Part 8

Eräänä päivänä kertoi isäntärenki Klaus, että nyt samalla kertaa oli karkoitettu useita palvelijoita, piikoja, puotipalvelijoita ja oppipoikia.

"Onpa siinä selkäsaunaa killingin edestä", sanoi hän, "eikä kukaan heistä ole mitään rikkonut! Eivät he mitään ole tehneet."

Mutta karkoituskäskyt yhä enenivät, ne kasvoivat niinkuin vierivät lumipallot.

Eräänä aamuna Sidsel Kjeldsen pisti jalkansa vuoteestaan ulos ja nousi seisoalleen.

"Mikä nyt on hätänä, Sidsel?" sanoi rouva Grunnet, joka heti heräsi. "Kello on vasta neljä."

Hän nousi ylös ja sai Sidselin takaisin vuoteesen. Mutta Sidsel, jonka harmaat hiukset pistivät suippean yömyssyn alta esiin, jäi siihen istumaan ja katseli ympärilleen ikäänkuin hän olisi nähnyt näkyjä ja sanoi lujalla ja selvällä äänellä, ikäänkuin kirjasta lukiessa:

"Olipa se omituinen uni! Minä näin Bismarckin haamun kulkevan raskain askelin Eteläjyllannin läpi. Pitkät ratsastussaappaat jalassa, kilisevin kannuksin ja kiiltävin kypärin astui tämä metsämies Sachsenwaldista ja heilutti ilmassa miekkaansa. Mutta iskut eivät osuneet keneenkään. Ne luistivat kaikki syrjään, niin että hän hutki vain tyhjää ilmaa."

Lokakuussa vähä ennen maapäivävaaleja yltyivät kummittelut aivan ihmeesti.

Hansen-Nørremøllen valtiollisen kokouksen jälkeen Bevtoftissa karkoitettiin viisitoista henkeä, tyttöjä ja poikia, jotka _eivät_ olleet kokouksessa olleet läsnä, sentähden että heidän isäntänsä olivat olleet siellä saapuvilla.

Olipa se sepän mestaamista leipurin asemesta![15]

Useat latojat 'Heimdal'in kirjapainossa, useat Sønderborgin tanskalaisten kauppiaiden kauppapalvelijat, oppipojat ja palvelustytöt ja useat meijeristit, rengit ja piiat Dybbolin meijeristä tulivat saman kohtalon alaiseksi.

Eivätkä ne yksin! Varsinkin Haderslevin ja Sønderborgin piireistä karkoitettiin useita henkilöitä joka päivä, monen kuukauden kuluessa.

"Pian tulee kai meidän vuoromme", sanoi Jens karjanhoitaja Bodil Hansenille, meijerskalle.

"Niin, niin, voimmehan me jokainen siihen hiukan valmistua", vastasi hän.

"Minä en nosta hattuani, ennenkuin näen miehen", sanoi karjanhoitaja Jens tyynesti.

"Koskisipa se meihinkin, Jürgens", sanoi Karen seisoessaan silityslaudan ääressä ja hänen äänensä vapisi, "jos Bodil Hansen ja Jens tulisivat karkoitetuiksi, sillä niin kelpo väkeä meidän olisi vaikea saada."

Jürgens mutisi jotakin partaansa, mitä se oli, sitä Karen ei voinut kuulla ja paiskasi oven kiinni sisään mennessään.

Eteläjyllantilaiset pitivät tietysti useita protestikokouksia niiden laittomien vainoamisien johdosta, joilla preussilainen junkkari herra von Köller ahdisti heitä.

"Kansainoikeuden mukaan ei ole luvallista karkoittaa palvelusväkeämme. Meillä on oikeus vielä tänä päivänä vedota viidenteen pykälään. 'Kaikkein pyhimmän ja jakamattoman kolminaisuuden nimessä siirtää Hänen Majesteettinsa Itävallan keisari Hänen Majesteetilleen Preussin kuninkaalle kaikki Wienin rauhassa 30 päivänä lokakuuta vuonna kuusikymmentäneljä saavuttamansa oikeudet Holsteinin ja Slesvigin herttuakuntiin sillä määräyksellä, että väestö Slesvigin pohjoisissa piireissä, kun se vapaaehtoisessa äänestyksessä ilmoittaa haluavansa liittyä Tanskaan, on Tanskalle luovutettava! Päätetty ja vahvistettu 23 päivänä elokuuta 1866.' — Kului kaksitoista vuotta, ennenkuin tuo sopimus petollisesti purettiin Preussin ja Itävallan välillä ja se purettiin, meiltä mitään kysymättä!"

Mutta polisivalta pelkäsi näitä protestikokouksia niin että se koetti kaikin tavoin estää niitä. Totuutta kaikkein vähimmin kärsitään kuulla!

Naiset karkoitettiin kokoussaleista, yleensä Preussin hallitus pelkäsi kovasti naisia! Santarmit, kirjurit ja palvelusmiehet merkitsivät heidän nimensä.

Äärettömän suuri koneisto pantiin käyntiin. Niitä, jotka olivat olleet käymässä kuningaskunnassa, oli heti heidän kotiintultuansa yksi tai useampi palvelusmies vastassa, — niinpä esimerkiksi haudankaivaja Madsenia kunnioitti koko seitsemän kappaletta yhdellä kertaa. He tulivat kaikki täysissä univormuissa!

"Kunnia on minulle aivan liian suuri", sanoi Madsen.

Palvelusmiehet merkitsivät kirjoihinsa ja paria päivää myöhemmin kuljettivat samat miehet Madsenin palvelijoita yli rajan.

Preussilaiset viranomaiset pitivät kiirettä niin kauan kuin syksy oli parhaillansa, sillä sitä suurempi oli vahinko maanmiehelle, kun siltä riistettiin sen parhaat työvoimat.

"Eteläjuutilaiset olivat varakasta ja säästäväistä väkeä. Rangaistuksen tuli sattua heidän arimpaan kohtaansa!"

Mutta heidän mielensä ei masentunut. He tarttuivat työhön kiinni ja auttoivat toisiansa, niinhyvin kuin voivat. Lastenkin piti auttaa mukana. Se olikin tarpeellista, sillä sateen ja tuulen jälkeen, jota oli kestänyt syyskuun yhdennestätoista aina seitsemänteentoista päivään saakka, oli seurannut aurinkoiset ja lämpimät päivät ja kylmät yöt, joina vallitsi kova sumu ja kaste aamupuoleen.

Juuri paras ilma mitä voi olla elonkorjuun lopettamiseen. Joka tunti oli käytettävä.

"Siunaa ja varjele", sanoi haudankaivaja Madsen tultuaan kotiin kuningaskunnasta, "Vamdrupissa seisoi niin paljon karkoitettuja palvelustyttöjä yhdellä asemalla, että olisi voinut luulla heidän olevan uhkaavan sotavaaran 'Deutsches Reich'ille. Ne olivat totta tosiaan kaikki niin suloisia ja somia nähdä, että santarmin täytyi samassa silmänräpäyksessä paljastaa miekkansa saadakseen ne ulos, sillä muuten olisi 'die ganze Artnee' [koko armeija] samalla kertaa ollut hävitetty."

Kokonainen vakoilu- ja ilmiantojärjestelmä oli pantu toimeen yli koko maan.

Jokaisen miehen ovella seisoi vihollinen joko väkivallantekijän tai vakoilijan haamussa ja joka kunnaalla saattoi milloin hyvänsä nähdä santarmin ratsun selässä.

"Näyttää siltä, kuin tahtoisivat käydä meidän tanskalaismielisten isäntien kimppuun. Tietysti tuottaakseen meille taloudellista vahinkoa elonkorjuuaikana", naureskeli Borris, ajaessaan yhdessä haudankaivaja Madsenin kanssa protestikokoukseen. "Koettakootpa peloittaa meitä! Antaa heidän vaan! Antaa heidän vaan! Vääryys huutakoon aina taivaasen asti, niin että Europpa kerran huomaisi sen, jos sitä millään tavalla voi saada herätetyksi."

"Niin, minä olen nyt nähnyt kuinka suku toisensa jälkeen on kastettu, ripille päästetty, vihitty ja haudattu", sanoi Madsen.

"No, no!" puuttui Borris puheesen ja läimähytti hevosta. "Kuinka vanhaksi sinä tahdot tulla, Madsen? Ei sitä sentään ihminen voi enemmän kuin mitä hän voi!"

"Sitä minä juuri tahdoinkin sanoa", vastasi Madsen. "Minä sanon, etten minä jaksa nähdä, kun niin paljon ihmisiä karkoitetaan."

"Sinä ehkä mielemmin heittäisit heidän päälleen multaa, Madsen?"

Haudankaivaja mietti.

"Jumala tiesi, mitä minä tahtoisin!" huokasi hän. "Sillä silloin minä ainakin tarkoin tietäisin missä he olisivat."

13.

Lokakuun kolmantenakymmenentenä päivänä heräsivät kaikki ihmiset syvästä unestaan kolmeen, kumeaan kanuunanlaukaukseen.

Egtved suorastaan tärisi ilmanpainosta, vaikka se olikin kaukana. Olisipa melkein voinut sitä luulla maanjäristykseksi.

"Nyt nuo vielä paukuttelevatkin", sanoi isäntärenki Klaus pilkallisesti. "Mutta eipä niillä muuta tekemistäkään ole."

Mutta "me hienot" hypähti ylös vuoteeltansa, sillä tämäpä oli jotakin häntä varten, heitti kampausröijynsä hartioilleen ja pisti päänsä, joka oli täynnä papiljotteja, ulos ovesta. Sylikoira haukkui täyttä kurkkua.

"Mikä on hätänä, rouva Jürgens?"

"Ei niin mitään", vastasi Karen, joka seisoi kahvia kaatamassa, "saksalaiset sotamiehet ampuvat vain Metzin tappelun vuosipäivän kunniaksi."

"Hyväinen aika, täytyyhän minun sitten kiireesti pukeutua!"

"Oi, te voitte olla aivan rauhassa! Kanuunan laukauksia te saatte kuulla sekä päivällisen aikana että illalla", vakuutti Karen. "Siihen me olemme niin tottuneet. Me emme edes huomaa niitä."

Kanuunien yhä paukkuessa meni Karen väentupaan jotakin hakemaan.

"Sepä kummallista, että Bodil Hansenia ja minua ei karkoiteta", sanoi karjanhoitaja Jens ja katsoi työstään ylös.

Niin, kummallista se oli Kareninkin mielestä, mutta hän ei ajatellut sitä sen enempää. Hän iloitsi vain, kun hän toistaiseksi ainakin sai pitää väkensä.

Kun Karen oli mennyt, vilkaisi meijerska Jensiin.

"No! Onko se niin kummaa. Sinä olet aika tyhmyri, Jens, sinä et sitte ymmärrä mitään." Karjanhoitaja Jens vihelsi. "Minä en kärsi sitä", sanoi hän. "Näyttää aivan siltä kuin me olisimme menneet piiloon toisten ollessa tulessa. Luulenpa melkein, että sanon itseni irti ja menen sellaiseen paikkaan, josta minut sitten karkoitetaan."

"Enpä minä tahtoisi olla rouvan asemassa", sanoi Klaus, otti hatun naulasta ja meni ulos.

Karen parka! Eipä moni olisi tahtonut vaihtaa hänen kanssansa.

Hänen miehensä meni Metzin juhlaan, ja Karen, hän kulki yksin kantaen sydänsuruansa.

"Mitä se on?" kysyi pikku Kai, joka nyt vasta huomasi laukaukset, sillä hän ei muistanut ampumista edelliseltä vuodelta.

"Se on vihollinen, joka on maahan tullut", sanoi Karen ja puristi hänet rintaansa vasten. "Kuka on vihollinen?" kysyi hän. "Saksalainen."

"Mutta onhan isäkin saksalainen; niin on vieras neiti sanonut."

Se oli se vihlova haava, eikä Karen voinut sanaakaan pojalle vastata.

Eikä hän voinut neidellekään sanoa:

"Miksi te olette kertonut pojalleni, että hänen isänsä on saksalainen?"

Sillä silloin tämä vuorossaan kysyisi: "Herrainen aika, miksi te itse olette mennyt naimisiin saksalaisen kanssa?"

Kosto ei jää tulematta! Ei ainoakaan ajattelematon askel, jonka eläissään on tehnyt, jää kostamatta, ei ainoakaan!

Sillävälin tunsi Karen yhä selvemmin olevansa yksin. Hänen ympärillään oli tyhjä ala joka yhä suureni päivä päivältä.

Keskellä karkoittamisen tuimaa mellakkaa oli Egtved kuin kosteikko erämaassa, rauhoitettuna alana.

Ettei ketään heidän palvelusväestänsä karkoitettu, vaikka kahdella ei ollut preussilaista kansalaisoikeutta, oli melkein pahin syytös heitä vastaan.

Karen ummisti silmänsä ja tukki korvansa, karkoitti kauhistuttavan totuuden luotaan, milloin se vilahdukselta iski hänen sieluunsa. Hän tunsi itsensä avioliitossa kuin tuo spartalainen poika, joka vaippansa alla kantoi petoa: se repi hänet verille, mutta hän ei uskaltanut kasvojaan edes vääntääkään.

Borris seisoi saman päivän aamupuolella pihallaan tarkastamassa hevosta, jota tallirenki piteli suitsista.

Silloin karjanhoitaja tuli juosten ja antoi rengille kirjeen. Konstaapeli oli antanut sen hänelle.

"Siinä se nyt on!" sanoi Borris.

Aivan oikein! Kirje sisälsi tietysti seuraavaa:

"Teidän isäntänne valtiollisen toiminnan johdosta ei voida kauemmin enää sietää Tanskan alamaisia hänen palveluksessansa. Sentähden teidän tulee jättää paikkanne tilanomistaja Borriksen luona ensi maanantaina. Muussa tapauksessa täytyy minun ikäväkseni ryhtyä pakkotoimenpiteihin teitä vastaan. Te saatte kuitenkin jäädä Preussin alueelle, jos te seuraatte tätä käskyä ja menette tilanomistaja Jürgensin palvelukseen Egtvediin."

Alla oli maaneuvoksen allekirjoitus. Borrikselta pääsi tahtomattaan kirous, kun mies näytti kirjettä hänelle.

"Kas vaan!" mutisi hän hampaiden välissä. "Se mies ei pidä itseään liian hyvänä vehkeilläkseen suojelusseinänä ja ollakseen yhtä miestä heidän kanssaan, vaikka hän on naimisissa Højemarken tyttären kanssa. No niin!" Hän naurahti lyhyesti. "Tämäpä on oikeata hippasilla oloa. Sinä olet joutunut syntipukiksi minun syntieni vuoksi, Søren." Tuli hetken hiljaisuus. Ja sitten lisäsi Borris:

"Tahdotko sinä siis mennä Egtvediin, Søren?"

"Ei kiitoksia", vastasi mies. "Minun ei sovi mennä vieraasen sotapalvelukseen. Teidän luvallanne — koska kerran on pakko, niin mieluimmin tulen karkoitetuksi."

Päivää myöhemmin tuli Gyrithe Karenin luo.

Neiti nousi äkkiä ylös, niinkuin hän aina teki kun Karenin äiti tai käly tulivat käymään, "sillä hänellä, Jumala paratkoon, oli aivan kylliksi muutenkin talonpojista, joiden kanssa hänen täytyi olla aamusta iltaan", ja hän tervehti syvästi kumartaen ja läksi vieraskamariin kilistellen monia helyjänsä. Aikoessaan sulkea oven tarttui hänen laahuksensa kynnykseen kiinni. Kiivaasti hän vetäisi laahuksen irti ja paiskasi oven kovasti kiinni.

"Hän on yhtä äreä kuin hänen sylikoiransakin", sanoi Gyrithe levollisesti hymyillen. "Jumala tiesi, miten sinä kestät kaikkea tuota haukuntaa!"

Puhellessaan hän tuli kertoneeksi mitä Borrisgaardissa oli tapahtunut ja että renki oli kieltäytynyt rupeamasta palvelukseen Egtvedissä.

Hänen mielestään Karenin piti saada tietää siitä.

Karen kalpeni, mutta hän ei sanonut mitään. "Hyvähän se on, ettei teillä ole muita kuin Sidsel, jota voisi karkoittaa", sanoi Karen.

Gyrithen täytyi miltei nauraa tuolle ajatukselle, että Sidsel voisi tulla karkoitetuksi.

Mutta sitten Gyrithe sanoi jotakin, jota hän mielestänsä oli pakoitettu sanomaan, vaikka se olikin kovaa:

"Ei suinkaan Jürgens ole antanut Søreniä ilmi?" Karen kääntyi äkisti Gyritheen päin. "Epäilläänkö minuakin?" kysyi hän ja hänen kurkkunsa puristautui kokoon.

"Karen parka, täytyyhän sinun jakaa sekä hyvät että pahat miehesi kanssa", ajatteli Gyrithe, mutta ei voinut sanoa mitään.

Sitten Karen kevensi sydäntänsä ja kertoi, miten neiti Liliendal kiihoitti Jürgensiä.

"Minkä tuhoeläimen te olettekaan hankkineet Egtvediin", huudahti Gyrithe pahoillansa. "Hän olisi pantava lukon taakse. Sinun pitää toimittaa hänet pois talosta mitä pikemmin."

"Minä olen aivan voimaton", vastasi Karen soinnuttomalla äänellä. "Jürgens on isäntä talossansa."

Silloin Gyrithe tarttui käsin hänen päähänsä kiinni ja suuteli häntä otsalle ja läksi takaisin Højemarkeen.

Ei, tätä onnettomuutta ei voinut millään auttaa. Ei mitään hirveämpää ole olemassa maailmassa kuin se tosiasia, että minkä ihminen tekee, sen hän edestään löytää.

"Voi sinä hyvä Jumala!" huudahti Karen, peitti kasvonsa käsiinsä ja valitti aivan kuin haavoitettu eläin.

Salama oli iskenyt alas kuiluun aivan hänen jalkojensa juurelle ja yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä se oli osoittanut hänelle, että hän seisoi toisella rannalla, ja hänen kansansa, hänen äitinsä, veljensä, sukunsa ja ystävänsä vastakkaisella rannalla ja heidän välillään kulki musta, vuolas virta.

Hän huusi heille, mutta sillä puolen oli aivan hiljaista. Ei kukaan hänelle vastannut, ei muuta kuin kaiku, joka heitti hänen omat sanansa hänelle takaisin.

Tämä aika, joka lähensi toisiinsa kaikkia muita tanskalaisia, vieroitti hänet entistä enemmän heistä.

Hän ei voinut samalla levolla ja mielellä tyytyä kohtaloon kuin he, sillä hänellä ei ollut hyvä omatunto.

Niin, nyt hän sen käsitti! Se oli suorastaan häpeäpilkku heille, ettei ketään Egtvedistä karkoitettu.

Ihmeellistä kyllä: pitkiä aikoja, viikkoja, kuukausia voi kulua ilman minkäänlaisia tapahtumia, ja kuitenkin niiden kuvaamiseen käytetään niin monia sanoja.

Niin monet, vähäpätöiset asiat muuttuvat tärkeiksi, niitä on selvästi ja tarkoilleen kerrottava, jotta huomattaisiin kuinka tärkeitä ne sittenkin ovat ja mikä kohtaloa muuttava merkitys niillä voi olla ihmiselämässä.

Mutta sitten seuraavat useinkin suuret tapahtumat toinen toisensa jälkeen, hyvinkin lyhyen ajan kuluessa; tuulenpuuskana ne tupruavat ihmisen yli. Toinen ikäänkuin vetää toisen muassansa, vaikka on mahdotonta käsittää mitä tekemistä niillä olisi toistensa kanssa.

Ja silloin käytetään vain harvoja sanoja. Tapahtumat puhuvat puolestansa.

Rajuilma yllättää ihmisen, ja kun se on raivonnut kylliksensä, huomaakin äkkiä vanhenneensa monta vuotta, vaikka ei olisi kulunutkaan kuin jokunen kuukausi.

Siten kävi myös Karenin.

Isäntärenki Klaus tuli eräänä päivänä hänen luoksensa ja sanoi:

"Saisivat hävetä, sillä eilen on joku antanut ilmi Sidsel Kjeldsenin."

Karen tarttui lujasti häntä käsivarteen kiinni.

"Miksi et sanonut sitä ennemmin, Klaus?" huudahti hän.

Mutta Klaus katseli häntä vain puoleksi säälien ja puoleksi soimaten ja ajatteli itseksensä:

"Mitä se olisi hyödyttänyt?"

Karen heitti päällysvaatteet ylleen ja juoksi aitausta pitkin ja peltojen poikki Højemarkeen.

Hän ei punninnut tekoansa.

Yhdentekevä ken siellä oli kotona, josko Esben tai eno Borris, kun hän vain tuli ajoissa pelastamaan Sidseliä!

Vihdoinkin oli se hetki tullut, jolloin paha saattoi muuttua hyväksi ja Egtved saattoi tulla turvapaikaksi ihmiselle, jota hän rakasti.

Sidsel saattoi muuttaa heille, sen nimismies kyllä sallisi ja siten Sidsel jäisi kuitenkin heidän luoksensa ja sulkisi silmänsä täällä Eteläjyllannissa.

Mitä hänen miehensä siitä arvelisi, sitä hän ei yhtään ajatellut.

Pelastuksen enkelinä hän tuli, ja ehkä he nyt kerrankin ottaisivat hänet avoimin sylin vastaan.

Hän tuli sydän täynnä niin suurta ja syvää rakkautta, että olisi julmaa, jolleivät he sitä vastaanottaisi.

Kun hän juoksi pihan ohitse, niin hän näki Esbenin seisovan valjastettujen vaunujen vieressä, ikäänkuin hän olisi jotakuta odottanut.

Hevonen seisoi pää alas painuneena, ja Esben nojautui käsivarrellaan sen kaarevaan kaulaan ja peitti kädellään silmänsä.

Karen tiesi nyt, että konstapeli oli jo käynyt tuomassa haastetta nimismiehen luo. Karen olisi tahtonut huutaa: "Esben, rakas, hyvä Esben!" ja hiipiä hänen luoksensa ja kiertää kätensä hänen kaulaansa.

Mutta olihan hän karkoitettu pois sieltä, eihän hänellä siellä enää ollut kotia. Hän juoksi Esbenin sivuitse puutarhan portin kautta puutarhanpuoleiseen huoneesen ja siellä seisoi Sidsel puettuna jäykkään, mustaan vaippaan ja valkoisen nenäliinan asemesta hänellä oli musta samettihilkka päässä.

Se kävi niin tiukasti kasvojen ympärille, ettei näkynyt jälkeäkään harvasta, harmaasta tukasta.

Ajan kova koura oli sitä niin kuluttanut. Se ei ollut aina hellävaroin kohdellut Sidseliä.

Kun karkoituskäsky tuli — edellisen päivän aamupuolella — niin Sidsel seisoi kyökissä leipää leikkaamassa.

Viime aikoina oli hänellä ollut vieläkin suurempi kiire, kuin tavallisesti.

"Tuollainen levottomuus voi tulla sille, jolta kuolema ei ole kaukana", oli rouva Grunnet sanonut Gyrithelle eräänä iltana.

"Niin, niin", mutisi Sidsel kerran ohi rientäissänsä, "ei kukaan tiedä, milloin yö ehtii, jolloin ei voi työtä tehdä. Ja minun yöni on lähempänä, kuin mitä te aavistatte."

Esben vastaanotti haasteen ulkona maantiellä, aivan Højemarken kujan luona.

Piiripalvelija oli puettuna tummansiniseen univormuun, vaaleansinisine nauhoineen ja kiiltävine nappeineen. Hänellä oli litteä kasetti mustanvalkeine kokardeineen ja lyhyt sapeli vyöllä.

Sidselin nimi oli kirjeen kuorella, ja siitä Esben tiesi, mitä se tarkoitti.

Hän avasi kirjeen ja näki että Sidselin oli pakko kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa lähteä talosta. Esben jäi pitkäksi aikaa seisomaan paikoillensa tointuaksensa. Sitten hän teki lujan päätöksen; hän ei mennyt sisään, sillä pahat sanomat saapuvat sittenkin ajoissa, vaan satuloi nopeasti mustan hevosensa ja ratsasti täyttä laukkaa Borrisgaardiin.

Hänen kintereillään seurasi vain yksi ainoa ajatus: "Vanha Sidsel! Vanha Sidsel! Pitääkö sinunkin nyt kärsiä sentähden, että olet tanskalainen ja uskollinen kansallesi! Mitä sinua nyt Stevnsin kuninkaat auttavat!"

Hän ajatteli Sidselin Liituvuoren kuningasta ja keijukuningasta.

Kun hän pingoitti suitsia ja sai laukkaavan hevosensa pysähdetyksi rappusten eteen, tuli Valdemar jo samassa alas.

"Miksi sinulla tänään on niin kova kiire, Esben?" kysyi hän. "Onko jotakin tapahtunut Højemarkessa?"

"Sidsel on saanut karkoituskäskyn", sanoi Esben laskeutumatta hevosen selästä. Hän hengitti nopeasti kiivaan ratsastuksen jälkeen.

"Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa hänen täytyy olla rajan toisella puolella. Minä tiedän, että sinun isäsi on matkoilla, eikä koirakaan vastaisi minulle mitään, jos sanoisin piiriesimiehelle, että hän varmaan tietämättään on antanut karkoituskäskyn ihmiselle, joka on kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanha. Mutta sinä sen varmaan teet, Atterdag; sinä olet Preussin alamainen. Sano noille lurjuksille, että he saavat hänen kuolemansa omilletunnoillensa. Hän on vanha, hän ei kestä muuttoa."

Ja Esben purskahti hillittömään nauruun, ikäänkuin hän kesken suruansa ei olisi kestänyt tämän karkoituksen koomillisuutta.

"Minä teen minkä voin", sanoi Valdemar vakavasti, "vaikka helposti voi tehdä pahan vieläkin - pahemmaksi. Mutta Sidsel ei saa lähteä täältä, ilman että olisimme yrittäneet jotakin hänen hyväksensä. Odota minua täällä, minä palaan heti takaisin."

Valdemar nousi rivakasti pyöränsä selkään.

"Mene äidin luo siksi aikaa", sanoi hän.

"En", vastasi Esben, "minä en voi. Minä en ole sellaisella mielellä, että voisin kenenkään kanssa puhua."

Esben hyppäsi alas hevosen selästä ja Valdemar ajoi kiireesti pyörällään pois.

Neljännestunti kului, kaksi neljännestä, kolme neljännestä, jopa tuntikin.

Esben kulki yhä rauhattomasti edes takaisin pihalla ja kuljetti suitsista hevosta, joka höyrysi kovasti.

Hengessään hän näki jo kotiintulonsa, kun hän sanoisi sen äidille, Gyrithelle ja Sidselille. Hänestä tuntui, ikäänkuin hänet olisi tuomittu painamaan kuolettava ase vanhuksen rintaan. Hän polki jalkaansa kivitystä vasten ja kiristi hampaitaan.

Rouva Borris näki hänet äkkiä ikkunasta. Hän avasi sen nopeasti.

"Sinäkö se siellä olet, Esben?" huudahti hän ihmeissään. "Etkö sinä väsy jaloitellessasi hevosta? Miksi et tule sisään?"

"En voi!" huusi hän takaisin. Samassa tuokiossa ajoi polkupyörä pihalle. Se tuli niin äkkiä, että Esben sätkähti ja hevonen hypähti pystyyn.

"Ei ole mitään toivoa", sanoi Valdemar. "Sidselin täytyy pois. Ei koko Eteläjyllannissa ole toista Saksan valtion turvallisuudelle vaarallisempaa henkilöä kuin Sidsel Kjeldsen.

"Hyvä", sanoi Esben, heittäytyi jälleen hevosen selkään, läimähytti sitä ja ajoi takaisin Højemarkeen.

"Esben!" huusi Valdemar, "Esben!" Mutta Esben ei kääntynyt taakseen, ja ratsasti ääneti takaisin. Mitä lähemmäksi Højemarkea hän tuli, sitä hitaammin hän ratsasti ja kun hän tuli pihalle, astui hevonen käymäjalkaa.

"Tuossa on Esben", huudahti Gyrithe, joka istui työskennellen puutarhanpuoleisen huoneen ikkunan ääressä.

"Jumala tiesi missä hän on ollut?" sanoi rouva Grunnet. "Niin äkisti kuin rajuilma hän läksi matkaan."

"Ei ole koskaan hyvä tietää, minne 'Nopsan' tiet kulkevat", nauroi Gyrithe. "Jumala yksin ne tietää!"

"Mutta missä hän viipyy?" kysyi rouva Grunnet hetken kuluttua. "Kylläpä hän tänään vitkastelee."

Samassa astui Esben sisään, mutta hänen liikkeensä olivat hitaat. Hän näytti kalpealta ja kiusaantuneelta, ja kädessä hänellä oli kirje.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Gyrithe, joka hyppäsi ylös ja suuteli häntä.

Esben vastasi vain:

"Sidsel on saanut karkoituskäskyn", ja sitten hän antoi heille kirjeen.

Rouva Grunnet koetti lukea, mutta kirjaimet sekaantuivat hänen silmissänsä. Hän ojensi kirjeen Gyrithelle.

Ei kukaan sanonut sanaakaan. Kirje vain rapisi Gyrithen vapisevissa käsissä.

"Kuka sanoo sen hänelle?" kysyi Esben vihdoin. Hänen oli vaikea saada sanoja sanotuksikin.

"Minun pitää kai sanoa", sanoi rouva Grunnet soinnuttomasti. "Mutta paraillaan hän on päivällislevolla."

"Aika on täpärällä", sanoi Esben. "Ennen huomis-iltaa hänen on oltava rajan tuolla puolen."

"Minä en henno herättää häntä", sanoi rouva Grunnet. "Antakaa hänen nukkua."

Ja niin he antoivat Sidselin nukkua, niinkauan kuin hänen oli sallittu nukkua ja sillävälin ystävät työskentelivät hänen puolestansa.

Esben sähköitti hyville tuttavilleen, Albekeille Koldingissä, ja pyysi heitä ottamaan Sidseliä luokseen joksikin aikaa ja rouva Grunnet kirjoitti Sidselin sisarentyttärelle Stevnsiin, kysyen tahtoisivatko he myöhemmin antaa hänelle kodin ja turvaa luonansa. Grunnetin perhe maksaisi heille runsaasti ja pitäisi hänestä huolta kuolinpäiväänsä asti.

Kun kaikki oli toimitettu, tuli Sidsel sisään tohveleissaan.

"Miksikä täällä itketään?" sanoi hän lyhyesti. "Ei nyt ole aikaa kyyneleitä vuodattaa, Jumala paratkoon."

Mutta rouva Grunnet kallistui hänen puoleensa ja sanoi hänelle jotakin.

"Mitä ihmettä?" kysyi Sidsel ja kiinnitti terävät, harmaat silmänsä häneen.

Rouva Grunnet toisti vielä kerran:

"Sinä olet karkoitettu, Sidsel."

"Olenko minä?" sanoi Sidsel sointuvalla äänellään, jonka metallin helähdystä aika ei ollut kyennyt ruostuttamaan. "Hyvä Jumala, minkätähden minunkin nyt täytyy lähteä matkoihini? Enhän minä ole tehnyt muuta kuin hoitanut lapsia ja kyökkiä ja kellaria."

"Sinä olet kai vaarallinen 'Deutsches Reich'ille, Sidsel."

Gyrithe se niin sanoi.

"Ehkäpä siinä on hiukan perääkin", myönsi Sidsel.

"Niin, eipä ole hyvä tietää, mitä he käsittämättömässä viisaudessaan ovat keksineet", arveli Esben. "Sinä olet kai myöskin ollut tuollainen jäykkäniska, jota saksalaiset eivät niinkään helpolla ole saaneet ikeesen."

Sidsel naurahti lyhyesti ja terävästi.

"Niin", sanoi Sidsel ja hän suorastaan kasvoi siinä puhuessansa, "ehkäpä siinäkin on hiukan perää. En ole koskaan tietääkseni puhunut saksalaisen kanssa; mutta he ovat voineet nähdä sen päältäkinpäin."

Mutta jos he luulivat karkoituksen kautta päässeensä hänestä, niin he erehtyivät suuresti.

Sidsel oli sotaan tottunut. Tuo vanha ihminen virkosi velttoudestaan kuin loppuun palvellut ratsuhevonen, joka kuullessaan torven äänen nostaa päänsä pystyyn ja heristää korviaan. Hänen elinvoimansa leimahti ikäänkuin lamppu ennen sammumistansa.

"Olisinhan minä voinut kieltäytyäkin ja jäädä taloon, kunnes santarmi olisi väkivallalla vienyt minut täältä", sanoi hän, "mutta en huoli sitä kuitenkaan tehdä. Minä menen hyvällä, muuten te kaikki saatte siitä kärsiä."

Ja sitten hänelle tuli taas kova kiire.

Minkä suuren uhrauksen hän siten heidän tähtensä teki, sen ne parhaiten tiesivät, jotka kyynelsilmin seurasivat hänen hommaansa.

Hän kulki kuin voittaja huoneesta huoneesen. "Niin, nyt on vielä niin paljon tehtävää", vakuutti hän. "Eipä ole aikaa laiskoitella."

Rouva Grunnet ja Gyrithe kokoilivat Sidselin vähäiset tavarat ja pakkasivat ne matkalaukkuun, sillä siihen häneltä ei aika riittänyt.

Kerran vain hän pysähtyi ja sanoi:

"Älkää vaan unohtako lasten valokuvia ja teidän kaikkien muidenkin kuvia, sillä ne minä tahdon ottaa mukaan."

Hän ei yhtään tiedustellut minne hän joutuisi rajan yli tultuansa. Hän ei tuhlannut ainoatakaan ajatusta siihen.

"Mitä me voisimme tehdä sinulle, Sidsel?" kysyi Esben illalla, kun tämä oli päässyt hiukan rauhaan.

"Te saatte lähettää minut sinne mistä minä tulinkin", vastasi Sidsel. "Te saatte lähettää minut Stevnsiin."

"Vai niin, sinä tahdot takaisin keijukaiskummulle, Sidsel? Mutta siellä sinun tomuliinaasi ei kaivata."

"Tomua on joka paikassa", sanoi Sidsel.

"Kukahan lie ilmiantanut hänet?" kysyi Gyrithe illan kuluessa.

"Olisikohan se Jürgens Egtvedistä?"

Esben sen sanoi istuessaan sohvassa.

"Jumala päästäköön meitä pahasta!" huudahti rouva Grunnet vaistomaisesti. "Se oli paha ajatus."

Ja niin tuli Sidsel Kjeldsenin viimeinen yö Højemarkessa.

"Hyvää yötä, Sidsel", sanoi Esben ja kääntyi pois peittääkseen suurta suruansa. Gyrithe auttoi häntä viimeisen kerran portaita ylös, sillä viime vuosina oli portaissa nouseminen käynyt hänelle raskaaksi.

"Mitä se tekee?" kysyi Sidsel. "Minä olisin kuitenkin pian jättänyt teille kaikille hyvästi, hiukan ennemmin tai hiukan myöhemmin, sehän on aivan yhdentekevää. Mutta minä tahdon kummitella tässä talossa, sen minä tahdon tehdä. Kun te kuulette jonkun puuhaavan näissä nurkissa, niin minä se olen. Minä olen viettänyt onnellisia vuosia täällä Højemarkessa, ja sitä minä tahdon haudassanikin muistaa."

Sinä yönä ei rouva Grunnet nukkunut, eikä uni tullut Sidselinkään silmään.

Hän makasi kaiken aikaa vuoteessa ja mutisi jotakin itseksensä.

Mutta aamun valjetessa ei voitu Sidseliä pysyttää työstä erillään.

"Minä tahdon panna kuntoon taloni", sanoi hän, "ja jättää kaikki sellaiseen järjestykseen, ettei tarvitse sitä hävetä. Älkää unohtako, että pienen voipytyn paikka on ruokasäiliössä ja suuren sisemmässä kellarissa."

Yhä edelleen hän kulki väsyneillä jaloillansa, jotka olivat toisten palveluksessa väsyneet, kunnes Gyrithe väkisin pakoitti hänet istumaan.

Kun Sidsel vihdoin seisoi matkavalmiina vaippaansa käärittynä ja samettihilkka päässä rouva Grunnetin ja Gyrithen välissä, ja Karen aivan odottamatta tuli juosten sisään, sanoi Sidsel:

"Älkää panko sitä sydämellenne! Onhan se pikemmin naurettava kuin itkettävä juttu."

"Tule meille, Sidsel!" huudahti Karen ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen. "Egtvedissä ei kukaan voi kajota sinuun. Siellä sinä saat olla rauhassa. Tule minun mukanani! Oi, rakas, vanha Sidsel, tule minun kanssani Egtvediin. Minä kannan sinua käsilläni niin kauan kuin elät!" Mutta hän puhui kuuroille korville. Sidsel sanoi Karenille:

"En, sitä minä en tee. Minä en tahdo mennä Jürgensin luo. Ennemmin saatte antaa Madsenin heittää multaa minun ylitseni. Kunnialla minä tahdon maata haudassani. Kun kerran ennen olen ollut tulessa, Karen Jürgens, niin voin kestää sitä nytkin. Sidsel Kjeldsen ei koskaan mene vihollisen puolelle."

"Oikein sanottu, Sidsel", sanoi Esben, joka äkkiä oli tullut sisään ja seisoi kädet ristissä rinnalla eteisen ovella.

Karen väistyi taaksepäin; hän oli saanut iskun vasten kasvojaan.

"Mistä sinä tiesit, että Sidsel oli karkoitettu?" kysyi Esben häneltä ovessa.

Karen kääntyi häntä kohti. Hän näki julman epäilyksen hänen silmissänsä ja hänen omat silmänsä iskivät tulta.

"Jürgens ei ole sitä tehnyt!" huusi hän mielenliikutuksen tuskassa ja pani vaistomaisesti kätensä ristiin. "Niin totta kuin Jumala on tuolla ylhäällä, Jürgens ei ole sitä tehnyt. Uskottehan minua? Oi, Jumala antakoon teille anteeksi, jos ette usko!"

"Minä uskon sinua, Karen", sanoi hänen äitinsä, ja katseli häntä surulla.

"Nyt meidän täytyy lähteä, Sidsel", huudahti Esben. "Juna ei odota."

"Lähdetään vain", sanoi Sidsel. "Minä en eläissäni ole junassa kulkenut, mutta kerta ensimäinen. Jumalan haltuun siis!"

Hän kiersi kerran huoneen ympäri, hän tahtoi kaikelle sanoa hyvästit ja siveli vapisevalla kädellään hellävaroen ja lempeästi jokaista huonekalua.

Ovessa hän kääntyi ja katsoi pitkään taaksensa. "Minun täytyy vielä kerran mennä ylös", huudahti hän äkkiä.

Gyrithen täytyi auttaa häntä ylös portaita ja taaskin alas ja sitten Esben nosti hänet vaunuihin. "Sinä olet saanut mukavimmat vaunut ja jäykkäjalkaisimman hevosen, minkä minä olen voinut löytää, niin ettei se ainakaan pillastu", sanoi Esben. "Se on ainakin enemmän kuin mitä hän minunkaan tähteni tekisi", sanoi Gyrithe, joka yhdessä rouva Grunnetin kanssa oli myös noussut vaunuihin. "Minä tuskin enää uskallan ajaa Esbenin kanssa! Parasta että kerran vakuutan henkeni."