I.

Matti Lassila oli tavallinen suomalainen talonpojan poika. Ja häneltä, niinkuin monelta muultakin kansanlapselta, jäi koulunkäynti kesken. Ei siksi, ettei päätä olisi piisannut, vaan siksi, että kotitalo tarvitsi hänen nuoret voimansa.

Viisi luokkaa hän ennätti kuitenkin suorittaa läheisen maaseutukaupungin yhteiskoulussa, ja nämä viisi kouluvuotta vaikuttivat myöskin sen, että hän tahtoi joskus koetella voimiaan urheilijana suuremmissakin kilpailuissa kuin mitä koulukaupungin ja lähiseutujen seurat kykenivät järjestämään. Sillä se urheilu-innostus, joka kouluvuosina oli herännyt, ei laimentunut myöhemminkään, vaikka Matin olikin ponnisteltava kesät niityillä ja pelloilla, talvet tunkioiden teossa.

Hän osasi kuitenkin käyttää pienimmätkin väliajat harjoitukseen.

Kun oltiin heinäniityllä, kolmen kilometrin päässä kotoa, oli hänellä kuula ja keihäs mukanansa. Isäukko murisi. Sanoi, että joutaisivat jo sellaiset lapselliset leikittelyt jäädä.

— Etköhän tuosta vielä saane oikeastakin työstä tarpeeksesi, arveli ukko. — Elukat ja ihmisetkin lävistät vielä seipäinesi. Eipä toki ennen mokomista tiedetty, mutta nykyään niitä keksitään kaikenlaisia pirun kotkotuksia.

Matti hymyili vain, sanomatta sanaakaan, mutta kun toiset vetelivät ruokalepoja, työnteli hän kuulaa tai lennätti välkkyvän keihään kerran toisensa jälkeen yli laakean niityn.

Jos kotoa oli jotakin haettava, niin Matti oli aina ensimmäisenä valmis juoksemaan tuon kolmen kilometrin taipaleen edestakaisin, eivätkä olleet niityllä olijat uskoa silmiänsä, nähdessään hänen niin pian palaavan.

Ja kun illalla lähdettiin kotiin, eivät toiset nähneet Mattia kuin metsäpolun veräjällä. Ennenkuin he tulivat, oli Matti ennättänyt tehdä tekemättömätkin. Hän oli kantanut vettä, pilkkonut puita, muuttanut kotipellossa herkuttelevan, äsken poikineen lehmän uuteen, heinäsempään paikkaan ja korjaili jo aitan rapuilla kaikessa rauhassa haravia tai vuoleskeli muita tarvekaluja.

Pian huomasi ukkokin, että Matti ei suinkaan haaskannut työaikaa urheiluharjoituksiin.

Matin into tarttui jollakin tavalla myöskin palvelusväkeen. Rengit alkoivat hävetä vetelehtimistä, nähdessään, että Matti teki monin verroin enemmän kuin muut ja että hän kuitenkin aina hymyili, oli aina ensimmäisenä joka paikassa ja jaksoi vielä kaiken lisäksi heitellä keihäitään ja kuulaansa työntää ja juoksennella ja hyppiä kuin hirven vasikka.

Mahdollisesti olisi ollut parempi, jos hän olisi voinut harjoitella säännöllisemmin ja perinpohjaisemmin ja välillä kunnollisesti levätä, mutta sellaisia mahdollisuuksia ei hänellä ollut. Hänen täytyi siis käyttää osa lepäämisajastaan harjoituksiin ja siten rasittaa ehkä liian paljon itseään. Toisaalta saattoi olla niinkin, että juuri nuo hänen jossain määrin liialliset ponnistelunsa kasvattivat hänen kestävyytensä lannistamattomaksi. Jos hänen lihaksensa olisivatkin voineet järjestelmällisen harjoittelun kautta hyötyä enemmän, niin tällä tavalla sensijaan kasvoi hänen henkinen jäntevyytensä, terästyi hänen tahtonsa, sitkistyi hänen sisunsa.

Hänen kotitalonsa lähellä oli korkea vaara, metsäinen ja jokseenkin jyrkkärinteinen. Sen kiireelle kiipeäminen, vaikkapa rauhallisesti kävellenkin, pani tottumattoman läähättämään, mutta Matti oli sinne jo pikku poikana niin monasti juossut, ettei hän ollut yhdestä kerrasta tietääksensäkään. Nyt hän kaiket kesät juoksi tuon rinteen joka aamu useampia kertoja ylös ja alas. Tuskinpa hän yhtenäkään aamuna unhoitti heti sängystä noustuaan tuota leikkiään.

Illalla hän meni ajoissa nukkumaan, mutta aamulla oli hän äitimuorin ja auringon kanssa kilvaten jalkeilla. Ja sill'aikaa kuin kahvipannu kiehui, Matti juoksi rinnettä ylös ja alas, ylös ja alas, kunnes muori ilmestyi pihamaalle huutelemaan häntä.

Muori torui ja hymyili; joskus oikein vakavissaankin moitiskeli, että eihän mokomaa rässiä masinatkaan kestäisi.

— Onko tämä nyt ihmislapsen tehtävää, että tuolla tavalla heti herättyä rimpuilla, motkotteli muori. — Iankaikkiset vammat siitä vielä seuraavat, panehan mieleesi. Kaikkihan tuossa jo sisuksetkin ryllöytyvät sekaisin.

Niin se ennusteli muori, kävellessään laihana ja vähän jo kumaraisena solakan, suoravartisen poikansa edellä pirttiin, missä kahvikulta pöydällä odotteli.

Mutta Matilla oli omat ajatuksensa. Hän oli innokkaasti seurannut yhä kehittyvää urheiluelämää ja hänkin halusi saada jotakin aikaan. Ikävä vain, ettei hän itsekään ymmärtänyt, mihin lajeihin mahdollisesti olisi pitänyt keskittyä, eikä hän myöskään tiennyt, miten olisi pitänyt harjoitella, päästäkseen mahdollisimman hyviin tuloksiin. Hän yritteli umpimähkäisesti, mutta hartaasti, toivoen joskus saavansa tilaisuuden keskustella jonkun näitä asioita ymmärtävän miehen kanssa.

Se, mikä häntä eniten arvelutti, oli hiihto. Jostakin hän oli kuullut, että hiihto ei muka olisi suositeltavaa urheilua viisi- ja kymmenottelijalle. Itse hän ei tuota oikein uskonut, mutta kuitenkin hän oli varovainen. Ja kun hän tiesi, että kävely ei ainakaan vahingoita, niin häntä ei saatu millään hinnalla hevoskyytiin, vaikka matka olisi ollut pari kolme peninkulmaa.

Sattuipa kerran, että eräs tuntematon isäntämies näki Matin kävelevän paksussa lumessa pienen myllykuorman vieressä.

— Jos olisi kävellyt tiellä, niin vielähän tuon olisi jotenkuten ymmärtänyt. Mutta kun rämpii hangessa haarukoitaan myöten, niin tämähän on höperö, tällainen mies.

Niin oli isäntä sanonut.

Ne taas, jotka eivät häntä aivan hulluna pitäneet, arvelivat — olivatpa muutamat aivan vakuutettuja — että Matti on oikea kitupiikki; ja he ennustelivat Lassilaan sellaista isäntää, joka laskee pennin soikeana näpistään ja syömisajaksi menee haistelemaan mistä päin tuuli puhaltaa.