II.

Niin kului kaksi vuotta, kaksi vaiherikasta vuotta. Oli ehditty käydä vapaussotakin, jossa Matti teki tehtävänsä ihmeteltävällä sitkeydellä ja onnella. Ilman omituisia kestävyysharjoituksiaan ei hän olisi voinut kunnialla ja vahingoittumatta selvetä sellaisista tilanteista, joihin hän sodan aikana joutui.

Hän oli antautunut sellaiseenkin vaaraan, että lähti ehdoin tahdoin vakoilijaksi. Hän luotti itseensä ja vaikkei hän milloinkaan ylpeillyt, oli hän varma, ettei kukaan rintamalla olevista miehistä olisi elävänä takaisin tullut.

Mutta näistä kokemuksistaan ei Matti koskaan huudellut. Hän oli aina sama vaatimaton, hiukan harvasanainen ja hymyilevä poika, jonka harmaat silmät vain tuikahtelivat tuimempina kuin tavallisen pojan. Mitään muuta merkkiä hän ei liioin vapaussodasta saanut kuin tuon aivan tavallisimman, jonka saivat melkein kaikki, nekin, jotka istuivat kotona ja ihmettelivät, että tykkien jyske saattoi sinnekin asti kuulua.

— Mitäpäs tuosta! oli Matin tapana sanoa, jos joku tästä asiasta huomautti. — Eihän sinne sotaan sitä varten menty.

Ja kun siihen tahdottiin lisätä, että mitä varten sitten urheilukilpailuissa otellaan viimeistä nikaraa myöten, niin Matti pudisti hymyillen päätänsä ja sanoi:

— Minä en ainakaan kilpaile jonkun kupin tai lusikan takia. Sitä on vain utelias näkemään, mihin pystyy. Ja onpa niin hyvä olokin sellaisten ponnistusten jälkeen.

Sotakuukaudet olivat paljon miehistyttäneet häntä, niin että hän nyt ryhtyi harjoituksiinsakin entistä vakavammin ja perinpohjaisemmin. Kilpailuihinkin, maalaisseurojen järjestämiin, hän otti usein osaa. Tulokset olivat niihin oloihin nähden melkoisia, mutta eivät suinkaan yllättäviä. Hän voitti ja hävisi eikä siitä sen enemmän välittänyt, sillä hän piti näitä kilpailujakin ikäänkuin harjoituksina eikä hänessä siis palanut erikoinen voittamisen into.

Syrjästä katsoen olisikin saattanut päätellä, ettei hän koskaan kykenisi pusertamaan itsestään kaikkea mahdollista. Tämä johtui kuitenkin siitä, ettei hän milloinkaan tuntenut rinnallaan miestä, jonka kanssa olisi haluamalla halunnut kilvoitella. Siksipä hän ponnisti miten sattui ja siksi myöskin sattui, että hän ikäänkuin vahingossa jäi huonommaksi kuin toinen, joka tunsi kunnia-asiakseen koettaa voittaa hänet.

Mutta tulipa sitten kirkonkylään kaupanhoitaja, joka oli jo monet vuodet tottunut pitämään itsensä voittamattomana tällaisissa maalaisseurojen kilpailuissa. Hän oli pitkänpuoleinen, hyvinvoivan näköinen mies, jolla olikin kieltämättä hyvät edellytykset erinäisiin lajeihin, mutta jonka henkinen taso oli sentään siksi keskinkertainen, ettei hänestä ainakaan niillä ruumiillisilla edellytyksillä mitään mainittavaa urheilumiestä olisi voinut kehittyä.

Hänen herättävä vaikutuksensa niihin maalaisseuroihin, joitten keskuudessa hän esiintyi, oli kuitenkin hyvin merkitsevä. Siellä, missä urheiluseuraa ei ollut, hän perusti sellaisen, ja missä seura oli, siellä hän oli innokas toimija, kilpailujen järjestäjä ja kilpailija.

Niin kauan kuin hän oli ylivoimainen voittaja, oli hän muutenkin mukiinmenevä mies, mutta tappion pelko, jopa pieni epävarmuuskin, muutti hänet vastenmieliseksi kehuskelijaksi ja jos jonkinlaisten vammojensa valittelijaksi.

Tässä miehessä Matti tunsi ensi kerran kilpailijan, jonka voittamista teki mieli tavoitella. Kun hän nyt ajatteli kilpailuja, tunsi hän säkenöivää innostusta, niin että hän joskus aivan vavahteli otteluhalusta. Kaupanhoitaja, jota pidettiin erinäisissä lajeissa — kiekossa, keihäässä ja lyhyiden matkojen juoksussa — koko piirin voittamattomana mestarina, sai Matista arveluttavan vastustajan.

Juhannuksena oli Matin koulukaupunkiin järjestetty kaksipäiväiset laulu- ja urheilujuhlat, joista piti tulla tavallista merkittävämmät, sillä kilpailuihin oli kutsuttu sellaisiakin mestareita kuin Hannes ja Myyrä, joista jälkimmäinen oli varmasti lupautunut, edellinen antanut epävarman vastauksen.

Juhannusaattona kilpailtiin heitossa ja eräissä juoksuissa.

Kaupanhoitaja oli hermostunut. Myyrän saapuminen himmensi nyt hänen maineensa, hänen, joka ei ollut parhainta lajia urheilija, vaan kateellinen ja itserakas. Jos Hanneskin olisi tullut, olisi kaupanhoitaja luultavasti jonkun tekosyyn nojalla jäänyt pois koko kilpailusta. Nyt hän valmistautui tyytymään varmaan häviöön ainakin keihäässä. Muista lajeista hän ei ollut levoton. Ne hän uskoi kyllä hoitelevansa.

Mutta hän oli jättänyt erään tekijän huomioonottamatta, tekijän, joka aiheutti hänelle tarpeeksi harmia molempina päivinä.

Aattopäivä oli mitä kaunein keskikesän päivä, melkeinpä liiankin helteinen voidakseen pysyä yhtä kauniina iltaan asti.

Kansaa oli kertynyt enemmän kuin saatettiin edeltäkäsin aavistaakaan. Kaikki odottelivat jännityksellä kilpailujen alkamista, sillä olihan tämän päivän ohjelmassa muun muassa keihäänheitto, eikä niillä kulmilla oltu vielä siihen asti nähty sellaista miestä kuin maailmanmestaria.

Kaupanhoitaja jutteli Myyrän kanssa. Hän oli tullut tänne muualta ja koettanut saada "tässäkin läänissä" nuorta väkeä innostumaan.

— Ja kyllähän sitä alkaa innostusta ollakin, hän sanoi, — mutta ei täällä kohtakaan ennätyksiä pistellä.

— No, eihän se sentään tärkeintä olekaan, huomautti Myyrä vaatimattomasti.

— Eipä tietenkään, myönsi kaupanhoitaja, — minä vain luulen, että tämän kulman kansa ei koskaan kykene mihinkään erikoiseen.

— Sitä ei suinkaan voi mennä vakuuttamaan, sanoi Myyrä. — Kaikki kypsyy aikanaan.

— Toivottavasti.

— Eikö ole yhtään lupaavaa alkua!

— Eikä ole. Minä en ainakaan ole huomannut. Minähän en ole mikään erikoisempi urheilija — tällainen tiskin takana seisoja, jolla ei ole aikaa harjoitellakaan — mutta ei vain näy koko piirissä sen kummempaa miestä ilmestyvän, ei ainakaan sellaista, joka edes kutakuinkin kykenisi useampiin lajeihin. Täällä en tosin ole kilpailussa ollut, mutta piirimestaruuskilpailuissahan saa aina tavata parhaat miehet.

* * * * *

Ensimmäisenä lajina oli kuulantyöntö.

Kaupanhoitaja oli varma voitostaan. Hän katseli ylimielisesti hymyillen "yhdentoista metrin miehiä", ja kun hänen vuoronsa tuli, työnsi hän oikealla kahteentoista metriin ja vasemmalla melkein saman tuloksen.

Hänen hämmästyksensä ei ollut suinkaan vähäinen, kun hän näki Myyrän, joka otti osaa myöskin kuulaan ja kiekkoon, työntävän hänen äskeisen tuloksensa yli.

— Kas vain! hän teeskennellyn iloisesti huudahti, — lentääpäs niistä kourista rautakeräkin tavallista vinhemmin.

Mutta kun Matti Lassila lopuksi osoittautui kuulantyönnössä kilpailujen parhaaksi, kaupanhoitajan jäädessä kolmanneksi, silloin ei kaupanhoitajan suu ottanut enää pysyäksensä syyringillä. Hän huomautteli jalkansa nyrjähtäneen keväällä, sanoi sorminivelensä pahasti koskeneen, kun olivat kaupalla kilpailleet sormikoukun vedossa.

Sellainen oli hänen tapansa aina ollut, että jos hän jossakin lajissa hävisi, niin hän ei ollut oikein terve. Mitä tuntuvammin hän hävisi, sitä vaikeampia vammoja hänellä sattui silloin olemaan. Se oli hänen heikkoutensa, hänen sisäinen puutteellisuutensa ja lopultakin oli tuo ominaisuus hänen kehityksensä pahimpana esteenä. Sillä edellytyksiä hänellä tosiaankin olisi ollut. Jos hän ei olisi ollut niin raukkamainen, vaan olisi hävittyään uskaltanut avomielisesti tunnustaa, että oli pannut parastaan, mutta ei ollut onnistunut tai ei ollut enempään kyennyt, niin hänen henkisetkin voimansa olisivat kerta kerralta yhä enemmän vahvistuneet, ja kyenneet auttamaan hänen ruumiinsa ponnisteluja hyvinkin paljon.

Miks'ei hän muuten voinut yhtä hyvin pysyä vaiti, hymyillä ja vaieta, niinkuin esimerkiksi Matti, jonka kiekonheitosta ei tullut mitään. Sattui nimittäin ensimäisellä heitolla kiekko luiskahtamaan liian aikaisin, ja vähällä oli, ettei se sattunut syrjässä seisoskelevaan lapsilaumaan. Matti säikähti pahanpäiväisesti eikä uskaltanut enää seuraavia heittoja todenteolla yrittääkään. Mutta eipä hän siitä sanaakaan sanonut, hymyili vain ja näytti olevan yhtä tyytyväinen.

Niin, tyytyväiseltä hän kylläkin näytti, mutta sisimmässään hän lujasti päätti, että kiekko ei toisissa kilpailuissa lentele minne sattuu. Hän päätti harjoitella niin huolellisesti ja niin paljon, että voisi vaikka vannoa suunnan, heittää vaikka parin sylen kujannetta pitkin. Mutta visusti hän vaikeni. Ei etevinkään psykoloogi olisi kyennyt aavistamaan, mitä tuo hymyilevä nuorukainen hengessään hautoi.

Seuraavana päivänä, juhannuksena, oli neljänsadan ja tuhannenviidensadan metrin juoksut.

Kaupanhoitaja oli eilisten tappioittensa jälkeen hermostunut. Hän yritti neljällesadalle lähdettäessä kaksi kertaa varastaa, eikä hän kai aivan siivolla lähtenyt kolmannellakaan kerralla, mutta lähettäjä antoi hänen kuitenkin mennä.

Noin sata metriä piti hän sellaista vauhtia, että ymmärtämättömät katsojat alkoivat kesken kaiken huudella hänelle, mutta Matti, joka oli muusta jälkijoukosta tuntuvasti eroittautunut, alkoi nyt vasta hiljalleen lisätä vauhtiaan.

Kahdensadan metrin jälkeen oli hän kaupanhoitajan kintereillä. Tämä vilkuili taakseen ja yritti parantaa, mutta ennen viimeistä sataa metriä oli Matti kiristänyt ohitse, ja vaikka kaupanhoitaja pari kertaa yritti jälleen johtoon, piti Matti tiukasti paikkansa. Kaupanhoitajan yritykset olivatkin jo ylivoimaisia. Hänen kasvoillaan oli surkea irvistys, hänen jalkansa nousivat jo huomattavan jäykästi ja vähällä oli ettei hän jäänyt kolmanneksi.

Tietysti saivat urheilutoverit, vieläpä osa yleisöäkin kuulla uudestaan tuosta onnettomasta nyrjähdyksestä.

Mutta kun joku puoleksi pilkalla kysyi, voiko hän viidelletuhannelle yrittääkään, niin kaupanhoitaja vastasi, että tietysti hän juoksee.

— Kas, enhän minä ole niin lapsellinen, että välittäisin siitä, voitanko vai häviän, hän sanoi.

Itse asiassa hän oli kuitenkin varma voitostaan viidellätuhannella. Sillä vaikka hänellä oli hyvät edellytykset, ei hän osannut ollenkaan järkevästi arvioida toisten ansioita ja mahdollisuuksia.

Jos hän olisi ollut vähemmän itserakas, mutta sensijaan ymmärtäväisempi, olisi hän varmaankin jonkunverran epäröinyt viidelletuhannelle lähdettäessä ja koettanut viisaasti laskien säästellä voimiaan.

Olisihan hänen pitänyt huomata Matin leveä rinta ja viimeaikoina jäntevöityneet jäsenet. Olisihan hänen luullut ymmärtävän verrata omaa, hiukan liian hyvinvoipaa runkoaan tuohon kimmoisaan nuorukaisvartaloon. Lisäksi olisi hänen luullut aavistavan, mikä hellittämätön hengen jäntevyys piili tuon tiukoilla huulilla väreilevän, äänettömän hymyilyn takana.

Jos hän olisi sellaisia asioita ymmärtänyt, olisi hän varmaan aavistanut saavansa tavallista tuimemman kilpaveikon.

Kaupanhoitajan ylpeys oli ennenkin ollut hänen lankeemuksensa. Eikä hän nytkään voinut olla pitämättä itseään muita parempana.

Nyt, kun matka oli pitempi, tahtoi hän näyttää, ettei hänellä ole mitään hengenhätää taipaleelle. Hän tahtoi vähän "piikata" lähettäjää, joka oli kahdesti keskeyttänyt neljällesadalle lähdön. Hän jättäytyi nyt tahallaan viimeiseksi, vieläpä lähtiessään katsahti merkinantajaan ikäänkuin kysyäkseen, onko lupa mennä vai onko ehkä nytkin »varastettu.

Helposti hän sentään saavutti toiset, mutta Matti oli ennättänyt tehdä niin pitkän "kaulan", ettei sen tasoittaminen käynytkään yhtä helposti. Yrittäessään päästä Matin kintereille hän ponnisti liikaa, ja kolmannella ja neljännellä kierroksella hänen täytyi hellittää, tyytyä säilyttämään saavuttamansa välimatka jälkijoukon kanssa ja antaa Matin vähitellen edentyä.

Matti sensijaan juoksi vaivattomasti samalla vauhdilla matkan puoleen. Silloin alkoi kaupanhoitaja, joka oli jäänyt Matista melkein kokonaisen kierroksen, kiristää vauhtiaan. Matti antoi hänen lähentyä muutamain kierrosten aikana, mutta sitten alkoi hän hellittämättömästi lisätä "kaulaa" ja kolmen viimeisen kierroksen ollessa jälellä, sivuutti hän kaupanhoitajan, ollen siis tästä kokonaisen kierroksen edellä. Kuitenkin jaksoi hän vielä viimeisellä kierroksella sellaisen loppupinnistyksen, että se lähenteli sadan metrin vauhtia.

Nyt sai kaupanhoitaja vihdoinkin tuntuvan todistuksen siitä, että oli niitä nousemassa tekijöitä, oli niitä miehiä muitakin kuin hän.