Part 6

Joka aamu he heräsivät ja joka ilta he panivat maata sillä vahvalla päätöksellä: "Minä tahdon olla pitkämielinen! Sillä toisin eivät asiat voi olla". He olivat molemmat kunnon ihmisiä. Mutta olosuhteet olivat heitä vahvemmat. Melkein joka hetkipäivässä luonto teki heille kepposet, ja heidän aikeensa menivät tyhjiin.

Sitä myöten kuin pikku Kai rupesi puhumaan ja kasvoi suuremmaksi, syntyi taistelu, olisinpa vähällä sanonut: elämästä ja kuolemasta, Jürgensin ja Karenin välillä.

Mutta Karen oli voimakkaampi; hänellä oli äidinkieli ja lapsen syntymämaa turvanansa.

Jürgens oli kelpo mies, mutta jos hän ei olisi ollut myöntyväinen, niin toinen ääni olisi pilliin tullut.

Jürgens katkeroitui, niinkuin heikompi ainakin vahvempansa suhteen, kun hän tuntee joutuvansa alakynteen.

Ja kun Kaikin vähitellen tahtoi saattaa äänensä kuuluville tässä maailmassa, niin eihän voi isää moittia, vaikka hän ei kauemmin voinut lupaustaan pitää ja olla saksaa puhumatta.

Tosin haudankaivaja Madsen väitti, ettei Jürgens uskaltanut sitä tehdä äidin kuullen, vaan että hän salavihkaa sitä teki ollessaan yksin pojan kanssa ulkona. Isäntärenki Klaus ja karjanhoitaja Jens olivat sen sanoneet.

Eräänä päivänä pöydästä noustua meni pikku Kai Karenin luo, suuteli häntä ja sanoi:

"Mahlzeit!"

"Kiitos ruo'asta, Kai, niin sitä sanotaan", sanoi Karen lyhyesti ja lisäsi katsoen mieheensä: "Täällä hän on syntynyt. Pitäähän hänestä toki tulla eteläjyllantilainen."

"Jumala sen tietää!" sanoi Jürgens. "Maailma on suuri. Ei sitä aina yhdellä kohtaa olla. Minä en ole täällä syntynyt."

Karen säikähti. Mitä hän sillä tarkoitti? Ei, kaikesta tuosta tuskasta hän ei voinut kenenkään kanssa puhua. Se olisi ollut väärin miestä kohtaan; yksin hänen täytyi se kestää.

Joka päivä Karen tuskallisesti tarkasteli, olisiko lapsi henkisesti tai ruumiillisesti isänsä kaltainen.

Jumalan kiitos, päivä päivältä hän huomasi hänessä yhä enemmän Esbenin rakkaiden, uljaiden kasvojen muotoisuutta!

Joka kerta kun hän tuon yhtäläisyyden huomasi, sulki hän Kain äärettömässä riemussa syliinsä. Hänen vertansa! Hänen tanskalaista vertansa joka ainoa pisara hänessä.

Ja tuota veljeä, kuinka suuresti hän häntä rakasti, vaikka tämä olikin niin kova hänelle.

Mutta taistelu kasvatti Karenia, hän kasvoi sen mukana.

Hän ei ollut enää mikään kiihkeä, kuumaverinen lapsi, vaan kypsynyt ja kokenut nainen, ehkä juuri sentähden enemmän kypsynyt, että kova koettelemus oli hänestä itsestään lähtenyt. Kiirastulikin voi muuttua siunaukseksi, kun sen on voittanut.

Hän ei enää suruissaan murehtinut lankeemistaan, vaan hänen voitettavakseen oli astunut uusi päämäärä, uudelleen kohottamisen päämäärä.

Tuo päämäärä oli hänen rakas poikansa ja Egtved. Poika ja talo oli tanskalaisuudelle pelastettava.

Jürgens ei, enempää kuin muutkaan saksalaiset paikkakunnalla, ymmärtänyt maanviljelystä. Mitä apua siitä, jos se Rheingaussa oli sopivaa, kun se ei täällä käynyt päinsä?

Siksipä Karen auttoi häntä talon hoidossa ja sai tarttua työhön sekä ulkona että sisällä.

Onneksi Karenille; sillä pianhan se aika taas koitti, jolloin jokaisen hyvän emännän piti varustaa ruokasäiliönsä.

Se oli vaikea aika joka vuosi, sillä oli kestien ja lihavien vasikkojen aika.

Naapurit kokoontuivat maistelemaan kylkipaisteja ja makkaroita toistensa luokse ja tuota juhlimista kesti hyvän matkaa uutta vuottakin.

Ja kaikesta tuosta molemminpuolisesta seurustelusta oli Karen nyt suljettu pois.

Armeliaisuuteen vain hän saattoi ottaa osaa, sillä se oli suuri kaikkialla. Jokaisesta porsaasta ja lehmästä, jota lähiseuduilla teurastettiin, annettiin runsaita paloja köyhän säkkiin.

"Ei ole niin tarkkaa lukua makkarasta teurastusaikana", sanoi Mogens Dahl, kyläteurastaja, joka oli korvaamaton mies joka talossa.

Hänen ei ollut niinkään helppo ehtiä hävittää maailmasta kaikki ne siat ja lehmät, joiden surmaaminen hänelle toimeksi annettiin.

"Siinä sitä kättä kysytään", sanoi hän, iskiessään härkää otsaan.

Sillä hän oli ollut ajurina tanskalaisessa tykkiväestössä ja hänessä oli jotakin sotilasmaista aina harmaista viiksistään jäykkään ryhtiinsä asti, joka näytti vaativan vastaantulijaa pois tieltä, kun hän teurastuskirves olalla kulki tietä myöten.

Mutta sitten tapahtui jotakin muuta, joka niin kokonaan valtasi Karenin mielen, että hän joksikin aikaa melkein unohti talon hoidon.

Valmistukset vaalia varten vuonna 1898. Ne alkoivat valtioministeriön, se on: ruhtinas Hohenlohen ja v. Miquelin käskykirjeillä, jonka Thielen, Bosse, vapaaherra von Hammerstein, Schönstedt, vapaaherra v.d. Recke, Breteld, v. Gossler, kreivi v. Posadowsky, v. Bülow ja Tirpitz olivat allekirjoittaneet, ja joka lähetettiin saksalaisille virkamiehille Eteläjyllannissa.

Ja mitä tuo käskykirje sitten sisälsi, joka preussilaisilla postimerkeillä, preussilaisten postikonttorien kautta ja Apenraden, Haderslevin, Sondersburgin y.m. leimoilla lähetettiin ylt’ympäri seutua?

Niin, aivan yksinkertaisesti, että kaikkien saksalaisten virkamiesten, niin sanottujen oikeudenvalvojien tuli saksalaistuttaa ja jälleen saksalaistuttaa ikivanha tanskalainen maa koulujen, kirkkojen, lainkäytön, sotajoukon, hallinnon, rautatien ja kaikkien muiden mahdollisten valtiolaitosten avulla!

Eikä ainoastaan sitä, vaan että myös kaikkien taloudellisten yhdys- ja osuuskuntien, seurojen, kokousten ja ihmisystävällisten yhdistysten piti "alldeutschilaisten" fanaatikoiden käsissä huutaa yli koko maailman: "Deutschland über alles! Und nichts weiter!" [Saksanmaa ylinnä kaikkea! Eikä mitään muuta!]

Hyvä Jumala, kuinka maaoikeudentuomari Schwarz Flensborgissa, alituomarit Brockschmidt Tønderissä, Lindemann Toftlundissa, Hahn Nordborgissa ja Petersen Røddingissä kiirehtivät päästäkseen kulkemaan etunenässä!

Vähätpä siitä, että kaikki tämä esiintyi aivan suunnattomassa oikeuden turmelemisessa, alituisissa yhteentörmäyksissä eteläjyllantilaisten ja hallintoviranomaisten välillä!

Niin, he hoitivat asiansa hyvin, nuo herrat! Olipa siinä kyllä riittämiin asti.

Kaksi-, jopa kolmetuhatta saksalaista virkamiestä, kaikki synnynnäisiä kiihoittajia tanskansyöjän palveluksessa!

Saksalainen uutisasutusyhdistys[12] oli ostanut taloja ja saanut sataviisikymmentä saksalaista talonpoikaa viekoitelluksi muuttamaan itse Haderslevin piiriin!

Saksalainen säästökassa Skærbækissä työskenteli kuin henkensä edestä 'Deutsches Reich'in hyväksi!

Kyllä siitä oli huolta pidetty, että useat sadat Lippe-Detmoldelaiset[13] ja rautatientyömiehet, jotka vain päiväläisinä tulivat ja menivät, nuo kuljeksivat muuttolinnut, tulisivat olemaan saapuvilla Eteläjyllannin vaaliuurnien ääressä kuudentenatoista päivänä kesäkuuta 1898! Ikäänkuin se heitä olisi liikuttanut!

Kaikki purjeet nostettiin! Saksalaistuttamiskoneisto teki täydellä voimalla työtä. Ikäänkuin myrkkysienet nousivat maasta kaikki yhdistykset saksalaisuuden levittämiseksi.

Mutta mitä hyötyä siitä kaikesta oli?

Jumalan kiitos!

Vihdoinkin oli tilaisuus ryhtyä johonkin! Ei aina vain sitkeää, voittamatonta itsensäpuolustuksen vastarintaa, vaan nyt kerrankin voimakasta ryntäystä!

Voimainkoitos, jossa tanskalaiset ja saksalaiset taaskin, niinkuin niin useasti ennenkin kuluneina vuosisatoina, saivat käydä toisiinsa käsiksi!

Borriksen hevonen seisoi pää nojossa, hiestä höyryävänä ja vaahtoisena suupielistä Borrisgaardin pääportaiden edustalla.

Borris oli tullut täyttä ravia ratsastaen kotiin, oli heittänyt ohjakset isäntärengille ja kiiruhti nopeasti sisään, ennenkuin hän ratsasti edelleen vaalikokoukseen Frandsenin krouville.

Se mies oli jalkeilla varhain ja myöhään. Hänen leveillä hartioillaan lepäsi koko sen pitäjän vaalikuorma.

"Niin, niin", hän sanoi vaimollensa, kun tämä seurasi miestään portaille, "kun nyt meidän rakas poikamme tulee kotiin, niin toivon ettei tuo juttu ole syvempiä jälkiä häneen jättänyt, kuin että hän voi niistä päästä."

"Sitä huolta minulla ei koskaan ole ollut", vastasi rouva Borris, ja hänen suuret, tummat silmänsä hymyilivät. "Siitä ei ole hätää. Hän on liiaksi isänsä kaltainen, jotta hän voisi kadottaa rohkeuttansa."

Ja sitten hän lisäsi ylpeästi:

"Kaksi niin sitkeää juutilaista!"

"Ehkäpä sitä hyvinkin tarvitaan", arveli Borris. "On kai Jørgen hyvissä ajoin mennyt häntä vastaan asemalle?"

"Eipä hän olekkaan mennyt. Esben tuli tunti sitten tänne ja sanoi että hän tahtoi mennä Valdemaria noutamaan."

"Maltas!" huudahti Borris, joka jo oli pannut toisen jalkansa jalustimeen noustakseen hevosen selkään, "minusta kuuluu kuin vaunut lähestyisivät. Kunpahan vaan ei Valdemar jo tulisi?"

Hän jäi seisomaan jalka jalustimessa ja kuunteli rouva Borriksen tähystellessä portailta kujalle.

Kaukaa kuului selvästi vaunujen vierinää ja ne lähestyivät lähestymistään.

Äkkiä kuului oriin hirnuntaa.

Borriksen hevonen nosti päätään ja vastasi hirnuntaan.

"Ne ovat Esbenin hevoset", huudahti rouva Borris. "Hänellä oli tänään molemmat ruskot!"

"Luultavasti kyllä!" mutisi Borris. "Hän ei myöskään koskaan tahdo ajaa muilla hevosilla, kuin sellaisilla, joilla ei kukaan muu tahtoisi ajaa."

Kun Valdemar tuli odotussalista ulos, huusi Esben hänelle ajurinpenkiltä:

"Hyppää vaunuihin, Valdemar, minä en voi jättää hevosia."

"Hyvä Jumala, kuinka tuo on sinun kaltaistasi", sanoi Valdemar, "kun otat opettamattomat hevoset!"

"Niin, kukaan muu ei osaa niitä opettaa. Jonkun täytyy pahimpaankin puuttua. Hei, hop! So, soo! Antaa mennä!"

Sitä hän tietysti ei sanonut Valdemarille, vaan hevosille, jotka kiitivät matkaan ikäänkuin maksun edestä.

Sellaisen ajon aikana ei ole tilaisuutta jutteluihin, ja se olikin parasta. Niin monta karia oli väistettävä, eikä ollut niinkään helppoa pysytellä tyvenessä vedessä.

Kun he täyttä ravia ajaen sivuuttivat Egtvedin, kysyi Valdemar:

"Miten tuon talon on laita?"

Esben läimähytti piiskaansa ja uhutti hevosia, niin että ne kiihtyivät vieläkin kovempaan juoksuun.

"En tiedä", vastasi Esben äreästi, "se ei minuun kuulu."

Loppumatkalla he eivät vaihtaneet sanaakaan.

Aika-ajoin vain Esben, jonka käsiin kiristetyt ohjakset melkein syöpyivät, maanitteli sälköjä:

"So, soo! No, noo!"

Mutta yhtä paljon hän teki sen rauhoittaakseen omaa mieltään kuin sälköjäkin.

Jos itseään kurittaa, niin pitää myös toisia kurittaa. Siinä on selvä ajatus, siinä.

"Hohoi, mitä siellä?" huusi Esben äkkiä.

He olivat tienkäänteessä Frandsenin krouvin luona. Tietä salpasi tiheä ihmisjoukko, joka oli saapunut kokoukseen. Ja siellä huudettiin ja meluttiin, että tuskin sai ääntään kuuluville.

"Seisahtakaa! Seisahtakaa!" huusi Frandsen krouvin portailta.

"Pois tieltä! Pois tieltä!" huusi Esben. "Minä en vastaa hevosista. Sivulle tai tuhonne tulee!" Ihmisjoukko hajosi äkkiä. Esben pakoitti piiskan läimäyksellä pillastuneet ruskot takaisin etujaloillensa ja he ajoivat eteenpäin minkä hihnat ja valjaat kestivät.

"O Hannemann! O Hannemann!"[14] kajahti katkerasti heidän takaansa.

Muutamia kiviä lensi vaunujen jälkeen. "Ne ovat kotisaksalaisia naapuripitäjästä ja Lippe-Detmoldelaisia!" naureskeli Esben. "He ovat kokoontuneet miehissä tänne; sinun isäsi saa kokea heidän rakkauttansa. Jospa olisin voinut ajaa heidät murskaksi!"

Niin, Esbenhän se tuolla lehtikujalla ajoi molempine ruskoineen!

Hän pysähdytti niin äkkiä, että sälöt kohosivat takajaloillensa.

"Nyt minun korvissani suhisee", nauroi Borris. "Mahdollista kyllä", sanoi Esben hypäten alas ajurinpenkiltä pitelemään pelästyneitä hevosia, jotka eivät sietäneet vieraan kättä.

Mutta Borris astui hevosen suitset käsivarrellaan poikaansa vastaan, joka myös oli hypännyt vaunuista alas ja loi häneen yhden ainoan, lyhyen, tutkivan katseen.

"Kaikki on järjestyksessä!" huusi hän vaimollensa; joka äidin rakkaudella ja kaiholla odotti vuoroansa ylhäällä portailla.

Borris puristi lujasti poikansa kättä.

"Terve tuloa, poikaseni! Tiesinhän minä, että tulisit ajoissa asevelvollisuuttasi palvelemaan vaaliuurnan ääressä!"

"Kuinka vaali menestyy, isä?" kysyi Valdemar.

"Niin, kuinka se menestyy? Gustav Johansen on sairas, se oli meille paha kepponen, mutta Jessen ja Hansen-Nørremølle tekevät työtä yhtä paljon kuin kymmenen yhteensä, ja me muut teemme minkä voimme sanoaksemme järkevän sanan kaikkeen tuohon saksalaiseen 'Gefühlsduselei'in [tunnehoureilu]. Mutta minulla on kiire."

Hän nousi rivakasti hevosen selkään.

"Tulin juuri Spendetistä, ja nyt he odottavat minua tuolla krouvissa."

"Siellä sinä saat koettaa kuumaa!" sanoi Esben. "Hädin-tuskin me pääsimme tuon roskajoukon läpi ajamaan. Kaikki sekä konttaavat että jaloilleen kykenevät kotisaksalaiset ja uutisasukkaat naapuripitäjistä ovat haalitut sinne kokoon."

"Minä tulen sinun kanssasi, isä! Odota vain hetkinen!"

Parilla harppauksella Valdemar oli portailla äitinsä luona.

"Minä saatan Valdemarin krouviin!" sanoi Esben ja hyppäsi taaskin ylös vaunuihin.

"Sen sinä jätät tekemättä", käski Borris. "Sinä olet aina niin valmis kaikkeen. Sinä olet kuin sotaratsu, joka vähimmästäkin äänestä korviaan heristää. Sinä voit saattaa Valdemarin tienkäänteesen, vaan et askeltakaan kauemmaksi; sitten sinä ajat suoraan kotiin Højemarkeen."

"Ikäänkuin minä olisin luontokappale", sanoi Esben, joka vaivoin hillitsi sälköjä.

"Valdemar!" huusi Borris. "Nyt sinä olet saanut useampia suudelmia äidiltä, kuin minä koko viime viikkona. Tule nyt! Vuonna yhdeksänkymmentäkolme meillä oli yli neljätoistatuhatta ääntä; tällä kertaa meidän pitää saada enemmän!"

Hän kannusti hevostansa ja ajoi ravia kujaa myöten.

Samassa Valdemarkin oli jo vaunuissa ja pian hän oli näkyvistä kadonnut yhdessä Esbenin ja ruskojen kanssa.

"Onnea matkalle! Onnea matkalle!" huusi rouva Borris heidän jälkeensä.

Hetkeksi hän pani kätensä ristiin äänettömään rukoukseen ja meni sitten sisään.

Näinä päivinä ei Eteläjyllannissa ollut aikaa pitkiin rukouksiin; oli kylliksi työtä mihin tarttua kiinni.

Sälöt eivät tahtoneet seisoa alallansa. Valdemar hyppäsi alas vaunuista.

Krouvin ovella seisoi santarmi, ja merkitsi jokaisen tulijan ristimä- ja sukunimen, säädyn sekä asunnon.

Ja kun santarmi ei ymmärtänyt tanskalaisia nimiä, niin heidän täytyi tavata ne hänelle; se oli varsin vaivalloinen juttu.

Mutta Esben ajoi kuin tuulenpuuska Højemarkeen.

"Totta tosiaan, näyttääpä siltä kuin pakenisin omaa voimattomuuttani!" mutisi hän ja puri hampaansa yhteen.

"Jos on siivo, niin voi se hädin-tuskin käydä päinsä, mutta minulta se ei käy."

Ei, ei se käynytkään, mutta kaikeksi onneksi otti Gyrithe aina häntä käsipuolesta kiinni, kun hän kiihoittuneena palasi kotiin, sillä sitten hän ainakin tiesi, missä hän oli.

Olipa sitä paitsi hyvin hauskaa nähdä Gyritheä Esbenin käsipuolessa.

Gyrithe pelkäsi, että Esben karkaisi hänen luotaan ja tekisi jotakin varomatonta, tarttuisi ehkä ensimäisen vastaantulevan saksalaisen hiuksiin.

Ja siihen hän oli kuitenkin liian hyvä!

Gyrithe oli samoinkuin Borriskin varma ampuja. Hän ei ampuisi harhaan, kun hän kerran toden perästä tähtäsi.

"No, nyt Esben käy ja paukuttelee!" oli Borriksella tapana siihen aikaan sanoa, kun hän ajoi täyttä ravia Højemarken ohi ja tervehti rakasta "Nopsaansa" kohottamalla piiskaa hatun lieriin.

Eräänä päivänä hän pudisteli häntä hartioista.

"Mitä sinä siinä mutiset?" kysyi hän, ylistettyänsä Gyrithen valppautta.

"Onhan hauska olla, kun lapsenhoitaja on kintereillä", murisi Esben.

Mutta hänen loistavat silmänsä ilmaisivat parhaiten, että Gyrithe oli koko talon ilo ja riemu.

Rouva Grunnet ei tullut entiselleen Karenin naimisen jälkeen. Hän oli ainakin tullut hiljaisemmaksi.

Ja Sidsel oli tänä vaaliaikana entistään levottomampi. Olisi voinut luulla, että hän äkkiä olisi saanut elohopeaa jalkoihinsa, sillä hän ei voinut kyllin varhain aloittaa päivätyötänsä.

"Mitä siellä valitaan?" kysyi hän eräänä päivänä, niinkuin se joka ei ole oikein selvillä asioista.

"Sotamiehiä Tanskan puolustukseksi", sanoi Esben.

Niin, sitähän se oli! Jo kello neljä hänen täytyi aamusin päästä ylös sängystä, jollei rouva Grunnet, joka makasi samassa huoneessa, saanut väkisin häntä pysymään vuoteessa.

"Pitäähän minun kuitenkin käydä jo työhön", vakuutti Sidsel, sillä hän oli itsepäinen luonteeltaan.

Varmaan hän oli jo valmis, minä päivänä hyvänsä, lähtemään vaalipaikalle ja sitomaan haavoittuneita. Mutta Esben lohdutti häntä heti vuorostansa.

"Tällä kertaa ainoastaan saksalaiset haavoittuvat", vakuutti hän.

8.

Mutta Karen istui joka päivä kummulla puutarhassa ja tähysteli.

Hän näki Borriksen ajavan ohi ja hän oli nähnyt Valdemarin ja Esbenin ajavan siitä ohi.

Valdemar oli entisestään miehistynyt. Kaikki mitä hän oli kärsinyt, oli näinä kolmena vuonna uurtunut varmoihin, voimakkaihin piirteihin.

Kun Karen ensi kerran näki hänet, niin hän vaistomaisesti tarttui kiinni puuhun, jonka suojassa hän seisoi.

Pyökkipuun lehdet hänen päänsä yläpuolella eivät värähdelleet kovemmin, kuin hän itse vapisi koko ruumiissansa.

Syyllinen! Syyllinen!

Hän on siis palannut takaisin kotiin! Sen hän saattoi otaksuakkin, kun vaalin aika lähestyi. Ei olisi ollut Valdemarin tapaista, jos hän olisi pysynyt poissa kun Eteläjyllanti häntä tarvitsi.

Vaikka hänen olisi pitänyt astua yli piikkisten ohdakkeitten, jotka olisivat tunkeutuneet syvälle hänen jalkoihinsa, niin hän olisi sittenkin tullut takaisin.

Mutta äkkiä hänen mieleensä iski ajatus, niin voimakkaasti kuin ukkosen isku tuomiopäivänä.

Entäs, jos siinä ei ohdakkeita ollutkaan! Entäs, jos hän oli karkoittanut sydämestään ja mielestään Karenin kuvan, niin että hänen paikkansa oli tyhjä, ja joku toinen saattoi sen anastaa! Kuinka moni ylistäisikään Jumalaa, jos häntä sellainen onni ja ilo kohtaisi!

"Minä olisin ansainnut sen! Minä olisin sen todellakin ansainnut!" sanoi Karen itseksensä.

Tähystyspaikaltansa hän seurasi niin hyvin kuin hän saattoi, sitä elämää, joka hänen ympärillään pyöri.

Kun hän näki haudankaivaja Madsenin ontuvan tietä pitkin, niin hän saattoi hänen astunnastaan huomata, että hänen oli kiire, ja että jotakin oli tekeillä.

Sentähden hän mielellään häntä odotteli.

"Hyvää iltaa, Madsen!" huusi Karen kummulta, "miten kävi kokouksessa krouvilla?"

"Huonosti kävi", sanoi Madsen, jonka aina oli sääli Karenia, nähdessään hänen seisovan yksinänsä ja hyljättynä.

Ja onhan sitä kuitenkin miehellä inhimillinen sydän.

"Nuo ihmislurjukset tukkivat jokaisen tanskalaisen suun, joka tahtoi puhua ja huusivat: 'O Hannemann! O Hannemann!' — ja mieluimmin he heti paikalla olisivat hirttäneet Borriksen puuhun. Niin, niin, on tuo kuitenkin tosi sana:

"Ennen viikuna seljaan on ilmestyvä kuin juutille Saksan miehen mieless' on hyvä".

Mutta Karenilla oli toinenkin sanantuoja ja se oli paras kaikista, vanha Keldet, postinkuljettaja, joka toi hänelle tanskalaisen lehden ja hänen miehelleen saksalaisen 'Zeitung'in [sanomalehti].

Hän oli itse elävä sanomalehti, täynnä kaikellaisia uutisia, ja haudankaivaja Madsen vakuutti useasti, ettei ollut laisinkaan tarpeellista tilata muuta sanomalehteä, sillä Keldet tiesi paremmin kuin mikään lehti mitä kulloinkin pitäjällä tapahtui.

Karen odotteli häntäkin joka päivä saadakseen jutella hiukan hänen kanssansa, ennenkuin Jürgens tuli postiaan ottamaan.

Eikä kenenkään ihmisen kanssa voinut olla hauskempi jutella kuin Keldetin.

Hän oli lyhytkasvuinen, hartiakas mies, ja häntä haukuttiin villakoiran nimellä, sentähden että hänen kauniita hienoja kasvojansa peitti untuvanpehmeä, harmaa parta, niin ettei niistä näkynyt juuri muuta kuin otsa, nenä ja silmät.

Vaikka vanha maapostinkuljettaja oli jo hyvinkin kuudenkymmenenviiden vuoden vanha, niin hän aina oli väsymätön ja hyvällä tuulella kierrellessään lyhyillä jaloillansa ympäri pitäjää ja kantaessaan postilaukkua olallansa.

Hän teki sen vain huviksensa.

"Hänellä on niin suloiset kasvot", sanoi haudankaivaja Madsen.

Hänen pienet hauskat silmänsä säkenöivät veitikkamaisuutta. Keldetiltä riitti ystävällisiä, rohkaisevia sanoja jokaiselle, joka vain ei ollut saksalainen. Hän nyökkäsi päätään lapsille ja vihelteli koirille.

Hymyillen, hiljaa itsekseen puhellen ja hyräillen hän kulkea kepsutteli läpi elämän.

Ei kukaan voinut saada selville mitä hän oikeastaan hyräili, mutta minun luullakseni hän itse sen kyllä tiesi.

"Ehkäpä ne olivat hänen omia sävellyksiään", arveli Esben.

Ja mitä itsekseen puhelemiseen tuli, niin se kuulosti ohi lentävän mehiläisen surinalta.

Toisessakin suhteessa hän oli mehiläisen kaltainen; hän osasi niin erinomaisen taitavasti imeä hunajaa kaikesta taivaan ja maan välillä, kun se ei vaan saksaksi käynyt.

"Te olette aina niin iloinen, Keldet!" sanoi Karen eräänä iltana ylhäältä kummultansa.

"Niin, Jumala nähköön, kun ei ole muuta huvia tätä nykyä, kuin minkä itse hankkii itsellensä. Ja jos meillä eteläjuutilaisilla ei olisi hyvää tuultamme, niin silloin asiat olisivatkin huonosti", vastasi vanhus nostaen lakkiaan ja pyyhkien hikeä otsaltansa.

"Hyväpä että preussilaiset pitävät hyvästä tuulesta huolta", sanoi Karen. "Ettekö te koskaan väsy, Keldet?"

"En, en mitenkään", vakuutti hän. "Eipä tosiaankaan minusta voisi huomata, että vuosi vuodelta kannan postilaukussani niin paljon surua ja vääryyttä ja kuolemaa ja verivihollisuutta. Mutta Jumalan kiitos, eipä siltä, olenhan vetänyt siitä myöskin paljon onnea ja iloakin, ja monta sievää rakkauskirjettä. Niin, niin", hän taputteli tyytyväisenä postilaukkuaan. "Se on oikea taikapussi ja siinä on ollut jos jotakin, ja se joka voisi jotakin kertoa, on vanha Keldet, jos hän vain tahtoisi! Jos hän vain tahtoisi!"

"Mutta hyvänen aika, ettehän te vain lue kaikkia kirjeitä, Keldet?"

"Ei se ole tarpeen", naureskeli hän.

Sillä hän luki niiden kasvojen ilmeestä, jotka vastaanottivat kirjeitä. Eikä yhtäkään ihmistä koko pitäjässä odoteltu niin suurella tuskalla ja kaipauksella, pelolla ja ilolla kuin vanhaa postintuojaa. Kaikista päätyikkunoista häntä tähysteltiin ja kun hän talvi-iltasin kolkutti ikkunaruudulle, niin talossa syntyi sellainen hälinä, kuin jos itse joulu-ukko olisi oven takana seisonut.

"Mutta mikä tuolla tiellä tulee, Keldet?" huudahti Karen äkkiä. "Siinähän on koko telineet!"

"Kas, Herra nähköön, sehän on karusellimies Heidestä Holsteinista", vastasi maaposti. "Hänkin tahtoo kalastaa sameassa vedessä ja kerätä rahoja vaalimelskeessä. Kas vaan, kun preussilainen kotka on siipensä levittänyt! Kun hän kulkee pohjoiseen päin ja tulee Kongeaan toiselle puolelle, niin hän käärii kotkan kokoon ja nostaa Tanskan lipun sen sijaan. Niin, niin, mitä saksalainen ei rahasta tekisi! Täällä hän on mahtavaa miestä, mutta heti rajan tuolla puolella hän köyristää selkänsä, Jumala paratkoon. Niin, ovatpa nämä aikoja, joissa me elämme."

Ja Keldet hyräili ja pyörähti eteenpäin.

Karusellimies ajoi hitaasti ohi. Pyörät kulkivat raskaasti syvässä hiekassa, ne ratisivat ja vinkuivat aivan surkeasti.

Surumielellä Karen astui taloa kohti. Ei kukaan tullut hänelle mitään kertomaan. Jos he tulivatkin, niin eivät he kertoneet mistään, mikä tapahtui. Luulivatko he ehkä, että hän oli tullut välinpitämättömäksi?

Hän nojautui hetkeksi rakennuksen seinää vasten, jolla puolella palvelusväki oleskeli. Humalaköynnökset kasvoivat sitä pitkin.

Kesäisen kuun kiiltävä kehrä kohosi kirkonhuipun yläpuolelta ja loi läpinäkyvän hopeaverhon laakson yli. Joki lorisi iloisesti muutamia kiviä vasten, jotka ehkäisivät sen juoksua.

Karen kuuli äkkiä meijerskan, joka oli kotoisin Fyenistä, laulavan väentuvassa vanhalla Fyenin murteella:

"Tumman pilven laidalla kuu niin koreasti hohti. Oh, näitkös Hannu, se naurussa suu ihan katseli meitä kohti."

He istuivat yhdessä ja tekivät toisistaan pilaa matkien toistensa murteita ja heillä oli hauska yhdessä, niinkuin ainakin hyvien ystävien ja maalaisten seurassa, jotka tarkoittavat vain toistensa parasta!

Karen ei kestänyt kauempaa. Hänen täytyi mennä sisään ja jutella heidän kanssansa vaalista ja kysyä heiltä mitä he arvelivat, olivatko he peloissansa vai rohkealla mielellä.

Sisään vain kuullaksensa jotakin!

Mutta samassa Karenin mieleen juolahti, että hänen oma palvelusväkensäkin häntä epäili ja surkutteli.

Hän oli aina tekeytynyt, ikäänkuin hän ei olisi sitä huomannut, mutta kun hän astui vaan väentupaan, niin he vaikenivat äkkiä kaikki, vaikka juttelu olisi ollut kuinka innokasta tahansa.

Vitkastellen, ikäänkuin vieras omassa talossansa, hän väänsi varovaisesti lukkoa ja astui sisään.

Vieno iltavalaistus vallitsi väentuvassa, samalla kuin kuu kumoitti kirjaviksi maalattuihin vuodekammioihin.

He istuivat siellä kaikki penkeillä, päät liketysten ja kuuntelivat innokkaasti mitä isäntärenki Klaus, joka seisoi heidän keskellänsä, oli kuullut aamupäivällä käydessänsä Stenderupissa päin.

"Oletteko kuulleet jotakin uutta?" kysyi Karen.

He nousivat kaikki äkkiä pystyyn, isäntärenki Klaus kääntyi rivakasti ympäri ja väentuvassa vallitsi täysi hiljaisuus.

Karen ei nähnyt muuta kuin hämmästyneitä kasvoja.

Siihen hän oli tottunut. Hän olisi tahtonut huutaa heille:

"Miksi te ette luota minuun? Minä olen yhtä hyvä tanskalainen kuin kukaan teistä!"

Mutta hän käännähti vain ympäri ja meni ulos nöyryytettynä, jommoista tunnetta hän ei koskaan ennen ollut kokenut.

Karen meni suoraan sisään Jürgensin luo, joka istui huoneessansa tukehduttavan tupakansavun keskellä ja lohdutti itseään seidelinsä ääressä.

Kaikki tuo tupakka ja olut oli vuosien kuluessa muuttanut hoikan, kauniin reiniläisen hiukan lihavaksi ja pullistuneeksi saksalaiseksi.

Hänen oli ikävä, siksi ettei hänellä ollut ketään, jonka kanssa seurustella, ja hän oli tullut laiskaksi, siksi että hän oli joutunut väärälle sijalle ja oli pakoitettu jättämään talonsa hoidon vaimolleen ja isäntärenki Klausille. Metsästys oli hänen ainoa liikuntonsa.

Ja missä oli hänen reiniläinen viininsä? Sitä hänellä ei ollut. Oluen samentamalla äänellä hän saattoi vain laulaa laulua "die goldenen Reben" [Kultaiset viiniköynnökset].

Täällä ei viinirypäleitä kasvanut ja viininkorjuu oli kuitenkin aina ollut hänen suurin ilonsa.

"Ruprecht", sanoi Karen hiljaisesti, "etkö sinä äänestä tanskalaisten puolella?"

"En, kuinka se voi sinun päähäsi pälkähtääkkään?" huudahti hän hämmästyneenä, ottaen piipun suustaan. "Minä voin olla äänestämättä, se on ainoa mitä voin tehdä rakkaan kotirauhan tähden. Ja onnellista kyllä minun ääneni ei vaikuta sinne eikä tänne. Saksalaisia ääniä on kylläksi ilman minuakin."

Karen nousi ylös hänen vierestänsä, ikäänkuin jokin olisi pistänyt häntä, ja meni ulos.

Hän tarttui työhön, heitti sen jälleen ja tarttui taas toiseen.

Karen oli kuin unissakävijä ja hyräili tietämättä itse mitä hän lauloi:

"Oh, näitkös Hannu, se naurussa suu ihan katseli meitä kohti."

Hyvä Jumala, kuinka hän kadehti Gyritheä ja Esbeniä, joilla oli vain yksi ajatus ja yksi sielu tässä taistelussa!

"Sinun kansasi on minun kansani!" Karen nauroi ääneensä.

Hän oli nyt kerrassaan joutunut meren pohjalle ja hänen korvaansa kuului aaltojen läpi:

"Yli kehdon nuor' Agnete laulain kumartui, niin kuuli hän kun Englannin kellot kajahui.

Nuor' Agnete hän astui veenhaltian luo: oi vielä ristikirkkoon mun kerran käydä suo! ha ha haa ha haa ha haa."

Ja yöllä hän näki unta, että kaikki kuvat kääntyivät selin seinään. Tanskan kuninkaan ja kuningattaren sekä nostosotilaan kuvat hänen omassa huoneessansa.

9.

Kun isäntärenki Klaus, jolla oli preussilainen kansalaisoikeus, meni siistittynä ja hienona kirkkovaatteissansa vaalipaikalle äänestämään, niin Karen silmäsi hänen jälkeensä niin kauan kuin hän saattoi nähdä häntä.

Karen ei ollut sanonut sanaakaan Klausille. Karen oli siksi liian ylpeä.

Mutta kuinka hän kadehti häntä! Eikä hän yksin häntä kadehtinut. Hän kadehti joka-ainoaa miestä, jolla tänään, kesäkuun kuudentenatoista päivänä, oli oikeus ottaa vaaliin osaa.

Miksikä naisten piti aina olla vaiti tässä maailmassa? Miksikä heidän piti seisoa voimattomina ja vain katsella niinkuin — niin juuri niinkuin hänkin tänään tuolla ylhäällä kummulla, kädet ristissä tähysteli, sillä aikaa kuin sydän rinnassa sykki jännityksen, pelon ja toivon vallassa?

Miksikä ei hänellä ollut äänioikeutta? Olihan hänkin nyt preussilainen kansalainen. Hyvä Jumala, mitä hyötyä hänellä oli ollut preussilaisesta kansalaisoikeudestansa?

Vähä väliä sinä päivänä tiedusteli Jürgens: "Missä Karen on?"

Mutta Karen ei ollut monasti mistään löydettävissä. Yhtenään hän läksi kyökin lieden äärestä ja liinakaappinsa luota.

Minun asiani ei ole tässä kuvailla vaalitapahtumia Eteläjyllannissa vuonna 1898. Minun tulee vain kertoa, mitä Karen Jürgens sinä päivänä näki ja kuuli ylhäältä kummulta, mitä hän siellä kärsi ja miten hän rukouksessa taisteli kansansa puolesta. Minun asiani on vain kertoa hänen taruansa, niin pitkältä kuin minä sen tunnen.

Äkkiä hän näki Højemarken kyyhkysten lentoon pyrähtävän ja levottomasti risteilevän edes takaisin ilmassa.

"Eno Borris varmaan ajoi kiireissään pihalle ja toi jonkun tiedon, ennenkuin hän ajaa 'edelleen vaalipaikalle", ajatteli Karen ja hänen sydämensä sykki vinhemmin.

Luultavasti Valdemar oli hänen mukanansa. Ajatuksissaan hän näki Valdemarin joka paikassa, jossa oli jotakin tehtävää, eno Borriksen rinnalla, solakkana ja nuorteana.

Siitä ei koskaan tullut loppua.

Tiellä vilisi lakkaamatta jalkamiehiä, vaunuilla ajavia, pyöräilijöitä ja ratsastajia.

Ajatuksissaan hän kuuli kaikki nopeat jalankapseet ja kavioiden kopinat yli koko Eteläjyllannin.

Hän näki kaikki nuo tuhannet ihmiset, jotka kiiruhtivat vaalipaikoille peläten myöhästyvänsä ja saapuvansa paikalle vasta vaalin loputtua, näki heidän kiiruhtavan, jotta he tänä ainoana päivänä, joka uudistui vain joka viides vuosi, voisivat tanskalaisilla vaalilipuillansa antaa sortajillensa ja väärintekijöillensä iskun vasten naamaa.

Mutta mitä väkeä nuo olivat?

Karen nousi reippaasti ylös.

Nauraen ja laulaen he kulkivat hänen ohitsensa ja puhuivat hänelle aivan vierasta alasaksan murretta.

Huonoissa vaatteissa he olivat ja useat puoleksi humalassa.

Tuolta tuli haudankaivaja Madsen ontuen.

"Keitä nuo ovat? Keitä nuo ovat?" huusi Karen hänelle niin hiljaa kuin mahdollista.

"Hei, lystit tästä nyt tulee!" vastasi Madsen. "Siinä on niin ja niin monta itäpreussilaista, tilattuja työmiehiä, nuo vanhat hyvät ystävät taas uudestaan, ainoastaan yhdeksi kuukaudeksi. Ja siellä meillä on myös yksi Lippe-Detmoldelainen."

Ja Madsen astui edelleen vaalipaikalle, itäpreussilaisten laulaessa:

"De irst, de geiht, Dit is de Tweit; Will wünschen, dat de't ok noch deit".

"Ala taiten ties ja jatka kuin mies, niin luulen ma loppuhun pääset myös."

Karenin sydän puristautui kokoon. Kun koko tuo lisäväki joutui apuun, niin mitenkähän tässä käynee?