Part 3

Se kaikui kepeänä ja raikkaana syksyisessä, kirkkaassa ilmassa. Niin kirkas oli tuo ilma, että kaikki siinä tuntui siirtyvän lähemmäksi. Niin, yksin kirkon tornikin näytti astuvan aivan heidän luoksensa.

Tilhit keräytyivät ahnaillen pihlajamarjojen punaisia terttuja ja ruskean- ja kullanpunervassa metsässä vikkelät oravat keräilivät touhussansa pähkinöitä somien käpäliensä väliin, vaikka närhi kovasti kilpaili heidän kanssaan ravinnosta pähkinäpensasaidoissa ja innokkaasti pureskeli pähkinöitä, ja pienet, vikkelät peltohiiret taas juoksentelivat edes takaisin kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa ja puuhasivat tavattomasti taloudentoimissaan.

Sänkipelloilta kaikui varisten, peltovaristen ja naakkojen sortuneet, varoittavat huudot: "Talvi lähestyy! Talvi lähestyy!"

Harakat hyppelivät uteliaina ylt’ympärinsä, loruilivat ja puuttuivat vahingoniloisina ja lörpöttelevinä niinkuin ainakin keskusteluihin.

Ja mäen kukkulalla kaukana lännen puolella kokosivat tuulimyllyt heikoimmankin tuulenhenkäyksen siipiinsä, jotka valkeuttaan hohtavina hiljalleen alkoivat pyörähtää ympäri.

Jospa rivakka tuuli pian nousisi yli maan ja puhaltaisi kelpo lailla, sillä viljakasat olivat jauhamista vailla.

Eipä tuulella olisi ollut aikaa olla työttömänä!

Vaunut tulivat tiellä heitä vastaan. Ne olivat kepeät jahtivaunut hyvän juoksijan jäljissä. Nuori, kaunis mies istui yksin ajamassa ja väistyessään sivulle nosti hän kunnioittavasti hattuaan.

"Kuka tuo oli?" kysyi rouva Grunnet, joka ei ollut huomannut polttavaa punaa, joka samassa silmänräpäyksessä kohosi Karenin poskille, luulisinpä melkein tuntevani kaikki tällä paikkakunnalla".

"Niin, Jumala tiesi", sanoi Gyrithe. "Ehkä se oli Egtvedin saksalainen".

"Sinäpä sen sanot". Rouva Grunnet käänsi päätään ja katsoi hänen jälkeensä. "Minä näin äskettäin hänen kulkevan ohitsemme, mutta en minä sen tarkemmin, häntä katsellut".

Karen ei sanonut sanaakaan. Ja mitäpä hän olisi sanonutkaan? Sitäkö että hän oli kohdellut häntä hävyttömästi?

Se vielä puuttuisi! Esbenkin kiivaudessaan voisi siihen sekaantua.

Mutta katse, jonka hän nyt ohikulkiessaan oli luonut Kareniin, oli melkein suudelmaakin pahempi.

Jospa hän olisi voinut lyödä häntä pienellä nyrkillään vastoin kasvoja, — sen hän todellakin olisi tehnyt!

Karen heilutti piiskaa ja Gyrithe lauloi loppusäkeet, jotka hän viisaasti kyllä oli tähän asti säästänyt:

"Schleswig-Holstein meerumschlungen" ala laulaa, "Gott mit uns" kiltti lunnahanas, "Hoch der Kaiser!" vain huuda täyttä kaulaa, juo pohjaan malja Bismarck-jumalas, kohta Saksan santarmi sinut hellän-hellästi virkapovustansa vasten painavi.

Siinä pettyi Saksan Mikko mieleväinen, laati laskunsa ilman isäntää. Ei saksalaista juuti juropäinen, "kieli maailman" hält' oppimatta jää. "Sehr famos!" hän vastaa vain. "Opin tanskan taatoltain, ja mun poikani mun pysyy poikanain".

Kun he ajoivat Borrisgaardiin, niin Valdemarin isä oli heitä vastassa.

Kuinka voimakkaalta ja rehelliseltä hän näytti seisoessaan leveiden ja komeiden portaiden ylimmällä asteella, ja astuessaan rikkaan maanomistajan varmuudella niitä alas hän sanoi hymyillen:

"Millä ilolla te tulettekaan! Voisipa luulla että olisitte päässeet kuudenkymmenen markan sakoilla".

"Niin, niin, odotahan vaan!" vastasi rouva Grunnet. "Annappas meidän ensin päästä sisään ja riisua päältämme, niin saatte kuulla koko jutun".

Eipä ihme että Borrisgaard oli koko perheen ylpeys.

Se oli kerrassaan vanhan sukukartanon kaltainen, sillä sen suuri, valkoinen päärakennus, joka siinsi pitkän, valtavan lehmuskäytävän päähän, oli palatsityyliin rakennettu ja sen puutarha oli kuin suuri puisto.

Eipä ihme liioin, että Grunnetilaisille koitti oikeat herrain päivät kun he tulivat Borrisgaardiin käymään.

Eikä ainoastaan rouva Grunnetille, jonka lapsuuden koti se oli, vaan ennen kaikkea Esbenille ja Karenille.

He tunsivat itsensä turvallisemmiksi täällä, ikäänkuin enon preussilaisen kansallisoikeuden suojassa. Ja vaikka se ei merkinnytkään niin hirveän paljon, kun niiksi tuli, niin oli se sittenkin paljoa parempi, kuin täydellinen oikeudettomuus.

Tosin ei täälläkään Tanskan lippu liehunut, mutta tyhjän lipputangon asemasta oli suurella kentällä, portaiden edustalla, sievästi järjestetty kiviröykkiö ja sammalten keskellä siinä kasvoi joka vuosi mitä ihanimpia puna-valkoisia unikkoja.

Ei mitään Karen ja Esben kadehtineet niin suuresti enon luona kuin tuota unikkojen koristamaa kiviröykkiötä.

Jospa hekin olisivat uskaltaneet laittaa sellaisen Højemarken pihalle! Mutta ei sitäkään uskaltanut! Heidät olisi sen johdosta voitu karkoittaa.

Kun he astuivat korkean hallin kaltaiseen eteiseen, jossa hirvensarvet ja pyssyt koristivat valkoiseksi öljyttyjä seiniä, huudahti Borris:

"Kuulkaa lapset, kiiruhtakaa nyt heti ylös pukeutumaan, sillä vieraita tulee aivan kohta, ja siitä tulee aika pauke, sen minä teille lupaan. Tuttavia ja sukulaisia koko tienoolta, ja sitten me nimitämme sen kihlajaisseuraksi ja julkaisemme kihlauksen samalla".

"Mutta herra Borris!" huudahti Gyrithe pelästyksissään.

"Herra Borris sinne ja herra Borris tänne! Etkö luule minun tarkoittavan sitä, mitä minä sanon? Kun minun parhaan ystäväni tytär on minun luonani käymässä ja hän sillä välin on nähnyt hyväksi mennä kihloihin minun sisarenpoikani kanssa, niin kihlajaiset vietetään täällä Borrisgaardilla ja sillä hyvä! Minä en ole tottunut vastaväitteisiin. Isoäiti Frandsen on täällä, mutta isoisä ei voinut tänään irtautua krouvistaan".

Hän nipisti Gyrithen punastuvaa poskea.

"Vähän ajan kuluttua tulee Esben ja minä sanoin nimenomaan, ettei hän saa tulla tänne ilman Sidsel Kjeldseniä".

"Siitä ei tule mitään!" nauroi rouva Grunnet.

"Ei, tiedätkös eno!" vastusteli Karen. "Sidsel ei ole kymmeneen vuoteen käynyt puutarhanporttia kauempana — ei edes kirkossakaan. Sen jälkeen kun me saimme saksalaismielisen pappimme, on hän muuttunut täydeksi pakanaksi".

"Siksi me kaikkikin pian tulemme, ja sentähden meidän pitäisi perustaa vapaaseurakunta, samoin kuin Haderslevissä ja Bovlundissa on tehty. Mutta Sidsel tulee varmaan! Häihin hän ei pääse, sillä nehän vietetään kelpo ystäväni Jens Vognsenin luona Alsissa, mutta Esbenin kihlajaisista hän ei saa olla poissa. Mutta nyt kaikki yläkerrokseen! Tuolla tulevat jo ensimäiset vaunut!"

Kun Karen ja Gyrithe lapsina olivat käymässä Borrisgaardissa, niin heidän suurin huvinsa oli olla hippasilla yläkerroksen matalissa käytävissä.

Ne risteilivät mitä ihmeellisimmissä ja hämmästyttävimmissä kohdissa, siellä saattoi kulkea harhaan ja tarvittiin oikeaa sodanjohtotaitoa voidakseen yllättää etsijäänsä.

Ja millainen kaiku noissa käytävissä oli! Jos huusi "halloota", niin kaiku vastasi joka taholta, niin että väki pihalla saattoi otaksua ketunajon olevan talossa, koiranhaukuntoineen, metsästäjineen ja ajajineen, sillä Hektor oli aina heidän kintereillään.

Mutta ei siinä kyllin! Siellä oli ovia joka puolella, ja ne johtivat kahteentoista vierashuoneesen. Niin, olipa se vierasvarainen ja tilava talo!

Suuresta makuuhuoneesta Karen ja Gyrithe näkivät vaunujen toinen toistensa jälkeen vierivän kujaa myöten pääportaiden edustalle.

"Sinun enosi on kuin kuningas ainakin kuninkaankartanossaan", hymyili Gyrithe. "Hän saa kaikki tottelemaan ja hän tekee mitä hän itse tahtoo. Esimerkiksi kun hän minut yllätti tuollaisella tavalla".

"Tuolla on Esben ja Sidsel!" huusi Karen. "Kiireesti heitä vastaanottamaan!"

Kun he tulivat alas, niin he näkivät Sidselin, vanhoine, ryppyisine kasvoineen, seisovan eteisessä suuri, jäykkä päähine päässänsä ja katselevan avuttomana ympärilleen, niinkuin joku, joka on joutunut pois suunniltaan.

"Mutta hyvä Jumala; mitä minä täällä teen?" kysyi hän valittaen.

"Kuuleppas Sidsel", vastasi Esben ja käytti samalla tilaisuutta salaisesti puristaakseen Gyrithen kättä, "sinähän olet täällä Gyrithen ja minun kunniakseni. Sinä olisit katunut perästäpäin, niin aina kuolinpäivääsi asti, jos et olisi ollut mukana juomassa meidän kihlajaisiamme".

"Mutta minun olisi pitänyt saada yhtä ja toista käsistäni, ja sitäpaitsi täällä on niin paljon vieraita".

Sidsel oli aivan onneton ja hänen oli nyt jo vaikea seisoa hiljaa aivan kuin siivon, kankeajalkaisen hevosen, joka kerran vauhtiin päästyään ei voi muitta mutkitta pysähtyä. Hänellähän oli aina jotain, jota olisi pitänyt saada "käsistänsä".

"Tule nyt, Sidsel!"

Gyrithe tarttui päättäväisesti häntä käsivarteen kiinni ja hetken kuluttua seisoi Sidsel pää vapisevana, kokoonkääritty nenäliina laihoissa, tärisevissä käsissänsä, keskellä suurta saalia, jossa lempeä, hienopiirteinen talon emäntä, mustassa silkkihameessansa, otti hänet huostaansa.

Kuinka lempeä ja hieno tuo rouva Borris oli!

Pitkä ja solakka kuin nuori tyttö, silmät suuret kuin metsäkauriilla, eikä ainoatakaan hopeahiusta mustissa suortuvissa.

Ja yhtä äänekästä ja ryhdistyttävää kuin hänen miehensä puhe oli, — olisi melkein voinut luulla, että hän aina komensi kompaniian rintamaa, — yhtä hillityltä ja rauhoittavalta hänen äänensä kuului.

"Se oli kuin lähteen pulputus", sanoi Gyrithe.

Sidsel, joka sillä välin kulki omiin mietteihinsä vaipuneena, sillä hän oli hiukan kuuro, kaipasi silminnähtävästi rakasta tomuliinaansa.

Jos hän sattui tuolin selän tai pöydän läheisyyteen, niin hän heti, salavihkaa, rupesi hieromaan sitä nenäliinallaan.

Hän katseli salaisesti ympärilleen, ja hytkähti vähä väliin, ikäänkuin häntä olisi saatu rikoksesta kiinni. Vihdoin istuttiin pöytään, ja pöytä notkui kukkien, viinien ja hyvän ruuan painon alla. Sitä koristivat punavalkoiset fuksiat ja kaksi Tanskan lippua jalustoillaan.

Borris esitti suuren riemun vallitessa kihlattujen maljan ja arveli suureksi onneksi Gyrithelle, tulevalle optantinvaimolle, että hän oli alkanut uransa tällä kulmalla Eteläjyllantia valloittamalla itse herra Fürchtegottin.

"Ja sinä Esben, liikanimeltäsi 'Nopsa', sinä olit sukkela käänteissäsi niinkuin ainakin ja anastit morsiamen alsilaisilta".

Gyrithe punastui, kun hänen täytyi vastaanottaa se malja.

"Ehkä yhdet kihlajaiset tuovat toisetkin mukanaan", hymyili Borris ja iski silmää Karenille, "mutta joka asia ajallansa. Ei uskovalla kiirettä ole".

Hän tyhjensi lasinsa ja laski sen lujasti pöytään.

Tuo viittaus saattoi Karenin ilmeisesti hämilleen, varsinkin kun kaikki katsoivat häneen ja Valdemar istui aivan häntä vastapäätä, pöydän toisella puolella.

Se puuttui vain, että he päättäisivät hänen kohtalostaan kuin tahdottoman olennon, joka kaikkeen sanoisi jaa ja amen, ja jolle he voisivat tehdä mitä hyvänsä!

Hän murensi hermostuneesti leivän pöytäliinalle ja hänen pieni, pyöreä kätensä vapisi melkein yhtä paljon kuin Sidselin.

"Minä tahtoisin esittää toisenkin maljan", sanoi Borris hetken kuluttua ja kohosi pystyyn.

Karenin korvat kuumenivat jälleen.

"Sinä olet vanha, Sidsel", jatkoi hän koroittaen ääntänsä, jotta Sidsel häntä paremmin kuulisi.

"Niin, vanha minä olen", sanoi Sidsel terävällä, sointuvalla äänellänsä, joka pikemmin sopi nuorelle, reippaalle pojalle, kuin vanhalle, raihnaiselle naiselle.

Esben arveli aina, että hänen äänessään oli jotain torvensävelen tapaista.

Toiset kuurot puhuvat hyvin hiljaisella äänellä, toiset taas hyvinkin kovaa; viimemainittuihin kuului Sidsel.

"Ensi Mikonpäivänä minä täytän kahdeksankymmentäviisi vuotta ja olenpa minä saanut kokea yhtä ja toista", lisäsi Sidsel selitykseksi.

Hyvä Jumala, kuinka laiha hän oli! Hänen ruumiissaan oli melkein yksinomaan suoria kulmia, lyhyesti sanoen kaikenlaisia teräviä kulmia ja särmiä.

Matemaatikko olisi joutunut haltioihinsa nähdessänsä hänet.

"Voisipa melkein repäistä vaatteensa häneen", oli Esben kerran sanonut.

Mutta kun Esben joskus piloillansa sanoi häntä "riiviraudaksi" — Esben oli näet sukkelapäinen ja suulas —, niin hänen äänessään oli hellä, melkein säälivän kunnioittava sävy.

Hän paraiten tiesi, pikku pojasta saakka, että Sidselillä oli sydän oikealla kohdallansa.

Sidsel saattoi puolustaa sitä, joka oli hänelle rakas. Vanhan sankarinaisen sielu oli mennyt Sidseliin sillä kertaa kun hän syntyi kotonaan pienessä torpparin tuvassa Karisgaardin luona.

Kahiseva päähine seisoi jäykkänä kuin rautateline hänen kapean päänsä, "myssytukin" ympärillä, joksi Esben sitä nimitti.

Aika oli kuivettanut hänen ruumiinsa ja kasvonsa pergamentin kaltaiseksi, mutta hänen harmaat silmänsä olivat vilkkaat, terävät ja kirkkaat kuin linnun.

"Stevns on jotain erityistä, Sidsel", jatkoi Borris, seisoen lasi kädessä pöydän ylimmässä päässä, "jopa Kristian neljännenkin mielestä käynti Stevnsissä oli aivan erikoinen tapahtuma, ja sinäkin olet jotain aivan erityistä. En tiedä johtuneeko se siitä että olet syntynyt Stevnsissä, mutta onhan siinäkin jo jotakin, että peikot anastivat sinut kerran lapsena ollessasi ja että olet nähnyt sekä keijukuninkaan että keijukaiset keijukummulla. Eikö niin, Sidsel?"

Sidsel nauroi ääneensä.

"Niin, voihan se olla," sanoi hän, "vaikka ei ole hyvä tietää, mitä pahat ihmiset voivat keksiä".

"Niin, niin, Sidsel, niin me arvelemme! Mutta yksi asia on varma ja sitä sopii tänä päivänä muistaa loistavana esimerkkinä Esbenille ja Gyrithelle, Valdemarille ja Karenille ja kaikille vanhoille ja nuorille, jotka ovat täällä läsnä, sopii muistaa ja kunnioittaa, pyytämättä sinulta siihen lupaa, Sidsel! Tänä vuonna on kulunut neljäkymmentäviisi vuotta siitä kuin sinä ja Esbenin ja Karenin isoäiti kuljitte kuumimmassa tulessa taistelukentällä Dybbolin luona —".

"Se oli vuonna neljäkymmentäyhdeksän!" kuului Sidselin läpitunkeva ääni.

"Ja annoitte haavoittuneille vettä ja autoitte sitomaan heidän haavojansa".

"Onpa siinäkin jotain muistamista!" puuttui Sidsel puheesen, "ikäänkuin ei kuka muu hyvänsä olisi voinut sitä tehdä".

"Sitä ei kuka muu hyvänsä olisi voinut tehdä, Sidsel", sanoi Borris. "Minä tunnen ihmisiä, jotka olisivat paenneet kuin jänikset. Siellä oli kova kuulasade, Sidsel!"

"Olipa kyllä", myönsi hän, vaikka hän ei halunnut tunnustaa sitä.

"Ja toinen toisensa jälkeen sortui maahan ylt’ympärillä kuin kaatuneet puut. Upseerit, ja sotamiehet rukoilivat teitä poistumaan, mutta sinä ja Maria, te nauroitte vaaralle ja jäitte paikollenne, kunnes ei ainoatakaan haavoittunutta ollut jäljellä. Kiitos kaikkien puolesta, Sidsel!"

"Herranen aika", vastasi vanhus, jonka oli vaikea kohota pystyyn, mutta yritti kuitenkin Karenin avulla, koska kaikki muutkin sitä tekivät. "Maksaako vaivaa sellaisesta melua nostaa? Koska sotamiehet saattoivat siellä kulkea, niin miksipä emme mekin. Ja kuulat eivät osunneet meihin, niinkuin näette. Mutta jos ne vielä kerran vingahtelisivat korvissani", Sidselin silmät ihan säkenöivät taistelunhalusta, "niin minä lausuisin vain kiitokseni, sillä se olisi kuitenkin jotain todellista. Sitten sitä tiedettäisiin, mistä on kysymys. Pitäkää ruudit kuivina, lapset!"

Suosionosoitukset olivat myrskyiset ja Sidselille osoitettiin suurta kunnioitusta.

"Sinä elät vielä neljässäkymmenessäyhdeksässä, Sidsel", sanoi Esben, joka kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja auttoi häntä jälleen istualleen. "Sinä et voi tottua meidän paikalla-marssiimme. Sinäkin olet haamu, Sidsel, hyvien, vanhojen aikojen haamu, samoinkuin Liituvuoren kuningas".

Ja sitten puhelu aivan itsestään kääntyi talonostoon.

"Kas nyt me vihdoinkin olemme saaneet pitäjäämme vakoilijan, joka voi antaa meidät ilmi, jos käännähdämme vuoteessammekin", huudahti Borris. "Tähän asti meillä on ollut enemmänkin kuin tarpeeksemme santarmeista. Mutta sivilipukuiset vakoilijat ovat kymmentä vertaa pahemmat".

"Hän on luultavasti tullut tänne katselemaan maan tyttäriä, voidakseen jos mahdollista kaapata itselleen suurimmat myötäjäiset", arveli toinen.

"Siitä ei vaaraa", sanoi Esben lyhyesti. "Minä en voi kuvitella, että tällä paikkakunnalla olisi ainoatakaan nuorta tyttöä, joka olisi kyllin kunniaton kallistamaan hänelle korvaansa".

"Kunniaton on kova sana, kun rakkaudesta on kysymys", hymyili rouva Borris, "sellaista on ennen tapahtunut ja voi tapahtua vieläkin".

"Ei hän ole niin paha, kuin miksi te häntä luulette", sanoi Karen äkkiä.

Hänen mielestään piti toki puolustaa poissaolevaa.

Valdemar katsahti äkisti ylös.

"Missä sinä olet nähnyt hänet?" kysyi hän.

"Niin, missä sinä olet nähnyt hänet?" sanoi Karen lyhyesti. "Missä näkee kuljeksivan miehen? Hän näyttää varsin kelvolliselta, ja joka tapauksessa ei hän sille mitään mahda, että hän on saksalainen".

"Niin, niin", huudahti Esben. "Leimatkaamme kerta kaikkiaan maankavaltajaksi jokainen, joka myö isiensä maan viholliselle!"

"Hiljempaa, hiljempaa!" sanoi Borris, katsahtaen pitkää riviä pöydän kummallakin puolella — ne olivat kaikki kelvollisia ja urhoollisia miehiä ja kunnon naisia, koeteltuja, taisteluun tottuneita urhoja joka ainoa! "Kun kelpo tanskalainen mies on joutunut ahtaihin oloihin ja kunniallisena miehenä tahtoo jokaiselle antaa omansa eikä halua tuottaa aineellista vahinkoa toisille maamiehillensä, niin älköön kukaan minun kuulteni uskaltako heittää ensimäistä kiveä, kaikkein vähimmin kukaan tanskalainen etelä- tai pohjoispuolella Kongeaata, joka on asian tiennyt, joka olisi voinut pelastaa hänet, mutta ei ole tahtonut sitä tehdä. Ei, jättäkäämme häpeä heidän osallensa ja antakaamme maanpettäjän nimi jokaiselle, joka on myönyt ansaitsemisen vuoksi, jokaiselle, joka on myönyt kansalliskunniansa niin ja niin monen tuhannen preussilaisen markan lisävoiton tähden!"

"Hyvä!" huudettiin joka puolelta ja kaikki nousivat ylös.

Borris puhui kuin mies, jolla on vaikutusvaltaa.

Kun hän istui tuossa pöydän päässä, hartiakkaana ja kookkaana — hänen sileäksi ajetut kasvonsa ilmaisivat tahdonlujuutta, suun piirteet olivat kauniit ja silmät teräksenharmaat — niin oli hän kuin päällikkö luotettavien miestensä keskellä. Vanhojen viikingien arvokas jälkeläinen, viikingien, jotka kulkivat vieraita maita valloittamassa.

Oli helppoa käsittää, että Borris oli eteläjyllantilaisten etevimpiä johtajia, toimekas sekä neuvonantaja että työntekijä, aina ensimäinen paikalla kun kansallinen taistelu oli kysymyksessä, mukana kieliyhdistyksessä, kouluyhdistyksessä, vaaliyhdistyksessä, maalaisyhdistyksessä, itseoikeutettu saksalaistenkin kesken kunnallisiin luottamustoimiin, kaikkien kunnioitusta nauttiva, yksin vihollisenkin!

"Päätämmekö siis, ettei tästä lähin päästetä ainoatakaan taloa tässä pitäjässä saksalaisten käsiin, jos voimme sen jollakin tavalla vain estää?" kysyi Borris ja iski pöytään. "Voisimme lyöttäytyä neljä tai viisi yhteen, jos yksi tai pari ei siihen kykenisi".

"Hyvä! Hyvä!"

Kaikki nousivat pöydästä ja vahvistivat päätöksensä voimakkailla kädenlyönneillä.

Sidselkin nousi ylös, mutta hänen oli vaikea päästä liikkeelle. Kun "koneisto", niinkuin hän itse sanoi, vain ensin pääsi käyntiin, niin se kulki itsestänsä.

Vieraat olivat kaikki lähteneet ja viimeiset kuhnailijat, Grunnetin perhe Højemarkesta, olivat valmiit nousemaan vaunuihin.

"Kuulkaapas!" huusi Borris. "Antakaa minun ajaa teidän kanssanne kujan päähän, niin voitte jättää minut krouvin luokse. Tahtoisin puhutella Frandsenia".

Hän otti päällystakkinsa ja nousi ajajan penkille, Esbenin viereen.

Rouva Borris ja Gyrithe toivottivat hyvää yötä ja Hektor juoksi haukkuen hevosten jaloissa, heidän lähtiessään matkaan.

"Tervehtikää isoisää!" huusi Gyrithe, jonka äiti oli Frandsenien ainoa lapsi. "Sanokaa, että isoäiti jää tänne yöksi".

Kun he ajoivat täyttä ravia kujaa alas, niin he kuulivat, kuinka pääovi suljettiin ja rautasalpa työnnettiin eteen.

Valaistu ikkunarivi katosi yhä kauemmaksi. Vaunulyhdyt häikäisivät vaunuissa-olijoiden silmiä, ja valaisivat tietä vain parin askeleen verran hevosten päitä edemmäksi.

Tuuli, joka oli yltynyt, riehui lehmusten oksissa ja vinkui, valitti ja voivotti yli koko tiennoon.

Se ennusti päiväntasauksen myrskyn pikaista tuloa.

Vaipat ja huivit käärittiin tiukemmalle ja hatut painettiin tanakammin päähän.

"Seis!" huusi Borris, kun he saapuivat käänteesen. "Tähän minä pysähdyn. Hyvää yötä ja onnea matkalle!"

"Hyvää yötä! Hyvää yötä! Kiitos tästä illasta!" huudettiin hänelle vastaan.

Esbenin piiska läimähti, ja vaunut vierivät eteenpäin pimeässä.

Kun Borris suuntasi askeleensa valoa kohti, joka tuikki krouvin ikkunoista häntä vastaan, kuuli hän äkkiä hirveää meteliä.

"Kas, kas! Mitähän siellä on tekeillä?" ajatteli hän ja astui rivakammin eteenpäin.

Aivan oikein! Tuota santarmia hän oli jo kauan pitänyt silmällä.

Ja tuossahan seisoi pikku haudankaivaja Madsen, hän, jonka sääret olivat niin väärät, ettei hän voinut paimentaa lampaita! Niin, oikeastaan hänen toinen jalkansa vain oli väärä. Mutta juuri sen vuoksi, että vain hänen toinen jalkansa oli litteä, eikä toinen, niin oli hänellä se omituisuus, että hänet saattoi, jo kaukaa käynnistään tuntea.

Niin, vaikkapa häntä ei olisi nähnytkään, niin askelten äänestä hänet heti tunsi. Sanalla sanoen hänen käyntinsä oli niin komea ja joustava, aivan kuin hän olisi vietereillä käynyt, ja senpä vuoksi hän olikin paras tanssinjohtaja kaikissa tanssiaisissa, miten hän poloneesiakin osasi johtaa! — mutta juostessansa, — hyvä Jumala, kuinka hän ontui!

Siinä hän nyt seisoi ja puolustautui kepillään, preussilaisen santarmin vetäessä miekkansa esille ja aikoessa karata hänen kimppuunsa.

"Schweinhund!" [Roisto!] ärjyi hän. "Donner und Blitz! Einmal Schweinhund! Zweimal Schweinhund! Dreimal Schweinhund! Hundertmal Schweinhund!" [Ukkonen ja salama. Yhden kerran roisto. Kaksi kertaa, kolme kertaa, sata kertaa roisto.]

"Sitokaa hänet! Sitokaa hänet! Hän on, hitto vieköön, huononpuolinen kryssäri!" huusi krouvin isäntä ja koetti toisten lujakätisten miesten avulla voittaa häntä. Frandsen oli ennen ollut kipparina "Toivossa".

Mutta santarmi huitoi miekallaan ympärilleen kuin villitty ja oli jo vetäissyt muutamia naarmujakin, kun Borris äkkiä iski häneen takaa kiinni, ikäänkuin santarmi olisi ollut vain lapsen pahainen ja väänsi miekan hänen kädestänsä.

"Nuoraa! Tuokaa nuoraa!" hän sanoi.

Krouvin isäntä toi sitä siinä tuokiossa.

"Hän istui täällä ja joi siksi kuin häneen tuli viinahulluus", kertoi Frandsen. "Runko on jo lujasti kiinnitetty, mutta nyt se on kallistettava. Hän oli humalassa, sikohumalassa ja kävi haudankaivajaan käsiksi, siksi että tämä tahtoi jatkaa matkaansa myötyään minulle vasikan neljänneksen."

"Maatkoon nyt itse siinä kuin nauta", sanoi Borris ja heitti köysiin sidotun santarmin haudankaivaja Madsenin työkärryjen peräpuolelle. "Minä tulen sinun mukanasi, Madsen, — joka tapauksessahan sinun on sitä tietä kuljettava ja samalla me jätämme hänet nimismiehen luo."

"Olkoon menneeksi", sanoi Madsen mielissään ja he ajoivat matkoihinsa käsistä ja jaloista sidotun, juopuneen santarmin maatessa vanhurskaan unta kärryjen peräpuolella.

"Joka toiselle hautaa kaivaa, se itse siihen lankeaa", aloitti Madsen.

Haudankaivuu oli vähitellen tehnyt hänestä filosofin.

"Ei sinun ainakaan pitäisi sitä sanantapaa käyttää, Madsen, sillä siinä tapauksessa minä en tahtoisi olla sinun sijassasi", sanoi Borris.

Mutta Madsen ei jäänyt koskaan vastausta vaille.

"Samapa se, kun se on miehellä virkana", vakuutti hän. "Ja minun luokseni ne kuitenkin kaikki lopulta tulevat, sekä tanskalaiset että saksalaiset, sillä minä valmistan heille heidän viimeisen vuoteensa. Ja voihan se ollakkin oikeudenmukaista, sillä taivaassa ei ole eroitusta saksalaisen ja tanskalaisen välillä, vaikka minun tekisi mieleni tietää eikö meidän Herramme sanone saksalaiselle: 'Ei sinun pidä tappaman eikä ryöväämän eikä varastaman, sinä vihainen härkä. Mitä sinä olet toisille tehnyt, se myös sinulle tapahtuu', ja heittäne hänet ovelle. Murhamiesten, varkaitten ja ryövärien ei pidä Jumalan valtakuntaa näkemän, niinkuin tuokin 'Schweinhund' meidän takanamme."

Haudankaivaja Madsen kääntyi taakseen ja sylkäisi tielle.

"Tvyi!" sanoi hän.

Niin, niin, haudankaivaja Madsen oli kirjanoppinut, sillä olihan hänkin luettava pappissäätyyn.

"Voihan se olla", sanoi vihdoin Borris. "Mutta nyt me olemme perillä".

He olivat ajaneet täyttä ravia ja pysähdyttivät hevosen äkkiä nimismiehen asunnon edustalle.

Borris nousi alas vaunuista Madsenin pidellessä hevosta ja nosti nukkuvan santarmin alas, kantoi hänet sisään ja heitti lattialle.

"Kun santarmi häiritsee maantien rauhaa, niin me muut saamme ruveta poliiseiksi", sanoi hän. "Muuten me eteläjyllantilaiset olemme 'Deutsches Reichin' [Saksan valtakunnan] lainkuuliaisimmat ja rauhallisimmat alamaiset ja meidän joukossamme tapahtuu vähimmin rikoksia. Kun santarmit juovat itsensä humalaan, niin me tulemme yhtä hyvin ilmankin heitä toimeen. Minulla on monta todistajaa. Hän paljasti miekkansa krouvissa ja haavoitti pari miestä."

Siihen ei ollut mitään sanomista. Santarmi oli sikohumalassa, sen nimismieskin näki, ja kohta sen jälkeen pidetystä kuulustelusta kävi ilmi, että santarmi oli kompastunut omiin tekoihinsa.

3.

"Kun hanhi on kulussa ja mäyrä on kolossa, niin valkealla varsalla talvi on tulossa."

Kaikki merkit tiesivät kovaa kylmyyttä ja ankaraa talvea. Metsät säilyttivät tavallista kauemmin kultaisen ja punaruskean väriloistonsa.

Aitauksissa loisti miljoonittain pihlajanmarjoja, muurahaiset olivat piiloutuneet hyvissä ajoin maan sisään ja varpuset pyrähtivät vasten ikkunoita, ikäänkuin etsien lämpöä ja turvaa ihmisten luota.

Højemarkessa ei edes lehti ollut pudonnut viiniköynnöksistä ennen Martinpäivää.

Mutta yökylmän kerällä talvi teki tuloaan.

Täysikuu levitti valoaan yli maan ja juutilainen sananparsi sanoo:

"Marttina täys kuu, toisna vielä täys suu."

Kielletty hedelmä on makeinta — varsinkin sellaisen herttaisen tuittupään mielestä kuin Karenin.

Kuinka viisas hän olikaan, tuo vanha käärme, joka viekoitteli Eevaa kielletyllä hedelmällä!

Jos kaikki muut vain olisivat häntä kehuneet ja pitäneet hänestä! Eipä Karen silloin olisi takertunut siihen ansaan, joka hänelle viritettiin..

"Sind wir nicht alle Menschen?"

Niin, emmekö me kaikki ole ihmisiä Herran edessä?

Oikeastaan oli Karen aivan samaa mieltä kuin reiniläinenkin.

Hänen synnynnäinen, varma vastustushalunsa teki hänelle tässä kohdin pahat kepposet. Mutta samalla hänen kopeata luontoaan kiusoitti se seikka, että hän oli voinut käyttäytyä epäkohteliaasti.

Se ei ollut koskaan ennen hänelle tapahtunut. Reiniläisen asema muuttui siten edullisemmaksi; siinä oli jotain hyvitettävää!

Täytyyhän olla oikeudenmukainenkin tässä maailmassa — yksin vihollisensakin suhteen. Eiväthän kaikki saksalaiset ole samaan vuokaan valetut.

Ja sitä Karen ajatteli vain sentähden, että reiniläinen oli niin kaunis, hänen viiksensä olivat niin komeat ja tummat ja hän sanoi hänelle niin paljon kaunista.

Karen oli, samoinkuin muut nuoret tytöt, hiukan turhamielinen. Imartelu oli hänelle mieleen, ja kuinka monet ihmiset yleensä eivät olisi alttiita imartelulle?

Saksalaisen silmiinpistävä ihailu kohotti Karenia hänen omissa silmissään.

Tuolla tavalla ei Valdemar koskaan ollut katsonut häneen, ei koskaan puhutellut häntä. Valdemar oli niin jäykkä ja juro.

Se, että hänen tanskansa tuli päivä päivältä paremmaksi, liikutti Karenia ja saattoi samalla hänet sovinnollisemmaksikin häntä kohtaan. Hän käytti tuskin ainoatakaan saksalaista sanaa enää.

Kuinka kaunista ja hienotunteista hänen puoleltansa! Maan kielen puhuminen tuotti hänelle epäilemättä paljon vaivaa, enempää häneltä ei mitenkään voinut vaatia.

Mitenkä Karen joutui keskusteluihin hänen kanssansa? Niin, sitäpä ei ole niinkään helppo sanoa. Mistä se saa alkunsa? Vähin erin!

Saksalainen sanoi eräänä päivänä:

"Minä en ole tullut tänne anastajana", ja toinen sana oli toisen synnyttänyt.

Hän kertoi olevansa orpo, eikä hänellä liioin ollut sisaruksia eikä läheisiä sukulaisia. Hän seisoi aivan yksin maailmassa. Hän oli tullut tänne vieraasen maahan, sentähden että täällä maanviljelys oli niin kannattavaa.

Hän kertoi kodistansa Rheingaussa, puhui Lorelei-kalliosta ja Reinvirrasta. Ja hän alkoi jälleen hiljaa ja hillitysti laulamaan pehmeällä barytoniäänellänsä:

"Ich weiss nicht was soll es bedeuten, dass ich so traurig bin; ein Märchen aus alten Zeiten, das kommt mir nicht aus dem Sinn.

Die Luft ist kühl und es dunkelt, und ruhig fliesset der Rhein, der Gipfel des Berges funkelt Im Abendsonnenschein".

Karenin harmi, jota hän aikaisemmin oli häntä kohtaan tuntenut, alkoi haihtua kuin yökaste auringon noustessa.

"Vaan varo, neito, kuningasta keijuin!"

Ja nyt ei ollut aurinkoa, eikä kelpo, vanha, tanskalainen keijukuningaskaan ollut leikissä mukana, vaan saksalainen Erlkönig, joka tahtoi kostaa Karenille.

Hän hymyili pilkallisesti "ho hoo!" niinkuin vain satukuninkaat osaavat hymyillä.

"Ich liebe dich, mich reizt deine schöne Gestalt; und bist du nicht willig, so brauch ich Gewalt!"

Sua lemmin, muotosi hurmaa mun, ja ellet suostu, ma ryöstän sun —

Luoteistuuli vonkui, aika oli huono kosimiseen. Kylmäksi kävi odotus ulkona, varpusten nälkäisinä hypähdellessä kohmettuneella maalla.

Vaan tämä kosiminen oli niin levoton, sen täytyi piiloutua ja pujottautua pensaiden ja aitauksien taakse.

Mutta pensaat ja aitaukset olivat nyt lehdettömät, eivätkä voineet tarjota kunnollista suojaa eikä hyvää piilopaikkaa.

Miksi Karen ei kertonut kotona tapaavansa häntä silloin tällöin ja puhuvansa hänen kanssansa?

Tokkopa hän sitä itsekään tiesi?

Ei missään tapauksessa ainakaan ennen kuin eräänä päivänä, jolloin ruis alkoi vihertää pellolla ja leivo riemuiten liiteli ilmassa kohoten kohti keväistä sinitaivasta, ja jolloin saksalainen, rohkaisten mielensä sanoi — tällä kertaa kuitenkin saksaksi:

"Ich liebe dich! Ich liebe dich!" [Minä rakastan sinua!]

Hän kertoi Karenille, että kun hän ensi kerran näki hänet elokuorman luona, ilta-auringon kultaloisteen kimallellessa hänen hiuksissansa ja hänen laulaessaan reippaalla äänellään tanskalaista laulua, niin hän heti oli kuvaillut mielessään häntä Loreleina:

"Ihr goldenes Geschmeide blitzet, sie kämmt ihr goldenes Haar. Sie kämmt es mit goldenem Kamme — und singt ein Lied dabei! Das hat eine wundersame gewalt'ge Melodei!"

"Und ich liebe! Ich liebe!"

"Ei, ei!" huudahti Karen kauhistuneena ja riuhtasi itsensä irti. "Ei koskaan maailmassa! Ei koskaan!"

Karen kiiti pois kuin takaa-ajettu.

Mutta hänenkin kävi kuin poikasen venheessänsä.

"Er schaut nicht die Felsenriffe, Er schaut nur hinauf in die Höh!"

Karen palasi takaisin ja taaskin takaisin — sattumalta tietysti, mutta joka kerralta hän jäi muutamaa hetkeä kauemmaksi kuuntelemaan petollista, hurmaavaa laulua.

Kuunteli sitä niin kauan, kunnes hän siihen tottui, kunnes pistin hävisi siitä ajatuksesta, että hän menisi saksalaiselle miehelle.

Eikö hän päinvastoin voisi täten suorittaa suurta, isänmaallista työtä? Muuttaa hänen mielensä, niin että hänestä tulisi luotettava, Tanskan mies, ainakin sellainen, joka myöntäisi vääryyden tapahtuneen?