Part 11

— Ei sitä millään muulla tavalla ole voitu selittää, sanoi Uotilan emäntä. — Mutta outoa sekin on, sillä eihän meidän pitäjässä ole varkauksia harjoitettu. En muista koskaan kuulleeni sellaista, että olisi eteisistä mitään viety, vaikka jokaisella talolla ne ovat aivan auki.

— Siinä on vielä se, että olisi myöhemmin varastettu, sanoi Uotilan isäntä. — Tarkoitan sitä, että Erkki olisi lähdettyään puhutellut jotakuta tai ottanut matkaansa jonkun, joka olisi sen vienyt. Kovin on tämä kohta hämärä.

— Niin on, sanoi vanha emäntä. — Ja se on kuitenkin sellainen, joka Erkille on tärkeä, sillä pistolinhan tähden hän on ahdinkoon joutunut.

— Mutta mitä me tässä seisomme, sanoi Uotilan emäntä. — Voimme sisällä paremmin puhella.

He menivät eteisestä sisään. Vanha emäntä, joka talossa ei ollut käynyt moniin vuosiin, katseli ympärilleen.

— Täällä on hyvin paljon kauniita kutomatöitä, sanoi hän.

— Tämä meidän Annahan niitä on tehnyt, sanoi Uotilan emäntä.

— Minäkin nuorena kudoin paljon, sanoi vanha emäntä, — mutta nyt se sellainen on saanut jäädä. Ei ole enää kelle kutoisikaan, ja minä vanha ihminen en enää tarvitse kaikenlaista koreutta. Mutta hauskaa niitä on katsella. Kun työssä istuu, niin varakkaaksi tulee. Suurin siunaus ihmiselle on aina se, että hän mielellään tekee työtä. No, millä tavalla Peltolan väki on tämän suuren koettelemuksen ottanut?

— Itkenythän se emäntä on, vastasi Uotilan emäntä. — Täälläkin se on käynyt muutaman kerran, kun on tullut liian vaikeaksi. Isäntä on kovin masentunut. Mattihan oli talon ainoa poika ja olisi saanut kaiken periä. Isäntä on pitänyt kovasti kiinni siitä, että talo pysyisi suvussa, koska se on satoja vuosia ollut. Nyt ei ole mitään muuta neuvoa, jotta ei vieraalle menisi, kuin antaa se tuolle veljenpojalle. Mutta ei sitä tiedä, pysyykö talo sellaisen käsissä.

— Onko hän sitten heittiö? kysyi vanha emäntä.

— Minä en tiedä, mikä hän on, selitti Uotilan emäntä. — Kuuluu hävittäneen kaiken, mitä hänellä oli. Paljoa sitä ei ollut, kun hän jo varhain joutui orvoksi. Tämä Peltolan isäntä joutui hänen holhoojakseen. Hyvin Peltolan isäntä ne rahat hoiti siihen asti, kunnes Ilmari-herra tuli täysi-ikäiseksi. Mutta sitten kaikki meni hyvin pian. Ja jotta poika voisi lukea lukunsa loppuun, ottivat hänet tänne asumaan.

— Millainen tuo nuori herra on? kysyi vanha emäntä ja koetti hallita ääntään, jonka huomasi väräjävän.

— Emme me hänestä juuri mitään tiedä, sanoi Uotilan isäntä. — Onhan tuo täällä emännän seurassa joskus käynyt, mutta ei hän ole juuri suutaan avannut koskaan. Hiljaiselta kovin hän on näyttänyt. On kai vähän häpeissäänkin, kun saa elää sukulaistensa armoilla ja tietää, että meillä on selvillä, miten hän on omaisuutensa antanut mennä.

— Ja miten hän otti serkkunsa kuoleman? kysyi vanha emäntä.

— Eiväthän he oikeastaan olleet mitään hyviä ystäviä keskenään, selitti Uotilan isäntä. — Taisivat toisinaan riidelläkin. Ainakin sellaista puhuttiin. Mutta kyllä tämä kuolema häneen koski. Hän ei ollut kotona silloin, kun sana siitä tuli. Missä lienee ollut kävelyllä tai naapurissa käymässä. Kun vanhukset sitten yöllä tulivat ja toivat ruumiin, niin herättivät hänet, joka jo oli mennyt levolle. Me jouduimme sinne samaan aikaan ja näimme, miten katkerasti hän itki. Maanantaiaamuna hän sitten meni Helsinkiin ruumisarkkua ostamaan. Ei hänestä sitten ole juuri mitään tiedetty sen enempää. Kuuluuhan tuo olleen niinkuin ennenkin ja kerrotaan hänen kovasti koettavan ottaa selkoa siitä, kuka murhan on tehnyt. Kävi hän meilläkin kysymässä, tiedetäänkö, kuka pistolin oli varastanut. Hän oli saanut nimittäin tietää, että Erkin pistoli oli ollut hänellä täällä käydessään. Sanovat hänen ryyppäävän taas.

— Ja syyttääkö hän ketään? kysyi vanha emäntä.

— En minä ainakaan ole kuullut hänen ketään syyttävän, sanoi Uotilan emäntä. — Onhan tämä asia niin kovin hämärä, ettei tiedä, minnepäin sitä ajattelisi. Ei tuo kuulu nimismieskään asiasta olevan varma, vaikka hän on sekä sen Antin että Erkin vanginnut. Johan sekin sitä osoittaa, kun hän kaksi vangitsee samasta teosta, jonka tietysti yksi on tehnyt.

— Väärin on sanoa kenestäkään mitään epäilystä, lausui Uotilan isäntä, — mutta eihän tuota voi olla ajattelematta, että se Ilmari Peltola on ainoa, joka todella tästä kuolemasta hyötyy. Mutta jos hän sitä olisi ajatellut, niin tokko tuo olisi sitä tehnyt juuri siellä Heikkilän nurkissa, kun hänellä olisi ollut tilaisuus tehdä sellainen teko missä muualla tahansa. Olivathan nuo toisinaan yhdessä autolla ajelemassa. Se Peltolan Matti ei osannut ajaa, mutta Ilmari-herra osasi.

— Minä jo ajattelin, että olisiko se tappanut serkkunsa, sanoi Uotilan emäntä, — mutta eihän siinä voi olla mitään perää, kun meidän karjapiika muisti ihan varmasti nähneensä koko illan valoa siellä Ilmari-herran huoneessa ja hänen varjonsa ikkunaverhoa vastaan, kun tämä istui pöytänsä ääressä. Ensin minä aioin puhua nimismiehelle tästä epäilyksestäni, mutta en sitten, kun se karjakko kertoi, että hän oli pihalla pimeässä tapaamassa sulhastaan juuri silloin ja olivat juuri rakennuksen sillä puolella illalla myöhään. Nehän hiukan arkailivat sitä, että joku näkisi heidät yhdessä, ja siksi pitivät huolta siitä, missä ikkunassa oli valoa.

— Ihmisen pitää olla kovasti varuillaan, ettei tee päätöksiä toisista liian pian, sanoi vanha emäntä. — Jos kerran valoa siellä vinnikamarissa oli ja varjo näkyi verhossa, niin eihän kukaan järkevä ihminen voi väittää, että hän olisi ollut poissa. Minun täytyy tunnustaa, että tässä asiassa olen minäkin tehnyt kaikenlaisia päätöksiä ja epäillyt yhtä ja toista, ja aina kun on asiaa lähemmin tarkastanut, niin on huomannut, että kaikki, mitä on epäillyt, onkin ollut aivan luonnollista.

— No, siellä teilläpäin tietysti puhutaan tästä asiasta paljon, sanoi Uotilan emäntä.

— Tietysti siitä puhutaan, vastasi vanha emäntä. — Jokainen ajattelee omalla tavallaan ja etsii syyllistä. Ja kun ne sitten ovat toistensa kanssa jutelleet, niin mitä uskonevatkaan lopulta. Jos he kaikki tulevat käräjille, ja sinnehän nuo ovat haastetut, niin kyllä he sekoittavat asiat, siitä olen varma.

Miltä puolelta tahansa asiaa selitettiinkin ja miten tarkkaan emäntä koettelikin kuunnella, ei hän löytänyt mitään sellaista kohtaa, joka olisi valaissut sitä, millä tavalla pistoli oli kadonnut, eikä hän saanut mitään uutta johtolankaa, jonka perustuksella olisi voinut löytää syyllisen jäljet.

Kalle oli sillävälin mennyt Peltolaan. Ruumis makasi salissa arkussaan, sillä hautajaiset piti vietettämän vasta käräjiä seuraavana sunnuntaina. Vanhukset olivat aivan murtuneita. Kalle koetti varovaisesti tiedustella asioita, mutta kumpikaan heistä ei osannut sanoa mitään.

— Meiltä meni hänessä kaikki! sanoi Peltolan isäntä. — Ainoa poika meni! Mitä me vanhukset nyt teemme? Minä olin aikonut Matille jättää talon. Hänen piti mennä naimisiin ja perustaa oma koti. Ja sitten tulee murhamies ja riistää hänen henkensä. Kyllä on kohtalo ollut kova meille!

— Siihen Ilmariin on tämä kovasti koskenut, sanoi Peltolan emäntä. — Siellä hän istuu vinnikamarissaan ja suree serkkuaan. Ensin hän koetti päästä selville siitä, kuka olisi murhaaja. Mutta millä hän, joka ei koskaan sellaisia asioita ole tutkinut, sen olisi voinut löytää, jota nimismies ja poliisitkaan eivät ole löytäneet, enkä minä usko, että se Heikkilän renki tai Erkki olisi Mattia tappaneet, koska heillä ei ollut mitään vihaa häntä kohtaan. Eihän sitä mennä sentään toisen henkeä vain sillä tavalla ottamaan, ellei vihaa ole. Se Ilmari on taas ruvennut juomaan niin kovasti. Minä koetin hänelle siitä puhua, mutta ei hän ole siitä välittänyt. Ei hän syö juuri mitään, istuu vain siellä ja juo. Jos sinä, Kalle, menisit hänen kanssaan puhumaan.

— Enhän minä häntä tunnekaan juuri ollenkaan enää, sanoi Kalle. — Hänhän on ollut jo monta vuotta poissa tältä paikkakunnalta, ja minä olin silloin kovin nuori, kun hän oli täällä.

— Menisit nyt kumminkin, sanoi Peltolan emäntä. — Kyllä hän sinut muistaa, kun näkee sinut. Ja sinähän olet niin iloinen ihminen, että osaat ehkä tehdä kaiken hänelle helpommaksi. Emme me kaksi, joilla tämä surumme on, osaa toista enää lohduttaa.

Ei Kalle mitään niin kovasti toivonut kuin juuri sitä, että hän pääsisi puheisiin tuon nuoren miehen kanssa. Mutta hän tahtoi, että hänet siihen pakotettaisiin, jotta Ilmari ei mitään epäilisi. Kalle oli aivan varma siitä nimittäin, että Ilmari tiesi tärkeitä asioita, mutta jostakin syystä oli niiden suhteen vaiti.

— Miten hän otti vastaan tiedon serkkunsa kuolemasta? kysyi hän.

— Kun me silloin illalla tulimme ruumiin kanssa kotia, sanoi Peltolan isäntä, — niin hän oli makuulla jo. Me huusimme hänelle, ja hän tuli vähän ajan päästä ja auttoi nostamaan ruumista sisään. Kun ruumis oli laskettu vuoteelle, niin hän oli niin tavattoman kalpea, että ensimmäisen kerran minä hänestä pidin. Ja sitten hän sanoi, että hän oli valmis tekemään kaiken voitavansa auttaakseen meitä. Ja hänhän sitten meni Helsinkiin ostamaan arkkua.

— Kyllä tämä tapaus on häneen hyvää vaikuttanut, sen minä huomasin, sanoi Peltolan emäntä. — Hänelle annettiin rahaa runsaasti mukaan ja kun hän palasi, niin tilitti hän jokaisen markan. Ennen olisi hän kyllä siitä itselleen ottanut jotakin. Mutta täytyyhän kuoleman, kun se näin lähelle osuu, häneenkin vaikuttaa. Mutta nyt on hän pari päivää juonut. En minä tiedä, mistä se puuska häneen tuli. Mene nyt, Kalle, puhumaan hänen kanssaan. Ellet usko hänen ottavan sinua ystävällisesti vastaan, niin minä kyllä tulen sinun kanssasi ensin sinne.

— Kyllä minä siinä tapauksessa sitten menen, sanoi Kalle.

Emännän seurassa he menivät eteiseen, josta portaat johtivat yläkertaan. Kun he olivat päässeet portaitten yläpäähän, raotettiin ovea ja ääni kysyi:

— Kuka siellä?

— Minä täällä olen, sanoi emäntä, — ja minä tuon sinulle vieraankin.

— Kuka se on? kysyi ääni.

— Se on Mattilan Kalle.

Raollaan olevasta ovesta näkyi valo, mutta huoneessa-olija ei puhunut enää mitään. Emäntä asteli ovea kohden ja avasi sen astuen Kallen kanssa sisään.

— Käykää sisään vain, sanoi Ilmari Peltola. — Onko teillä minulle asiaa?

— Ei minulla mitään asiaa ole, sanoi Kalle ystävällisesti, — mutta emäntä niin kovasti tahtoi, että tulisin tänne vähäksi aikaa seuraksenne.

— Niin, kun sinä istut täällä aivan yksinäsi, niin toin Kallen tänne, sanoi emäntä. — Ole nyt hänen kanssaan edes vähän aikaa, ehkä se auttaa.

— Ei minulla ole mitään sitä vastaan, vastasi Ilmari.

— Jääkää nyt sitten puhelemaan, sanoi Peltolan emäntä. — Minun täytyy mennä sinne alas, kun se isä on niin raskaalla mielellä.

Emäntä poistui ja sulki oven

— Sopii painaa puuta, sanoi Ilmari.

— Kiitos, sanoi Kalle ja istui pöydän ääreen.

Hän katsoi Ilmariin. Tämä oli solakka ylioppilasnuorukainen, jonka kasvot valvomisesta ja alkoholista olivat sinä hetkenä aivan verettömät.

— Ryyppäättekö? kysyi Ilmari,

— Enhän minä tavallisesti ryyppää, mutta voihan tuota ottaa, sanoi Kalle. — Ei kai tuo miestä kaada.

— Ei tämä ole spriitä vaan oikeaa konjakkia, sanoi Ilmari ottaen pöydän alta pullon esiin. — Minä kävin Helsingissä ja ostin sitä. Tämä serkkuni kuolema on ollut hirvittävä isku minulle. Minulla ei ole ollut koskaan oikein hyvät hermot, ja tämä on pannut taas kaikki aivan epäkuntoon. Minä olen lapsesta asti pelännyt ruumiita, ja kun sellainen on talossa, niin en tahdo voida nukkua laisinkaan. Pelkäättekö te ruumiita?

— En ole joutunut olemaan saman katon alla sellaisen kanssa, sanoi Kalle, — enkä siis voi sanoa sitä enkä tätä.

Ilmari kaatoi juomaa lasiin ja nyökkäsi Kallelle. Molemmat maistoivat lasista.

— Minä olen kuullut teistä näinä päivinä, sanoi Ilmari. — Kertovat, että te koetatte saada selville, kuka murhasi serkkuni.

— En minä ole sitä koettanut selville saada, sanoi Kalle.

— Mutta minä kuulin, että te olette tutkinut ennenkin rikosjuttuja näillä paikkakunnilla.

— Kuka nuori mies ei sitä tekisi aikansa kuluksi, mutta en minä osaa erikoisesti sitä ammattia. Minä olen auttanut nimismiestä näissä asioissa.

— Se Heikkilän renki ja poika kuuluvat olevan kiinni ja heitä epäillään tästä murhasta.

— Kysymys on siitä pistolista, joka oli Antin huostassa sinä murhailtana ja joka aikaisemmin samana iltana oli ollut Erkillä. Siitä se johtuu.

— Nimismies luulee kai olevansa hyvin ovela, sanoi Ilmari nauraen.

— Jokainen nimismies luulee olevansa erittäin taitava tällaisissa asioissa.

— Pidättekö te hänestä?

— Nimismiehestäkö?

— Niin. Pidättekö te hänestä?

— En minä voi sanoa siitä mitään, vastasi Kalle. — Olen tullut niin vähän hänen kanssaan tekemisiin, kun en asu edes samassa kylässä.

— Minä en pidä hänestä, sanoi Ilmari.

Ilmari viittasi Kallea jälleen ryyppäämään.

Sitten Ilmari kumartui pöydän yli ja sanoi äkkiä terävästi:

— Hän on lähettänyt teidät tänne. Sanokaa se suoraan.

— Minä tulin isäntää ja emäntää tervehtimään, ja silloin emäntä pyysi minua tulemaan tänne luoksenne. Kuulittehan sen itsekin.

— Suokaa anteeksi, lausui Ilmari. — Hermoni ovat niin pingoitettuina.

— Jos vielä epäilette sanojani, lausui Kalle, — niin voitte mennä alakertaan kysymään. Emäntä voi silloin vakuuttaa, että minä vastustelin kauan, ennenkuin suostuin tulemaan tänne.

— Uskonhan minä, uskonhan minä, vakuutti Ilmari. — Kun serkkuni kuoli niin salaperäisellä tavalla, niin tulee ehdottomasti ajatelleeksi, että minua epäillään hänen murhaajakseen.

— Miksi teitä epäiltäisiin?

— Minähän hänen kuolemastaan hyödyn, ymmärrättehän sen. Minähän saan talon ja rikkaudet, kun vanhukset kuolevat. Ja kun minä en ole ollut aina sovussa Matti-vainajan kanssa, niin kukapa tietää, mitä johtopäätöksiä siitä tehdään. Minulle on aina ennenkin tehty vääryyttä.

— Missä?

— Kaikkialla.

— Täälläkinkö?

— Täällä niinkuin muuallakin. Minä en tiedä, miksi isälläni oli kuollessaan niin pieni omaisuus. Minä en usko, että aikoinaan vanha isäntä teki isälleni täyttä oikeutta omaisuuden jaossa heidän isänsä jälkeen. Mutta se on jo vanha asia. Ja minullahan ei ole syytä sekaantua siihen. Se oli isäni asia. Sitten koulussa aina opettajat vainosivat minua. Minä olen varma siitä, että silloin jo hermoni menivät pilalle. Ja sitten yliopistossa eivät lukuni luonnistuneet laisinkaan. Sielläkin minua vainottiin. Minä olisin nyt kohta saanut tentityksi lukuni. Mutta sitten tuli tämä serkkuni kuolema, ja olen varma siitä, että luvut jäävät taas kesken. Ja minä pelkään, että ne iskevät uudelleen minuun ja väittävät, että minä surmasin Matin.

— Minä en ole kuullut sellaista vihjaustakaan, sanoi Kalle.

— Ettekö todellakaan?

— En kenenkään suusta, vakuutti Kalle. — Ja minä olen sentään kuullut aivan kaikki juorut, mitä on liikkeellä. Ihmiset ovat arvailleet melkein jokaista paitsi kirkkoherraa ja apteekkaria.

Ilmari purskahti nauruun.

— Se oli hauskasti sanottu. Se ansaitsee ryypyn.

— En minä jaksa niin paljoa.

— Juokaa nyt, ette te näin hyvää tavaraa saakaan usein. Minulla on Helsingissä tuttava lääkäri, joka kirjoittaa minulle reseptit. Te näette, että tämä on oikeaa tavaraa eikä mitään sekoitusta. Oli oikein hauskaa, kun tulitte tänne. Ette voi ajatellakaan, miten kamalaa on istua täällä, kun ruumis on tuolla alhaalla. No, kohtahan se viedään hautaan, ja silloin minäkin pääsen taas rauhaan.

Ilmari nojasi tuolinsa selkänojaan ja sulki silmänsä sekä vihelteli hiljaa. Kalle vilkaisi häneen ja huomasi hänen pitävän silmiään hiukan raollaan. Kalle otti verkalleen savukelaatikon laskustaan ja sytytti savukkeen. Kun hän oli vetänyt ensimmäisiä haikuja, katsoi hän jälleen Ilmariin. Tämä katsoi terävästi häneen.

— Miksi teidän kätenne vapisee? kysyi Ilmari.

— Minä olen niin heikko konjakille, että se kai vaikuttaa, vastasi Kalle.

— Minuun eivät juomat enää vaikuta mitään, kerskaili Ilmari. — Minä voin liikkua niin, ettei kukaan huomaa mitään, vaikka olisin kokonaisen vuorokauden hummannut. Minä olenkin vasta silloin oikein terävä, kun olen saanut sisääni hiukan väkevää. Se tasoittaa hermoja. Ikävä kyllä, kun sitä on jatkunut jonkin aikaa, niin väsyn lopulta aivan kokonaan. Mutta nyt minä voin vielä kolme vuorokautta hummata. Ja sitten on hautajaiset ja sitten mennään nukkumaan.

— Teidän pitäisi oikeastaan ryhtyä tätä murhajuttua selvittämään, sanoi Kalle. — Te olette sivistynyt mies ja voitte varmasti ratkaista kaiken, mikä muille on mahdotonta.

— Minä olen sen jo ratkaissut.

— Murhanko?

— Niin.

— Milloin?

— Lopullisesti nyt. Juuri tänä hetkenä. Sen jälkeen kuin te tulitte tänne.

— Ette kai luule, että minä olen sen tehnyt? sanoi Kalle.

— Teissä ei olisi miestä sellaiseen tekoon. Siihen vaaditaan rohkeutta ja teon peittämiseen älyä.

— Minä jo aivan säikähdyin tässä, kun luulin teidän tarkoittavan minua vaivaista.

Ilmari nauroi.

— Ihmisen itserakkaudella ei ole rajaa, sen minä huomasin taas. Sanonko teille, kuka on syyllinen?

— Kyllä minä sen mielelläni kuulisin.

— Kyllä sen voikin nyt jo sanoa, sillä lauantaina se kumminkin tulee ilmi, kun minä sen käräjillä todistan.

— Te olette suurenmoinen ihminen, jos olette voinut ratkaista sen, mihin me muut emme ole pystyneet. Minä tunnustan suoraan, että koko tutkimus on nyt kuolleessa pisteessään.

— Mutta lauantaina se ei enää ole, kun minä olen puhunut.

— Minä olen varma siitä, että käräjistä tulee sellainen tapaus, että siitä puhutaan kaikissa sanomalehdissä.

— Tietysti siitä puhutaan, ja kerrankin ihmiset tunnustavat, että minä pystyn johonkin.

Hän kumartui pöydän yli aivan lähelle Kallen kasvoja ja sanoi:

— Nimismies murhasi serkkuni!

— Kuinka se voi olla mahdollista! huudahti Kalle.

— Odottakaahan, kun minä todistan sen pala palalta.

Hän kaasi konjakkia lasiin, joi sen pohjaan ja sitten jatkoi:

— Ensiksi asian psykologinen puoli. Serkkuni oli kihloissa Anna Heikkilän kanssa. Nimismies oli tyttöön myös ihastunut. Siihen on todistajia vaikka miten monta, sillä hän on kehunut tyttöä ja hän on talossa käynyt usein.

— Minä olen kuullut hänen käynneistään, sillä minähän olen lähin naapuri, sanoi Kalle.

— Ettekä tietysti ole laisinkaan epäillyt häntä syylliseksi tähän rikokseen, vai mitä?

— En minä sentään niin tyhmä ole ollut, vakuutti Kalle, — tietysti minä olen epäillyt. Mutta en minä ole uskaltanut enkä ole osannutkaan tehdä kaikkia johtopäätöksiä.

— Siinä näette, siinä näette, siihen tarvitaan älyä! Neroutta siihen tarvitaan!

— Mutta eihän tämä yksin riitä.

— Tämä on vasta alku, tavallaan kivijalka koko rakennukselle. Matilla oli mukanaan rahaa kolmekymmentätuhatta markkaa. Minä tiedän sen, sillä minä näin ne rahat. Nimismieheltä oli huonot raha-asiat, ja hän päätti lyödä kaksi kärpästä yht'aikaa, syrjäyttää kilpailijan ja hankkia suuren summan rahaa itselleen.

— Mutta mistä nimismies tiesi noista rahoista? kysyi Kalle.

— Hän ei tiennyt niistä ennenkuin vasta silloin, kun oli murhan tehnyt. Luultavasti lompakko putosi Matin taskusta ja hän otti rahat. Ja hän heitti pistolin pois, jotta se ei pettäisi häntä, mutta ei heittänyt kyllin kauaksi, koska se löydettiin. Hän oli niin kömpelö. Kun kerran menee tekemään rikoksia, niin pitää hoitaa asia kunnollisesti loppuun asti. Mutta kun ihmisellä on huonot hermot, niin ei pysty edes rikoksiinkaan.

— Mutta mistä nimismies oli saanut pistolin, joka Erkillä oli Uotilassa käydessään?

— Se oli eteisen pöydällä, ja siitä nimismies sen sieppasi.

— Mutta kuinka hän ymmärsi mennä sitä hakemaan?

— Sitä minäkin olen miettinyt, mutta olen sitten ajatellut, että hän mahdollisesti jostakin syystä on kulkenut sitä polkua, joka menee meidän talon ja Uotilan välillä. Hän näki pistolin ja pujahti eteiseen. Ei mikään ole sen helpompaa. Nyt on jo niin varhain hämärä, ja Erkki tuli taloon neljän aikaan. Kyllä sen voi tehdä, eikä kukaan sitä huomaa.

— Ja mitä sitten tapahtui?

— Matti ja minä menimme autolla Heikkilään.

— Te siis menitte hänen kanssaan?

— Niin. Minä vuokrasin Kankaanpään vuokra-auton. Minä olen sillä ennenkin ajanut. Nimismies tuli jäljestämme. Minä näin hänen autonsa maantiellä. Sitten hän sammutti lamput, kun tultiin lähelle Heikkilää. Matti nousi autosta ja minä astuin hänen jäljestään. Matin piti tavata se Kirsti. Juuri silloin ammuttiin takaapäin. Minä horjahdin aitan seinää vastaan. Kun menin jälleen auton luo, niin silloin oli nimismies jo kadonnut ja riensi autollaan poispäin. Olettehan kuullut, että se suutari väitti kuulleensa auton äänen. Niitä ei ollut yksi, vaan kaksi autoa. Toinen oli nimismiehen ja toinen oli minun.

— Miksi ette jäänyt heti paikalle todistamaan? kysyi Kalle.

— Minun hermoni ovat niin huonot, niinkuin jo sanoin. Ne tekevät minulle toisinaan tällaisia kepposia. Tietysti minun olisi pitänyt jäädä sinne ja todistaa heti paikalla kaikki.

— Mutta missä rahat ovat?

— Tietysti ne ovat joko hänellä tai hän on käynyt viemässä ne muualle. Hän on varmasti näin viisas, että vie ne pääkaupungin pankkiin. Siellä ei kukaan kysy. Ja sitäpaitsi voihan ne vaihtaa pieneksi.

Äkkiä Ilmari sanoi kiivaasti:

— Te ette usko minua! Minä näen, että te ette usko!

— Tietysti minä uskon, vastasi Kalle. — Minä olen vain niin hämmästynyt teidän terävästä älystänne. Kukaan ei ole tullut ajatelleeksi sitä, millä tavalla Matti tuli Heikkilään.

— Enhän minäkään olisi sellaista keksinyt, ellen olisi itse ollut mukana.

— Tämä on kovin merkillistä, sanoi Kalle.

— Minä ilmaisen käräjillä tämän kaiken, sanoi Ilmari. — Tietysti tulee siitä suuri kysymys, kuka on ampunut, ja tietysti tutkitaan pistoli ja siinä olevat sormenjäljet. Jos siinä olisi minun sormieni jäljet, niin olisin tietysti heti epäilyksen alainen. Mutta kun siinä ei ole niitä, niin uskotaan minun todistustani.

— Mutta ellei siinä ole nimismiehenkään?

— Silloin hänen olisi pitänyt käyttää hansikkaita, sanoi Ilmari. — Ja luuletteko, että tuollaisella maalaisnimismiehellä on hienoja hansikkaita, joiden sormi taipuu pistolin liipaisimeen.

Kalle sulki silmänsä. Hän ei ollut varma siitä, oliko hän suuren rikollisen vai hullun edessä.

— Mikä teitä vaivaa? kysyi Ilmari.

— Antakaa minulle ryyppy, minua pyörryttää, sanoi Kalle.

Ilmari kaasi hänen lasiinsa ja tarjosi hänelle.

— Juokaa, nuori mies, juokaa! Minä ymmärrän kyllä, että tämä vaikuttaa teihin. Kun minä ensin ymmärsin, mistä tässä oli kysymys, niin oikein huimasi minuakin.

— Miksi ette ole tätä ilmaissut kenellekään?

— Sanokaa, kenelle olisin sanonut? Nimismiehellekö?

— Te olette oikeassa. Ettehän te voinut siitä puhua,

— Mutta käräjillä, siellä minä avaan suuni. Minua ei ole haastettu todistajaksi, mutta minä menen sinne. Ensin annan nimismiehen selittää kaiken omalla tavallaan ja sitten minä näytän, miten asiat oikeastaan ovat. Senkin roisto, menee vangitsemaan aivan syyttömiä ihmisiä! Muuten se ei ole ensimmäistä kertaa. Kerran hän tahtoi panna minutkin putkaansa.

— Minkä tähden?

— Väitti minun olleen humalassa. Matti tuli väliin. Mutta minä päätin odottaa aikaani. Ja nyt se on tullut. Lauantaina on minun hetkeni, minun suuri hetkeni. Kerrankin olen minä se, jota kuullaan eikä aina sorreta. Minä en sano mitään pahaa serkustani Matista, sillä hän oli hyvä mies omalla tavallaan, mutta hänkin tahtoi aina holhota minua. Te ette holhoa. Te istutte minun kanssani. Matti istui muiden kanssa, mutta ei minun. Mutta nyt hän saa kohta maata kirkkomaassa kaikkien muiden rinnalla, ja sellainen tekee hänelle niin hyvää.

Ilmari katsoi kysyvästi Kalleen.

— Te ihmettelette tietysti, miksi minä puhun tällaisista asioista? kysyi hän.

— Kyllähän minä Matin tunsin, vastasi Kalle, — ja tiedän varsin hyvin, että hän ei ollut niitä kaikkein sopuisimpia. Hyvin moni tässä pitäjässä oli riidoin hänen kanssaan.

— Sitä minäkin huomasin, sanoi Ilmari. — Ja kun hän nyt on kuollut, niin tulee tänne aivan toisenlainen elämä. Se, joka hänet otti hengiltä, teki suuren palveluksen. Kaikkien pitäisi häntä oikeastaan kiittää ja kunnioittaa. Mutta ihmiset eivät koskaan tahdo antaa tunnustusta.

— Niin, nimismies teki siinä suuren teon, sanoi Kalle.

— Mistä te päätätte, että nimismies sen teki? sanoi Ilmari. — Se mies on huono mies.

— Itsehän te kerroitte ja todistitte minulle, että nimismies ampui Matin.

Ilmari katsoi pitkään Kalleen ja sanoi viimein:

— Ja te ette usko sitä. Sanokaa suoraan, että te ette usko!

— Tehän olette ihan hullu, sanoi Kalle. — Te olette todistanut sen niin päivänselvästi, että siinä ei kukaan enää voi epäillä vähääkään.

Kalle oli nyt aivan selvillä siitä, että hän oli tekemisissä mielipuolen kanssa. Oliko hänessä herännyt ajatus nimismiehen syyllisyydestä vaistomaisesti? Oliko nimismies todella syyllinen vai eikö ollut? Miksi ei tuo mies voisi tehdä aivan yhtä järjetöntä päätelmää kuin hän itse oli tehnyt uskoessaan nimismiehen murhaajaksi. Mutta olihan sekin mahdollisuus olemassa, että Ilmari itse oli murhaaja ja koetti nyt keksiä keinoja tekonsa peittämiseksi. Jos hän tahtoi päästä tästä kaikesta todella selville, niin hänen oli ehdottomasti saavutettava tämän miehen täysi luottamus. Yksi keino oli siihen. Ilmari näytti kärsineen aina siitä, että hän ei saavuttanut toisten tunnustusta. Hän oli mielestään aina sorrettu ja vainottu. Kiihoittamalla hänen itserakkauttaan voi aina päästä suosioon.

— Minä en voi muuta sanoa kuin että te olette ollut ihmeellisen terävä, lausui Kalle. — Te ette tutki mitään, ette kuulustele todistajia. Te istutte huoneessanne ja teette päätelmiä, jotka sitten osoittautuvat oikeiksi. Tämä meidän keskustelumme muistuttaa aivan selvästi eräitä kuuluisia salapoliisikertomuksia.

— Olen minäkin niitä lukenut, sanoi Ilmari, — mutta en minä niistä suurtakaan välitä. Ensin keksitään juoni ja sekoitetaan se sitten. Ei ole mikään ihme ja kumma selvittää asia, jonka jo edeltäpäin tuntee. Mutta aivan toisenlaista on todellisuus. Katsokaahan nyt tätäkin tapausta. Meillä on teko, murha nimittäin. Henkilö on kuollut. Muuta emme tunne. Sitten saamme tietää aseesta, joka on kuulunut aivan rehelliselle miehelle, joka sen sattumalta on kadottanut. Kun Matti ammutaan minun läsnäollessani pimeässä, niin en minä tiedä, kuka ampuu, enkä tiedä mitään aseesta. Ja kuitenkin minä osaan laskea kaiken yhteen, osaan liittää yksityiskohdat toisiinsa. Muististani poimin pieniä seikkoja ja näen niiden merkityksen.

— Tämä on aivan jännittävää, sanoi Kalle.

— Jännittävää tietysti, sanoi Ilmari, — niinkuin aina on se, missä ihmishengen lahjat täydellisinä toimivat. Tiedättekö, mistä minä tein tärkeimmän johtopäätöksen?

— Kertokaa se minulle.

— Minä näin tästä ikkunastani, että nimismies liikkui Uotilan eteisessä. Hän ei mennyt sisään huoneisiin. Minä näin hänet pöydän ääressä. Hän laski lakkinsa sille, aikoi mennä kai sisään, mutta muutti mielipidettään, otti lakin päähänsä ja poistui kiireesti. Mitä hän silloin teki? Hän laski lakkinsa pistolin päälle ja otti sen samalla kuin lakkinsakin.

— Tämä on hyvin selvä olettamus.

— Olettamusko? Se on tosiasia.

— Äsken te ette siitä maininnut, vaan sanoitte nimismiehen otaksuttavasti kulkeneen kuistin ohitse.