IX.

Harjoitusleirillä oli toverillinen ja ystävällinen mutta ankara komento, johon jokainen suostui vapaaehtoisesti ja ilomielin.

Tällainen säännölliseen elämään, valmentajain neuvomaan ja silmälläpitämään harjoitteluun kokoontuminen on varmasti erinomainen keino miesten kuntoisuuden kohottamiseksi suurten kilpailujen edellä.

Rahoja sellaisen joukon ylläpitäminen kysyy, mutta kansan käsi on karttuisa, jos vain hyvää tahtoa löytyy. Ja olihan sitäkin ollut. Emmehän me tosin koskaan voi kilpailla kaikenlaisten mukavuuksien kustantamisessa, kuten mahdollisesti amerikkalaiset ja monet muut rikkaat kansat, mutta onhan miehissämme sensijaan suhteellisesti enemmän spartalaisuutta kuin monen muun kansan miehissä.

Olipa vihdoin lähtöpäivä käsissä. Se oli oikea juhlapäivä, jonka juhlallisimmaksi hetkeksi muodostui kotimaan rannasta eroamishetki.

Tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä oli saattelemassa noita poikia, joitten lihasten voimaan ja sitkeyteen, hengen joustavuuteen ja sisun pettämättömyyteen tahdottiin luottaa nyt niinkuin usein ennenkin.

Seisoihan siellä suuren laivan kannella koko kansan valiojoukko, suureksi osaksi jo aikaisemmin koeteltuja sankareita, mutta osaksi sellaisia, jotka nyt vasta ensimmäistä kertaa saivat lähteä tulikastettansa kohti.

Tuohon uljaaseen joukkoon katsoi tuhatlukuinen ihmismeri, ja jokaisen katsojan mielessä paloivat parhaat toivomukset.

Soittokunnat, puheet, laulut! Ne vaikuttivat yhtä valtavasti, liikuttavasti ja innostuttavasti niin lähtijöihin kuin saattajiinkin.

Matista tämä kaikki oli niin suurenmoista, ettei se enää tuntunut oikein todeltakaan. Hän pysyttelihe syrjemmässä neiti Salmen kanssa, joka myöskin oli lähtenyt mukaan, niinkuin oli aikaisemmin luvannutkin. Mutta heidän syrjäiseen soppeensa, jonka he olivat valinneet laivan irtautuessa satamasta, sinnekin näkyi liinojen liehunta rannalla ja kuuluivat nuo loppumattomat eläköön-huudot.

Tämä hetki oli Matin tähänastisen elämän suurenmoisin hetki. Kaiken tuon juhlallisen rannasta lähdön lisäksi tunsi hän ihmeellisiä aavisteluja kaikesta siitä, mikä odotteli kaukana vieraassa, oudossa maassa, johon ei muutamia vuosia sitten voinut edes uneksia pääsevänsä.

Nyt oli hän matkalla Pariisiin ja hänen mukaansa oli lähtenyt toinen, jonka hennot sormet silloin tällöin sivelivät hänen kättänsä.

Jos hänelle olisi pari kolme vuotta sitten ennustettu näitä elämyksiä, ei hän olisi viitsinyt vaivautua loppuun asti kuuntelemaan. Niin mahdottomilta ne olisivat tuntuneet.

* * * * *

Pariisiin saavuttua oli Matin sanottava neiti Salmelle hyvästi ja mentävä muun joukon mukana yhteiseen hotelliin.

Olipa se eri meteliä ja mutinaa, mikä kohtasi heidät maanalaisen rautatien asemalla.

Matista tuntui, etteivät he sieltä ikinä mihinkään selkenisi. Ihmisiä kaikenkarvaisia ja -kielisiä aaltoili sakeana merenä hälisten ja hätäillen. Kaikilla näytti olevan tulenpalava kiire.

Kun he vihdoin saapuivat hotelliinsa, joka oli varattu yksinomaan suomalaisille urheilijoille, olivat he koko lailla väsyneet. Ei tahtonut oikein sujua leikinlaskukaan, vaikka pojat olivatkin siihen valmiit melkein milloin tahansa. Jokainen halusi nyt hiukan jotakin suuhunpantavaa, ja sitten levolle. Huomennahan oli oleva ensimmäinen kilpailupäivä.

* * * * *

Seuraava aamu valkeni kuumana, helteisenä ja aivan tyynenä.

Koko aamupäivä meni lähtö-valmisteluissa, ja tuntuipa olevan jotakin tavallista levottomampaa tuossa muuten rauhallisessa joukossa. Jonkunlainen "urheilukuume" oli siis kuitenkin tarttunut. Eikä se säästänyt niitäkään, jotka jo ennenkin olivat olleet mukana.

Kolmen tienoissa iltapäivällä oli oltava stadionilla. Silloin järjestettäisiin juhlakulkue.

Olipa sitä kulkuetta nautinto katsella. Olihan siinä noin kolmenkymmenen kansakunnan parhaat edustajat. Eikä tarvinnut suomalaisten hävetä ryhdikkäitä poikiaan, joita olikin nyt lähetetty tavallista runsaammin, nyt, kun varoja oli saatu tarpeellinen määrä kootuksi.

Sitten alkoivat kilpailut.

Matti sai olla syrjästäkatsojana monta päivää, sillä maratonjuoksu, johon hänet oli ilmoitettu, oli vasta kisojen viimeisenä päivänä.

Hän seurasi kilpailuja kuvaamattomalla mielenkiinnolla, ja rajaton oli hänen riemunsa nähdessään tovereittensa uljaita voittoja. Miten ylpeä hän olikaan heidän puolestaan, miten ylpeä siitä, että oli suomalainen. Ja jokainen voitto, jonka toiset saavuttivat, oli velvoittamassa häntä itseään. Kymmenet hiljaiset valat hän itseksensä vannoi, ja kuitenkin, aina kun hän ajatteli sitä hetkeä, jolloin hän saisi seisoa neljänkymmenen kilometrin rajaviivalla ja niitä tunteja, joitten kuluessa hän saisi näyttää, mihin kykenee, aina tunsi omituisen levottomuuden. Se oli vain aivan hyvin ymmärrettävää kilpailukuumetta, jonka ilmestymistä eivät teräksisimmätkään hermot voisi estää.

Suuremmalla jännityksellä kuin mitään muuta kilpailua seurasi Matti pituushyppyä ja kolmiloikkausta, sillä Antti Laukkanen oli niissä mukana, ja se, että Antti sijoittautui toiseksi, oli Matille riemun hetki. Ensimmäinen, Tuuloksen tulos, oli vain muutamia senttejä parempi, niin että saattoi yhtähyvin pitää sattumana Antin jäämistä toiseksi. Kolmas mies sensijaan sai kaksitoista senttiä huonomman tuloksen, joka kaikesta päättäen johtui huonosta onnesta enemmän kuin ensiluokkaisen amerikkalaisen hyppääjän kykenemättömyydestä. Olihan tuo sama amerikkalainen kotimaassaan — niin olivat lehdet jo aikaisin keväällä kertoneet — hypännyt yli Tuuloksen maailmanennätyksen.

Maratonjuoksijoista kuuli Matti ihmeellisiä huhuja. Niitä oli haalattu indianien, neekerien ja kreolien joukosta. Ties Herra mistä kaikista maailman ääristä.

Maratonkilpailun aattopäivänä kerrottiin huikeita juttuja noista kuuman ilmanalan miehistä. Yksi oli juossut viisikymmentä kilometriä alle kolmen tunnin. Toinen oli aivan ehdottomasti jonkunlainen kone eikä ollenkaan ihminen, sillä ei tullut muka koskaan kysymykseenkään, että hän olisi vähääkään hengästynyt; neljän, viidenkymmenen kilometrin jälkeen hän oli yhtä tasaisesti hengittelevä poika kuin lähtiessäänkin.

Liika on tietysti aina liikaa. Tuollaiset kehumiset huomaa kyllä kuka hyvänsä lörpötykseksi. Mutta kaikessa on totta toinen puoli, ja aina sai odottaa ihmeellisiä löytöjä ja yllätyksiä. Saattoihan tosiaankin joku neekeri esimerkiksi tehdä ihmeitä — neekereistä on ennenkin tullut maailmanmestareita — saattoihan joku etelä-afrikalainen, tai meksikkolainen yhtäkkiä lyödä koko maailman hämmästyksellä. Niin, saattoipa kyllä. Mutta suomalainen ei usko ennenkuin koettaa.