Part 4

Eikö heillä olisi etuakin siitä, jos saisivat puolelleen miehen vihollisen leiristä?

He kaikki häntä siitä kiittäisivät. Oi, mitä viisasteluja viekas paholainen käyttääkin, kun hän tahtoo viekoitella meitä johonkin, jonka tekemättömäksi tekemiseen me ehkä perästäpäin tahtoisimme antaa vuosia elämästämme!

Olihan rakkaus kansainkeskinen. Se ei kysynyt, onko saksalainen vai tanskalainen, juutalainen vai kreikkalainen. Tiettävästi!

Sidsel ensinnä vainusi vaaraa. Joskin hänen ymmärryksensä oli tylsistynyt, niin hänen vaistonsa oli kyllin selvä.

Kun jotain vihamielistä oli tulossa, niin hän oli varoillansa ja vainusi yhtä tarkkaan jälkiä kuin hyvä metsäkoira.

"Karen ei ole oikealla tolalla", sanoi hän eräänä päivänä Esbenille. "Pitäkääpä varanne".

"Mitä se voi olla, Sidsel?" kysyi Esben hämmästyneenä.

"Sitä en tiedä, mutta minusta tuntuu kuin rajuilma olisi tulossa."

Ja hän katosi askareihinsa.

Esben seurasi viittausta ja painoi mieleensä yhtä ja toista.

Miksikä Karen oli joka päivä niin kauan ulkona? Ja miksi hän aina kulki Egtvediin päin?

Eräänä päivänä, sanottuaan jäähyväiset Jürgensille ja tultuaan tien käännökseen, yllätti Esben hänet aitauksen takaa.

Hän vihelsi.

"Halloo, Karen! Kenen kanssa sinä niin kauan lavertelit?"

Esben oli lyhytnäköinen, eikä ollut tuntenut saksalaista.

"Pitääkö minun nyt siitäkin tehdä tiliä?" vastasi Karen ja heitti uhkamielisesti päätänsä.

Omatunto, joka ei ollut oikein hyvä, yllytti häntä vastarintaan.

"Ei sinun, kihloissa olevan tytön, sovi niin kauan jutella maantiellä nuoren miehen kanssa".

Sitä ei Esbenin olisi pitänyt sanoa.

"Kuka minut on kihlannut?" kysyi Karen lyhyesti ja kiirehdytti askeleitaan.

"Puhutaan nyt suoraan, Karen. Minä olen sinun vanhempi veljesi ja minä en tahdo tietää sinun oikuistasi. Eikä tämä ole ensi kertaa, Karen. Minä olen varmasti vakuutettu siitä, että sinulla on usean kerran ollut yhtymyksiä tuon miehen kanssa".

Sitä hänen vielä vähemmin olisi pitänyt sanoa.

He olivat samaa ainesta nuo kaksi, ja samalla hetkellä kuin Esben tahtomattansa oli herättänyt hänen jäykkämielisyytensä koko voimassansa, samalla Karen päätti antaa myöntävän vastauksen Jürgensille.

"Oletko sinä vakoillut minua?" huudahti Karen kalpeana vihasta. "Onko Valdemar pannut sinut vartioimaan minua? Siitä on loppu tehtävä, minä en tahdo olla valvonnan alainen. Jos sinä tarkoitat, että minä muka olisin kihloissa Valdemarin kanssa, niin sinä ja äiti, te olette kihlanneet minut hänelle, mutta minä en koskaan ole suostunut siihen, enkä suostukkaan niin kauan kuin elän!"

"Karen!" huudahti Esben. "Ole varoillasi!"

He olivat tulleet pihamaalle. Borrisgaardin vaunut olivat oven edessä ja Karen näki enonsa kävelevän rouva Grunnetin kanssa puutarhassa.

No, sepä vielä puuttui!

Esben meni suoraan heidän luoksensa, mutta Karen, joka ei mistään hinnasta tahtonut nyt heitä tavata, — hän ei ollut vähintäkään siinä mielentilassa! — meni suoraan sisään, ja siellä seisoi Valdemar!

Tulipa hän ojasta suoraan allikkoon!

Hänessä oli jotain, — Karen ei itse ymmärtänyt mitä se oli! — hän ei ollut koskaan ennen sitä hänessä huomannut.

"Karen", hän sanoi ja tarttui hänen molempiin käsiinsä, "nyt minä tahdon saada ratkaisevan vastauksen! Sinun ei pidä kauemmin odotuttaa minua turhilla lupauksilla. Tahdotko tulla vaimokseni, Karen?"

Koko hänen olennossaan oli isän ylpeää mahtavuutta.

Karen tunsi ikäänkuin veitsen kurkussansa! Nyt tai ei koskaan!

"Päästä minut", sanoi Karen. "Sinä teet minulle pahaa."

Valdemar päästi hänet heti irti.

"Suo anteeksi, pikku Karen". Hänen äänensä vavahteli. "Minä en mitenkään tahtoisi tuottaa sinulle tuskaa, mutta sinä olet leikitellyt niin kauan minun kanssani, ja mies voi joutua aivan suunniltansa. Tahdotko sinä tulla minun vaimokseni, Karen?"

"En!" sanoi hän ja puri hampaansa yhteen. "Omaisuus ei saa joutua pois suvusta. Se se kaiken takana piilee."

Valdemarin mieli kuohahti.

"Etkö häpeä!" huudahti hän vihoissaan. Hänen juutilainen maltillisuutensa ja rauhallisuutensa oli kuin poispuhallettu. Tuo hirveä loukkaus, jonka Karen heitti hänelle vasten silmiä, saattoi hänet pois suunniltansa.

"En minä tahdo houkutella itselleni vaimoa, mutta kyllä se päivä vielä koittaa, jolloin sinä tulet katumaan!"

"Jos ei se tule tänään, niin tuleepa huomenna!" naureskeli Karen matkien hänen puheenparttansa.

"Sinä olet ilkeä, Karen."

Valdemar oli äkkiä tullut aivan rauhalliseksi ja katsoi häntä lujasti silmiin.

"Jumala antakoon sinulle anteeksi, mutta minäpä luulen melkein, että viime aikoina olet ruvennut vihaamaan minua."

"Niin, minä vihaan sinua", vastasi Karen, "samoin kuin minä vihaan ja aina olen vihannut kaikkea pakkoa."

"Jumala on todistajanani", sanoi Valdemar intohimoisesti, "etten koskaan ole tahtonut sinua pakoittaa, minä tahdoin vain tehdä lopun tästä."

"Sinä olet ollut julma Karen", lisäsi hän alakuloisesti. "Sinä olet kiduttanut minua."

"No lapset!" huudahti Borris, joka rouva Grunnetin kanssa astui puutarhasta sisään, "oletteko nyt sopineet, milloin häät vietetään?"

"Me olemme päättäneet, ettemme _koskaan_ vietä häitä", sanoi Valdemar, joka nopeasti hillitsi tunteensa. "Minä en koskaan tahdo vaimoa, joka ei rakasta minua oikealla tavalla, ja sitä ei Karen tee. — Antakaa Karenin olla rauhassa, tästä asiasta ei maksa enää vaivaa puhua."

Valdemar meni ulos eikä palannut enää takaisin.

Nyt Karen päätti uskaltaa kaikki; menköön sitten syteen taikka saveen.

Mielenkuohussaan hän ei edes huomannut Valdemarin jalomielisyyttä, tämän tahtoessa säästää häntä muiden pakoittamiselta. Hänelle se oli aivan tuhlattua tavaraa.

"Minä vastasin kieltävästi Valdemarille sentähden, että olen kihloissa Ruprecht Jürgensin kanssa Egtvedistä."

"Karen!" huudahti rouva Grunnet ja hypähti pystyyn, ikäänkuin tytär olisi pistänyt häntä veitsellä.

"Sinä olet hullu, Karen!" huusi Borris.

"En minä ole hullu", sanoi Karen uppiniskaisesti. "Onhan niitä muitakin tanskalaisia naisia, jotka ovat tehneet samoin. Minä en ole ensimäinen. Ja minun tietääkseni on se onnistunut hyvin."

"Ei aina", vastasi Borris kylmästi. "Ja meidän suvussamme se ei käy".

"Eiköhän meidän kansamme elinrunko ole niin voimakas ja turmeltumaton, että se voi sietää joitakuita saksalaisia ymppivesojakin", sanoi Karen pilkallisesti.

"Tule järkiisi, lapsi! Sinähän syöksyt turmioon."

Borris tarttui hänen käsiinsä kiinni.

"Ei, sitä minä en tee", vakuutti Karen ja riuhtasi itsensä irti. "Se olisi toista, jos seuraisin häntä vihollisen maahan, mutta hänenhän täytyy jäädä minun maahani. Minulla on voima puolellani. Siinä ei tosiaankaan ole vaaraa. Tanskan kieli on oleva minun lasteni äidinkieli, heistä tulee tanskalaisia ja niin Egtved joutuu taaskin tanskalaisiin käsiin ja vahinko on tullut korjatuksi."

"Koetappa sitä, kun Egtved on täynnä saksalaisia sukulaisia."

"Hänellä ei ole läheisiä sukulaisia", vakuutti Karen, "he ovat kaikki kuolleet, ja saksalainen ei saa astua jalallaan minun taloni kynnyksen yli".

"Sitten hän on kehno mies!" pilkkasi Borris.

"Sitä hän ei ole, hän on kelpo mies, ja minä tahdon hänet omakseni, vaikka te kaikki olisitte minua vastaan!"

Pieni, kiihkeä Karen seisoi uppiniskaisena säihkyvin silmin ja otsa kiharien peitossa ja taisteli taistelun, joka totta tosiaan olisi soveltunut puolustamaan parempaakin asiaa kuin _ohimenevää rakkaushuumetta_.

"Sinä olet itsepäinen lapsi etkä tiedä omaa parastasi", sanoi Borris ankarasti. "Ettet sinä tahdo ottaa Valdemaria, se tuottaa minulle suurta surua, mutta se on sinun oma asiasi. Mutta tämä koskee koko sinun sukuasi."

Esben tuli kiireesti sisään. Hänen kasvoissaan kuvastui niin kova mielenliikutus, että ne olivat aivan vääntyneet.

"Minä kuulin sen ikkunasta!" huudahti hän, "se ei ole mahdollista, että siten olisit pettänyt meidät kaikki! Karen! Karen!"

Kuului raskas huokaus.

Rouva Grunnet nousi ylös.

"Ettekö tahtoisi olla niin hyvät ja mennä täältä?" kysyi hän tuskastuneesta. "On parasta, että minä puhun yksin Karenin kanssa."

Esben paiskasi oven kiinni, niin että koko talo tärisi.

"Koeta saada hänet järkiinsä jos voit", sanoi Borris, "mutta minä pelkään ettei se onnistu. Lapsi on aina ollut itsepintainen. Ikäänkuin varsa, joka ei siedä suitsia eikä kannuksia. Antaa hänen juosta niin pitkälle kuin nuora ulettuu."

Hän puristi sisarensa kättä ja läksi. Pian sen jälkeen kuului vaunujen pyörinää.

Karen heittäytyi tuolille, painoi päänsä pöytää vasten ja purskahti itkemään. Tunteiden pinnistys alkoi laueta.

Jos rouva Grunnet nyt olisi ollut vaiti, niin ehkä paljon olisi toisin käynyt. Mutta sitä hän ei voinut, eikä se kumma ollutkaan.

"Tahdotko sinä todellakin tuottaa äidillesi ja suvullesi niin suuren surun?" kysyi hän.

Karen lakkasi itkemästä ja kuunteli.

Siinäpä sitä taas oltiin! Suku ja aina vaan suku. Eikö kukaan sitten häntä ajatellut?

Ei, toisin ei voinut käydä! Hän oli polttanut kaikki sillat takaansa. He eivät ansainneet parempaa.

4.

Ei siinä mikään auttanut, äidin täytyi taipua.

Eivät mitkään houkutukset, eikä rukoukset eikä varoitukset auttaneet. Pikku tuittupää kesti rohkeasti kaikki hyökkäykset ja oli omasta mielestään yhtä suuri sankari kuin Sidselkin, kun tämä oli keskellä kuulasadetta Dybbolin luona.

Oli hyvin surkea aika.

Rouva Grunnet oli syvästi alakuloinen, Esben raivosi ja Sidsel hääri talossa, ikäänkuin ei hänellä missään olisi ollut tasapainokohtaa.

Välistä hän pysähtyi, pudisti päätänsä ja mutisi itseksensä jotain, jota ei ainoakaan kuolevainen voinut ymmärtää. Luultavasti hän taaskin tunsi kuulien suhisevan korvissansa samoinkuin vuonna neljäkymmentäyhdeksän.

Ei kukaan Borrisgaardista käynyt talossa ja Esben kertoi Valdemarin matkustaneen kuningaskuntaan, Kööpenhaminan maanviljelyskorkeakouluun, josta hän sitten pistäytyi Norjaan ja Ruotsiin.

Karen heitteli niskaansa. Sehän oli hänen oma asiansa. Mitä se Karenia olisi liikuttanut.

Paha hengetär, uhman henki, näytti villinneen hänet. Hänen mielensä kovettui äitiä ja veljeä kohtaan, kaikkia niitä kohtaan, joita hän muuten oli niin hellästi rakastanut. Yksin kyyhkyset ja Hektorkin saivat sitä tuntea.

Esben ei puhutellut häntä ja äiti vain välttämättömimmistä asioista, koska hän ei saanut mitään vastausta.

Parasta tehdä tästä loppu ja määrätä hääpäivä. Jos Esben olisi saanut määrätä, niin Karen ei olisi saanut minkäänlaisia myötäjäisiä, "sillä niitähän saksalainen vain halusi", mutta äidin viisaus ja oikeudentunto asettui sitä vastaan.

"Hän on minun tyttäreni, Esben, eikä se olisi viisasta. Jos optanttiperhe tekisi tyttären perinnöttömäksi sillä perusteella, että hän joutuu saksalaiselle miehelle, niin meidän helposti voisi käydä huonommin kuin saksalaisen."

Sillä aikaa kyntömies kynti maataan ja kottarainen hyppeli männynoksilla ja nyppi matoja ja toukkia. Pois ne, niin on se tehty!

Gyritheltä tuli kirje Alsista.

"Jos hän vain ei olisi vihollinen, vaan kuuluisi kansaan, joka meille ei olisi niin paljon pahaa tuottanut, niin kävisihän tuo laatuun. Vaikka olisihan pohjalla sittenkin jotakin eroittavaa", kirjoitti hän. "Lapsuusmuistojen voima vetäisi kunkin omalle puolellensa. Uskottomuus lapsuuttaan kohtaan kostaa aina itsensä.

"Ei koskaan pidä avioliittoa rakentaa muuta kuin oman kansansa miehen tai naisen kanssa."

Niin, hyvä oli Gyrithen sanoa, hän oli aina ollut oikealla tolalla ja elämä avautui kuin sileä maantie hänen eteensä.

Vihdoin eräänä päivänä tuli Ruprecht Jürgens komeasti ajaen Højemarkeen.

"Siunaa ja varjele, tuossa on saksalainen!" sanoi Sidsel ja hänen päänsä liehuvine nenäliinoineen katosi heti kyökin ikkunasta.

Jürgens kohotti etsivän katseensa ikkunoihin.

Karen näki hänet ylhäältä päätyikkunasta, jossa hän kauan oli seisonut ja tähystellyt. Hänen sydämensä sykki ja hänen kasvonsa punoittivat kuin kesän ensi ruusu, mutta kuitenkin hän säikkyen peräytyi.

Esben oli mennyt ulos, hän ei mistään hinnasta tahtonut olla läsnä, — "ei sittenkään, vaikka he hiuksista laahaisivat hänet sisään!" — ja siten rouva Grunnet yksin otti Jürgensin puutarhanpuoleisessa huoneessa vastaan.

Tuo muhkea nainen kohosi tuoliltansa, jokainen, joka tunsi hänet, olisi väittänyt hänen käyneen ainakin kymmenen vuotta vanhemmaksi.

Iloiset, leppeät kasvot olivat nyt kalpeat paljosta valvonnasta.

Kun hän hitaasti astui Jürgensiä vastaan, niin tämä saattoi huomata, kuinka suurta itsensävoittamista yksin hänen vastaanottamisensakin kysyi.

"Se ei suinkaan ihmetytä teitä", sanoi hän hyvin arvokkaasti, "että tämä oli suuri yllätys meille ja että meidän on hyvin vaikea tottua siihen mikä —" hän vaikeni ja haukkoi henkeään, — "siihen mikä on tapahtunut."

"Tarkoitatteko siksi että minä olen saksalainen?" kysyi hän.

"Siihen on tuskin tarpeellista vastata myöntävästi, mutta myöskin siksi, että te kaikissa suhteissa olette meille ventovieras mies."

"Te pelkäätte tyttärenne puolesta", sanoi hän hiljaisesti, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin anteeksi pyydettävää. "Mutta minä vakuutan teille: hän joutuu hyviin käsiin."

"Hän on sen itse halunnut."

Rouva Grunnet torjui siten kaiken puolustelemisen.

"Hän saa nyt tyytyä kohtaloonsa semmoisenaan kuin se muodostuu. Mutta puhukaamme toimenpiteistä, ne ovat nyt meitä lähinnä".

Rouva Grunnet pyysi Jürgensiä istumaan ja teki selkoa myötäjäisistä. Jürgensillä ei ollut syytä valituksiin.

Karen oli aikoja sitten astunut rappusia alas, mutta hän jäi epäröiden seisomaan alimmalle portaalle, eikä uskaltanut astua alas.

Hänen valtasuonensa tykytti niin rajusti, että hän mielestään kuuli sen lyönnin ja sitten Hektor haukkui alhaalla pihalla. Ei, sitä hän ei kehtaisi sentään!

Suudella äidin nähden, — ei! Jokin ääni hänessä sanoi, että hän tuottaisi sen kautta vain turhaa tuskaa; hän tahtoi säästää siitä äitiä.

Äkkiä puutarhanpuoleisen huoneen ovi riistäytyi auki ja Karen pakeni nopeasti rappusia ylös.

Kun Jürgens oli noussut vaunuihin, katsahti hän taaskin ihmetellen ylös ikkunoihin, eikö häntä sittenkään sieltä näkyisi!

Eräänä aamuna ihmisten herätessä seisoi haikara kalkuttaen pesässänsä.

Kevät oli tullut!

Pellot olivat kylvetyt ja jyrätyt.

Kevätauringon lämmössä levisi kaikkialle höyryävän mullan tuoksu.

Maat saivat vähitellen ensimäisen heleän värinsä. Hennot vesat kohosivat mullasta ja loivat niille vaaleanviheriän harsonsa.

Kaste laskeutui hienoihin teriin, ja joka kerta aamuauringon koittaessa kimaltelivat kaikki kastehelmet hohtokivinä taivaankaaren väreissä.

Ruistähkät tulivat putkistansa ulos ja ohravainio aaltoili pehmeänä kuin silkki leudon tuulen hengessä. Se puhalteli kevään yli koko maan.

Ja aitauksissa tuoksuivat villiruusut ja kukkivat seljapuut.

Eikö nyt ollut oikea hääaika? Nämät häät soveltuivat niin erinomaisesti kaikkeen muuhunkin.

Maalaistoveriyhdistys pohjois-Slesvigissä oli hajoitettu, maalaisyhdistykset Aabenraan ja Haderslevin lääneissä olivat julistetut valtiollisiksi ja niiden toiminta oli sen johdosta keskeytetty.

Vapaakirkot Bovlundissa ja Haderslevissä olivat suljetut, samoinkuin kokoustalo "Frej" Kristiansfeldtissäkin.

Kokouksia oli laittomasti hajoitettu, tanskalaismielisiä opettajia ja opettajattaria pakoitettiin muuttamaan saksalaisille seuduille ja Eteläjyllannin rekryytit, jotka ennen olivat kokoontuneet vain muutamiin karnisoonikaupunkeihin, pistettiin nyt sinne tänne saksalaisiin rykmentteihin hajalleen toisistansa. Luonnollisesti vain sentähden, että he sotapalveluksessa saksalaistuisivat.

Tanskan kielen opetus kodeissakin, ulkopuolella lainmääräämää kouluaikaa, kiellettiin.

Ja samalla kuin kokousoikeutta loukattiin, alkoi karkoituskin uudelleen — varsinkin tanskalaisten meijeristien karkoittaminen.

Niin, olihan nyt sopiva aika Karenin häitä viettää.

Rouva Grunnet ei itkenyt. Hänen kyyneleensä eivät vuotaneet, mutta hänen mieltänsä karvasteli ja yöt olivat unettomat.

Mielikarvaus turrutti surun, kunnes sen aika tuli, sillä suru vaatii aina aikansa.

Sidsel ei sanonut mitään, hänhän oli aina harvapuheinen. Mutta ikuisen väsymättömyyden tavoin hän kulki vavisten ja itsekseen mutisten huoneesta huoneesen, ylös ja alas portaita.

Esben nimitti häntä talon pahaksi omaksitunnoksi. Karen, joka enimmäkseen istui omassa huoneessaan, kuunteli ehdottomasti Sidselin puuhaa talossa, mutta hän saattoi tuskin sitä eroittaa.

Sidsel kulki aina tohveleissa ja hän astui niin kepeästi kuin hirvi.

Mutta Karen kävi joka päivä Egtvedissä auttamassa Jürgensiä talonjärjestämis-hommassa, ja siellä hän lauloi iloisella äänellä, sillä rakkaus ja uhma tekivät hänet uhkamieliseksi.

Oi, kuinka voitonvarma hän oli itsestänsä ja Jürgensistä!

Karen aikoi puhua hänelle tapahtuneesta vääryydestä, ja heidän oikeudestansa. Hän aikoi opettaa hänelle Tanskan historiaa, ja sanoa hänelle, että Saksan historia Tanskaan nähden oli valhetta, valhetta alusta loppuun saakka!

Karenin piti saada oma huoneensa ja Jürgensin omansa.

Kun Karen eräänä päivänä näki, että Jürgens oli ripustanut keisarin ja keisarinnan kuvat seinälle, niin hän sätkähti ensin, mutta sanoi sitten aivan jyrkästi:

"Sinä voit ne ripustaa _omaan_ huoneesesi, mutta minun huoneeseni minä silloin tahdon kuningas Kristianin ja kuningatar Louisen kuvat ja sitä paitsi niin monta pientä Tanskan lippua kuin itse haluan."

"Sen sinä kyllä saat", sanoi Jürgens ja suuteli häntä. "Siten ei kummankaan oikeutta loukata. Minä itse autan sinua asettamaan ne seinälle."

"Mutta sinä et saa koskaan unohtaa", keskeytti Karen, "että kun minä suostuin tulemaan sinun vaimoksesi, niin sinä lupasit minulle pyhästi, ettei meidän talossamme koskaan kuuluisi ainoatakaan saksalaista sanaa!"

"Sen minä lupaan sinulle", sanoi Jürgens vakavasti ja mitä sitä ei luvattaisi, kun ollaan hulluuteen asti rakastuneet eikä vielä ole koeteltu mitä lupauksen täyttäminen merkitsee. "Minä olen sanassani pysyvä mies. Minä pidän sen, minkä kerran lupaan. Sinun kansasi on minun kansani!"

Sen oli Ruth Naomille sanonut. Ja Jürgensin tarkoitus oli rehellinen, sillä hän oli kelpo, kunnon mies ja täynnä rakkautta Kareniin.

Esben läksi "välttämättömälle toimitusmatkalle". Hän ei voinut pakoittautua olemaan läsnä "tuossa jutussa", kun hän vain saattoi keksiä jonkun mahdollisen syyn poisjäämiseen.

Hän ei edes jättänyt hyvästi Karenille, mutta Karen seisoi ovessa hänen, lähtiessänsä ja sanoi pilkallisesti:

"Onhan se hyvä, että minä tulen pois talosta ennenkuin Gyrithe saapuu."

Kaikki he saattoivat hiipiä pois; äidin vain oli pakko kestää loppuun saakka.

Mitä varten muuten äitiä olikaan, jollei kantamaan raskainta kuormaa?

Häät olivat hiljaiset ja koruttomat, mutta oikeutta ja kohtuutta oli osoitettu Karenille sekä sille miehelle, jonka hän oli valinnut.

Rouva Grunnet puki itse hänet vihlovin sydämin ja kiinnitti seppeleen morsiushuntuineen hänen päähänsä, sillä äitihän, niin kuin sanottu, on kuitenkin aina äiti.

"Ei sinun pidä ihmetellä sitä, Karen", sanoi hän lopuksi, "että me suremme. Ajattele veljeni asemaa, hänen, joka on pitäjän johtomiehiä! Toiset olisivat sen ehkä helpommin kestäneet, mutta me, sellaiset kuin me nyt kerran olemme, emme voi sitä levollisesti kantaa. Me emme ole sillä tavalla luodut, me Borrisgaardin ja Højemarken väki. Mutta sen minä tahdon sinulle sanoa, että jokaiselle isälle ja äidille Eteläjyllannissa se on sellainen kohtalo, jota täytyy koettaa voittaa."

Kun Jürgens oli tullut ja morsian täysissä tamineissa astui makuuhuoneestansa ulos, kohtasi hän Sidselin ja vihdoinkin Sidsel ratkesi puhumaan, päästi valloilleen kaiken sen, joka koko tämän ajan oli hänen sydämessään polttanut.

Sointuvalla äänellään hän sanoi Karenille kiinnittäen jäykän katseensa lujasti häneen:

"Enpä olisi uskonut, että Kai Grunnetin tytär astuisi alttarille saksalaisen miehen rinnalla! Eikä Kai Grunnetkaan sitä uskonut ollessaan vallituksessa N:o 2 Dybbolin luona vuonna kuusikymmentäneljä. Jos se mies olisi ollut siellä, niin Kai Grunnet olisi tähdännyt häneen ja ampunut hänet."

Ei kukaan Borrisgaardista ollut saapuvilla. Ei ketään sukulaisista ja tuttavista ollut kutsuttu. He olisivat kieltäytyneet tai tulleet hyvin vastahakoisesti. Siksi ei heitä tahdottu pakoittaa.

Ainoastaan rouva Grunnet ajoi heidän kanssaan kirkkoon, mutta päivä oli ihana kesäkuun päivä. "Herra armahtakoon", ajatteli haudankaivaja Madsen, kun hän virkatoimessa ollessaan näki heidän astuvan kirkonlattian yli, "hän näyttää siltä, kuin seuraisi hän tytärtään mestauspaikalle!"

Jos Madsenille olisi annettu lupa soittaa kelloja näissä häissä, niin totta tosiaan hautajaiskelloja hän olisi soittanut.

Ja häntä oikein harmitti, ettei hän saanut sitä tehdä.

Mutta pää pystyssä Karen astui kuoroon laskeakseen uhrinsa rakkauden alttarille.

Hän oli näyttävä heille, että he olivat hänen suhteensa erehtyneet, tuominneet häntä väärin. Saksalaisen vaimona hän voisi tehdä paljon sukunsa hyväksi, vieläpä suojellakin sitä.

Pian hän tuli siihen varmaan vakaumukseenkin, että Ruprecht Jürgens oli Jumalan sallimuksesta tullut Eteläjyllantiin.

Saksalainen pappi oli nyt julistanut heidät laillisiksi aviopuolisoiksi, siihen asiaan ei ollut enää sen enempää sanomista.

Kauniisti katetulla hääpöydällä kiilsivät talon runsaat hopeat, mutta kukkia siitä puuttui, sillä ne olisivat olleet vain häpeällisenä valheena, sanoi Sidsel, jota ei mitenkään saatu pöytään istumaan. Hänellä oli muka kylliksi tekemistä kyökissäkin.

Sidselin kunniaksi on sanottava, että päivällinen oli erinomainen, eikä tuottanut Højemarkelle häpeää.

Mutta sitten tarttui ruoka Karenin kurkkuun, ikäänkuin se olisi tahtonut tukehduttaa häntä ja Jürgensin valtasi jäätävä tunne siitä, mitä vieraan miehen taloon tunkeutuminen merkitsi.

Ja sitten kääri äiti vaipan Karenin ympärille ja sanoi:

"Jää hyvästi, Karen!"

Karen läksi kuin poisajettu ja nousi nopeasti vaunuihin.

Kyyhkyset pyrähtivät kujertaen ilmaan.

"Aja vain, aja!" pyysi Karen. Jokaisen silmänräpäyksen viivytys tuotti hänelle tuskaa.

"Aja!" huusi Jürgens ja nosti kunnioittavasti hattuaan jäähyväisiksi.

"Olkaa hyvä hänelle! Olkaa hyvä hänelle", sanoi äiti.

Hektor juoksi iloisesti haukkuen heidän jäljessään.

"Tule pois, Hektor!" käski rouva Grunnet.

Koira huiskutti häntäänsä ja ryömi rouva Grunnetin jalkoihin.

Se ei kuitenkaan saisi jättää häntä!

Karen ei katsonut edes taaksensa.

Hän ei tahtonut nähdä haikaran pesää, ei päätyä, ei äitiä, joka seisoi portailla, eikä koko Højemarkea.

Hän käänsi selkänsä vain kaikelle! Mutta Jürgens kuuli tukahutetun-nyyhkytyksen.

Rouva Grunnet jäi jäljelle ja seisoi liikkumatta ja ääneti ja katseli sen miehen jälkeen, joka ajoi pois hänen lapsensa kanssa ja hänestä tuntui, kuin olisi hän kadottanut hänet auttamattomasti.

Sitten hän astui vitkalleen sisään.

Suuri huone näytti niin autiolta. Pöydällä oli kukkakimppu, jonka Karen kiiruussaan oli unohtanut. Hän oli saanut sen Jürgensiltä. Rouva Grunnet ei voinut olla yksin. Hän meni kyökkiin etsimään Sidseliä.

Sidsel seisoi ja oli kovassa puuhassa.

"Kalamureke on valmistettava. Se ei siedä lykkäystä."

- Ja sitten hän sitä vatkasi, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa jollekulle selkään, jollekulle joka myös tuota kuritusta olisi rehellisesti ansainnut.

"Niin, niin", jatkoi hän. "Hän kääntyisi haudassaan, jos hän olisi ollut näkemässä."

Sidsel tarkoitti Grunnetia.

Ja Grunnetin leski palasi takaisin tyhjään huoneesensa ja itki siellä. Hänen luja sydämensä oli pakahtumaisillaan.

Sillä nyt puhkesi suru ilmi.

"No", sanoi Esben tullessaan parin päivän päästä kotiin. "Onko se jo suoritettu? Mutta tähän taloon se rosvo ei enää jalallaan astu! Ei koskaan!"

"Totta tosiaan, sen kovempaa kolausta ei meillä vielä ole ollut!"

Sidsel sanoi sen kiiruhtaessaan ohi.

"Etkö voisi hetkeksi jättää tuota juoksuasi, Sidsel?" sanoi Esben. "Minä juttelisin mielelläni sinun kanssasi."

"En", vastasi Sidsel. "Jos jään paikoilleni, niin siihen minä myös jään. Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut, eikä sitä mikään voi muuttaa."

5.

Niin, niin, pikku Karen!

Sinä olit kuitenkin ruvennut johonkin, josta tuskin aavistit, miten se päättyisi!

Ja kuitenkin Lorelei, Erlkönig, keijukuningas, lummekukat suossa ja pöydälläsi sekä satakieli, joka liverteli läpi koko kesäyön, olivat alun pitäin liittäytyneet yhteen tehdäkseen sinut onnelliseksi.

Niin selittämättömän onnelliseksi!

Kun kaksi ihmistä ovat menneet naimisiin, niin rupeavat salaiset, luonnon sekä sielun voimat liikkumaan yhdistääkseen heitä molempia.

Jos se onnistuu, niin kaikki on hyvin, mutta jos ei onnistu, niin sitä pahempi. Mutta usein kun joku sanoo: "Kuinka tuo mies voi kärsiä tuota naista?" taikka "Tuo nainen tuota miestä?" niin osoittautuu, että hän paljon mieluummin olisi voinut pitää suunsa kiinni.

Sillä se nainen tarvitsi juuri sitä miestä päästäkseen elämän läpi ja päinvastoin.

Ei kukaan tullut heidän luoksensa käymään, mutta mitä he siitä huolivat? Heillä oli kyllin toisistansa ja itsestänsä. Ja se aika kyllä tulisi!

Niin ainakin Karen ajatteli, jonka mielestä kesä vain oli kuin huviretki.

Syksyn tultua he tapaisivat taas kaikki toisensa ja sanoisivat: "Kuinka sinä olet voinut?" ja kaikki olisi taaskin entisellään.

Karenin sydäntä kirveli kuitenkin ajatellessaan että tänään oli Esbenin häät Alsissa, ja hän oli lähettänyt sinne häälahjansa ja sähkösanoman.

Hänen mieleensä muistui, etteivät he olleet lähettäneet hänelle mitään, ja kun hän nyt ajatuksissansa kuvitteli perhejuhlaa Alsissa, ja Gyritheä, jota koko suku ympäröitsi ja suosi, niin hän tunsi katkeraa jälkimakua muistellessaan omia häitänsä.

Mitenkä nuori tyttö kuvittelee häitänsä? Morsiustyttöineen, kukkineen, kunniaportteineen, puheineen ja juhlalauluineen.

Ja hänen häänsä? Hyvä Jumala!

Hänet valtasi samallainen tunne kuin lapsen, joka on jäänyt makeata ruokaa vaille, ikäänkuin jotain vääryyttä hänelle olisi tehty.

Kuitenkin — kuinka ihanaa oli Egtvedissä!

Se muistutti Højemarkea kohoten korkealla rinteellä, joka vietti alas Itämeren rantaan.

Jürgens ei voinut irtaantua siitä näköalasta.

"En ole ennen nähnyt merta", sanoi hän. "Siinä on uutuuden viehätystä, enkä voi koskaan kyllästyä siihen."

"Sen kyllä uskon!" hymyili Karen itsetietoisesti, "missä meri huuhtelisi joka puolta niinkuin Tanskassa?"

Jürgens ei vastannut mitään, mutta he istuivat kauan ja katselivat eteensä.

He istuivat suurella kiviröykkiöllä.

Se oli hautakumpu lähellä rantaa. Saksalaiset sanovat sellaista hautakumpua 'Hühnengrab'iksi.

Niin, onhan se hyvä sekin, mutta muutamia vuosia sitten oli se kaivettu esille ja kummusta oli löytynyt tämä kiviröykkiö. Kivitys kulki myöskin kummun ympäri ja nämät vanhan ajan muistot seisoivat nyt ilman sitä maapeitettä, johon tanskalaiset viikingikädet olivat ne verhonneet ja joka oli kätkössään niitä säilytellyt toista tuhatta vuotta.

"Kuuleppas, tuollaisia pyökkimetsiä sinä et iässäsi ennen ole nähnyt", sanoi Karen äkkiä ja painautui Jürgensin rintaa vasten.

"En, sellaisia en ole koskaan nähnyt", sanoi hän myöntäen ja suuteli Karenin pehmeää poskea, joka oli niin hieno kuin persikan hipiä.

"Ja kaikki nuo pienet leivospesät ylt’ympärillämme!" jatkoi hän. "Ja kalalokit! Katsoppas kalalokkeja! Katsoppas vain niitä, Ruprecht!"

Niin, se oli kaunis näky!

Koko ranta oli täynnä valkoisia, liiteleviä kalalokkeja, eikä vaan ranta, sillä kalalokit ratsastivat noilla pehmeillä, heikoilla hyökyaalloilla, jotka tyrskyävät vasten rantaa ja sukelsivat alas pakenevaan veteen.

"Tanska on oikea lintujen maa", hymyili Karen.

Proosallisimmatkin luonteet muuttuvat runollisiksi rakkauden ensi huumeessa ja imevät samoinkuin perhosetkin hunajaa kaikkialta.

Sokea näkee äkkiä elämän kukkaisloisteen, ja hän näkee "pienet leivospesät ylt'ympärillä" ja lemmikit joen rannassa, ja kuuro kuulee kaikki luonnon äänet, peltokanan kaakotuksen, aallon loiskeen, jopa sadepisaran tipahduksen.

"Meri puhuu lakkaamatta", sanoi Jürgens.

"Niin, aivan kuin se alituisesti tahtoisi saada jotakin sanotuksi", arveli Karen. "Mutta kuohuuhan Reinvirtakin."

"Ainoastaan pahalla säällä, tai silloin kun tuulee, tai keväällä lumen sulaessa ja vedenpaljouden painaessa. Mutta se voi solua niin hiljaa ja äänettömästi eteenpäin, ikäänkuin Reinin haltia nukkuisi. Sitä ei koskaan meri tee."

Jürgensinkin, niinkuin kaikkien reiniläisten mielikuvitus oli täynnä satuja, hänen veressään oli hiukan "joutsenritarin" romantiikkaa; hän kertoi Rolandseckistä ja Nonnenwerthistä ja kaikista verisistä rakkausjutuista ritariajalla.

"Niin, mitä kaikkea on tapahtunutkaan Reinin varrella, kuinka paljon siellä on taisteltu, rakastettu ja surtu!" sanoi Jürgens.

Karen istui leuka käden varassa ja katsoi haaveillen meren ulapalle.

Hän näki selvänä edessään vihertävän Reinin ja kaikki rauniot sen molemmilla kupeilla, — mielellään hän kerran näkisi ne kaikki, mutta sitten hän vuorostaan alkoi kertoa Hagbartista[7] ja Signestä, kuningas Valdemarista ja Tovelilista.[8]

Heidän istuessaan ja kertoessaan vanhoja satuja ja meren säestäessä niitä kohinallaan, ilta kallistui jo yöhön.

Niityt olivat kasteesta kosteat ja satakielet alkoivat liikkua lehdikössä.

Työmies, kuokka ja lapio olalla, kulki heidän ohitsensa.

Hän palasi kotiin myöhäisestä maatyöstään ja niinkuin runoilija sanoo: "ei jalka nopsana noussutkaan.”[9]

"Hyvää iltaa", hän sanoi ja kohotti hattuaan.

Vaikka Karen ei voinut sitä sanoiksi lausua eikä edes itselleenkään oikein selvittää, niin hän tunsi sittenkin hämärästi, että tuo mies, joka kulki siinä niin vankkana ja rauhallisena, aivan kuin sotilas, joka seisoo tuolla ylhäällä Frederitzissä ja liehuttaa pyökkilehväänsä,[10] oli sittenkin niiden samojen viikingien jälkeläinen, jotka kaikkialla Tanskan hautakumpujen alla lepäävät viimeisessä levossaan.

Hän tunsi äkkiä olevansa niin hyvässä turvassa. Vakavalta paikaltansa, ikivanhalta kiviröykkiöltä, hänellä oli laaja näköala kaikkialle, hän näki meren, jonka aaltoja hänen esi-isänsä haaksillansa olivat kyntäneet, hän näki maan, jota hänen esi-isänsä olivat verellänsä kastaneet ja johon hänen kansansa historia oli jättänyt katoamattomat jälkensä.

"Niin, niin, kun ihmiset vaikenevat tai valehtelevat, pitäisi kivien puhua", sanoi hän.