Part 5

Ja sitten hän kertoi Jürgensille, kuinka riimukirjoitukset yli koko maan, yksin Hedeby-kivilläkin olivat katoamattomina todisteina siitä, että tanskalaiset aina olivat omistaneet maan aina Slieniin asti. Hän aloitti Tanskan historian opetuksensa, jota hän, niinkauan kuin kesää kesti, joka ilta jatkoi ylhäällä kiviröykkiöllä.

Karen lämpeni puhuessansa, hänen poskensa hohtivat ja hänen silmänsä leimahtelivat, ja Jürgens tarttui kiinni hänen vilkkaasti liikkuviin käsiinsä ja sulki hänen suunsa suuteloilla, ja Karenin mielestä kaikki oli hyvin ja Jürgens täysin vakuutettu hänen puheestansa.

Mutta Jürgens ei huomannut muuta, kuin että Karen oli vilkas ja ketterä kuin pieni kissanpoika. Pyöreä ja ihastuttava pehmeine, kiemailevine liikkeinensä, leuvassa pieni syvennys, suu herkkä ja poskissa syvät hymykuopat.

Hänen äänessään oli omituinen kuhertava sointu ja Jürgens nimitti häntä sen tähden pieneksi, suloiseksi metsäkyyhkykseen.

Siten aluksi kaikki kävi hyvin, mutta kun rouva Grunnetin ja nuoren parin kotiintulo Alsista läheni, joutui Karen levottomuuden valtaan.

Sitä varjoa, jonka Jürgens hänen elämäänsä oli heittänyt, hän ei toisin voinut itse huomata, sillä rakkauden loiste sen heti karkoitti, mutta joka tapauksessa hän kävi varjossa näkemättä sitä.

Se alkoi siten, että Jürgens huomasi Karenin välttävän hänen huonettansa. Hän ei tahtonut istua siellä.

"Pelkäätkö sinä keisaria ja keisarinnaa?" kysyi Jürgens piloillansa. "Minähän katselen mielelläni tanskalaista kuningastasi ja kuningatartasi, ne ovat kaunista väkeä, eivätkä ne tuota vähintäkään harmia minulle."

"Siinäpä se", vastasi Karen. "Ne eivät ole koskaan sinulle harmia tuottaneet."

Jürgens tyytyi siihen eikä sanonut sen enempää.

Hänen oli helpompi hänen, joka oli voittaja. Täytyihän antaa voitetun pitää jotakin hyvänänsä.

Eräänä päivänä pystytettiin lipputanko pihamaalle. Karen katseli työtä hämmästyneenä.

"Kelle sinä aiot liputtaa?" kysyi hän hengästyneenä, kun hän huomasi miehensä ottavan Saksan lipun esiin.

"Tänään on maaneuvoksen[11] syntymäpäivä", vastasi hän, "ja kun maaneuvos ajaa tästä ohi, niin enhän minä saksalaisena voi olla liputtamatta."

Hän nosti lipun. Vitkalleen se kohosi tangossa, kerran tuuli sitä läimähytti ja se oli ylhäällä liehumassa.

Karen ei sanonut sanaakaan, mutta hän kalpeni äkkiä, meni huoneesensa, peitti kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkemään.

Se näkyi kauas ympäristöön. Hänen häpeäänsä kaikki tuulet nyt liehuttivat — se näkyi yli koko paikkakunnan.

"Kunniaton!" sanoi Esben. ”Kunniaton!”

Ja kaikki ihmiset toisissa Preussin lippua ja kaikki, jotka kulkivat ohitse, pysähtyivät ja osoittivat sitä sanoen:

"Pikku Karen parka! Ensi kertaa Saksan lippu nyt Egtvedissä liehuu!"

Hän ei kestänyt sitä kauemmin, hänen piti saada nähdä äitiänsä.

Oi, miksei äiti tullut hänen luoksensa? He olivat aivan varmaan jo palanneet kotiin!

Oliko hän heidän mielestään jo kuollut ja kuopattu? Eikö Gyrithekään häntä säälinyt?

Karen kuuli Jürgensin tulevan ja hän pakeni puutarhaan. Tällä hetkellä, totta tosiaan, hän ei olisi voinut ystävällisesti puhua hänelle!

Hän puristi nyrkkiin kätensä, mutta se ei auttanut, sillä hän oli itse syypää kohtaloonsa. Kun Karen tuli sisään, huomasi Jürgens, että hän oli itkenyt. Jürgens, niinkuin sanottu, oli kelpo mies ja pehmeä mieleltänsä. Säästihän hän häntä ja otti huomioon hänen tahtoaan kaikessa, missä hän saattoi sitä tehä.

"Samasta sarvesta, pikku Karen! Koska minä puhun tanskaa enkä saksaa sinulle mieliksi, niin et sinäkään saa vastustaa, kun minä nostan oman lippuni tankoon. Minä lupaan sinulle, että teen sen niin harvoin kuin mahdollista, mutta meidän suurina juhlapäivinämme en voi olla sitä tekemättä."

"Sinun kansasi on minun kansani", sanoi Karen voimattomalla äänellä.

Jürgens pysähtyi, katsoi hämmästyneenä Kareniin ja meni ulos.

Ei, ei pitäisi koskaan luvata enemmän kuin mitä voi täyttää.

Mutta miksi ei äitiä kuulunut? Vähä väliä Karen keskeytti työnsä ja kuunteli, eikö pihalta kuuluisi vaunujen ratinaa ja askeleita portailla.

Vaan ei! Päivät menivät, eikä kukaan tullut. Ei edes minkäänlaista sanaa saapunut.

Joka ilta auringon laskiessa hän seisoi kummulla puutarhan kulmauksessa, varjosti kädellä silmiään ja katseli kaihomielellä länttä kohti.

Højemarke oli alhaalla laaksossa. Karen ei voinut nähdä edes rakennusten piippujakaan, mutta kun kyyhkysparvi äkkiä pyrähti lentoon, niin Karen tiesi, että ne olivat Højemarken kyyhkysiä ja siellä hänen kotinsa oli.

Haudankaivaja Madsen kulki usein ohi, Karenin siinä seisoessa. Hän ei nähnyt Karenia — Karen näet seisoi hyvässä piilossa — mutta hän oli menossa kirkolle iltasoittoa varten.

Jos Madsen ei olisi ollut niin hyvä tanssija, niin hänen haudankaivuutoimensa olisi tehnyt hänet alakuloiseksi.

Sillä kun hän seisoi hautaa kaivamassa, niin hänen levoton päänsä työskenteli kilvan hänen käsiensä kanssa ja hän muodosti itselleen oman käsityksensä elämästä ja kuolemasta.

Mutta eipä yksin tanssi virkistänyt hänen mieltänsä, vaan etupäässä kellonsoitto.

Niin, nuo vanhan, hyvän ajan kellot! Ne, ne olivatkin hänen toimensa ylentävänä puolena.

Kun hän seisoi ylhäällä tapulissa, niin korkealla yläpuolella kaikkea sitä tomua, jonka kanssa hän virkansa puolesta muuten joutui niin läheiseen tekemiseen — sitä tomua hän saattoi kärsiä yhtä vähän kuin Sidselkään! — tunsi hän vapautuvansa kaikesta maallisesta ja sai "uskon varmuuden."

Mieluimmin hän soitti auringon laskiessa.

Madsenilla oli vapaa näköala joka puolelle ja kellojen ääni kajahteli hautojen yli, yli koko maan, aina iltaruskotukseen saakka.

Se oli ainoa tanskalainen jumalanpalvelus, jota näihin aikoihin pidettiin pitäjässä, Jumala paratkoon.

Sillä sitä kehnoa tanskalaista saarnaa, jota saksalainen pappi tarjosi, ei tosiaankaan monine ääntämis- ja kielivirheineen voitu jumalanpalvelukseksi sanoa.

Mutta kirkko oli tanskalainen, kellot olivat tanskalaisia ja hän, joka niitä liikutteli, oli tanskalainen!

Millä riemulla hän veti köyttä ja kuunteli omaa soittoansa.

Hän olisi tahtonut huutaa yli koko pitäjän:

"Se, jolla on korvat kuulla, se kuulkoon!"

Jos hän soitti hautajaiskelloja saksalaiselle oikeuspalvelijalle tai saksalaiselle alituomarille, niin silloinpa kellon kieli löi tuomiopäivän-iskujaan, julistaen malmikielellään koko maailmalle: "sillä hetki tulee, jona kaikki ne, jotka haudoissa ovat, saavat kuulla hänen äänensä; ja pitää tuleman edes ne, jotka hyvää tehneet ovat, elämän ylösnousemiseen, mutta jotka pahaa tehneet ovat tuomion ylösnousemiseen". Käsi, joka veti köyttä, ei tuntenut sääliä eikä anteeksi antoa. Mutta ollappa vainaja tanskalainen!

Hyvä Jumala kuinka hellävaroin käsi silloin köyttä liikutti, ikäänkuin kehtolaulua olisi laulettu, niin että vainaja saattoi levätä oikein pehmeästi ja levossa!

Enpä voi sanoa, huomasivatko muut eroa hänen soitossansa, mutta kylläpä pitäjällä kuultiin sanottavan:

"Nyt pikku haudankaivaja Madsen soittaa hautakelloja saksalaisella!"

Karen seisoi kauan paikoillansa, niin kauan kuin iltakellot soivat, siksi kuin viimeinenkin ääni oli vaiennut; kerran vielä hän näki kyyhkysten pyrähtävän ilmaan Højemarken yläpuolella, sitten hän astui alas kummulta silmät kyynelten vallassa.

Mutta sitä ei voinut kauemmin kestää.

Eräänä päivänä — Jürgens oli silloin ulkona — otti Karen vaatteet päälleen ja hiipi ulos aitauksia pitkin.

Hän ei ollut uskaltanut mennä maantielle siitä saakka kuin hän joutui naimisiin, ei jalan eikä ajaen, sillä hän oli pelännyt, että häntä osoitettaisiin sormella ja sanottaisiin: "Tuossa hän on!"

Enimmin hän pelkäsi kohtaavansa jonkun Højemarkesta tai Borrisgaardista! Etenkin hän pelkäsi eno Borriksen katsetta!

Hän seisoi nyt puutarha-aidan takana ja tirkisti säleiden lomasta niinkuin paradiisista ulosajettu.

Vain molemmat kalskuttelevat haikarat näkivät hänet pesästänsä, mutta he eivät ilmaisseet kellekään mitä he näkivät. He vain tekivät omat huomionsa sen johdosta.

Kaikki oli siellä entisellään: ruusut, ruohokentät, aurinkokello ja hiekoitetut käytävät. Kaikki oli sellaisenaan, kuin siellä oli tapana olla: hyvin hoidettuna, somana ja sievänä.

Hän kuuli Sidselin sulkevan ovia sisällä. Jospa hän vain olisi nähnyt Sidselin! Ja äidin! Vilahdukseltakin vain!

Äkkiä hän kuuli Gyrithen sointuvan äänen laulavan tuttua, rakasta alsilaislaulua:

"Hyv' iltaa pojat, tulkaahan pöytänne luo!"

Karen oli vähällä huudahtaa:

"Ei niin ääneen, Gyrithe! Se voi kuulua ulos! Muista santarmeja!"

Hän nauroi ja itki yhtä aikaa ja tarttui vaistomaisesti kiinni aidan säleesen, niin että aitaus aivan tärisi hänen käsissänsä.

Aivan oikein! Tuolta tuli Gyrithe kudin kädessä toisella puolella ruohokenttää. Hän astui edes takaisin, niinkuin se, joka on paikalla kotiutunut ja Esben paitahihasillaan (hän oli varmaan käynyt hevosia jaloittelemassa) piteli häntä uumilta kiinni.

Molempien nuorekkaat kasvot loistivat elämäniloa ja rohkeutta.

Karen oli sydän kurkussa; vaivoin hän nielaisi jotakin alas.

He tulivat toimeen ilman häntä; ikäänkuin häntä ei koskaan olisi ollut olemassa. Poissa silmistä, poissa mielestä!

Hän seurasi heitä nälkäisin katsein, kadehti Gyritheä, koska hän oli anastanut hänen paikkansa kodissa ja kadehti heitä kumpaistakin, — ei sentähden, että he olivat enemmän toisiinsa rakastuneet, kuin mitä hän ja Jürgens olivat olleet, vaan —

Olivat olleet! Tuo ajatus häntä kauhistutti. Vaan äiti, äiti! Eihän hän toki ollut sairas? Äkkiä Hektor alkoi haukkua.

Jos koira ei vain olisi vainunut häntä ja antaisi häntä ilmi!

Ikäänkuin murtovaras, joka työssä tavataan, pakeni hän pois, mutta Hektor ilosta vonkuen hyppäsi aitauksen yli hänen jälkeensä.

"Mikähän koiralle tuli?" huudahti Esben. Hän vihelsi.

"Hektor! Hektor!"

Mutta Esben vihelsi turhaan.

Pähkinäpensaikon takana kääntyi Karen taaksensa, polvistui maahan ja kiersi käsivartensa uskollisen elukan kaulaan ja kätki kasvonsa sen pörröiseen turkkiin.

"Oi Hektor, rakas vanha Hektor! Mene takaisin Højemarkeen! Kotiin Højemarkeen!"

Karen juoksi eteenpäin pensaikon takana ja peltojen poikki aavistamatta, että hänen äitinsä samaan aikaan astui maantietä myöten Egtvediin. Mutta hän astui vitkallensa.

Olihan tuo matka raskas, vaikka hänen sydämensä oli pakahtua ikävöidessään tytärtänsä.

Hektor pysähtyi ihmeissään ja tuumaili. Vaipuessaan äänettömiin mietteihinsä se heilutti hiljalleen häntäänsä ja katseli pää pystyssä Karenin jälkeen.

Vihdoin se näytti tehneen päätöksensä. Se ulvahti lyhyesti, — ainoa tapa, millä Hektor saattoi vastustaa käsittämätöntä käskyä, — ja sitten se lonkutteli kuono maassa Karenin jäljissä Egtvediä kohti.

Sillävälin, kun Karen astui puutarhan kautta "piseleen" [vierastupaan] seisoi rouva Grunnet siellä.

"Äiti!" huudahti Karen.

Hänen sydämensä lakkasi sykkimästä sekä pelosta että ilosta. Mutta samassa hänen aivojensa läpi kulki ajatus:

"Jumalan kiitos, että Jürgens on ulkona!" Mutta kuinka vaikeata on, jos kerran sulku on rakennettu kahden ihmisen välille, varsinkin jos nuo kaksi ovat toisiaan hyvin lähellä, saada tuo sulku puhkaistuksi!

Sen karkoittamiseen tarvitaan joko surun tai ilon äkillistä tulvaa.

Tytär oli hämillänsä. Pikku Karen oli aina ollut niin vastahakoinen anteeksi pyyntöön, hänen oli vaikea tunnustaa erehdystään ja väärintekoaan.

Äiti tiesi sen paremmin kuin kukaan muu, mutta juuri sentähden hän nyt toivoi, että Karen ottaisi ensimäisen askeleen; se oli Karenin velvollisuus, sillä hän oli tuottanut heille kaikille surua.

Mutta miehensä tähden Karenin täytyi tekeytyä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Ja siinä he seisoivat erillään toisistaan, nuo kaksi ihmistä, jotka ikävöitsivät toistensa syleilyä ja katselivat toisiansa.

Senpä vuoksi rouva Grunnetkaan ei kertonut kuinka kaikki kaipasivat Karenia aamusta iltaan ja joka ainoa päivä.

Karen kaipasi juuri noita sanoja, mutta niitä ei tullut.

Rouva Grunnet katseli ympärilleen "piselessä", joksi he nimittivät vieraskutsuja varten varattua suurta huonetta.

Matala katto oli veistetty vaaleaksi lakeeratuista tammilankuista ja Thorvaldsenin "Päivä" ja "Yö" koristi seinää sohvan yläpuolella.

Kaikki oli niin hienoa ja uuden kiiltoista.

Rouva Grunnet tarkasteli myös viereistä vierashuonetta, piteli paksuja, kiiltäviä vuodeverhoja, ja astui sieltä somaan arkihuoneesen, jonka seinällä kuningas Kristianin ja kuningatar Louisen kuvat riippuivat ja jossa kaksi Tanskan lippua seisoi peilipylväillä. Lopulta hän halusi myös nähdä Jürgensin huonetta.

"Ei, äiti, ei sinne", sanoi Karen kiireesti. "Palvelija ei ole ehtinyt sitä vielä siivota."

Rouva Grunnet ei vastannut mitään, ja meni lopulta kyökkiinkin, sillä kaikkia oli katsottava ruokasäiliöstä alkaen aina kellariin asti.

Mutta kaiken aikaa Karen kävi ja teeskenteli, sillä hänestä tuntui ikäänkuin äiti kiertäessään ympäri taloa, olisi tahtonut talon haltioilta urkkia ja tiedustella, oliko todellakin isännän ja emännän suhde sellainen kuin sen olisi pitänyt olla.

Siksipä hän asetti molemmat kätensä suojelevasti eteen, samoinkuin usein kädellä varjellaan lyönnistä kipeätä tai hellää kohtaa.

Yhtä paljon apua siitä oli!

Joka kerta kääntyessänsä kohtasi hän äitinsä huolestuneet ja surulliset silmät.

Karen ei tahtonut kysyä mitään, mutta rouva Grunnet aavisti kuitenkin, mitä hän mieluimmin tahtoi tietää ja kertoi, kun viiniä ja kakkua oli sisään tuotu, häistä Alsissa, eno Borriksen erinomaisesta puheesta, kauniista laulusta morsiamelle, jonka Esben itse oli sepittänyt, sekä erinomaisista morsiuslahjoista.

Niin, yksin vanha Frandsen ja hänen vaimonsa olivat olleet mukana häissä.

Kaikki suli yhteen Karenin korvissa. Hän kuuli kaikki, eikä kuitenkaan mitään.

Vihdoin rouva Grunnet nousi lähteäksensä.

"Etkö jää illalliselle, äiti?" kysyi Karen, ja hänen sydämensä sykki niin rajusti, että hän pelkäsi äidin sen sykintää kuulevan.

"Ei kiitos, minun pitää mennä kotiin. Kuinka sinun miehesi jaksaa, Karen?"

Karenin ei tarvinnut vastata, sillä samassa Hektor hyppäsi vasten rouva Grunnetia.

"Mistä ihmeestä koira tulee?" huudahti hän hämmästyneenä.

Hän luuli sen juosseen hänen jäljissään, mutta Karen tiesi oikean syyn.

"Enkö vie terveisiä, Karen?" kysyi hän.

Vaikka siitä olisi henki riippunut, ei sittenkään Karen olisi voinut myöntävästi vastata.

Mutta kun hän jäi yksin portaille, ja katsoi äidin jälkeen, joka astui kujaa myöten Hektor tottelevaisena kintereillä, niin hän olisi voinut huutaa ääneensä:

"Niin, niin, tervehdi heitä kaikkia! Kaikkia! Tervehdi Esbeniä! Tervehdi Gyritheä! Tervehdi Sidseliä! Tervehdi kyyhkysiä! Tervehdi hevosia! Tervehdi lehmiä!"

Ei, kymmenen kertaa parempi, jollei äiti yhtään olisi tullut, kuin että hän tuollaisena tuli!

Kun Jürgens myöhemmin tuli kotiin, sanoi Karen hiljaisesti:

"Äiti oli täällä."

Hän ei voinut sanoa: "Terveisiä äidiltä", sillä se ei olisi ollut totta.

"Vai niin!" vastasi Jürgens.

Rouva Grunnet tuli joka viikko, mutta se ei siitä parantunut. Pakonalaisuus oli yhtä sietämätön.

Hän lähetti ensi alussa terveisensä Jürgensille, ja lopulta hän tuli silloinkin kun Jürgens oli kotona. Hän oli arka käytöksessään, mutta kohtelias, he puhuivat vain joutavista asioista eikä mikään heidän väliään pilannut.

Tässä kohdin rouva Grunnet oli ottanut ensimäisen askeleen, mutta Karen saattoi tuskin kuunnella heidän keskustelujansa, sillä hän tiesi parhaiten, kuinka raskaalta tuo askel oli tuntunut.

Rouva Grunnet vältti aina Jürgensin huonetta, ikäänkuin hän olisi aavistanut tuottavansa tuskaa tyttärelleen näkemällä keisarin ja keisarinnan kuvat seinällä, eikä kukaan häntä kehoittanutkaan menemään sinne.

Mutta että ne kuvat olivat seinällä, sen hän piti aivan varmana asiana, koska Karen aina oli sulkenut oven hänen tullessaan Egtvediin.

Se huone muuttui vähitellen Siniparran huoneen kaltaiseksi, sillä kaikki sitä karttoivat paitsi reiniläinen itse, joka tunsi vasta olevansa oikeassa ympäristössään, kun hän yksin piippuinensa sai istua siellä, suuri, saksalainen vaahtoava olutseideli edessänsä.

Tupakan savun keskellä hän uneksi olevansa Rheingaun oluthallissa.

"Miksi sinä et tule kotiin käymään, Karen?" kysyi rouva Grunnet kerran, kun he olivat kahden kesken.

Karen punastui hiusjuuriaan myöten.

"Minä en voi", sanoi hän tuskallisella äänellä. "Esben on sanonut minua kunniattomaksi. Ja minne Jürgens ei saa tulla, sinne en suinkaan minäkään voi jalallani astua."

Hän ei saanut mitään vastausta.

Vihdoin jonkun ajan kuluttua sai Karen kysytyksi, juuri kun äiti oli lähdössä:

"Mitenkä Gyrithen on?" Sanat tarttuivat melkein hänen kurkkuunsa kiinni.

"Niinkuin _sinun_ olisi voinut olla, lapsi", sanoi rouva Grunnet alakuloisesti.

Se oli ensi kertaa kun hän viittasi siihen, mikä oli tapahtunut.

Rouva Grunnet pysähtyi hetkeksi.

"Sanonko terveisiä?" kysyi hän.

"Älä sano", vastasi Karen hiljaa.

Jokin kysymys näytti joka päivä olevan Karenin huulilla, mutta hän ei uskaltanut sitä tuoda esiin.

"Mitä se on?" kysyi äiti ja odotti.

"Ei mitään", kuului vastaus.

Hän olisi tahtonut kysyä joko Valdemar oli palannut kotiin, mutta hän häpesi sitä.

6.

Marraskuulla aloitti tohtori Mauve karkoittamispolitiikkinsa Østerlindessä.

Nimismies Thiermann Røddingistä kirjoitti yksityisen kokoushuoneen johtokunnan jäsenille, ettei hän enää sietäisi heidän palveluksessaan Tanskan alamaisia.

Sumu laskeutui yli maiden. Irtaantuneina säpäleinä se hajautui ja tiheni jälleen yhteen.

Viimeinen vilja oli aittaan ajettu ja ovi suljettu.

Ei kukaan ollut ajanut viimeistä lyhdettä heille, eivätkä he olleet kellekään vieneet heidän viimeistä lyhdettänsä!

Kaikki ajoivat heidän talonsa ohi, ei kellään ollut asiaa Egtvediin. He eivät saaneet vähintäkään osaa iloisesta elonkorjuuriemusta.

Karen muisti edellisen syksyn. Ajatuksissaan hän näki Valdemarin ylhäällä elokuormalla ja kuuli Esbenin laulavan:

"Ei totta vaan se niin hullua ois, jos silloin kellot ne häihin sois."

Vain vuosi! Hänestä tuntui tuo aika kuitenkin niin kovin etäiseltä.

Kun Karen seisoi kummulla puutarhassa ja kuunteli haudankaivaja Madsenin iltasoittoa ja huomasi savun kohoavan Højemarken piipuista, joita hän ei voinut nähdä, oli hänellä kuitenkin yksi toveri mukanansa, joka uskollisesti istui hänen vieressänsä, nimittäin Hektor.

Hektor oli hänen ainoa lohduttajansa ja uskottunsa. Hänelle hän vuodatti kaiken tuskansa ja kaiken kaipuunsa. Hän ei ilmaisisi häntä eikä juoruaisi ja hän sai osakseen kaikki ne suutelot ja rakkauden osoitteet, jotka olivat äidille aiotut.

Karen odotti lasta ja Jürgens oli hänelle hyvä ja hellä niinkuin aina ennenkin. Siinä suhteessa hänellä ei ollut surun syytä.

Rouva Grunnet huomasi sen ja kiitti Jürgensiä siitä.

"Karenilla on koti-ikävä", ajatteli Jürgens, "niinkuin useilla nuorilla vaimoilla, kaikkein onnellisimmillakin ensi aikoina. Hän olisi kärsivällinen hänen kanssansa, sillä se katoaisi kyllä aikaa voittaen ja mitä kaikkeen tanskalaisuuteen tuli, — no niin, pitihän voitettuja kohdella jalomielisesti."

Ylpeydentunne valtasi Jürgensin ja hän ojensi vartaloaan ja heitti vaistomaisesti olkapäitään taaksepäin. Hän astui lujin askelin lattialla edes takaisin.

Voitetut. Turhaan hän ei ollut preussilainen husaari ollut. Sotilas oli imeytynyt hänen vereensä. Eihän hän voinut toivoa tyhjäksi ainoatakaan voittoa, jonka hänen kansansa oli saavuttanut. Täällä hän oli voittaja, koska hänen kansansa oli voittanut.

Mutta oikeudenmukainen tulee olla. Ei pidä ihmetellä, vaikka tanskalaiset eivät iloitsekkaan tästä voitosta. Hän miltei omisti heidän tunteensa, eikö hän itsekkin olisi samanlainen heidän asemassansa? Mutta enimmin hän sääli omaa pientä, kiihkeää Kareniaan, ja sentähden, kun poika oli syntynyt ja Karen tuskin kuuluvalla äänellä sanoi:

"Oi, anna hänen nimensä olla Kai! Se oli sekä minun isäni että isoisäni nimi", niin Jürgens suuteli häntä isänilossansa ja vastasi:

"Niin, olkoon hän Kai! Mutta seuraavan nimeksi me panemme Ruprecht, isäni ja minun mukaan. Enempää sinä et voi vaatia, Liebchen!" [armas].

Jürgens oli äärettömän onnellinen ja lähetti heti ratsain sanan rouva Grunnetille.

Mutta kun äiti tuli ja kumartui Karenin puoleen, niin Karen ei voinut enää hillitä itseään. Jääkuori suli, hän purskahti itkuun, kiersi kätensä äidin kaulaan ja painoi päänsä hänen rintaansa vasten.

Se itku oli vapautuksen itkua. Karenin itkiessä haihtui hänen tuskansa ja sydänsurunsa.

Rouva Grunnet ymmärsi häntä, vaikka ei sanaakaan lausuttu. Ei siihen tarvittu sen enempää. Eikä siitä ollenkaan puhuttu. Mitä hyötyä siitä olisikaan ollut?

Äidin suudelmassa Karen tunsi anteeksiannon paljoa paremmin, kuin jos äiti olisi sanonut: "Minä annan sinulle anteeksi."

"Annappas minun nähdä poikaa!" huudahti hän äkkiä.

Rouva Grunnet nosti lapsen Karenin luo, mutta hän ei käsittänyt levotonta, jännitettyä katsetta, jolla Karen, voimatta nostaa päätään tyynyltään, tarkasteli pienokaisen kasvoja.

Karenin mielestä poika oli Esbenin näköinen, vaikka sitä oli vielä aivan mahdotonta huomata.

"Jumalan kiitos", sanoi hän, "Jumalan kiitos!"

"Hänelle annetaan nimeksi Kai!" lisäsi hän.

"Onko Jürgens siihen suostunut?" kysyi äiti.

"On, hän on, hän on suostunut! Kysy häneltä!" Karen oli väsynyt ja sulki silmänsä. "Onko se totta", kysyi rouva Grunnet Karenin nukkuessa, "että pojan nimeksi tulee Kai?"

"On, on kylläkin", vastasi Jürgens, joka yhä oli loistavalla tuulella. "Ensiksi maalle kunnia! Sitten tulee minun vuoroni!"

"Se on oikein tehty."

Suurempaa kiitosta rouva Grunnet ei olisi voinut antaa hänelle.

Karenille koitti oikea juhla. Rouva Grunnet tuli joka päivä ja hoiti häntä omin käsin ja joka päivä hän toi jotakin hyvää mukanaan.

"Nämät on Sidsel tehnyt", kertoi hän. "Hän oli niin peloissaan, etteivät leivokset olisi kyllin kevyitä ja mureita, sillä häneltä ei ole unohtunut, että sinulle oli mieleen, kun ne narisivat hampaissa." Karen hymyili kesken kyyneleitä. "Rakas, rakas Sidsel! Kiitä häntä! Tuo herttainen vanha sielu!"

Toisella kertaa toi rouva Grunnet mukanaan vieläkin suuremman yllätyksen, nimittäin Gyrithen.

Gyrithe oli aivan entisensä kaltainen; hän otti elämän iloisesti ja reippaasti ja oli aina hyvällä tuulella. Yksin hänen näkemisensäkin tuotti virkistystä ja iloa. Hänen mukanaan virtasi huoneesen aina suloinen metsäkukkien tuoksu.

Gyrithen mielestä sairas ei voinut kestää mielenliikutusta, ja sentähden hän tekeytyi niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

"Kun sinä pääset ylös, niin sinä lähdet ajelemaan ja sittepä meillä on hauska päivä Højemarkessa. Sen sinä kaiketikin voit."

"En, sitä minä en voi", vastasi Karen vitkalleen. Hän yleensä ei ollut niitä, jotka "kaiketikin voisivat jotakin."

"Sitten me lähetämme Esbenin siksi päiväksi pois kotoa", selitti Gyrithe. "Sillä hänellä on yhtä kova niska kuin sinullakin."

Karen hymyili vasten tahtoansa.

"Niin, siten on teitä kohdeltava", vakuutti Gyrithe. "Se niska on taitettava, ennenkuin teitä saadaan sopimaan."

Jürgens vältti mielellään Gyritheä. Hänen voimakas, rohkea persoonallisuutensa vaikutti vastenmielisesti Jürgensin haaveilevaan, hiukan saksalaishempeämieliseen luonteesen.

"Tahdotko sinä kantaa poikaa ristille, äiti?" kysyi Karen eräänä päivänä vitkastellen ja odotti tuskallisessa jännityksessä vastausta.

"Tietysti äiti sen tahtoo", puuttui Gyrithe puheesen "ja minä anon alamaisimmasti saada olla kummina."

"Oi, Gyrithe, sinä olet kuitenkin herttaisin ihminen koko maan päällä!" huudahti Karen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. "Sinähän keräät tulisia hiiliä minun pääni päälle."

Karen peitti kasvot käsiinsä ja istui kauan hiljaa ja heltyneenä.

Rouva Grunnet ja Gyrithe seisoivat syvästi liikutettuina ja katselivat häntä.

Heidän katseensa ei ilmaissut enää mielipahaa, ainoastaan syvää sääliä.

"Jürgens tahtoo itse olla kummina", sanoi vihdoin Karen ja katsoi ylös; raskas paino oli pudonnut hänen sydämeltään. "Äiti", hän vaikeni hetkeksi kahden vaiheilla uskaltaisiko hän jatkaa, "luuletko, että eno Borris tahtoisi ruveta minun poikani kummiksi?"

"Minä kysyn häneltä", vastasi rouva Grunnet.

"Kiitos", Karen kuiskasi nöyrästi.

Borris hämmästyi, kun hänen sisarensa seuraavana päivänä esitti hänelle Karenin pyynnön.

"Karen pyysi sitä."

Rouva Grunnetin ääni oli läpitunkeva.

"Hänen nimekseen pannaan Kai", lisäsi hän.

Mutta Borris mietti asiaa.

"Sano hänelle", sanoi hän vihdoin, "että pikku lapsen ei pidä kärsiä äidin hairahduksen vuoksi. Minä tulen kirkkoon saapuville, mutta minä en tahdo istua sinun vävypoikasi pöydässä."

Ja silleen se jäi.

Kun rouva Grunnet vei perille Borriksen vastauksen, niin Karen vain nyökkäsi päätään eikä vastannut mitään.

Oli kostea huhtikuun päivä. Sade tihkui maahan, ikäänkuin se olisi tahtonut ottaa osaa ristiäisiin.

Olihan nyt kevät olevinaan, mutta nyrpeästi katseli kevät kaikkea kaikkialla.

Jürgens nosti lapsen kunniaksi Saksan lipun, — ei hän sillä mitään pahaa tarkoittanut, olihan se aivan luonnollista, kun isä kuitenkin oli saksalainen, — mutta kun Karen äkkiä avasi ikkunan, ja suruissaan pyysi: "Älä tee sitä! Oi, älä tee sitä!" niin hän laski sen maahan, kääri sen kokoon ja kantoi sisään.

Olihan se hetken kuitenkin liehunut ilmassa!

Vaan tietenkin! Täytyihän hänen ottaa huomioon Karenin perhettä, joista kaksi oli lupautunut päivällisille. Raha-asioissa he olivat hyvin häntä kohdelleet; muuta hän ei voinut sanoa.

Pieni, synnynnäinen eteläjyllantilainen, joka tulisi kantamaan Jürgensin nimeä, oli tyytymätön sekaviin oloihin, joihin hän oli joutunut ja huusi heidän ajaessaan Egtvedistä aina kirkolle saakka.

Rouva Grunnet, Gyrithe ja Borris olivat heitä kirkon ovella vastassa.

Karen sätkähti, niinkuin vain rikoksellinen voi sätkähtää, nähdessään enonsa.

Hän ojensi Karenille kätensä ja auttoi hänet alas, mutta hän ei sanonut sanaakaan ja nyökkäsi vain päätään Jürgensille.

Ristiäisten aikana Karen itki kovasti ja koko hänen käytöksensä enoa kohtaan, joka ainoa liikkeensäkin oli niin nöyrä, ikäänkuin hän hiljaisuudessa olisi tahtonut pyytää anteeksi sen, minkä hän enoa ja Valdemaria vastaan oli rikkonut. Jos hän vain olisi rohjennut kysyä häneltä, oliko Valdemar palannut kotiin!

Kirkon ulkopuolella nousi Borris heti vaunuihin ja ajoi pois, rouva Grunnetin ja Gyrithen ajaessa Egtvediin.

Kun he kulkivat Højemarken ohi, veti Karen harson silmilleen. Voisihan sattua, että Esben seisoisi ikkunassa taikka juuri silloin astuisi pihan poikki.

"Tuolla on Sidsel!" huudahti Gyrithe.

Karen repi harson syrjään ja näki Sidselin seisovan avonaisessa ovessa ja pudistavan päätänsä kaikelle maailman surkeudelle, niinkuin hänellä oli tapana tehdä.

"Sidsel! Sidsel!" huusi Karen.

"Pikku olento raukka!" mutisi Sidsel, "pikku olento raukka! Kuinka paljon pahaa sinä saat kokea!"

Sillä hän tietysti tarkoitti lasta eikä Karenia.

Sievästi katetulla päivällispöydällä Egtvedissä seisoi Karenin kaksi pientä Tanskan lippua jalustoillaan.

Jürgens ei sanonut siihen mitään. Hän oli tänään niin iloinen, että hän saattoi kaikkeen mukautua.

Kun siksi tuli, niin oli hän kuitenkin isäntä talossa, ja saattoi kieltää milloin hän itse tahtoi.

"Kyllä kai Jürgensin asema sittenkin on vaikea", sanoi Gyrithe, kun he illalla tulivat kotiin, "eikä hänen ole niinkään helppo mukautua yhteen ja toiseen."

"Sepä vielä puuttuisi!" murisi Esben. "Onhan kaikki edut hänen puolellansa. Kaikki ne rahat, jotka hän sai, ovat kai tehneet hänet niin kärsivälliseksi kuin enkelin. Mutta kuinka saatoit sinä, Gyrithe? Kuinka sinä saatoit?"

"Tunteako sääliä vastanainutta paria kohtaan, joka niin takaperoisesti on naimisiin joutunut? Niin, ajatteleppas! Etkö usko, että Karen tarvitsee myötätuntoisuutta? Luuletko, että hän riemuitsee ja on iloinen? Ja miehestä minä vain sanoin, että hän on kärsivällinen. Olisitpa sinä siinä, Esben!"

Jürgens olikin hyvin kauan kärsivällinen.

Joka ilta Karen lauloi lapsensa tanskalaisilla kehtolauluilla uneen.

"Nuku lapsonen! Nuku lapsonen!"

Mutta kun Karen kerran kuuli Jürgensin hiljaa istahdettuaan kehdon ääreen laulavan Mozartin ihanaa kehtolaulua: "Schlaf ein mein Prinzchen, schlaf ein!" [Nuku prinssini, nuku!] niin se vihloi häntä, ja Jürgenskin huomasi, ettei se ollut hänelle mieleen.

Tietysti Karen ei sanonut mitään, mutta hän oli suruissansa.

Se meni kuitenkin liian pitkälle! Olihan Jürgens hyväntahtoinen, mutta — — —

"Onhan poika minunkin!" sanoi hän katkerasti.

Siveellinen momentti heidän lemmensuhteessaan oli muuttunut lihaksi ja vereksi.

Sen sijaan että lapsi olisi yhdistänyt heitä, se eroitti heitä. Toinen pelkäsi toista, että hän henkisesti sen häneltä riistäisi.

Näkymätön muuri alkoi kohota heidän välillensä. Se korkeni korkenemistaan, ja tiheni tihenemistään.

7.

Avioliitonhan pitäisi olla puhdas ja selvä suhde, turvallisuuden ja levon tuottaja, jossa ei olisi ainoatakaan salattua poimua.

Sen ei pitäisi olla sellainen suhde, jossa alituisesti elettäisiin sotajalalla, jossa aina oltaisiin varuillaan ja vakoiltaisiin mahdollista vihamielistä salatuumaa, jossa aina salamurhalla uhattaisiin kurjaa onnea.

Mutta sellaisia kaloja saadaan kuin ongitaankin. Karen oli itse omalla kädellään avannut viholliselle kodin oven ja kohteliaasti pyytänyt häntä astumaan sisään, niin, tarjonnut hänelle paikan itse pöydän päähän, ja sitten vieras oli kuolettavan kätensä laskenut kaikkialle!

Vaikka kummaltakin puolelta oli rehellisesti koetettu tulla toisiaan puolitiessä vastaan ja pitää onnesta kiinni!

Sillä he koettivat sitä todellakin joka ainoa päivä koko voimallansa, mutta se murtui kuin hapras lasi heidän käsissänsä.