Part 2

"Meidän ei olisi pitänyt antaa asian mennä niin pitkälle", sanoi Valdemar. "Meidän olisi pitänyt tukea miestä, niin ettei pakkohuutokauppa olisi ollut välttämätön".

"Tiedätkös", sanoi Esben suuttuen, "sitä miestä olisi ollut yhtä hyödyllistä auttaa, kuin kaataa vettä seulaan. Emmehän voi auttaa jokaista maksukelvotonta miestä veteen hukkumasta".

"Niin, niin", vastasi Valdemar, "olkaamme varoillamme! Säästäkäämme, me eteläjyllantilaiset, kolikoitamme ja tukekaamme toisiamme sekä myötä- että vastoinkäymisessä. Ei yksikään kaistale maata, jonka me saksalaiselle myömme, ole helpolla takaisin voitettavissa".

"No!" sanoi Karen äkkiä pilkallisesti. "Katsokaamme ensin, miten hän tulee toimeen taloineen!"

"Se saksalainen, joka ei osaa viljellä maata tanskalaiseen tapaan, saa niittää minkä hän on kylvänyt". Valdemar sen sanoi. "Ruprecht Jürgens voi lähteä köyhempänä Eteläjyllannista kuin minä hän tuli tänne. Ei siinä ole pahin este meille".

"Missä sitten?" kysyi Esben kiivaasti.

"Jos Preussin valtio tulisi ostajaksi. Se voi vieläkin enemmän koroittaa hintaa, eikä se saata itseään pakkohuutokauppatilaan".

"Ei, ei!"

Esben vaikeni hetkeksi.

"Onko teissä ketään, joka haluaa antaa hänelle neuvoja, jos hän joutuu pulaan?" kysyi hän äkeissään.

"Ei!" kuului lyhyt vastaus.

"No, Jumala häntä sitten auttakoon!" sanoi Esben.

"Ei kukaan voi kieltää häntä käyttämästä silmiään", arveli joku eloväestä. "Näkeehän hän miten me menettelemme".

"Mutta sitä hän ei voi!" huusi Esben. "Saksalainen maanviljelijä on aina umpisokea".

Kaikki olivat hetken aikaa ääneti.

"Onko kukaan nähnyt häntä?" kysyi rouva Grunnet.

"Olen minä", sanoi Valdemar, "minä näin hänet tänä iltana. Tuossa hän on!" huusi hän äkkiä ja viittasi kädellään puutarhaoven ulkopuolelle.

Kaikki nousivat pystyyn ja kerääntyivät ovelle.

Vieras kulki tuolla matalan aitauksen ohi aavistamatta ärtyisiä ja surullisia silmiä, jotka seurasivat häntä.

Ei kukaan tahtonut auttaa häntä allikosta, ei kukaan tahtonut huokaustakaan päästää, jos hän joutuisi perikatoon.

Hän ei ollut heidän miehiään. Hän oli vihollinen, väkivallantekijä. Mitä hän heidän maastansa tahtoi?

Kaikki nostaisivat kätensä häntä vastaan.

Karen seisoi kauimpana toisten takana.

Mutta vieras astui huoletonna ohi ja lauloi:

"Und das hat mit ihrem Singen die Lorelei gethan!"

"Enpä tahtoisi olla sen miehen asemessa", sanoi rouva Grunnet.

Hän katsoi mietteissään hänen jälkeensä tämän kulkiessa tietä myöten.

2.

Valdemar Borris ja hänen isänsä olivat kumpikin Preussin kansalaisia ja poika oli asevelvollisuutensakin palvellut kyrassierina Berliinissä.

Olisi ollut parempi Esben Grunnetille, jos juuri hänellä olisi ollut Preussin kansalaisoikeus, ja varsinkin jos hän ei olisi ollut optantin[4] poika, mikä oli vieläkin pahempaa kuin olla itse optantti.

Bismarckin kukistumisen jälkeen oli tosin Caprivin ja Herfurthin aikana koittanut parempi aika, jolloin maasta karkoittaminen oli loppunut. "Yleissaksalainen yhdistys" koetti kiihkeästi vastustaa tätä uutta virtausta, mutta se oli turhaa.

Ne karkoitusmääräykset, jotka olivat säädetyt, kumottiin, ja optantit saivat tilaisuuden ruveta Preussin valtion alamaisiksi. Viisi, jopa kuusituhatta syntyperäistä eteläjyllantilaista sai siten kansalaisoikeuden, etusijassa etevimmät Tanskan alamaiset.

Mutta Grunnet oli silloin jo aikoja ollut kuolleena. Mitä se häntä hänen haudassansa hyödytti? Ja mitä se hänen poikaansa hyödytti?

Oikeudeton! Oikeudeton omassa maassansa, oikeudeton vihollisen maassa! Siedetty, mutta ei koskaan tunnustettu! Ei ainoatakaan paikkaa, johon hän valtio-oikeudellisessa suhteessa olisi voinut päänsä kallistaa!

Ja vieläkin enemmän — koska hän isävainajaltaan perimänsä luonteen vuoksi oli intohimoinen ja kiihkeä, yksi niitä, jotka ennen vanhaan keihään kärjellä olivat valmiit taistelemaan oikeutensa puolesta, yksi niitä, joille vääryys oli kuolemata katkerampi!

Ja sitä paitsi sietää sitä veristä vääryyttä, joka oli tullut Tanskan kansan osaksi aina vuodesta kuusikymmentäneljä! Sietää sitä uskaltamatta hievahtaa paikaltansa, uskaltamatta nostaa päätänsä, koska hänen isänsä ja niin monet eteläjyllantilaiset hänen kanssansa olivat rehellisesti uskoneet kuninkaan ja keisarin vannomaan valaan kolmeyhteisen Jumalan nimessä ja rauhansopimuksen sitovaan velvoitukseen!

Eipä ihme, että se perintö, jonka hänen isänsä oli hänelle jättänyt, tuntui usein melkein sietämättömältä. Jospa hän olisi voinut heittää sen hartioiltansa! Sen sijaan hänen täytyi aamusta iltaan pysyä aisoissa, jottei kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa toimeenpantava karkoituskäsky ajaisi häntä pois perintömaaltaan ja lapsuudenkodistaan! Ei kestä sitä mies!

Ja millaisia vähäpätöisyyksiä siihen tarvittiin! Siinä jo kyllä, jos oli ollut kapakassa, joulukesteissä tai julkisissa uudenvuodentanssiaisissa.

Niin, jospa hän vain olisi itse ollut niin maltillinen kuin Valdemar Borris! Silloin kaikki olisi käynyt helpommin.

Mutta- nyt! Hyvä Jumala, mitä Tantaluksen tuskia kunniastaan arka tanskalainen sai kestää, sellainen, jonka isä oli Dybbolin luona taistellut elämästä ja kuolemasta vuonna kuusikymmentäneljä ja jonka isoisä oli vuodattanut viimeisen veripisaransa Istedin tappelussa!

Se oli oikeudensolvausta, oikeudentunto, se kärsi sisimmässä pohjukassaan.

Mutta rouva Grunnet oli veljeensä. Luja ja varovainen juutilainen, jonka ei ollut niinkään helppo laskeutua siitä suhteellisesti varmasta asemasta mikä hänen isällään oli Preussin alamaisena ollut, miehensä epävarmaan, suorastaan toivottomaan asemaan optanttina.

Hän tarvitsi koko mielenmalttinsa, uskollisuutensa ja horjumattoman tulevaisuudenluottamuksensa voidakseen ohjata omaa sekä miehensä ja lastensa elämänpurtta kaikkien salakarien ja vaarallisten luotojen ohi.

Ja kuitenkin — melkein helpompi oli ohjata miestä kuin lapsia miehen kuoleman jälkeen.

Kun rouva Grunnet silmäsi Esbenistä Kareniin ja Karenista Esbeniin, niin saattoi hän joskus pudistaa harmaata päätänsä ja sanoa:

"Niin, niin! Teidän isänne äiti oli saarelainen. Kepeä veri kiehahtaa helposti. Mutta me juutilaiset olemme tottuneet törmäyksiin. Me otamme ne levollisesti vastaan".

Ei kuitenkaan aina. Ne juutilaiset, jotka olivat olleet mukana vuonna kuusikymmentäneljä, eivät voineet "ottaa niitä levollisesti vastaan". Monet heistä olivat kuin rauhattoman meren vihaiset aallot, jotka kohisivat vanavedessä — se saattoi riehua ja kuohua vaahtoisana tyrskynä, mutta sen alla kulki voimakas pohjavirta, joka vastustamattomalla voimalla raastoi kaikki mukaansa: väkivallan, vääryyden, valtiolliset ongelmat ja valheet.

Se oli luonto itse, heimon synnynnäinen kansallistunto, joka heräsi uudelleen, uusiva ja uudestisynnyttävä luonto-äiti, joka ei ainoastaan katsonut taaksensa, vaan etupäässä silmäsi eteensä, ja joka oli liitossa nuorison, tulevaisuuden, edistyksen ja elämän kanssa!

Ja siinä Valdemar Borris seisoi etumaisimpana. Hän ei ainoastaan tahtonut hautoa mielessään kärsittyä vääryyttä, ei yksin surra kuolleita, vaan kostaa niitä, niin että itse vääryys tulisi mahdottomaksi!

Hän oli käynyt kansanopistoa kotona kuningaskunnassa, oli koko tietoajanoavalla sielullaan imenyt kaikkea sitä mitä hänelle oli tarjona oman kansansa elämän rikkaasta aarteesta.

Sitä ei Esben Grunnet ollut voinut tehdä, sillä siinä tapauksessa hän olisi tullut karkoitetuksi.

Usean kerran hän ja Karen istuivat kuin kaksi nälkäistä ja kuuntelivat serkun kertomuksia; ahnaasti kokosivat ne murut, jotka karisivat rikkaan pöydältä!

Ja pian tarvittiin kaikkea sitä vastustusvoimaa, jota voitiin aikaansaada.

Lokakuun loppupäivinä v. 1894 kukisti Bismarckin viha Caprivin, ja v. Miquel tuli johtoon.

Nyt alkoi uudestaan vaino tanskalaisuutta vastaan, joka keväällä yhdeksänkymmentäviisi kohosi yli kaikkien rajojen. Samoin kuin kahlekoirat, joita kauan on väkivallalla pidätetty kiinni, raivostuneina syöksähtävät vapauteensa, kun heidät vihdoin päästetään irti, samoin preussilaiset virkamiehet karkasivat eteläjyllantilaisten kimppuun.

Tanskan alamaisten kansalaistuttaminen lakkautettiin, useita luentoyhdistyksiä hajoitettiin, toisia selitettiin valtiollisiksi ja naisia kiellettiin mistään hinnasta ottamasta osaa kokouksiin. Sitä paitsi kiellettiin tanskalaisia laulamasta isänmaallisia laulujaan.

Jokapäiväinen elämä kului sillä välin hiljaista menoansa.

Se oli komea talo, tuo Højemarke! Vanha, hyvin hoidettu talo, johon tarpeen vaatiessa oli rakennettu lisää, ja sellaisenaan se oli kulkenut useammasta sukupolvesta toiseen.

Pitkä, ristikon muotoon rakennettu päärakennus — ulkomuodoltaan puoleksi herraskartano, puoleksi talonpoikaistalo — olkikattoineen ja komeahuippuisine päätyineen (päätykatolla haikaranpesä) kohosi levollisena ja vankkana, punertavan villiviiniköynnöksen koristamana ruusujen, hedelmäpuiden, kastanjien ja heisipuiden keskellä. Sen seinien sisäpuolella oli matalia, mutta suuria ja kauniita huoneita, täynnä tummia, kiiltäväksi kiilloitettuja mahonkikaluja.

Ne olivat empirityylisiä, ja kaikki kapineet soveltuivat toisiinsa, aina levypöydästä alkaen sohvakaappeihin asti ja kiiltäviin messinkiastioihin kyökissä ja ruokasalissa. Kirstun pohjalla oli kallisarvoisia damastikankaita ja arvokkaita hopeakaluja astiakaapissa. Kaikki oli täyteläistä ja kelvollista.

Mutta talon alla oli laajoja, vanhoja, synkkiä luostarikellareita, joissa kerran — Jumala tiesi millä vuosisadalla! — oli ollut suunnattomia viiniastioita.

Kyyhkyslauma — mitä erilaatuisimpia kyyhkyjä — kujersi hirmuisimmassa hopussa, parveili päädyn ympärillä, nautti näköalasta ikkunan yläreunalta ja laskeutui äkkiä puutarhaan keräämään maahan karisseita jyviä.

Haikara — myöhästynyt kuhnuri — heitti päänsä taaksepäin ja kalkutteli nokkaansa.

Hän tahtoi olla rauhassa, hänen täytyi puuttua puheesen, kun pieniväki kotona kävi liian äänekkääksi ja nenäkkääksi.

Olipa sekin laitaa! Ne kävivät istumaan tuuliviirinkin selkään, jonka rouva Grunnet oli antanut pystyttää, "sillä olihan aina hyvä tietää, mistä päin tuuli kävi tässä maassa!"

Ei, enemmän järkeä on sammakkojen kurnutuksessa, kun ne kesäiltana suossa hyppelevät. Sitä puhetta voi ymmärtääkkin.

Mutta suossa vallitsi nyt ihmeellinen hiljaisuus. Jumala tiesi, mikä heitä vaivasi?

Haikara muutti jalkaa ja ajatteli tarkemmin asiaa. Ehkä olisi parasta että hänkin lähtisi matkaan, niinkuin koko hänen sukunsa, ennenkuin ilma muuttui täällä kovin kylmäksi ja sietämättömäksi?

Se ravisteli itseään, räpytteli siipiään ja vaipui taas mietteihinsä.

"Kurrrrrr!" kujersivat kyyhkyset.

Ne olivat kotona syntyneitä ja ne pysyttelivät kotonaan. Talvellakin heillä oli täällä hyvä ravinto. Täällä oli aina hyvä olla.

Lehmät ammuivat vielä ulkona laitumella ja hevoset hirnuivat pilttuissansa.

Puutarhanpuolinen ovi oli auki, sillä ilma oli herttainen ja silmää kohtasi mieluisa näky: katettu kahvipöytä, leivokset, kööpenhaminalainen porsliini ja spriiliekki tuliastian alla.

Vilahdukselta saattoi nähdä talon palvelevan hengenkin, vanhan Sidsel Kjeldsenin.

Hän oli hyvinkin kahdeksankymmenenneljän vuoden vanha, hän oli tullut rouva Grunnetin anopin mukana kuningaskunnasta, Stevnsistä, oli ollut hänen miehensä lapsentyttönä ja oli seurannut kuin vanha, kallisarvoinen perintökalu uuteen avioliittoon, oli tuudittanut käsivarsillaan sekä Esbeniä että Karenia, ja hän olisi niin mielellään tuuditellut vielä kolmattakin polvea.

Patriarkalliset tavat olivat aina olleet Højemarkessa vallalla mutta Sidsel ei tahtonut suostua siihen mukavaan elämään, jota hänelle rakkaudesta ja kiitollisuudesta tarjottiin.

Hänellä oli aina kova kiire, hän ei voinut koskaan saada kylliksi tehdyksi tässä maailmassa.

"Pian elämä on lopussa", hän sanoi, "ja sitten sitä saa maata nenä pystyssä".

Mutta hyvä Jumala, kylläpä hän jaksoikin olla jalkeilla! Esben laski kerran, että hän kulki vähintäin kaksi peninkulmaa päivässä.

Eikä hän koskaan halunnut lähteä ovea edemmäksi. Hänellä oli kylliksi liikettä sisällä huoneessa! Rouva Grunnet vakuutti, ettei Sidsel kymmeneen vuoteen ollut käynyt puutarhan portista ulkona.

Laihana ja terävänenäisenä, litteärintaisena ja aina kapeassa hameessaan hän kulki paikasta paikkaan ajaen tomurievulla pienintäkin tomuhituista takaa.

Tomu oli hänen perintövihollisensa, melkein yhtä suuri kuin saksalainen.

"Se on ihmiskunnan hävittäjä", hän sanoi. "Emmekö me kaikki lopulta muutu tomuksi? Ei, niinkauan kuin minä jaksan, tahdon minä pitää sen roskan itsestäni erillään!"

"Jos vain saisi kiinni hänet!" nauroi Karen. "Ainoa keino olisi, jos onneksi saisi häntä valkoisen nenäliinankulmasta kiinni, jota hän aina käyttää korvillansa. Jumala tiesi, miksi se hänellä on? Voisi luulla, että hänellä aina olisi korvasärkyä".

"Kiitä Jumalaa siitä, pikku Karen", sanoi Esben. "Ensiksikin se on hyvänä tunnusmerkkinä meille, siinä tapauksessa, että hän eksyisi, jos hän äkkiarvaamatta lähtisi ulos, ja sitä paitsi on hänen laitansa niinkuin entisen miehen. Oli kerran kaljupäinen mies, mutta jos hänellä ei olisi ollut yhtä hiuskarvaa, yhtä ainoaa hiuskarvaa päälaella, niin ei häntä koskaan olisi saatu kiinni, jos ei häntä siitä hiuskarvasta olisi kiinni saatu!"

"Minä tahtoisin tietää", sanoi rouva Grunnet, "missä Karen viipyy? Hän läksi Løgstrupiin katsomaan tuota sairasta vaimoa. Ei siellä minkään olisi pitänyt häntä niin kauan viivyttää".

"No, kyllä hän tulee", sanoi Gyrithe iloisesti ja pistäytyi pihalle, jossa varsahevonen juoksi pyörössä ja Esben seisoi keskellä ja läimähytti pitkää piiskaansa.

Puutarhanpuoleinen huone ulottui poikki koko rakennuksen, niin että siitä saattoi nähdä pihallekin.

Rouva Grunnet hymyili.

"Niin, niin, tyttöseni! Koska sinä uskallat mennä naimisiin optantin pojan kanssa, niin uskallanhan minäkin tietenkin ottaa sinut vastaan. Mutta luja pitää olla sekä pää että sydän, ettei anna nolata itseään enemmän kuin mikä on välttämätöntä".

Piiskanläimäys kuului huoneesen ja hevonen juoksi täyttä ravia. Gyrithe hymyili, niin että hänen terveet, valkoiset hampaansa näkyivät.

"Oi, kuinka hän, Esben, nyt on oma itsensä!" sanoi Gyrithe loistaen ilosta. "Kun hän vain saa hevosen tottelemaan, niin on hän mielissänsä. Tuossa läimäyksessä vasta oli voimaa!"

Rouva Grunnet seurasi hänen katseensa suuntaa.

"Se rauhoittaa häntä", hän sanoi. "Kun hän edes saa läimähyttää piiskaansa! Tiedätkös mitä!" Rouva Grunnet nousi äkkiä pystyyn. "Minun poika parkani on joka päivä melkein samallaisessa mielentilassa, kuin hänen isänsä ennen häntä Dybbolin linnoituksessa vuonna kuusikymmentäneljä, jolloin heidän täytyi antaa ampua itseänsä, saamatta ampua vastaan. Minun pojallani ei ole sitä oikeutta, mikä minun rengilläni ja palvelustytölläni on. Koko minun väkeni, paitsi Sidseliä, on Preussin alamaisia".

"Minä autan häntä siinä, niinkuin sinä autoit miestäsi", huudahti Gyrithe ja syleili rouva Grunnetia. "Kaksin on kuitenkin helpompi kantaa kuin yksin".

"Jumala sinua siunatkoon, lapseni", sanoi rouva Grunnet, "että sinulla on rohkeutta tulla meidän luoksemme. Se, joka yhtyy optantin perheesen, on suuremmassa määrässä kuin muut eteläjyllantilaiset verrattava pannaan julistettuun".

Molemmat olivat vaiti, He kuuntelivat piiskan iskuja ja hevosen kavioiden kapsetta pihalta.

"Mutta missä Karen viipyy?" sanoi rouva Grunnet.

* * * * *

Niin, missä Karen viipyi?

Varjo oli viime päivinä useasti langennut hänen tiellensä, ja kun hän nyt nopeasti kiiruhti kotiin voittaakseen takaisin myöhästyksensä, — tiesihän hän että äiti odotti Gyritheä kahville, — niin hän juuri ajatteli, miten eivät ihmiset puhuneet mistään muusta kotona, kapakassa, toripäivinä kaupungissa eivätkä teilläkään, kun he käyden tai ajaen kohtasivat toisensa, kuin tuosta talonostosta. "No, oletko sinäkin sen kuullut?" Se oli lähinnä jokaisen mielessä. Ja tuossa oli varjokin taas, tavallista lyhyempänä ja terävämpänä, sillä oli keskipäivän aika.

"Hyvää päivää", hän sanoi ja hyppäsi aitauksen yli.

Karen pysähtyi hämmästyksestä melkein kivettyneenä, kun hän uskalsi niin röyhkeästi häntä puhutella.

Nyt vasta ensi kertaa hän kuitenkin rohkesi sitä tehdä! Hän, Egtvedin omistaja!

Karen koetti kulkea ohi, mutta hän seisoi nöyrästi hattu kädessä ja salpasi häneltä tien. Hän katseli Karenia tulisilla, aito-reiniläisillä silmillänsä ja sanoi kummallisella sotkukielellä:

"Antaa minä anteeksi, mitä minä teke. Minä olla unverschämt [hävytön], mutta ei voi muuta tehdä. Te olla niin wunderschön [ihmeen ihana], se tulla vaan. — Ottaa minä, sellainen minä olla. Ich bin am Rhein geboren." [Minä olen Reinin varrella syntynyt.]

"Ja minä olen Kongeaan rannalla syntynyt", vastasi Karen ylpeästi. "Te olette vihollinen, meidän välillämme ei ole mitään. Ettekö tahdo lähteä matkoihinne?"

"Minä ei olla Feind" [vihollinen], hän sanoi, "minä olla vaan ostaa maa hier im Lande [tässä maassa], minä niemals [ei koskaan] vuodatta Tanskan verta. Kuinka te voida niin loukata minua?"

"Mitä se minua liikuttaa?" huudahti Karen. "Mitä te ette ole tehnyt, sen on ehkä teidän isänne tai veljenne tehnyt. Mutta teidän kansanne on vetänyt miekkansa minun kansaani vasten, — menkää toki pois tieltä! Kuuletteko te?"

Saksalainen väistyi äkkiä ja Karen astui ripeästi ohitse.

Mutta ohikulkiessaan Karen vilahdukselta näki hänen rukoilevan katseensa.

Saksalainen seisoi vieläkin paljain päin.

"Te olette tanskalainen, ich bin ein Deutscher" [minä olen saksalainen], hän sanoi. "Sind wir nicht alle Menchen?" [Emmekö kaikki ole ihmisiä?] — — —

"Mutta missä sinä viivyit, pikku Karen?" kysyi hänen äitinsä, — he joivat jo toista kuppia kahvia.

Karen vastasi pakollisesti, niinkuin se, joka salaisuutta kantaa, tavallisesti tekee.

Hän vetäsi hansikkaat kädestänsä ja kietoi käsivartensa Gyrithen kaulaan.

"Tervetuloa takaisin, Gyrithe!" huusi hän. "Onnellinen ihminen, joka olet ollut kuningaskunnassa! Sinne minä, optantin tytär, en koskaan pääse, en koskaan, vaikka eläisin Methusalemin ikäiseksi. Mutta siinä on ollut minun elämäni kaiho, niin kauan kuin voin muistaa. Kun yhdeksi ainoaksikin tunniksi edes pääsisi rajan taakse!"

Hän purskahti itkuun.

"No, no", sanoi levollinen ja reipas Gyrithe, jota Karenin äkillinen kiihtymys hämmästytti. "Ei tiedä mikä voi tapahtua. Kun olet viettänyt häitä Valdemar Borriksen kanssa, niin pääset sinä sinne, niin usein kuin tahdot".

Mutta sitten alkoi Gyrithe kertoa. Hän osasi erinomaisen hyvin kertoa, ja oli itse seitsemännessä taivaassa.

Eikö hän eilen ollut mennyt salakihloihin Esbenin kanssa? Ja eikö hän ollut tehnyt ihaninta matkaa, mitä ihminen voi tehdä, Tanskan pääkaupunkiin, Kööpenhaminaan?

Hänelle se varmaan oli viimeinen kerta! Mutta jaksoihan sitä elää muistoillansa koko elämän ajan.

Rouva Grunnet ja Karen kuuntelivat henkeään vetämättä.

Gyrithe kertoi, että heti kun laiva kulki merirajan yli, aloitti soittokunta soittamaan Tanskan kansallislaulua "Ko'ng Kristian stod ved højen Mast!"

Hän kertoi tulosta Korsöriin, liehuvista Tanskan lipuista, kansan riemuitsevasta vastaanotosta, kansanjuhlasta, puheista, linnoista, museoista, Fredriksbergin puutarhasta, Langelinjestä, Juutinraumasta ja "Den tapre Landsoldat" laulusta.

Kaiken tämän kestäessä Sidsel Kjeldsen oli ohikulkiessaan pysähtynyt kuuntelemaan, ennenkuin hän jatkoi toimiansa. Hän ei voinut vastustaa haluansa, taikavoima pidätti häntä paikoilla.

"Odotappas!" huudahti Gyrithe, joka entuudestaan tunsi Sidselin kiireen, "minä kävin Stevnsissä".

Sidsel Kjeldsen jäi seisomaan. Olisi voinut luulla, että oli komennettu "seis".

"Herranen aika, kävitkö sinä Stevnsissä?" huudahti hän.

Hän ei ollut vielä luopunut eteläseelantilaisesta puhesävelmästään.

"Kävitkö sinä myöskin Karisegaardissa?"

"En, sinne minä en joutunut", vastasi Gyrithe.

"Sepä vahinko", sanoi Sidsel ja tepsutteli muistuttamaan että aika oli jo täpärällä, eivätkä lamput vielä olleet kunnossa, "sillä siellä asuvat Risen Kaarle ja Rigmor, marski Albrechtin tytär".[5]

"Ovat asuneet, Sidsel", sanoi rouva Grunnet. "Nehän ovat jo aikoja sitten kuolleet".

"Vähätpä siitä, Sidsel", sanoi Gyrithe, "sillä minä kävin Stevnsin Liituvuorella".

"Näitkö sinä Liituvuoren kuninkaan?"[6] kysyi Sidsel hiljaa ja tahtomattaan risti kätensä.

"En, ilma oli sumuinen, tiedäppä, ja silloin Liituvuoren kuningas nukkuu, mutta he elävät kaikki liidusta ja sentähden Stevnsissä on varakasta väkeä".

"Olipa se hyvin kummallista, ettet nähnyt Liituvuoren kuningasta", sanoi Sidsel hämmästyneenä, "sillä hänet minä olen nähnyt joka ilmalla".

"Se oli ennenvanhaan", vakuutti Gyrithe, "mutta nykyään hän on arka kylmälle. Mutta minä kävin myös Keijukaisvuorella".

Hän sanoi sen lohduttaakseen Sidseliä.

"Näitkö Keijukuninkaan?" kysyi vanhus hiljaisella äänellä.

"En, mutta minä tunsin että hän oli siellä, ja myöskin keijukaiset. Onhan se yhtä hyvä. Ja minä näin myös Kristian neljännen".

"Näitkö sinä hänet?"

Sidsel kääntyi katsomaan häntä suoraan silmiin. "En", vastasi Gyrithe niinkuin tosi oli ja tahtomattaankin hän säpsähti Sidselin katsetta, ”mutta minä muistin häntä".

"Sillä hän haamuna kummittelee", mutisi Sidsel, jolla ei ollut sen enempää aikaa kuuntelemiseen ja läksi askareihinsa.

Gyrithe katsoi hämmästyneenä rouva Grunnetiin. "Sidsel on tänä viimeisenä vuonna ollut aivan tylsä", sanoi rouva Grunnet kyynelsilmin, "vaikka hänen vanha, terve ruumiinsa toimii totuttuun tapaansa, aivan kuin kellonkone, jonka velvollisuudentunto on pannut käyntiin ja joka käypi kunnes se kerran ponnahtaa rikki ja pysähtyy".

"Ei hän ole tylsä mieleltänsä, hän on vain tullut uudestaan lapseksi", vakuutti Karen, "eikä se ole sama asia".

"Niin, niin", sanoi rouva Grunnet. "Elämän alku ja loppu yhtyvät siten. Mutta vanhana stevnsiläisenä on hän nyt kerrassaan kasvautunut kiinni rakkaihin taruihin. Ja sentähden minun lapsianikin on ruokittu niillä".

"Niin, aivan niin!" huudahti Karen. "Esben ja minä olemme nähneet Liituvuoren kuninkaan ja joka ilta meitä tuuditettiin nukkumaan laululla. Vaan varo, lapsi, kuningasta keijuin'. — Kuuleppas, lauletaan se yhdessä, Gyrithe. Tulehan nyt!"

Ja Karen kiiruhti pianon ääreen, joka seisoi molempien pihanpuolisten ikkunoiden välissä.

"Älkää laulako liian ääneen", varoitti rouva Grunnet. "Santarmi voi olla lähitienoilla".

"Hyvä Jumala", naurahti Karen, "pelkäisikö hän Keijukaiskuningastakin!"

Mutta hän soitti sittenkin hiljaa, hyvin hiljaa ja hän ja Gyrithe hyräilivät:

"Oli kesäilta myöhä, ma lehdoss' astelin, join kuohuvasta lähteestä vettä pikarin — vaan varo, neito, kuningasta keijuin!"

Ulkona oli hiljaista, ei kuulunut hevosen kavioiden eikä Esbenin piiskaniskun ääntä.

"Kuuleppas Karen", sanoi Gyrithe, "soitappas nyt: 'Juuri äsken ol' sateinen ilma', niin minä laulan siihen mainiot sanat, jotka vast’ikään keksittiin Kööpenhaminassa samalla sävelellä laulettavaksi. Ne ovat kerrassaan mainiot, sanon sinulle, Kuuntelehan nyt!"

"Hiljaa lapset, hiljaa", varoitti rouva Grunnet jälleen sohvannurkastaan.

"No,- mutta äiti", sanoi Karen, "eihän sitä laulua vielä ole kielletty."

Ja hän soitti Gyrithen laulaessa:

"Mies kumma on tuo eteläjuuti, juro, jäykkä niinkuin koira hän on. Hält' ei saa kelpo germaanien 'huuti!' rutitanskalaista suuta lukkohon. Saksan kielestä hän viis, ja hän rettelöi kuin hiis, 'veli vanhempi' kun neuvois 'das und dies',

Ilo miksi ei silmissänne kiillä? Saksan kielihän on niin sujuvaa. Apenrade, Hadersleben! mikä niillä on haittana? Du lieber Gott, ach ja! Rothenkrug, Gravenstein aina sanokaa te näin — vain aatella saa tanskaks salaapäin."

Ensi alussa Karen soitti hiljaa, hyvinkin hiljaa, mutta sitä myöten kuin sanat lystikkäällä ivallaan kiihoittivat häntä, muuttuivat Karenin akordit voimakkaammiksi ja Gyrithen kaunis, heleä ääni täysinäisemmäksi.

"Te laulatte liian äänekkäästi, lapset", kuului jälleen rouva Grunnetin varoittava ääni.

Samassa kuului kova koputus ikkunaruudulla ja he näkivät preussilaisen santarmin ulkopuolella.

Karen hypähti pystyyn, mutta santarmi poistui heti.

"Siinä se oli saksalainen nyrkki!" naurahti Gyrithe.

"Niin, niin, nyt teitä sakoitetaan, lapset", sanoi rouva Grunnet.

Seuraavana päivänä sai luonnollisesti hän sekä molemmat nuoret tytöt kutsun tulla nimismiehen luo.

Koska santarmi sen johdosta, että puutarhanpuolinen huone kävi läpi rakennuksen ja että siinä oli ikkunoita kummallakin puolella, oli selvästi nähnyt, ettei huoneessa ollut muita kuin nuo kolme henkeä, niin kutsunta koski ainoastaan heitä ja he yksin olivat syyllisiä.

"Siitä vasta tulee hauskuus", arveli Gyrithe, kun toiset tulivat Borrisgaardiin häntä hakemaan.

"Ei", vastasi rouva Grunnet, "sinun ei pidä käsittää sitä sillä tavalla. Parempi, kymmenen kertaa parempi on suuttua vääryydestä kuin nauraa sille".

"Niin, Jumala ties", sanoi Gyrithe. "Jos on varmasti vakautunut siitä, että vihollisen aikeet vihdoin menevät tyhjiin, kun hän saattaa itsensä naurettavaksi taistellessaan tervettä järkeä vastaan, niin täytyy nauraa koko joukolle".

"Ei mikään ärsytä pahemmin kuin nauru ja pilkka ja sentähden ei ole viisasta pilkata vihollista".

Sitä on kuitenkin helpompi sanoa kuin tehdä. Kun vihollinen itse tekee itsensä naurettavaksi, niin eihän häntä voi siitä estää.

Ja aivan oikein! Pieni, kiivas kotisaksalainen, jonka viikset olivat ylös kiverretyt keisari Vilhelmin malliin, kävi suorana ja kapperana heidän kimppuunsa ja heti ensimäiseksi kysyi olivatko he laulaneet maankavalluslaulun, "kurz und gut ein dänisches Königslied? [sanalla sanoen: tanskalaisen kuningaslaulun?]

"Me emme osaa puhua saksaa, ja ymmärrämme sitä hädin tuskin", sanoi rouva Grunnet.

"Denn können Sie ja Dänisch sprechen!" [Voittehan te ainakin tanskaa puhua!] huusi Furchtegott äissään. "Also" [siis] — hän kääntyi rouva Grunnetin puoleen, — "Sie haben es gestanden, dass Sie ein Lied für den dänischen König gesungen haben? [Te olette myöntäneet laulaneenne laulun Tanskan kuninkaalle.]

"En, sitä minä en ole myöntänyt". Rouva Grunnet oli aivan levollinen. "Minä en ole koskaan laulanut, enkä senvuoksi voinut eilenkään laulaa".

"Aber Sie haben es ja gethan!" [Mutta tehän olette sen tehnyt!] huusi nimismies ja kääntyi uhkaavasti Karenin ja Gyrithen puoleen. "Der Gendarm hat es gesagt, dass Sie von einem König gesungen haben. War es ein dänischer König? [Santarmi sanoi teidän laulaneen eräästä kuninkaasta. Oliko se tanskalainen kuningas?]

"Niin, se oli tanskalainen kuningas. Kyllä se sitä oli", sanoi Karen ja iski silmää Gyrithelle. "Se oli Keijukuningas".

"Ich habe nie den Namen gehört. Residenz?" [En ole koskaan sitä nimeä kuullut. Hallituspaikka?] Oli vanha tapa kysyä hallituspaikkaa.

"Keijuvuori".

"Was sagen Sie?" [Mitä te sanotte?]

"Keijuvuori Stevnsissä".

"Wann starb er?" [Milloin hän kuoli?]

"Sitä en tiedä", vakuutti Gyrithe, joka heti huomasi minne Karen suuntasi, ja halukkaasti seurasi samoja jälkiä.

"Notieren Sie!" [Merkitkää!] huusi nimismies poliisipalvelijalle, joka hyvällä eteläjyllannin kielellä oli saanut "voron vartijan" pilkkanimekseen. "Der Name!" [Nimi!]

"Keijukuningas".

Poliisipalvelijalle:

"Schreiben Sie: Haben gestanden, sie haben ein Lied einem dänischen König, sogenannt Keijukuningas, zur Ehre gesungen. Wann hat er regiert?" [Kirjoittakaa: ovat tunnustaneet laulaneensa laulun tanskalaisen, niinsanotun Keijukuninkaan kunniaksi. Milloin hän hallitsi?]

"Te erehdytte", keskeytti rouva Grunnet puhetta, "Keijukuningas ei ole kukaan muu kuin —"

"Wenn Sie nicht gefragt werden, schweigen Sie! Wann hat dieser Keijukuningas regiert!" [Kun teiltä ei kysytä, niin olkaa vaiti. Milloin tuo Keijukuningas hallitsi?]

"Monta vuosisataa sitten", selitti Gyrithe.

"Hän hallitsee yhä vieläkin", väitti Karen.

"Was! Er regiert noch immer! Wenn er seit mehreren Jahrhunderten regiert hat?" [Mitä! Hallitseeko hän yhä vielä! Jos hän jo monta vuosisataa sitten hallitsi?]

Mutta rouva Grunnet, joka arveli, että pilaa jo piisasi, ojensi hänelle erään laulukirjan, osoitti sivua ja lisäsi selitykseksi.

"Keijukuningas merkitsee saksaksi Erlkönig".

Nimismies repäisi kirjan käteensä ja luki.

"Ach so!" [Vai niin!] mutisi hän; hänen kasvonsa venyivät pitkiksi ja hän heitti kiivaasti kirjan luotaan. "Aber jetzt das andere Lied! Lass hören! Sagen Sie mir es einmal vor!" [Mutta nyt toinen laulu. Antakaa kuulla. Lukekaapa se minulle.]

"Nyt täytyy olla korvat höröllään!" ajatteli Gyrithe, jonka täytyi nyt yksin ajaa asiaa, kun toiset eivät osanneet laulua ulkoa.

Ja olipa se hyvä, sillä hänellä oli siksi paljon mielenmalttia, että hän jätti molemmat ensi värssyt sanomatta ja alkoi vasta kolmannella:

"Sonderburgit, Inselm Alset, Düppel Mühlet, wunderschön, miten nimet ne soi. Ja niitä vähimmälläkään sä syyll' et toki saada väärään kurkkuhun voi. Musta-puna-valkeaa aina muista liehuttaa — — —!"

"Nun ja, das ist gut! Recht schön!" [No niin, hyvä on, oikein hyvä.] keskeytti nimismies Gyritheä ikäänkuin korkeamman sallimuksen johtamana; sillä säe "Oma lippus, jos musta putoaa!" oli vielä lukematta.

Karen ja Gyrithe katsahtivat toisiinsa sanomattoman hämmästyneinä.

Äkkiä selvisi asia molemmille tytöille. Nimismies käsitti laulun aivan vakavasti! Se meni häneen kuin lämmin leipä!

"No niin, koska hän niin tahtoi, niin tyytyköön kohtaloonsa. Kun hän välttämättä tahtoi olla narri, niin heidän asiansa ei ainakaan ollut peitellä hänen tuhmuuttansa."

Ja Gyrithe jatkoi rohkeasti:

"Olen preussilainen! Kannan korkealla ma kotkitetun piikkikypärän. Sull' eikö syki riemu rinnan alla? Saat arvon, kunnian niin ylevän! Saksan tavan vartia saat olla korkea! Saksan vallass' eikö koko maailma?"

Nimismies siveli tyytyväisenä saksalaisia viiksiään.

"Nun ja, das lässt sich hören!" [No niin, tuota kannattaa kuulla!] sanoi hän ja maiskutti suutaan. "Das ist ganz gut. Der Gendarm hat alles misverstanden. Gehen Sie nur! Ich habe nichts zu bemerken" [Se on hyvä. Santarmi on ymmärtänyt väärin. Menkää vaan. Ei minulla ole mitään muistutettavaa.]

Kun he istuivat vaunuissa ja ajoivat pois iloisesti piiskaa läimähytellen, — Karen oli ohjaksissa, — pääsi vihdoinkin iloisuus valloille, jota he niin kauan vaivoin olivat pidätelleet.

Maan omia lapsia! Tässä ilmassa kasvaneita, tässä maaperässä syntyneitä!

Hyvä Jumala, kuinka he nauroivat! Rouva Grunnetinkin silmät tulivat aivan täyteen kyyneliä ja vihdoin ne vierivät poskia pitkin.

"Surua hälle mietti he vieraat viekkahat, omassa linnass' orjaks hänt' ilkkuin vaativat.

Mut juuri kun sitoneensa hänet luulivat lujimmin, hän nauroi niin kirkkaasti että kaikk' kahlehet kirposkin".

Nauru kajahteli vapauttavana yli niittyjen ja pelästytti jäniksen, niin että se ällistyneenä hypähti tien poikki aivan hevosen kuonon ohitse.