdeksän tienoissa. Ainakin Aino muistaa hänen siihen aikaan menneen.

Tallissa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Kukaan ei sanonut mitään. Kaikki katsoivat isäntään ja emäntään, jotka kalpeina seisoivat paikallaan ja sitten poistuivat.

Eräät lähinnä ovea olevat henkilöt siirtyivät pihalle, ja pian olivat toisetkin poistuneet. Jäljelle jäivät vain Kalle ja poliisi.

— Tämä on ihan kiusallinen asia, sanoi Kalle. — Minä olen varma siitä, että Erkillä ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä.

— Niin minäkin ajattelen, sanoi poliisi, — mutta nimismies oli toista mieltä. Ja murheelliselta tämä asia näyttää, sen minäkin sanon näin poliisin silmillä katsottuna. Erkki tulee tänne salaa. Miksi hän tulee salaa? Hän ei käy kotonaan ollenkaan. Jos hän on käynyt, niin on sen tehnyt sellaiseen aikaan, kun vanhempansa eivät ole huomanneet. Minä tarkoitan, että hänen täytyi saada tuo pistoli. Ja nyt alkaa nimismies panna painoa suutari Bergin todistukselle. Hänhän väitti kuulleensa auton äänen. Erkki lähtee morsiamensa luota juuri niihin aikoihin kuin murha tapahtuu. Ja kun ajattelee, että Erkki olisi tämän tehnyt, niin ymmärtää, että Anttikin ottaa syyn niskoilleen. Onhan hän tässä talossa saanut kasvaa ja on nyt tahtonut osoittaa kiitollisuuttaan talonväelle. Asia on niin selvä, että harmittaa. Kirsti on ehdottomasti oikeassa, kun hän sanoo, että Antti tuli tallista vasta sen jälkeen, kun laukaus oli ammuttu. Hän meni maantielle, näki Erkin, auttoi hänet pakoon ja otti pistolin aikoen kätkeä sen ja sillä tavalla salata jäljet.

Poliisi oli verkalleen sanonut tämän kaiken, aivan kuin hapuillen ajatuksissaan.

— Mutta nuo kadonneet rahat, missä ne ovat? kysyi Kalle.

— Niin, missä ne ovat? sanoi poliisi. — Tietysti ne voivat löytyä, ja voihan olla mahdollista, että Antti on ne korjannut. Käräjillä hän tietysti puhuu niistäkin. Kyllä laamanni osaa kysellä syylliseltä. Ei hän ole ensimmäistä kertaa rikoksia tutkimassa. Erkin suhteen näyttää asia hyvin vakavalta. Meidän nimismies kuuluu siihen uuteen rikostutkijaluokkaan. Hänhän aina teroittaa meille, että on ensin ajateltava asia valmiiksi ja sitten etsittävä todistuksia yksityiskohtiin, jotta ei mennä väärään suuntaan todistajien kuvittelujen perustuksella. Kyllä minä sen ymmärrän, että todistajat eivät tarkalleen voi muistaa asioita, sillä kuka muistaa, mitä tapahtuu, kun rikoksen sattuessa kaikki käy niin kovin nopeasti ja me tavallisesti olemme säikähtyneitä. Tiedän itsekin, että saan olla varovainen, voidakseni kertoa asiat juuri niin kuin ne olen nähnyt. Ja monta kertaa olen saanut sanoa, etten muista tarkalleen. Nimismies on siitä kyllä vihainen, sillä hän muistaa mielellään aina kaikki tarkkaan ja hän selittää, että poliisimiehen on aina ja kaikkialla painettava yksityiskohdat mieleensä.

— Jos Erkki voi todistaa, että hän murhan sattuessa oli muualla, sanoi Kalle, — niin se kai auttaa häntä?

— Millä ihminen todistaa, missä hän on autolla ajaessaan pimeänä syysiltana? Sehän on ihan mahdotonta. Aino väittää hänen lähteneen kello puoli kymmenen ajoissa. Murha tapahtuu juuri siihen aikaan. Erkki voi todistaa, milloin hän tuli autollaan Helsinkiin aamuyöstä. Mutta autolla voi ajaa erilaisella nopeudella, ja kuka tiellä muistaa, kuka ajaa meidän ohitsemme, ja yön aikaan on vähän ajajia.

— Me emme tiedä vielä, millä tavalla Erkki sai pistolinsa, sanoi Kalle.

— Emme kylläkään, mutta se voidaan saada selville ja hän kai itse sen kertoo. Jos isänsä väite on oikea, että pistoli oli kolme päivää sitten vielä täällä, niin asia tulee Erkille yhä pahemmaksi.

— Onhan vielä jäljellä se seikka, että rikostutkimuslaitos voi määrätä sormenpään jäljet lyhdyssä ja pistolissa, sanoi Kalle.

— Niin, sekin asia on jo selvä, sanoi poliisi. Minä en saisi kai siitä oikeastaan puhua, mutta teen sen kumminkin. Nimismies lähetti minut tänä aamuna Helsinkiin viemään nuo esineet tutkittaviksi. Sitä ennen otettiin tietysti Antin sormenpäänjäljet talteen. Minä toin todistuksen sieltä. Siinä sanotaan, että lyhdyssä on ainoastaan Antin sormen pään jälkiä ja että ne ovat veren tahraamia. Se on selvää, kun hänellä kerran lyhty oli ja hän sitä yksinään käytti.

— Ja mitä sanottiin pistolista?

— Sanottiin, että siinä on veriset sormenpäänjäljet ja että ne ovat Antin. — Mutta sitten sanottiin, että siinä on muitakin jälkiä. Nyt ne ottavat siellä Helsingissä Erkin sormenpäänjäljet ja vertaavat niitä.

— Ja jos ne sattuvat olemaan samat, niin sitten ei häntä mikään pelasta, sanoi Kalle. — Ja tietysti siinä on hänen sormiensa jäljet, kun Aino kerran on nähnyt pistolin hänen kädessään.

— Ei ole sanottu, lausui poliisi.

— Kuinka niin?

— Kun minä olin saanut asian kuulla nimismieheltä, sen nimittäin, että Erkki oli ollut Ainon luona, niin minä menin tuon tytön luo ja puhuttelin häntä. Kun minä tunnen hänet jo vanhastaan, näin hän puhui helpommin minulle kuin nimismiehelle, joka aina tuo tuon virka-arvonsa esiin. Aino kertoi, että Erkki otti taloon tullessaan pistolin taskustaan ja pani sen eteisen pöydälle. Siitä Aino näki, että pojalla oli ase mukanaan, ja katseli vähän aikaa sitä. Mutta Erkki oli tullut taloon äkkiä eikä tyttö siis ollut itseään siistinyt. Hän tuli suoraan keittiöstä, missä hän oli hilloja laittamassa. Kun hän otti pistolin käteensä, niin tuli siihen tahroja. Erkki torui häntä ja sanoi, että naiset eivät saisi koskaan pidellä ampuma-asetta, koska he eivät ymmärrä, että sen pitää olla kiiltävä. Ja silloin Erkki oli ottanut Ainon esiliinan ja sillä pyyhkinyt pistolin ihan puhtaaksi ja laskenut sen sitten pöydälle uudelleen. Juttu on pieni, mutta tyttö muisti sen hyvin, koska se kuului samalla sellaiseen rakkauden kuherteluun ja nainen aina ne muistaa pitkien aikojenkin päästä. Hän muistaa ihan varmasti, että Erkki laski pistolin pöydälle sillä tavalla, että Ainon esiliinan reuna oli sen ympärillä. Tämänkin Aino muistaa, sillä Erkki sanoi, että nyt siihen ei saa enää koskea, kun se on aivan puhdas. Tämän Aino siis muistaa, mutta ei millään tavalla sitä, ottiko Erkki pistolin pöydältä mukaansa vai ei. Ja jos sellaista kysytään Erkiltä, niin tuskin hänkään muistaa, sillä me kaikki teemme aina aivan koneellisesti kaikenlaisia tavallisia tekoja. Mutta on tässä vielä yksi mahdollisuus.

— Se nimittäin, että joku on Erkin sisällä ollessa varastanut pistolin ja sitten sitä käyttänyt, sanoi Kalle.

— Niin juuri, sanoi poliisi. — Minä ajattelin sitäkin heti ja tiedustelin, oliko kukaan talossa käynyt. Eihän kukaan muistanut, kuka siellä oli käynyt. Ja kun talo on maantien varrella, niin saattoihan kuka tahansa tulla eteiseen ja sieltä ottaa pistolin ja sitten mennä tiehensä kenenkään huomaamatta. Se on mahdollista, mutta silloin olisi sen ihmisen pitänyt suunnitella rikos oikein perinpohjin. Ja sen olisi pitänyt olla myös Peltolan Matin vihamies ja samalla tietysti myös Erkin vihamies. Ja me emme tunne ketään sellaista.

— Ja mitä nimismies sanoo tästä kaikesta?

— En minä ole hänelle näistä asioista puhunut mitään, sanoi poliisi. — Ei meidän tavallisten poliisien ole hyvä puhua ajatuksiamme nimismiehelle, joka on käynyt kaikki kurssit ja muut sellaiset, lukenut vierailla kielillä oppikirjoja ja pitää itseään erittäin taitavana. Nimismies on nyt saanut niinsanotun suuren asian käsiinsä. Ja kun hänen kunniansa nyt on kysymyksessä, niin hän ei päästä muita siihen osalliseksi, sillä hän tahtoo koko kunnian itselleen, koska hän havittelee kruununvoudin paikkaa.

Salo meni tallin ovelle ja sanoi:

— Lähdetään pois, ei tämä asia meidän käsissämme selväksi tule kumminkaan. Meillähän on vähän matkaa samaa tietä.

— Minä jään vielä tänne, sanoi Kalle.