Part 1

language: Finnish

SINUN KANSASI ON MINUN KANSANI!

Avioliittotarina Eteläjyllannista

Kirj.

LAURA KIELER

Alkulauseen kirjoittanut L. Moltesen

Suomentanut

Helmi Setälä.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1902.

SUOMENTAJAN ALKUSANANEN.

Tämä kuvaus Eteläjyllannin oloista on, huolimatta muistutuksista, joita sitä vastaan taiteellisessa suhteessa voitaneen tehdä, varsin mieltäkiinnittävä teos. Se kertoo varsinaisesta isänmaastansa eroitettujen tanskalaisten taisteluista ja kärsimyksistä, heidän epätoivoisista yrityksistään koettaa säilyttää kansallisuuttansa tukalissakin oloissa.

Suomennos on muutamissa suhteissa tuottanut erityisiä vaikeuksia. Niin on ollut mahdotonta suomalaiseen laitokseen saada mitään, joka tunnelma-arvon puolesta vastaisi alkuteoksessa runsaasti käytettyä eteläjyllantilaista tanskan murretta. En ole näet katsonut voivani kääntää sitä miksikään suomalaiseksi murteeksi, koska semmoinen menettely samalla olisi edellyttänyt koko kirjan tapahtumien sijoitusta meidän maahan.

Toisena vaikeutena on ollut tanskalais-saksalainen sekakieli, jota en ole voinut kääntää muuten kuin panemalla saksalaisia sanoja suomen sekaan. On selvää, että tämä sekoitus tuntuu jotenkin luonnottomalta ja teennäiseltä, sen sijaan että saksa sekoitettuna tanskaan kielten läheisen sukulaisuuden vuoksi tekee aivan luonnollisen vaikutuksen.

Hartaimmat kiitokseni pyydän täten saada lausua tohtori _L. Moltesenille_ hänen Eteläjyllannin oloja valaisevasta kirjoituksestansa, joka suuresti lisää kirjan arvoa, sekä kirjan tekijälle, rouva _Laura Kielerille_, joka on antanut suosiollisen luvan kirjan suomentamiseen sekä tarpeellisia selityksiä ja tietoja. Samoin saan ilmituoda kiitollisuuteni professori ja professorinrouva _Thomsenille_ Kööpenhaminasta sekä dosentti _Konrad Nielsenille_ Kristianiasta, jotka ystävällisesti ovat minua suomennostyössä avustaneet, niinkuin myös maisteri _O. Manniselle,_ joka on suomentanut kaikki kirjassa esiintyvät, ennen kääntämättömät runot.

_Suomentaja_.

KANSALLISUUSTAISTELU ETELÄJYLLANNISSA.

Eteläjyllanti (tanskaksi Sønderjylland) eli Slesvig, niinkuin nimi viime aikoina kuuluu, on aina historian aamuhämärästä vuoteen 1864 ollut tanskalainen maa. Niin pitkälle kuin historia ulottuu, näemme tanskalaisten seisovan "Dannevirkellä" vahtien etelärajaa. Helmikuunyönä 1864 täytyi heidän se jättää kahden suurvallan, Itävallan ja Preussin sotajoukkojen pakoittamina. Tanskan valtionraja oli Ejderjoki, mutta sen ja Dannevirken välillä on vanhoilta, ajoilta asunut saksalaisia tanskalaisten keskessä, ja pitkin Eteläjyllannin länsirannikkoa asettui aikaisemmalla keskiajalla muutamia friisiläisiä heimoja niittymaita viljelemään.

Rajamaana sai Eteläjyllanti aikaiseen erikoisaseman. Täällä asui tanskalainen jaarli, ja 13:nnen vuosisadan keskivaiheilla tehtiin se valtiolääniksi (rigslen) Tanskan kuninkaan Abelin (k. 1252) jälkeläisten hyväksi. Nämä tulivat Eteläjyllannin herttuoiksi.

Eteläjyllannin herttuat olivat tanskalaisaatelin vastustuspuolueen johtajia kuningasvaltaa vastaan keskiajalla, ja heitä avustivat Holsteinin kreivit, joiden tyttäriä he ottivat puolisoikseen. Näiden etevien kreivien vaikutusvalta Eteläjyllannissa kasvoi suureksi, ja kun tanskalainen herttuasuku kuoli sukupuuttoon v. 1375, vaati Holsteinin kreivi päästä Tanskan herttuaksi Slesvigiin, niinkuin maan nimi nyttemmin enimmäkseen kuului maanosan pääkaupungin mukaan. Voidakseen vastaiseksi vapaasti ajaa unionipolitiikkiään antoi kuningatar Margareeta v. 1386 Holsteinin ynnä Slesvigin lääniksi kreivi Gerhardille.

Täten tuli Slesvig lähemmin liitetyksi saksalaiseen Holsteiniin kuin Tanskaan, ja kun holsteinilainen kreivisuku kuoli sukupuuttoon 1459 ja Slesvig herrattomana lääninä jälleen joutui Tanskalle, toivoi Holsteinin aateli yhtä hartaasti kuin kuningas Kristian V, että heidän maansa seuraisi Slesvigiä. Holsteinin kreivikunta ylennettiin herttuakunnaksi ja onneton valtioyhdistys Holsteinin ja Slesvigin välillä tuli rakennetuksi. Slesvigissä yhä edelleen tanskalainen laki ja tapa jäi vallalle, vaan Eteläjyllannin aatelin syrjäytti Holsteinin aateli ja kaupungeissa tunkeusi alasaksa tanskan rinnalle.

Herttuakuntia käytettiin kuninkaan perheen nuorempien jäsenten eläkelaitoksina. Vuonna 1544 sai Tanskan prinssi Adolf herttuakuntien holstein-gottorpilaisen osan. Holstein-gottorpilaiset herttuat, joista Venäjän nykyinen keisarisuku polveutuu, liittyivät ruotsalaisiin Tanskaa vastaan. Täten he saavuttivat riippumattomuuden Tanskasta Roskilden rauhassa 1658, mutta 1713 valloitti kuningas Frederik IV heidän osansa Eteläjyllantia, minkä hän yhdisti omaan, kuninkaalliseen osaansa samaa maata ja antoi sille saman perintölain kuin kuningaskunnalla oli. Vuonna 1773 antoi Venäjän keisari Paavali Holsteinin gottorpilaisen osan Tanskalle vaihtaen sen Oldenburgiin.

Kun Tanskan kuningassuvun vanhempi sukuhaara oli kuolemaisillaan sukupuuttoon, ilmestyi vuoden 1830 vaiheilla Slesvigiin ja Holsteiniin puolue, joka nimitti itseään slesvig-holsteinilaiseksi ja joka väitti, että Slesvigillä ja Holsteinilla oli toinen perintölaki kuin kuningaskunnalla, että herttuakruunu oli tuleva Tanskan prinssille, herttua Kristian August Augustenborgilaiselle sekä että Slesvig samoin kuin Holstein voisi tulla liitetyksi saksalaiseen valtioliittoon. Slesvig-holsteinilaiset tekivät v. 1848 kapinan ja Preussi asettui heidän puolelleen ja julisti sodan Tanskaa vastaan, vaan 1850 teki Preussi rauhan ja Tanska sai kapinan kukistetuksi. Augustenborgilaisen herttuan täytyi mennä maanpakolaisuuteen ja luopua kaikista perintövaatimuksista omasta ja jälkeläistensä puolesta. Siitä huolimatta uudisti hänen poikansa, herttua Frederik, perintövaatimukset kuningas Frederik VII:nnen kuoltua 1863, ja Saksassa kannatti enemmistö häntä. Tätä käytti Bismarck hyväkseen. Hänen täytyi, niin hän sanoi, saada herttuakunnat, sillä voidaksensa toteuttaa Saksan yhteyden Preussin yliherruuden alla täytyi hänen saada sotasatama ja sotalaivasto. Ja kun Itävalta ei tahtonut jättää koko saalista Preussille yksikseen, joutui Tanska v. 1864 sotaan molempien saksalais-suurvaltioiden kanssa. Wienin rauhassa samana vuonna täytyi Tanskan luopua vanhasta tanskalaisesta maasta, Eteläjyllannista, sekä molemmista saksalaisista herttuakunnistaan, Holsteinista ja Lanenburgista.

Itävalta ja Preussi joutuivat kinaan saaliin jaosta. Pragin rauhassa 1866 sai Preussi sen kokonaan, vaan rauhan 5:ssä §:ssä määrättiin että Pohjoisslesvig annettaisiin jälleen Tanskalle, jos väestö vapaassa äänestyksessä lausui toivomuksensa siitä. Senjälkeen selittivät Preussin kruununjuristit, että herttua Frederik Augustenborgilaisella ei ollut minkäänmoista oikeutta herttuakuntien omistamiseen; Tanskan kuninkaalla Kristian IX:llä ne olisivat, mutta nyt oli Preussi ne valloittanut. Ne tulivat preussilaisiksi maakunniksi, ja slesvig-holsteinilaisten unelma vapaasta herttuakunnasta pettyi.

Slesvigin kuuluessa Tanskaan oli virkamiehistö valmistautunut Kielin yliopistossa; siten oli se omistanut saksalaisen kultuurin ja se puhui saksaa. Korkeampi porvaristo tietysti seurasi virkamiessäätyä. Talonpoikaissääty säilytti tanskalaisen kielensä ja karaistui siten ottamaan vastaan sitä saksalaista hyökyaaltoa, joka nyt leviää yli heidän maansa.

Kun preussilaiset tulivat Eteläjyllannin herroiksi, niin eivät he heti voineet ruveta kansakoulua saksalaistuttamaan, sillä siihen ei heillä ollut kylläksi opettajia. Mutta 1871 he alkoivat. Ensin tehtiin saksa opetusaineeksi, 1878 tuli se opetuskieleksi muutamissa aineissa ja opettaja sai käskyn käyttää saksaa puhekielenä lasten kanssa (1878 oli saksa tullut virkakieleksi kaikissa pohjoisslesvigiläisissä virastoissa) — 1888 tuli se opetuskieleksi kaikissa aineissa paitsi uskonnossa, jossa täytyi säilyttää tanska, koska tämä oli vielä kirkkokielenä. Mutta kun lapset eivät opi lukemaan eivätkä kirjoittamaan tanskaa, niin oli tulos tanskankielisestä uskonnonopetuksesta niin vähäinen, että saksalaiset papit Pohjoisslesvigissä arvelivat välttämättömäksi saada vähintäin 2 tanskankielen opetustuntia viikossa. Preussilainen hallitus kuitenkin käski heidän olemaan vaiti, ja he tottelivat. Pohjoisslesvigiläiset koettavat itse opettaa lapsiaan lukemaan ja kirjoittamaan tanskaa, mutta virastot koettavat tätä estää jos jollakin tavoin. Kun lapset tulevat yli koulupakollisen iän, lähettävät vanhemmat ne kouluun (jatkokouluihin = efterskoler, kansanopistoihin) Tanskaan, ja jotta varattomatkin saisivat lapsensa sinne, ovat pohjoisslesvigiläiset perustaneet kouluyhdistyksen, joka kannattaa heitä. Väliäpitämättä siitä, että äidinkielen karkoittaminen koulusta tuottaa epäilyttävää poliitillista menestystä, mutta sitä vastoin vahingollisia seurauksia uskonnollis-siveellisessä suhteessa, on preussilainen hallitus jatkanut alkamaansa suuntaan tehden alun eräällä määräyksellä vuodelta 1899 tanskankielisen uskonnonopetuksen poistamiseen. Vähitellen saksalaistutetaan valtiokirkko, ja papit ovat ylimalkaan valtion innokkaimmat avustajat. Pohjoisslesvigiläiset ovat sentähden ruvenneet muodostamaan vapaaseurakuntia valtiokirkon ulkopuolella; on olemassa noin neljä, viisi tämmöistä, joilla ei ole teologisesti oppineita miehiä pappeina.

Kun nyt koko virkamiehistö on saksalainen ja suuri osa porvaristosta on siitä riippuva, on koko kansallinen taistelu yksinomaan talonpoikien asiana. Aluksi he eivät tahtoneet antaa lastensa oppia saksaa, vaan vähitellen he ovat tulleet huomaamaan, että kuta paremmin he taitavat saksan kieltä, sen paremmin he voivat taistella oman kielensä hyväksi, ja kuta enemmän he oppivat tuntemaan saksalaista kultuuria, sitä läheisempää sukua itselleen he tuntevat pohjoismaiden kultuurin olevan, jota he etupäässä oppivat tuntemaan tanskalaisissa kansanopistoissa.

Luottaen Pragin rauhan 5 §:n toteuttamiseen valmistautuivat pohjoisslesvigiläiset kohta jälleen yhtymään Tanskaan. Kun vain sangen harvat nuoret tahtoivat ruveta preussilaiseen sotapalvelukseen, niin he jäivät mieluummin Tanskan alamaisiksi, ja tämmöisinä n.s. _optantteina_ (= Tanskan alamaisuuden valinneina) he elivät kotipaikoillaan ilman minkäänmoista äänivaltaa aina karkoittamisen vaarassa, milloin vaan pistäisi viranomaisten päähän ajaa heidät maasta. Sopimuksen kautta 11 päivältä lokak. 1878 vapautti Itävalta Preussin 5 §:n täyttämisestä, ja niinpä pitikin Preussi koko sen asian päättyneenä. Pohjoisslesvigiläiset eivät ole samaa mieltä: oikeus on oikeus ja laki on laki, kunnes se oikeuden ja lain kautta muutetaan toiseksi; mutta he muuttivat politiikkansa. Nuoret rupesivat preussilaisiksi sotamiehiksi ja valmistautuivat kaikessa pitkälliseen taisteluun. Monet kelvollisimmista ja voimakkaimmista olivat siirtyneet Tanskaan, vuodesta 1867 vuoteen 1890 siirtyi 51,000 pohjoisslesvigiläistä, ja 1898 oli Pohjoisslesvigissä 19,685 Tanskan alamaista, siis ilman oikeuksia. Ne olivat harvalukuiset, jotka voivat ryhtyä taisteluun, mutta niiden luku on kasvanut. He taistelevat äidinkielensä ja kansallisuutensa puolesta ei ainoastaan sen oikeuden ja sen velvollisuuden perusteella, mikä on jokaisella ihmisellä tähän taisteluun, vaan myöskin sen perusteella, että heille on mitä juhlallisimmassa muodossa annettu se vakuutus, että he itse saavat määrätä kansallisen asemansa. Saksan valtiopäivillä ovat tanskalaiset edustajat Hans Andersen Kryger, Junggreen, Gustav Johansen ja nykyinen valtiopäivämies J. Jessen voimakkaasti ajaneet pohjoisslesvigiläisten asiaa ja muistuttaneet Preussia sen velvollisuudesta, ja preussilaisilla maapäivillä, joissa Hanssen-Nørremølle ja Julius Nielsen ovat tanskalaisten edustajina, soitetaan ehtimiseen samoja kelloja preussilaisten korviin, vaan ainoat, jotka todellakin tahtovat, että Saksa menettelisi oikein Tanskaa niinhyvin kuin Saksan muita kukistettuja kansoja kohtaan, ovat sosialidemokraatit.

V. 1897 nimitettiin entinen Preussin valtioministeri M. v. Köller Slesvig-Holsteinin ylipresidentiksi. Nyt alkoi pakkopolitiikki, jota ei olisi voinut luulla uudenaikaisen kultuurivaltion tahtovan käyttää. Köller ajoi Tanskan alamaiset maasta. 24 tunnin kuluttua tuli heidän lähteä siitä talosta, joka satoja vuosia oli ollut heidän sukunsa oma. Niitä tanskalaisia, jotka olivat Preussin alamaisia, ei hän voinut karkoittaa, vaan sen sijaan hän ajoi pois heidän palvelijansa, jotka enimmäkseen olivat Tanskasta, ja niin jäivät monesti kiireimpänä työaikana tanskalaiset talonpojat ilman palvelijoita. Palvelijat saivat jäädä maahan, jos tahtoivat palvella saksalaismielisiä, ja Tanskan alamaiset voivat joskus saada luvan jäädä, jos suostuivat pitämään erään tanskalaisen naisen toimittamaa lehteä, joka kissankynsillä kulkee preussilaisten asioita. Kaikilla tavoin koetettiin vahingoittaa tanskalaisia ja maahan muuttaneet virkamiehet ja preussilaisen hallituksen kannattamat sanomalehtimiehet antavat heidän joka päivä tuntea, että he ovat toisen luokan kansalaisia omassa vanhassa maassaan.

Kun Köller 1901 muutettiin Elsass-Lothringeniin, tuli v. Wilmowsky hänen jälkeläisekseen, ja hän sanoo tahtovansa seurata Köllerin menettelytapaa. "Minä tahdon rauhaa", sanoi Köller, mutta pakkopolitiikki ei ole saanut pohjoisslesvigiläisiä epäröimään. Se on pakoittanut heidät olemaan hyvin varovaisia ja viisaita taistellessaan kansallisten oikeuksiensa puolesta joka taholla.

Pohjoisslesvigiläisillä on erinomaisina puolustusvälikappaleina heidän sanomalehtensä, joista J. Jessenin toimittama "Flensborg avis" on parhain kirjoitettuja ja parhain toimitettuja lehtiä ylimalkaan, sekä heidän yhdistyksensä, varsinkin "Vaaliyhdistys" Pohjoisslesvigiä varten, jonka tehtävänä on _kaikissa_ vaaleissa — kunnallisissa, kirkollisissa, valtiopäivä- ja maapäivävaaleissa saada jokainen tanskalainen mies täyttämään sitä oikeutta, mikä hänellä on valtionjäsenenä.

Talonpoikien täytyy itsensä saarnata, antaa opetusta, pitää valtiollisia ja valistavia esitelmiä, lukea ääneen tanskalaisia runoteoksia, näytellä näytelmiä y.m., sanalla sanoen tehdä koko työ. He oivaltavat, että suuri tehtävä, yksi ajan suurimpia, on heille annettu. Niinkuin vasta pitkien taistelujen jälkeen saatiin uskonvapaus, niin voi — sen he tietävät — vasta pitkien taistelujen jälkeen odottaa kansallisvapautta. Ruotsi antoi aikoinaan Kustaa Aadolfinsa uhriksi uskonvapauden puolesta, nyt tahtoo tanskalainen talonpoika Pohjoisslesvigissä antaa itsensä uhriksi kansalaisvapauden hyväksi, ja hän seuraa tarkkaavaisesti taistelutoveriaan sekä pohjassa että etelässä ja hän sanoo heille: Älkää menettäkö rohkeuttamme! Tulevaisuus on meidän! Jos kansa menettääkin valtiollisen itsenäisyytensä, ei sen siltä tarvitse menettää kansallisuuttansa!

_L. Moltesen_.

SINUN KANSASI ON MINUN KANSANI

1.

Oli Herran vuosi 1894.

Tahdon nyt heti edeltäpäin huomauttaa, etten mainitse tätä vuosilukua sentähden, että vuosi 1894 missään suhteessa olisi ollut merkillisempi kuin nuo monet muut merkilliset vuodet Eteläjyllannin rauhattomassa ja tapahtumista rikkaassa historiassa.

Minä mainitsen sen yksinomaan sen vuoksi, että voisin samalla merkitä, että monessa osassa maata silloin vielä pidettiin hyviä, muinaisia elonkorjuutapoja arvossa ja kunniassa.

Minä tarkoitan tuota vanhaa elonkorjuutapaa, että käytiin lehtikaalin kimppuun.[1] Vanhat tavat — siitä saamme kiittää edistyksen seitsenpeninkulmasaappaita — ovat pian kadonneet ajan ahmivaan unhekirjaan. Ja sitten kun täälläkin käsivoima on kokonaan vaihtunut koneesen, niin silloin on viikatteen helähdyksen säestämä laulukin taruksi muuttunut.

Ilma oli ollut elonkorjuusen mitä edullisin, parempaa ei maamies olisi voinut toivoa. Viikatteiden hionta kilahteli yli koko Eteläjyllannin.

Auringon helteessä, joka oli kypsyttänyt ja kasvattanut ja - niinkuin ainakin — antanut päivänsä paistaa niin väärille kuin vanhurskaille, lepäsi Eteläjyllanti Pohjanmeren ja Itämeren välillä ja nosti selkänsä juuri siinä kohden, mihin nummi oli levittänyt ruskeansinipunertavan kanervapeitteensä ja missä rautatiejunat savuhäntineen ja kaiken maailman matkustajineen ja tavaroineen kiitävät vihollisen ja oman maan väliä. Lännessä se vajosi pehmeään suoperäiseen maahan, ja idässä se levitti luonnonrunsauttaan rehoittavan sylinsä Vähänbeltin ja Itämeren vuonoja kohti.

Useimmat olivat jo lopettaneet rukiin ja ohran korjuun. Monella paikkakunnalla oli myös viikatteen terä taittanut kauran ja sekulin.

Tänä vuonna, se oli myönnettävä, oli sato ollut kaikkialla hyvä, sekä runsauteensa että laatuunsa nähden ja, mikä vieläkin parempi, se oli jo saatu pilaantumattomana korjatuksi katon alle.

Esbern Grunnet, Højemarken poika, sanoi, että tänä vuonna maamies saattoi huoleti odottaa talvea, sillä aitat kyllä täyttyivät, ja Valdemar Borris Borrisgaardista arveli lisäksi, että jotkut saisivat ehkä pystyttää useampiakin aumoja kuin koskaan ennen.

Oikeastaan Valdemar Borriksen täydellinen nimi oli Valdemar Atterdag[2] Borris, sillä hän syntyi vuonna kuusikymmentäneljä.

Hänen isänsä rukoili tänä raskaana hädän aikana, joka oli kohdannut häntä ja hänen kansaansa, että Jumala antaisi hyvien päivien jälleen koittaa, jotta hänen poikansa saisi olla vapaa mies vapaassa maassa.

Ja kun hän otti esikoisensa käsivarrelleen, niin hänestä tuntui ikäänkuin hän äkkiä olisi nähnyt pojassaan rukouksen kuulemisen ja uskon täyden varmuuden, ja hän sanoi syvästi liikutettuna vaimollensa:

"Hän on kastettava Valdemar Atterdagiksi!"[2]

On raskasta kantaa muinaisaikuista ja suurta nimeä, se voi muuttua pilkkanimeksi, olipa sitten itse mies tuon suuren nimen arvoinen tai ei, mutta Valdemar oli levollinen tämän niinkuin kaiken muunkin suhteen — hän piti sitä miltei korkeampana sallimuksena.

Jos se todellakin oli sallimus, niin hänen tuli käyttää se parhaaksensa.

Tosin hänen sananpartensa kuului: "Niin, niin, mitä emme tänään saavuta, sen voimme huomenna saavuttaa", mutta hänen kuninkaallisella kaimallaan ei ollut mitään tekemistä tämän seikan kanssa.

Se ilmaisi vain hänen omaa, lujatahtoista ja maltillista luonnettansa, joka ei koskaan hätäillyt eikä aikeistaan luopunut.

Esbern — tai Esben, joksi häntä jokapäiväisessä olossa kutsuttiin, — siis Esben Grunnet, oli sitä vastoin kansan suussa saanut lisänimekseen Nopsajalan, tai "Nopsan", joksi se mukavuuden vuoksi oli lyhennetty, sillä hän oli reipas ja ripeä liikkeissään.

Jalkeella sekä myöhään että varhain!

Esben "Nopsa" oli keskikokoa pienempi, laiha, nuortea ja jäntehikäs, ja vallattomat kiharat ulottuivat aina tummiin silmiin asti.

Hän nojasi viikatteensa varteen ja hymyili serkulleen, joka seisoi ylhäällä elokuormalla.

Esben oli luonteeltaan runollinen ja osasi keksiä somia lauluja.

"Sinä olet tuossa aivan kuin itse Tanska, samoinkuin koko tuo elokuorma hevosinensa kaikkinensa!" sanoi hän.

Esben oli oikeassa.

Nuo molemmat ruskeat, suuret juutilaiset, — minä tarkoitan: hevoset — kiiltäväpintaiset ja hyvin syötetyt ja niiden perässä elokuorma, joka oli niin täynnä kultaista satoa, että se pullistui joka puolellensa, ja ylinnä, kaiken tämän Herran siunaaman vuoden sadon päällä, kaunis, pitkä, sinisilmäinen nuorukainen, jonka kasvot olivat päivän paahtamat. Hänen jäsenensä olivat norjat ja hartiansa leveät ja voimakkaat.

Hänellä oli valkoinen liinapuku yllään ja punainen vyö vyötäisillään. Valkoinen olkihattu oli työntynyt niskaan, jotta vaalea tukka riippui alas hikiselle otsalle, hänen ottaissaan vankasti ja varmasti vastaan viimeisen lyhteen, jonka Karen nauraen ja leikkiä laskien hänelle heitti.

Tosiaankin, tätä näkyä maalari olisi varsin hyvin voinut käyttää Tanskan vertauskuvana, Tanskan, joka kullanpainostamana kohoaa merestä — se vertauskuva olisi joka tapauksessa ollut todellisempi ja parempi kuin moni muu!

Mutta maalari ei olisi mitenkään saanut unohtaa Karenia, joka hameet ylhäällä ja hihat ylös käärittyinä, vielä senkin jälkeen, kun oli heittänyt lyhteen Valdemarille, piti pyöreät, valkoiset käsivartensa kohotettuina.

Valdemar tavoitti lyhdettä kiinni ilmassa.

"Viimeinen tältä vuodelta, Valdemar!" huusi Karen hengästyneenä kiivaasta liikkeestä. "Kylläpä meillä nyt on ollut hyvä sato! Voisimmepa vaikka piehtaroida viljassa!"

"Niin, kukaan ei tiedä miltä maailma näyttää, kun me ensi kerralla korjaamme viimeisen lyhteen!" sanoi Esben salavihkaa hymyillen.

"Ei totta vaan se niin hullua ois, jos silloin kellot ne häihin sois".

Karen tuli veripunaiseksi korviaan myöten. Kuinka kaunis hän oli, tuo pikku Karen! Hänen ei tarvinnut vakuuttaa olevansa Esbenin sisar! Tummat silmät ja kalpea iho niinkuin hänelläkin. Mutta kasvot eivät olleet yhtä terävät, ne olivat hienot ja soikeat, ja ruskeat kähärät ympäröivät niitä, niin että pieni soma korva melkein peittyi niiden alle!

Eipä ihme jos sanottiin miehestä mieheen:

"Pitäkää varanne! Hänestä ja serkusta tuolla elokuorman päällä tulee vielä pari!"

Olivathan he serkuksia, molemmat suurten talojen ja rikkaiden ihmisten lapsia ja, mikä vieläkin enempää, vanhaa ja arvossapidettyä Eteläjyllannin sukua.

Ja he olivat aina lempeästi silmäilleet toisiansa, aina lapsuudestansa asti, niin, aina varhaisimmasta ajasta saakka, jonka he saattoivat mieleensä muistuttaa.

Viikatteiden helinä oli hiljennyt, pitkä työpäivä oli loppuun kulunut.

Aurinko laski sänkipeltojen yli, mutta naurismaat olivat vielä täynnä alkavaa elämää. Se ennusti uutta työpäivää — Jumalan kiitos!

Talon takana humalaköynnökset odottivat vuoroansa yhtä suurella syyllä kuin naurismaatkin.

Omenatarhassa hedelmät painoivat puiden oksia maata myöten. Kuinka runsaasti omena- ja päärynämehuja niistä vuotaisi jouluksi!

Suotar keitti sumua, niinkuin ainakin illan suussa, — päivä oli ollut kovin helteinen.

Sumu kohosi maasta, levisi notkoihin ja muutti ne taikasauvalla aavoiksi järviksi, samalla kuin syksyiset hämähäkinverkot vilkkuivat ja vapisivat ilmassa.

Oli vaikea tuntea omaa seutuaankin. Kirkontornista kuului iltasoitto ja Valdemar Borris katseli korkealta paikaltansa, elokuorman päältä, iltaruskotusta, joka oli kuin vuoren harja kultaisine kärkineen.

Hän sulki silmänsä, sillä voimakas valo häikäisi häntä, mutta sittenkin se tunkeutui ikäänkuin loistavat nuolet hänen silmäluomiensa läpi.

Kirkonkellojen vaiettua lauloi Karen, ja kaikki muut leikkuumiehet ja naiset yhtyivät lauluun. Toiset nojautuivat viikatteihinsa, toiset varjostivat silmiään, sillä he seisoivat vasten päivää ilta-auringon purppurahohteessa:

"Tuoll' linna lännen äärell' on, sen kattaa kultakilvet; yömaja siell' on auringon, ja peittona punapilvet. Sen harja maast' on taivaasen, muit' uljaampi monen verran; se linna työtä ei ihmisten, vaan itse taivaan Herran".

Viimeiset säveleet olivat tuskin vaienneet, kun äkkiä musta varjo lankesi tien yli, jossa Karen seisoi.

Se oli miehen varjo ylhäältä kukkulalta; kukaan ei ollut huomannut häntä. Hän katosikin samassa ja lujia askeleita kuului aitauksen takaa samalla kuin syvä ja pehmeä miehen ääni lauloi:

"Ich Weiss nicht, was soll es bedeuten, dass ich so traurig bin; ein Märchen aus alten Zeiten, das kommt mir nicht aus dem Sinn.

Die Luft ist kühl und es dunkelt, und ruhig fliesst der Rhein; der Gipfel des Berges funkelt im Abendsonnenschein."

En tiedä mistähän lienee, näin mieleni murheinen! Kenties sen tarina tiennee tää vanhan aikuinen.

Jo vilpas ol' illan ilma, Rein tyynenä rienteli, ja vuorien takaa silmä viel' auringon välkkyili.

Esben hypähti kiroten pystyyn.

"Piru vieköön!"

Samalla liehui ilmassa syyskesän loistava hämähäkin verkko ja kietoutui Karenin pään ja kasvojen ympäri.

Melkein vihoissansa kohotti hän kätensä, repäisi hienon kudoksen rikki ja heitti sen luotaan.

Näkymättömän miehen askeleet ja ääni etenivät; ei kukaan muu paitsi Valdemar Borris elokuorman päältä ollut nähnyt häntä, sillä aitaus oli korkea.

Äkillinen alakuloisuus sai vallan leikkuuväessä. Vihamielinen sävel oli kajahtanut heidän maallansa; soraääni oli häirinnyt iltatunnelmaa.

"Se oli Jürgens Egtvedistä, saksalainen Reinin Preussista!" huusi Valdemar ja näytti nyrkkiään.

"Tuo kirottu mies", sanoi Esben, "joka on tunkeutunut meidän pariimme!"

Mieliala oli äkkiä käynyt niin painostavaksi; eloväki rupesi tekemään lähtöä.

"No niin! Viimeinen lyhde on korjattu!" huusi Esben Grunnet ja ravisteli itseään. "Nyt kaikki kilvan kotiin lehtikaalin kimppuun!"

Nytpä tosiaankin tytöille ja pojille tuli hoppu! Kotiin sitä oli kiiruhdettava ja hiivittävä niin hiljaa ja huomaamatta kuin mahdollista puutarhaan niittämään ja sitomaan rouva Grunnetin lehtikaalia! Ja kun "Nopsa" oli joukon etunenässä, niin he saivat sen myös kaiketikin tehdyksi!

Mutta Karen hypähti toisten huomaamatta portaista aidan yli ja kiiruhti oikotietä kotiin, niinkuin hyvä tytär ainakin varoittamaan äitiänsä, ennenkuin he saivat hävitystyön joukolla käymään.

Ja huutamaan hänelle: "että nyt he tulevat, nyt he tulevat!"

Hän läksi matkaan täyttä juoksua. Mutta kesken kiivainta kyytiään hän kuuli uudelleen miehen äänen laulavan:

"Die schönste Jungfrau sitzet dort oben wunderbar, ihr goldnes Geschmeide blitzet, sie kämmt ihr goldenes Haar.

Sie kämmt es mit goldenem Kamme und singt ein Lied dabei; Das hat eine wundersame gewaltige Melodei!"

Ja kalliolla neiti tuoss' istui ihana, ja hajallensa heitti hän kultahiuksensa.

Ja laulua kummanlaista hän lauleli sukeissaan. Voi sitä, ken lumoavaista kuul' laulua kerrankaan!

Varjo lankesi taaskin hänen jalkojensa juureen.

Mutta tien yli oli kutoutunut monta lumoavaa verkkoa ja samalla kuin Karen kärsimättömästi koetti vapautua tästä kiusallisesta kudoksesta ja vähällä oli kompastuakin siihen, joutui hän suoraan nuoren miehen syliin, joka muitta mutkitta tarttui häneen käsivarsineen ja suuteli häntä suulle.

Pelästyneenä Karen riuhtaisi itsensä irti.

"Kuinka te uskallatte!" änkytti hän vihasta vapisevalla äänellä ja juoksi matkoihinsa.

Ei Karenilla ollut aikaa antaa hänelle sen pitempää nuhdetta, ei hän edes tullut silmäilleeksi häntä.

"Lorelei! Lorelei!" lauloi hän Karenin jälkeen:

"Den Schiffer im kleinen Schiffe ergreift es mit wildem Weh; er schaut nicht die Felsenriffe, er schaut nur hinauf in die Höh'.

Ich glaube, die Wellen verschlingen am Ende Schiffer und Kahn; und das hat mit ihrem Singen die Lorelei gethan."

Venheessä poika sousi het' iskuin palavin silmänsä tuohon nousi, ei katsonut kareihin.

Ma luulen kitahansa sen poikasen pyörre vei — sen lumouslaulullansa on tehnyt Lorelei.

Kun Karen hengästyneenä syöksyi kyökkiin, niin hän kuuli jo leikkuumiesten äänekkäästi ja rohkeasti hiovan viikatteitansa puutarhassa. Hän ei epäillyt että Esben oli innokkain joukossa.

"Lehtikaali, äiti! He niittävät lehtikaalin!" huusi hän.

"Herra varjelkoon!" sanoi rouva Grunnet reippaasti, "sitä huvia en toki suo heille!"

Ja reipas emäntä kiiruhti ulos.

"Olkaa hyvät ja tulkaa sisään! Tulkaa sisään! Tehkää niin hyvin, tulkaa sisään!"

Olipa jo aikakin! Leikkuutytöt olivat jo varustaneet sidettä, millä sitoa kaalit yhteen, mutta rouva Grunnet sai kutsutuksi leikkuuväen sisään, ennenkuin ainoankaan kaalinpään oli tarvinnut heittää henkensä.

Valdemar, joka sinä päivänä oli vieraissa tätinsä luona ja viimeisessä elonkorjuussa oli ollut apuna, katsoi levottomasti oveen päin ja kyseli turhaan minne Karen oli jäänyt.

Täti hymyili salavihkaa tarjotessaan virvokkeita. "Ole sinä rauhassa. Kyllä se päivä vielä koittaa, jolloin se, jota sinä odotat, on aina sinun luonasi".

Niin, eikö häitä jo oltu puoleksi määrätty pidettäviksi keväällä Valpurin päivänä? Perheitten kesken siitä ainakin jo oli sovittu, vaikka Karen ja Valdemar eivät vielä olleetkaan asiasta puhuneet.

Mutta nyt hän tahtoi puhua siitä! Veri kuohahti hänessä.

Eikö hän jo kyllin kauan ollut kulkenut täällä serkkuna ja aina vaan serkkuna eikä koskaan muuna kuin serkkuna, ja Karen oli nauranut ja laskenut leikkiä ja kujeillut hänen kanssansa, mutta ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan hän ollut antanut hänen aavistaa, että hän olisi muutakin hänelle kuin serkku.

Siitä piti tulla loppu, niin siitä piti se tulla!

"Aina sinun luonasi!"

Sitä oli mahdoton kestää. Olihan hän maltillinen ja kärsivällinen, mutta tämä oli enemmän kuin mitä liha ja veri saattoi kärsiä, ja hän oli nuori, reipas mies.

Hän kulki ikkunoitten alitse ulos puutarhaan ja kun hän tuli Karenin kamarin kohdalle, niin hän näki liehuvien harsouudinten läpi hänen istuvan tuolilla ja läähättävän. Valdemar arveli että hän varmaan oli juossut hyvin kovasti. Karen painoi kätensä rintaansa vasten.

"Und das hat mit ihrem Singen die Lorelei gethan!"

"Sinä olet juossut varmaan liian kovasti, Karen", sanoi Valdemar ja nojasi käsivarsillaan ikkunalautaan.

Karen hypähti pystyyn.

"Miksikä sinä väijyt minua?" kysyi hän kiivaasti.

"No, no, sana sanasta! Olisit ainakin voinut sulkea ikkunasi ja laskea uutimet eteen."

Valdemar läksi, mutta hetken jälkeen hän huusi hänelle:

"Etkö tule, pikku Karen?"

"Jos en tule tänään, niin tulen huomenna!" nauroi Karen.

Karen näki, että hän meni pois.

Hyi, kuinka pahasti se oli sanottu! Karen vihasi itseään. Eikö hän aina ollut kujeillut Valdemarin kanssa, kiusannut häntä ja ollut paha hänelle — siksi — siksi että! — Tahtoivatko he pakoittaa häntä? Ei, ei lainkaan! Pakosta ei ollut koskaan ollut puhettakaan, olihan Valdemar kelpo poika, ja hän piti hänestä niin paljon, mutta sittenkin!

Hänen mielensä nousi kapinaan. Antautuako tuohon salaperäiseen, tuntemattomaan, josta hän ei tiennyt mitään, jota hän vain aavisti, joka sekä veti puoleensa että sai hänet pelosta lamautumaan, — hän tunsi taaskin miehen käsivarsien puristuksen ja kuuman suutelon huulillaan! Hän hypähti ylös, ikäänkuin hän olisi tahtonut karkoittaa hyttyslauman luotaan. Tuo häpeän ja pelästyksen naisellinen tunne soveltui kyllä hyvin viholliseen, ventosaksalaiseen nähden, mutta ei Valdemar Borrikseen nähden.

Hän kastoi kasvonsa pesuvadissa ja hieroi huuliaan käsiliinalla; hän tahtoi hieroa väkivallantekijän suudelman pois, se poltti ja saastutti häntä!

Se oli epäilemättä sama saksalainen, jolle he kaikki toivoivat vain pahaa, jonka he kaikki olisivat tahtoneet lähettää hiiteen, sillä hän oli ensimäinen saksalainen, joka oli uskaltanut ostaa tanskalaista maata heidän paikkakunnallaan.

Kun hän astui puutarhanpuoliseen huoneesen, niin eivätkö he kaikki siellä istuessansa juuri puhuneetkin hänestä, tuosta saksalaisesta?

Niin, tosiaankin! Aivan kuin he kaikki olisivat aavistaneet, mikä häpeä oli häntä kohdannut!

Esben oli - hyvin kiihoittunut, hänen silmänsä salamoivat.

"Joka tapauksessa hän on ensimäinen saksalainen, joka näillä seuduin on ostanut hyvää, vanhaa, tanskalaista maata", sanoi hän katkerasti.

"Eihän meillä tässä pitäjässä ole koskaan edes ollut kotisaksalaistakaan!"[3] sanoi joku eloväestä.

"Onhan se sentään aina ollut meidän uskomme ja ylpeytemme!" sanoi toinen.

"Ja nyt preussilainen, joka on nimeltään Ruprecht Jürgens!" puuttui kolmas puheesen.

"No, no, älkää kiivastuko", sanoi Valdemar Borris. "Mitä Jürgensiin tulee, niin eihän kukaan voinut kieltää häntä ostamasta maata mistä hän halusi, eikä se missään tapauksessa ole hänelle häpeäksi."

Hän vaikeni äkkiä.

"Kenellekä se sitten olisi häpeäksi, Valdemar?" kysyi Esben, ja hänen äänensä vapisi. "Me emme ole kutsuneet häntä".

"Me saamme hävetä sitä", sanoi Valdemar hiljaa mutta varmasti, "että sallimme hänen sen ottaa".

Huoneessa vallitsi äkkiä äänettömyys.

"Mitä me olisimme voineet tehdä, Valdemar?" kuului äkkiä Karenin ääni huoneen nurkasta. "Sehän myötiin pakkohuutokaupalla, olihan Wrisgaard joutunut konkurssitilaan".

"Hänellä oli helkkarinmoinen pakko myödä se", huusi Esben.

"Meidän olisi pitänyt se ostaa", sanoi Valdemar.

"Emmekö sitten olisi huutaneet!" jatkoi Esben. "Minä huusin äidin puolesta, ja myöskin sinun isäsi huusi — hänen huutonsa oli lähinnä korkein".

"Me huusimme korkeammasta kuin mistä meillä olisi ollut varaa, — Jumala paratkoon", sanoi rouva Grunnet.

"Minä kysyn sinulta, kuka saattoi tietää, että saksalainen tarjoisi meidän ylitsemme?"

Esben sen sanoi.