Part 9

Mutta nämät pilakokeet eivät onnistuneet. "Etkö tule mukaan asemalle, Karen?" kysyi rouva Grunnet.

"En", vastasi Karen hiljaa; hänen silmänsä olivat täynnä suuria kyyneleitä ja hänen huulensa vapisivat.

Sitten hän hyppäsi vaunujen astimelle ja kiersi viimeisen kerran käsivartensa Sidselin kaulaan.

"Hyvästi, Sidsel! Hyvästi, rakas, vanha Sidsel! Kiitos kaikesta, siitä saakka kuin Esben ja minä olimme pieniä lapsia!"

"Se oli silloin se", vastasi Sidsel.

Hän katsahti ylös haikaranpesään.

"Kun haikara palaa takaisin, olen minä jo kaukana", jatkoi hän.

Esben läimähytti piiskaansa.

"Jumalan haltuun", sanoi Sidsel vielä kerran ja pani kätensä ristiin vaipan alla. Kun he ajoivat maantielle päin, näkivät he Karenin seisovan polulla ja heiluttavan nenäliinaansa viime tervehdykseksi. Mutta sitä ei kestänyt kauan, sillä hän painoi sen molemmin käsin silmiänsä vasten ja purskahti niin kovaan itkuun, että koko hänen ruumiinsa vavahteli.

Kun he tulivat asemalle, oli rouva Borris ja Valdemar siellä. Valdemar oli tarjoutunut saattamaan Sidseliä Koldingiin, sillä Esben ei uskaltanut sitä tehdä.

Ja asemasillalla tuo vanha ihminen nyt seisoi ja pudisteli päätään saksalaisten kaikelle hulluudelle ja narrintempuille.

"Sinä pysyt rohkeana, Sidsel", sanoi rouva Borris.

"Niin olenkin, rouva."

Nimismies oli sattumalta sillalla. Kun Sidsel astui hänen ohitsensa, niin hän kiinnitti linnunsilmänsä häneen ja kysyi:

"Kun täällä kaikki taas muuttuu tanskalaiseksi, niin enkö silloinkaan saa tulla takaisin?"

Nimismies hypähti pystyyn ja suuttui niin silmittömästi, että Esben luuli hänen lyöneen Sidseliä.

"Niin, minä kysyn vaan", sanoi Sidsel. "Ette suinkaan te aio lyödä vanhaa naista? Minä olen kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanha."

Hän istui jo vaunussa ja rouva Grunnet suuteli hänen laihoja, vapisevia käsiänsä, jotka niin monen vuoden kuluessa olivat tehneet työtä hänen ja lasten hyväksi.

Hektor hypähti vinkuen vaunun ovea vastaan.

Se ymmärsi kyllä, että jotakin hullua oli tekeillä, koska Sidsel istui siellä missä hän istui.

"Vie terveisiä Stevnsiin!" huusi Esben.

"Jumala teitä kaikkia siunatkoon!" kaikui selvällä ja kirkkaalla äänellä vaunusta. "Minä olen eläissäni kokenut yhtä ja toista, mutta minä en koskaan ole nähnyt, ettei vääryys lopulta kosta tekijälleen. Se päivä voi vielä koittaa, jolloin vääryys ei enää ole vallanpitäjänä tässä maassa."

Hän katsoi jäykästi ja silmää värähtämättä ulos ikkunasta. Se oli tietäjän katse.

Ja niin Sidsel matkusti pois.

14.

"Nyt on optantteinkin lapsille tullut karkoituskäskyjä, Karen", sanoi rouva Grunnet eräänä päivänä.

Ja hän lisäsi vieläkin hiljemmin:

"Minä tahdon sinua vain valmistaa, jos jotakin tapahtuisi."

Vavistus kulki Karenin läpi. Hän ei tuntenut maata jalkojensa alla.

Pyhä Martti tuli tänä vuonna harmaalla hevosella.

"Martti märkänä ajavi, kylmä tuuli kyytiläisnä."

Se ennusti lauhkeaa ja vaihtelevaa talvea.

Yhä edelleen karkoitettiin palvelusväkeä, jotka eivät olleet Preussin kansalaisia.

Mutta eipä sekään riittänyt!

Niinkuin rouva Grunnet oli sanonut: suurin joukoin karkoitettiin maasta myöskin optanttien täysikasvaneita lapsia, sellaisia, jotka eivät olleet Saksan eivätkä Tanskan alamaisia.

"Pois tanskalaiset meidän maastamme! Pois! Pois! Nyrkkiä on oikeaan aikaan näytettävä, se on paikallansa Pohjoisslesvigissä! Lästig! Immer lästig!" [Vastukselliset! Aina vastukselliset!] huusivat saksalaiset.

"Uhkaava miekka riippuu minun pääni päällä", sanoi Esben.

"Meidän täytyy alistua niin paljon kuin voimme" sanoi Gyrithe, "ja lopusta saa Jumala huolen pitää".

Karen kulki kuumeessa kiihoittuneena ja levottomana. Joka aamu ja joka ilta hän odotti salaman iskevän hänen jalkoihinsa.

Oli tukala, niin sanottu "Kaarinan yö", yö marraskuun kahdennenkymmenennenneljännen ja -viidennen päivän välillä.

Karen makasi kauan aikaa valveillaan ja tähysteli taivasta, joka siinsi hänen ikkunaansa.

Kuinka kylminä tähdet kiiluivatkaan, ne näyttivät niin ankarilta ja väliäpitämättömiltä kaikkea sitä kohtaan, joka maan päällä tapahtui.

Jürgens oli poissa. Hän oli viime aikoina usein poissa kotoa; kaikki suru ja levottomuus kiusasi häntä.

Karen ajatteli eno Borrista, joka oli palannut sairaana matkaltansa ja joka nyt makasi kovassa keuhkotulehduksessa, eikä kukaan voinut sanoa, minkä lopun tauti saisi.

Hänen sydämensä puristautui kokoon sellaisella tuskalla, että hänen äkkiä täytyi kohoutua pystyyn vuoteessaan. Hän oli vähällä tukehtua.

"Hyvä Jumala, säästä hänen henkeänsä!" rukoili hän suuressa surussansa. "Eteläjyllanti ei tule ilman häntä toimeen. Säästä häntä, Jumala, säästä! Jos hän kuolisi ennenkuin olisin nähnyt häntä, ennenkuin hän olisi antanut minulle anteeksi! Hyvä Jumala, niin julma et voi olla minua kohtaan! Sitä minä en voisi kestää!"

Mutta onnettomuus, niinkuin sanottu, tulee harvoin yksiksensä, sillä onnettomuudeksihan sitä on sanottava, kun niin uskollinen, vanha ihminen, kuin Sidsel Kjeldsen kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanhana karkoitetaan siitä kodista, jossa hän oli palvellut kauemmin kuin puolen vuosisataa.

Varsinkin Eteläjyllannissa ei voinut koskaan varmaan tietää, milloin onnettomuus sattuisi tulemaan.

Eikä yksin sellaiset onnettomuudet, joita perkele lähettää meidän kaikkien niskaamme, olkoon hän sitten meidän ruumiimme tai sielumme sisä- tai ulkopuolella, sellaiset kuin sairaus, köyhyys, huono onni, harmi, kiusa ja kuolema, vaan sellaisetkin onnettomuudet, joilla preussilaiset, tässä tapauksessa perkeleen rakkaat apulaiset, niin taitavasti yllättävät eteläjyllantilaisia: karkoitukset, perheiden hajoitukset, häviöt, vankeudet, sakot.

"Mitäpä kaikkea 'Kaarinan yö' tuoneekaan salaperäisessä helmassansa!"

Karen oli jo nukahtanut puolihorrokseen, kun hän äkkiä virkosi aivan hereillensä ja nousi istualleen vuoteessaan. Hänen ohimonsa sätkättivät ja hän teroitti kuuloansa.

Ikkunaan oli kolkutettu.

Tähtivalossa loistavalla ruudulla hän näki käsivarren varjon.

Kohtalo oli kolkuttanut ja varoitti enemmän kuin mitä hän aavistikaan.

Kolkutettiin taaskin kovasti ja kärsimättömästi. Karen tunsi heti että kysymyksessä oli elämä tai kuolema.

Hän hypähti ylös vuoteelta, heitti vaatteen ympärilleen ja avasi ikkunan.

"Kuka siellä?"

"Eno Borris on kuolemaisillaan ja tahtoo nähdä sinua ennen kuolemaansa", kajahti Esbenin ääni.

"Ei ole aikaa vitkastella; kaikki voi olla lopussa, ennenkuin saavumme perille."

Se oli lyhyt ja vaativa käsky. Kuinka Karen sai vaatteet päälleen, ei hän itsekään tiennyt. Hänen kätensä ja jalkansa olivat hervottomat ja vaivoin hän sai ha'at kiinni ja nauhat solmuun.

Mutta ei sittenkään kulunut kuin muutamia minuutteja, ennenkuin hän Esbenin rinnalla ajoi Borrisgaardiin.

He eivät vaihtaneet sanaakaan. He kuulivat vain toistensa kiihtyneen hengityksen.

Kaikeksi onneksi heillä oli Esbenin paras juoksija, musta hevonen, jolla rouva Grunnet ja Gyrithe vain vastenmielisesti ajoivat.

Højemarke ja kaikki muut talot, joissa ihmiset nukkuivat aavistamatta, mitä huomispäivä mukanansa toisi ja mikä kohtalo mahdollisesti heitäkin uhkaisi, lehdettömät puut teitten varsilla, aitaukset, kaikki ne kiitivät heidän ohitsensa kuin tanssivat varjot.

Taivas levitti tuikkivan tähtitelttansa yli metsien ja kukkuloiden, tasankojen ja jokilaaksojen.

Hopeanhohto hiipi kaikkialle, minne se vain pääsi; se tunkeutui joka paikkaan, niin että pimeyden täytyi väistyä.

Ei vähintäkään ääntä kuulunut, paitsi hevosen nopeaa kavioiden kapsetta.

Tätä "Kaarinan yötä" ei Karen eläissään olisi unohtava.

Vihdoin he pääsivät perille.

Karen hypähti alas ja kiirehti Esbenin edellä tuttua tietä portaita ylös ja rakkaiksi käyneille käytäville. Hän oli vielä kuulevinaan hoilotukset, Hektorin haukunnan ja Gyrithen ja omat kirkaisunsa hyviltä, vanhoilta ajoilta, jolloin sydän oli kepeä ja mieli huolia vailla.

Hiljaa hän avasi oven.

Siinä eno Borris makasi.

Oi, kuinka tuo voimakas mies oli käynyt laihaksi ja kalpeaksi ja kuinka hänen silmänsä olivat syvälle painuneet!

Mutta hän käänsi kuitenkin päätään ja ojensi Karenille kätensä.

Yhdessä silmänräpäyksessä Karen näki kaikki, jotka seisoivat tai istuivat siinä ympärillä.

Siinä oli hänen äitinsä, siinä oli Gyrithe, siinä oli Esbenkin, joka heti oli astunut esille, kun Karen oli ovensuuhun seisahtunut.

Borriksen toisella puolella seisoi Valdemar ja toisella istui rouva Borris, pidellen kiinni hänen kättänsä.

Hyvä Jumala, millä surunsilmäyksellä hänen suuret, kauniit silmänsä tunkeutuivat hänen miehensä sieluun saakka, sitä Karen ei koskaan voinut unohtaa.

Ennenkuin kukaan sitä aavistikaan, lepäsi Karen polvillaan vuoteen ääressä, kumartuen rakkaan, jääkylmän käden yli.

"Minä olen ollut kova sinulle, pikku tyttöseni", sanoi Borris, "mutta minä annan sinulle anteeksi, niin totta kuin itse toivon Jumalan minulle anteeksi antavan. Minä erehtyisin sinun suhteesi, jos en tietäisi, että olet saanut kylliksi kärsiä rangaistusta."

Borris kohottautui äkkiä, ja hänessä oli jotakin entisestä voimastansa, kun hän tarttui molemmin käsin Valdemarin käteen ja katsoi lujasti häntä silmiin:

"Älkää peljätkö preussilaisia, mutta varokaa itseänne Jumalan nimessä kansan kuolemasta!"

Borris painautui pitkällensä, päästi pojan käden irti ja kun poika surun murtamana kumartui hänen ylitsensä, niin häntä kohtasi vain isän sammunut silmä.

Se oli sammunut tältä elämältä.

15.

Samoinkuin Borris eläissään oli ollut preussilaisten harmin-esineenä ja loukkauskivenä, samoin he eivät sallineet tämän kansanjohtajan tulla levossa ja rauhassa hautaansa.

Koska hän säännöllisesti oli käynyt lähimmässä tanskalaisessa vapaakirkossa, niin kaikkeinkorkeimmat viranomaiset kiiruhtivat antamaan kaikkeinkorkeinta kieltoa, ettei kelloja saisi soittaa eikä virttä veisata hänen hautajaisissansa.

Hänen ei sallittu päästä maan poveen niinkuin muut kristityt ihmiset, sentähden että hän oli tanskalainen samoinkuin hänen isänsä ja esi-isänsä ennen häntä olivat olleet.

Mutta kielto tuli oikealle henkilölle, nimittäin haudankaivaja Madsenille, ja hän oli toista mieltä. Vaikka hänen sen tähden täytyisi luopua haudankaivajavirastansa, — niin samapa se.

Kelloja hän tahtoi soittaa, kun Borris Borrisgaardista kannettiin hautaan. Vaikka kaikki taivaan valtakunnan kellot soisivat, niin pitäisi maallisten kellojen sittenkin saada äänensä kuuluville ja ensi sijassa haudankaivaja Madsenin.

Mutta vaikka pitäjän kirkko sulkikin ovensa Borrikselta, niin hänen kodissansa pidettiin sen sijaan sydäntä liikuttavin jumalanpalvelus, kuin mikä koskaan voi eteläjyllantilaisen osaksi tulla.

"Minnekä kaikki nuo vastaantulevat vaunut ovat matkalla?" tiedustelivat paikkakunnalla oudot kulkijat, ja kaikki saivat saman vastauksen.

"Ne menevät hautajaisiin Borrisgaardiin."

Läheltä ja kaukaa ne saapuivat, pitkämatkaisia he olivat ja pitäjäläisiä. Tiet olivat mustanaan tulijoita ja Borrisgaardia ympäröi laaja vaunulinnoitus.

Silloin tällöin kuului hevosen hirnahdusta, mutta muuten miehet kulkivat paljaspäin ja hatut käsissä leveitä portaita myöten surutaloon.

Ja siellä lepäsi Borris jykevässä tammiarkussansa.

Kansi oli kierretty kiinni ja arkkua peitti suuri Tanskan lippu. Mutta arkun ympärillä oli oikea kukkaismeri, punaisia ja valkoisia, maan omia värejä.

Toinen seppele oli toisensa päällä ja vaikea olisi ollut lukea niiden määrää.

Karen, joka oli tullut yksin ajaen Egtvedistä, seisoi surupukuisessa joukossa rouva Grunnetin, Gyrithen ja rouva Borriksen vieressä arkun yläpäässä.

Kuolema oli yhdistänyt heidät; kuuluihan hän kuitenkin kaikkein läheisimpiin sukulaisiin. Arkun yli hän katsoi arasti Valdemariin.

Toista kertaa hän oli nyt saman katon alla kuin hänkin, tuon mahdottoman tapahtuman jälkeen.

Karen kohtasi hänen katseensa. Se ei ollut karvasmielinen, se ei ollut soimaava, ainoastaan vakava.

Ja kuitenkin Karen tunsi seisovansa tuomarinsa edessä.

Virren säveleet kajahtelivat hänen ympärillänsä, täysiäänisinä ja voimakkaina, ne olivat rakkaita, tanskalaisia virsiä, mutta hän ei voinut yhtyä lauluun, hänen kurkkunsa oli puristautunut kokoon.

Hän näki vain utuharson läpi arkun ja suuren Tanskan lipun ja utuharso oli kutoutunut hänen omista kyyneleistään.

Hän ei koskaan ollut seisonut niin nöyränä kuin nyt täällä.

Hän tunsi: hänellä ei ollut oikeutta seisoa vastapäätä tuota nuorta, kalpeaa miestä arkun toisella puolella.

Tietämättään hän kuiskasi: "Anna minulle anteeksi!" Karen oli lausunut nuo sanat, vaikka Valdemar ei kuullut niitä. Heidän välillään oli niin paljon kuollutta, ja syy oli kokonaan Karenin. Onni oli kuolleena heidän välillänsä ja Karen itse oli omalla, röyhkeällä kädellään sen tappanut.

Sitten vapaakirkon tanskalainen pappi lausui muutamia vakavia ja lohduttavia sanoja ja kiitti Borrista kaikesta siitä, mitä hän kansallensa oli ollut. Monet muutkin astuivat esiin ja todistivat vainajan oikeudenmukaista harrastusta. Kaikki kiittivät häntä koko sydämestänsä.

Isämeidän rukous ja Herransiunaus luettiin, — rauha hänelle, joka oli pois muuttanut!

Sitten Valdemar ja Esben ottivat kunnioittavasti Tanskan ikivanhan, kahdeksansataavuotisen lipun pois arkulta ja käärivät sen kokoon, ja naiset asettivat kaikki seppeleet kannelle. Rouva Borris painoi kasvonsa poikansa olkapäätä vasten.

Valdemar kiersi käsivartensa äidin ympärille ja tuki häntä, ja rouva Grunnet sanoi hiljaa, vapisevin huulin:

"Jää hyvästi, armas veli! Jää hyvästi, armas veli!"

Valdemar ja Esben tarttuivat ensimäisinä arkkuun kiinni ja pitäjän parhaat miehet seurasivat heidän esimerkkiänsä.

Borris oli kookas ja painava mies, jonka kuljettamiseen tarvittiin hyviä voimia, ja sitten he kantoivat kelpo tanskalaista hänen tanskalaisesta kodistansa, mutta Tanskan lippua he eivät kuitenkaan voineet ottaa mukanansa haudalle.

Rouva Borris oikaisi varttansa, nojasi rouva Grunnetin käsivarteen ja seurasi arkun jäljissä, sillä hänenhän piti osoittaa miehelleen viimeistä kunnioitusta.

Vuorotellen miehet kantoivat arkkua läheiselle kirkolle. Raskain mielin ja ääneti läheni loppumaton ruumissaatto kirkkomaata.

"Enpä olisi uskonut", sanoi vanha Frandsen, "että Borris olisi ehtinyt laskea ripeän purtensa satamaan, ennenkuin minä sain vanhan runkoni oikaistuksi."

Maateurastaja oli myös saapunut paikalle. Vanha tykistöajuri oli parhaissa tamineissansa ja kulki selkä kenossa niinkuin hänen arvonsa vaati.

Hän tahtoi tehdä täyttä kunniaa tämän haudan partaalla!

Mutta kuulkaapas!

Korkealla ilmassa heidän yläpuolellansa kajahtivat vanhat kellot.

He eivät olleet uskoa korviansa ja monet katsoivat ihmeissään ylös, mutta kaikkien sydämissä nuo syvät malmisävelet sointuivat kuin taivaalliset äänet.

Ja ylhäällä tornissa seisoi haudankaivaja Madsen ja soitti parhaalle ystävälleen maailmassa.

Ääni oli syvä, ikäänkuin kellot olisivat valittaneet surussansa: hän on mennyt pois eikä palaja konsanaan!

Mutta sitten Madsen tuli raskaalle mielelle ajatellessaan kaikkien niiden surua, jotka kantoivat ruumista ja seurasivat sitä ja hän ajatteli:

"Älä suo surus itkusi voittaa!"

Äkkiä kellojen ääni vaihtui. Ne soivat voitonriemulla: "Kuolema, kussa on sinun otas? Tuonela, kussa on sinun voittos? Saksalaiset arvelevat: nyt he hautaavat hänet! Mutta hän elääkin. Hän elää ilmielävänä meidän joukossamme. Hän on aina elävä!"

Älkää sanoko, etteivät nuo kellot osaisi puhua!

Mutta pitäjän pappi kauhistui. Hän syöksyi kirkkoon ja huusi ylös torniin:

"Um Gottes Willen! [Jumalan tähden!] Mitä te ajattelette, Madsen? Ei näitä kelloja saa soittaa!"

"Ei, se ei voi olla mahdollista, herra pastori!" huusi Madsen takaisin. "Hän oli meidän paras miehemme."

Kellot lakkasivat soimasta, sillä nyt oli aika niiden vaieta, mutta ne _olivat_ puhuneet sittenkin, ja arkku laskettiin avonaiseen hautaan ja peitettiin mullalla.

16.

Kun Karen ajoi takaisin Egtvediin, saavutti hän tiellä vanhan Keldetin, joka tapansa mukaan sipsutteli postilaukkuinensa, vaikka hän ei tänään hyräillyt eikä itsekseen jutellut.

"Halloo, pikku rouva!" sanoi hän ja liehutteli kirjettä, jonka hän oli ottanut esille laukustansa, "te voitte itse yhtä hyvin ottaa tämän kirjeen, sillä minun jalkani alkavat kuitenkin hiukan jäykistyä, ja joka askel, jonka voin säästää, on minulle helpoitukseksi. Niin, niin, minun täytyi hoitaa tointani sillä aikaa kuin tuota kelpo miestä haudattiin. Se oli tosiaankin hiukan kovaa. Mutta kellojen soittoa me saimme sittenkin, ja minä toivon, että se kauan soisi saksalaisen korvissa. Se Madsen, se on sentään kelpo mies. Senvuoksi jääpi hän leivättömäksi, mutta oli se sentään peevelin hyvin tehty. Ottakaapas kirje, pikku rouva! Se on Saksasta, ja saksalaiset kirjeet polttavat aina sormissani. Minä tahdon päästä niistä mitä pikimmin."

Karen otti kirjeen ja Keldet mutisi jotakin partaansa, jota Karen ei voinut kuulla ja astui edemmäksi.

"On eräs talo, jonka kellareissa kajahtaa niin ontolta", sanoi hän.

Martin päivän jälkeen ei talvi enää ole mikään leikin asia.

Karen ei ollut koskaan niin taajaan kuullut huuhkajan huutoja, kuin juuri Borriksen kuoleman jälkeen.

Hän ei ollut koskaan uskonut huuhkajan huutoon, mutta tänä vuonna se kajahteli niin kolkosti ja yhtämittaisesti, ettei hän voinut olla ajattelematta: "Tuntuu melkein siltä, kuin se ennustaisi jotakin onnettomuutta."

"Sidsel kummittelee", sanoi Esben eräänä päivänä Gyrithelle. "Minä kuulen hänen tohveliensa kepsutuksen kaikkialla. Hän häärii yölläkin alhaalla vanhoissa kellareissa."

"Kaikkia sinä meille uskotteletkin, Esben!" naureskeli Gyrithe. "Mitä hän siellä tekisi siihen aikaan vuorokautta? Pikemmin vanhat luostariveljet siellä kulkevat ja tarkastavat rakkaita viiniastioitansa."

"Niin, niin", sanoi Esben. "Uskokaa minua, jos tahdotte. Sidsel tietää mitä hän tekee. Voittehan kysyä häneltä itseltänsä."

Mutta se talo, josta vanha Keldet oli sanonut, että sen kellareissa kajahti niin ontolta, oli Højemarke, ja asukkaat itse kuulivat tuon onton kajahduksen.

Esben käänsi asian siten, että Sidsel siellä hääri, mutta hän tiesi itse paremman syyn.

He olivat varovaisia joka askeleella, jonka he astuivat, jotta maa ei pettäisi heidän allansa.

Mutta paha tuli. Huuhkajat eivät olleet pettäneet.

Ei kulunut kuin kolme päivää, niin vanha Keldet saattoi kertoa talosta taloon surusta ja harmista väräjävällä äänellä.

"Nyt ovat Højemarken Grunnetit saaneet karkoituskäskyn, se on: poika ja miniä. Sidsel teki vain alun. Voisipa melkein luulla, että musta kuolema olisi joukossamme raivonnut. He koettavat saada talot haltuunsa karkoittamalla sieltä ihmiset pois."

"No, no", sanoi Madsen, kun Keldet tuli hänen luoksensa. "Jos kaikki kaksikymmentä tuhatta optanttia karkoitettaisiin, niin ei suinkaan heidän tilojansa kuitenkaan otettaisi takavarikkoon. Täyttyisipä niistä preussilaisenkin suu liian täyteen."

"Niin, niin, sen me sanomme", vastasi Keldet, "mutta ei asia siitä parane. Tuollaiset emäsiat! Ja tuo mainio talo! Tuo mainio talo! Ajatelkaapas, jos rouva Grunnetinkin vanhoilla päivillään täytyy lähteä Højemarkesta! Se olisi sentään pahinta, mitä minä eläissäni olen kokenut."

Tieto oli aivan oikea.

Karkoituskäsky soi kahden päivän lykkäystä, ei enempää, eikä vähempää.

Gyrithe karkasi pystyyn.

"Ulkomaalaisia voidaan ilman muuta karkoittaa maasta", huudahti hän vihoissansa, "mutta sitä hallitus ei voi tehdä eteläjyllantilaisille optanteille. Heidän oikeuttansa puoltaa Wienin rauhanteon 19:s artikkeli: Heidän optsioninsa[16] perusteella ei heidän persoonaansa eikä omaisuuttansa saa loukata."

"Mutta minä en ole optantti", sanoi Esben, "enkä minä myöskään, Jumala paratkoon, ole niitä optanttien lapsia noiden kuuden vuoden määrääjältä, joilla on isiensä oikeus saada jäädä maahan. Minut he voivat yhtä helposti ajaa ulos kuin Hektorinkin!"

Sen enempää ei siitä puhuttu, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus. Kuukausien, jopa vuosienkin kuluessa he olivat valmistuneet tähän iskuun, mutta kun se vihdoin osui heihin, niin he kuitenkin joutuivat tuperruksiin.

Gyrithe hiipi rouva Grunnetin luo ja painoi päänsä hänen olkapäätänsä vasten.

"Niin, niin, Gyrithe", sanoi rouva Grunnet. "Sanoinhan sinulle, että sillä, joka aikoo naimisiin optantin pojan kanssa, hänellä täytyy olla luja sydän."

He olivat saaneet karkoituskäskyn.

Siitä tuomiosta ei voinut vedota, vaikka se yhdellä iskulla olisi eroittanut heidät kaikesta, mikä heille oli rakasta, vaikka se olisi kuolemaan tuominnut kaiken, minkä he tulevaisuudelta olivat odottaneet.

He istuivat hiljaksensa. He etsivät suojaa toisistansa, mutta monta sanaa he eivät vaihtaneet, kodin "monet kellot" vain kajahtelivat.

Tuota maaperään piintynyttä rakkautta, tuota turvallista tunnetta, joka sanoo: "tämä maaperä on meidän", tässä pitäjässä, tällä tilalla meidän koko sukumme, polvi polvelta on syntynyt ja kasvanut, tässä talossa se on rakastanut, elänyt, kärsinyt ja surrut, täällä he kaikki ovat kuolleet, joka nurkasta muistot puhuvat, joka kivi, joka puu on kasvanut kiinni meidän sydämiimme, joka esineellä on tarunsa, tuota tunnetta kaupunkilaisen on vaikea ymmärtää.

Ei ainakaan kööpenhaminalainen sitä käsitä, tuo mustalaisluonne, jonka mielestä muutto on vain mieluisa vaihtelu.

Mutta täällä muutto tarkoitti riuhtautumista irti juurineen, niin että hermot ja lihakset vavahtivat. Tuollaisen uudesti-istutuksen seurauksena saattoi olla sisällinen verenvuoto.

Onneksi hehkuva vihan tunne oli niin voimakas, että se piti heitä pystyssä! Onneksi oikeudenloukkaus oli niin suunnaton, että se kuivasi surunkyyneleet heidän silmistänsä!

"Minä sähköitän Karenille", sanoi rouva Grunnet. "Hän on Aabenraassa. Täytyyhän hänen saada se tietää."

"Hän ei _saa_ sitä tietää", huudahti Esben. "Hän ei ansaitse sitä! Sinä olet antanut hänelle anteeksi, Gyrithe on sen ehkä myöskin tehnyt, kuka noita naisia ymmärtää! Mutta minä en koskaan anna hänelle anteeksi! En koskaan! Jürgens ilmiantoi Sidselin, ja Jürgens on antanut meidätkin ilmi!"

Kaikki kävi äänettömästi ja hiljaa. Valdemar ja rouva Borris tulivat heti paikalle ja jäivät uskollisesti heidän luoksensa viimeiseen hetkeen asti.

Naapurit ja ystävät saapuivat; kaikki olisivat auttaneet kuormaa kantamaan, jos se vain olisi käynyt päinsä.

"Ainoa hyvä tästä on se, että Sidsel nyt voi tulla meidän luoksemme", sanoi Gyrithe.

Hänen sylissään olivat viimeiset Højemarken puutarhan kukat.

Jäähyväishetkenä seisoi rouva Grunnet asemasillalla, tietämättä miten hän sinne oli joutunut.

"Minä olen kuin Job", mutisi hän. "Minä olen kuin se, jolta kaikki lapset ovat riistetyt."

Esben puristi molemmin käsin lujasti hänen kättänsä.

"Äiti!" sanoi hän. "Äiti!"

Mutta kun junan raikuva vihellys viilsi ilmaa, pääsi Esbenin intohimoinen luonne valloillensa.

Hän nosti vaistomaisesti kättänsä ja huusi:

"Kirottu olkoon hän, joka riistää pojan äitinsä talosta!"

"Älä kiroa", sanoi rouva Grunnet. "Minun on kosto, minä tahdon kostaa, sanoo Herra."

Kun Gyrithe ja Esben vaununikkunasta koettivat saada viimeisen vilahduksen rouva Grunnetista, rouva Borriksesta ja Valdemarista, eivät he nähneet enää muuta kuin heidän viittaavat kätensä ja paljastetut päänsä.

Se oli viimeinen vilahdus kaikesta siitä, mihin sydän ja sielu oli kiintynyt!

Jos ero on vapaaehtoinen, niin se muuttaa aivan koko asian, vaikka silloinkin on alistuttava katkeraan kohtaloon.

Mitäpä sitten kun väkivallantekijän käskyä on seurattava!

"Hektor! Hektor!" huusi Gyrithe, sillä koira juoksi kilpaa junan kanssa. "Tuossa on Højemarke, Esben! Tuossa on Højemarke! Oi Esben! Esben!"

Ei kuulunut muuta kuin syvä valitus.

Se oli Esbenin voihkava ääni. Hän oli peittänyt kasvot käsiinsä.

Mutta kun Karen palasi kotiin Aabenraasta, olivat Esben ja Gyrithe poissa.

17.

Syvä alakuloisuus oli vallannut Karenin.

Jos hän edes olisi voinut heittäytyä maahan ja itkeä itsensä väsyksiin!

Mutta hänen täytyi alati hillitä kyyneleensä, vaikka ne olisivat polttaneetkin hänen silmänsä.

Kuinka omituista! Ensimäiselle surulle sielu on niin herkkä. Se kirvelee kuin terävät nuppineulanpistokset, ja sitä antautuu siihen kokonaan. On niin tottumaton suruun ja täytyy oppia sitä kestämään.

Sellainen oli suru Sidselin tähden. Se oli sietämätöntä. Mutta sitten tuli kymmentä vertaa suurempi ja vaikeampi suru: eno Borriksen poislähtö heidän luotansa hänen ollessaan vielä parhaassa miehuuden iässänsä.

Se vaikutti kuin kova, kumea isku. Karen joutui tuperruksiinsa ja oli sortua sen alle. Mutta kun tämäkin tuli vielä lisäksi, Esbenin ja Gyrithen karkoitus, niin hän oli aivan tylsistynyt eikä vironnut siitä.

Mitä pahempi, sitä parempi! Hän taisteli turhaan ravistaakseen painostavan tylsyyden hartioiltaan; se oli kuitenkin häntä voimakkaampi. Vain tuntuva kivun tunne olisi voinut lievitystä tuottaa. Rouva Grunnet tuli eräänä iltana Karenin luo. "Tule puutarhaan minun kanssani", sanoi hän hiljaa. "Siellä ei kukaan voi meitä kuulla."

Karen seurasi ihmeissään äitiään ja sulki puutarhanportin visusti jälkeensä.

Länsijuutilainen laulaa:

"Valkeana meri ja mustana maa — silloin talvea kauan et vartoa saa."

Tiheä sumu kietoutui joka paikkaan ja muutti kaikki esineet häilyviksi, epämääräisiksi ja luonnottomiksi.

Kuukin oli suruharsossa ja sen valo oli kellertävä ja kalpea.

Puut olivat kosteat ja lehdettömät oksat ojentautuivat mustina ja aaveentapaisina näkymättömistä rungoistaan.

"Mistä on kysymys, äiti?" sanoi Karen.

"Minä tahdoin vain sanoa sinulle, että vanha Frandsen on äkkiä sairastunut. Hän on jo vanha mies, eikä kukaan ole elämästään varma, — ja Esben ja Gyrithe ovat tulleet rajan toiselta puolelta häntä katsomaan."

"Äiti!" huudahti Karen hengästyneenä.

"Hiljaa, lapsi, hiljaa! He ikävöivät niin äärettömästi kotiin. Voithan sinä käsittää sitä! Mutta jos nyt sattuisi jotakin ikävää, jos vakooja pääsisi heidän jäljillensä, niin meidän täytyy koettaa piiloittaa heidät kunnes pääsevät laivaan. Sillä rautatieasemaa vartioidaan yötä päivää. Ensin tullaan Højemarkeen, sitten vasta Egtvediin. Te asutte laivasiltaa lähinnä."

Rouva Grunnet vaikeni.

"Mutta se on suuri salaisuus, Karen." Hän katsoi tuskallisesti tyttäreen, ikäänkuin hän samassa olisi katunut, mitä hän sanoi.

Ja tuossa katseessa Karen huomasi äänettömän, hirveän kysymyksen:

"Ethän sinä vain anna heitä ilmi?"

Karen seisoi hiljaa ja puristi kätensä sydäntä vasten. Tuosta vaistomaisesta liikkeestä ja kuolonkalpeista kasvoista, jotka olivat äitiin kääntyneet, rouva Grunnet näki parhaiten, kuinka syvästi hän oli tytärtään loukannut.

Tikarinpisto ei olisi ollut pahempi.

"Pettääkkö Esbeniä ja Gyritheä!" huusi hän.

"Voisimmeko tehdä sitä miehesi tietämättä? Sitä minä tarkoitin."

Sillä hänen äidinsydämensä vuosi verta.

"Voimme", vastasi Karen.

Hän puhui tiedottomasti kuin unissakävijä, tai niinkuin hän olisi kuullut äänensä jostain kaukaa.

"Sen _täytyy_ käydä päinsä", ja hän puri hampaansa kovasti yhteen.

"Mitähän tuo oli?" keskeytti hän äkkiä omaa puhettansa ja pysähtyi yhdellä nykäyksellä.

"Kuulitko jotakin?" kysyi rouva Grunnet ja tarttui häntä käsivarteen kiinni.

"Kuulin, jotakin tuolta sumun seasta."

"Lehdet ne kahisivat."

"Ei, lehtiä ne eivät olleet. Puissa on tuskin ainoatakaan lehteä ja pudonneet lehdet eivät liikahda, jollei joku niissä kahlaa."

Karen astui nopeammin ja rouva Grunnet seurasi häntä. Käsittämätön levottomuus valtasi hänet, samoinkuin Kareninkin.

Äkkiä he seisoivat ylhäällä kummulla ja katselivat yli seudun.

Ylt’ympärillä oli hiljaista ja surunsekaista. Vain yksinäiset tulet tuikkivat taloista sumun läpi, joka virtaili mereltä.

Ei kuulunut ainoatakaan ääntä, ei edes koiran haukuntaakaan. Sumu ehkäisi kaiken melun, kosteus vain tippui alas oksilta.

Mutta äkkiä kajahti sumutorven ääni Itämereltä.

"Mikä se on?" kysyi Karen taaskin ja osoitti mäkeä oikealla kädellä, jossa jotakin, mitä se sitten lienee ollutkaan, oli alallansa, paikaltaan liikahtamatta.

"Se on santarmi", sanoi rouva Grunnet.

Aivan oikein, santarmi se oli, hevosen selässä, huippulakki päässä ja miekka vyöllä.

Sumu laajensi rajapiirteitä aivan luonnottoman suuriksi. Vasta sitten kun olento alkoi liikkua paikaltaan ja hitaasti ratsastaa alas mäkeä, saattoivat he vasta oikein nähdä, mikä se oli.

Hevosen kavioiden kapsekin kuului niin hiljaisesti, ikäänkuin sen kaviot olisivat olleet villaiset, tai jos hevonenkin olisi käynyt sukkajalassa.

"Se, joka pimeään piiloutuu, tekee myös pimeyden tekoja", sanoi rouva Grunnet heidän astuessaan kummulta alas.

Taaskin lehdettömissä pensaissa rasahteli ja Karen säikähti.

"Lintu se vain pyrähti lentoon", lohdutteli äiti.

"Ei, se oli ihminen", väitti Karen. "Joka tapauksessa täällä on joku ollut; minä tunnen sen ilmassa."

Levottomin mielin he menivät molemmat sisään.

Kun Karen, saatettuaan äitinsä vaunuihin, aikoi työntää telkinpuun puutarhan oven eteen, kuuli hän ulkoa vitinää.

"Herrainen aika, ettehän salpaa minua ulos!" huusi neiti Liliendal.

Karen sätkähti.

"Tekö se olette, neiti? Tekö olitte puutarhassa?"

"Minä, kukas muuten? Minä tarvitsin hiukan raitista ilmaa. Hyvää yötä, rouva Jürgens, hyvää yötä."

Hänen vaippansa, joka oli kostea sumusta, kosketti Karenin hametta hänen ohitse kulkiessaan.

Karen ei sinä yönä saanut unta silmään. Jürgens oli taaskin poissa, hän ei ollut tullut kotiin ja painostava tunne kiusasi häntä. Hän heitteli itseään edes takaisin vuoteellaan ja kuuli tuuliviirin kiertelevän ruostuneessa tangossaan.

Kuinka sitä voikaan hermostua unettomana maatessa ja kuunnellessa vanhan tuuliviirin vinkunaa ja ritinää!

Hän ajatteli Frandsenia. Kuolisikohan tuo vanha mies nyt? Hän oli niin herttainen punaisine, ahavoituine kasvoinensa ja harmaine hiuksinensa; vanha merikarhu ja entinen laivuri, joka sittemmin niin monen vuoden kuluessa oli krouvia pitänyt.

Karen oli kiintynyt häneen aina lapsuudestaan saakka. Mutta jos hän nyt menisi hänen luoksensa ja istahtaisi hänen vuoteensa ääreen ja sanoisi: "Frandsen, en unohda koskaan kertomuksiasi Kiinasta ja Jaapanista ja Kohinkiinasta ja kaikista pikku jaapanilaistaloista, ja sentähden tulen nyt sanomaan sinulle, että aina olen ollut sinulle kiitollinen siitä, ja että mieleni on nyt niin paha sairastumisesi johdosta ja siitä, ettet tapasi mukaan voi liikkua ulkona", niin eiköhän hän kääntäisi kasvojansa Kareniin päin ja käskisi häntä pois, sillä siellä ei ollut enää tilaa hänelle?