IV.

Ensimmäistä kertaa pääkaupungissa!

Olipa Matilla katselemista niin paljon, että asemasillan ihmisvilinään katosi hänen ihailemansa sairaanhoitajatar.

Kun hän huomasi kadottaneensa tämän näkyvistään, tunsi hän omituista alakuloisuutta. Näkisikö enää milloinkaan tuota tyttöä? Tuskinpa. Sen verran hän oli siellä maaseutukaupungin asemalla huomannut, että tytöllä oli paljon matkatavaroita. Hän ei siis palaisi sinne takaisin, vaan jäisi Helsinkiin, josta Matin täytyisi ylihuomenna lähteä.

Näissä ikävissä mietteissään hän oli kävellyt Alvar Stenin ja Antti Laukkasen mukana, jotka vihdoin huomasivat Matin levottoman pälyilemisen oikeaan ja vasempaan ja hänen huolestuneen ilmeensä.

— No! Mikäs nyt on? huudahti Alvar.

— Ei mitään, vastasi Matti yrittäen naurahtaa ja samalla kokien irtautua tuosta kiusallisesta ajatuksesta. Pian hän saikin tarpeeksensa muuta miettimistä, sillä he saapuivat samalla erääseen aseman läheisyydessä olevaan hotelliin, johon heille ja eräille muualta tulleille urheilijoille oli varattu asunnot.

Saatuaan tilaamansa teen, joka hyvän leivän kanssa olikin sangen virkistävä matkan rasittamille, alkoi puhekin luistaa. Vanhoja urheiluvitsejä alkoi virrata esille ja niitten ohella koeteltiin parhaan ymmärryksen mukaan arvailla vuoden perästä olevien olympialaisten kisain mahdollisuuksia.

— Parasta vain, ettei liikoja odotella, arveli Alvar Sten.

— Niin, pisti siihen Antti Laukkanen, — mistäpä niitä odottelemisia olisikaan, kun sellaiset miehet niinkuin sinäkin, jättävät yrittämisenkin sikseen.

— Mitäpä minun yrityksistä! epäsi Alvar Sten.

— Ole vaiti! Jos sinä olisit harjoitellut edes silläkään tavalla kuin minä, olisit varma olympialaismies! Sellaista lähtönopeutta ei ole monella. Tuskin yhdelläkään suomalaisella, jos ei vähän varasta. Mutta mitäpäs sinä! Sinä vain huilailet, makailet kauneimmat aamutunnit ja ajattelet, että koska pari miestä juoksee niin monta kymmenessekunttia nopeammin, niin ei sinun kannata enää yrittääkään. Ikäänkuin toiset heti synnyttyään pudottelisivat ennätyksiä.

— Älähän taas turhia intoile.

— Turhia! Sen minä vain sanon, että sinä, joka voisit olla Suomen toivo juuri lyhyillä matkoilla, joissa tavallisesti saamme päihimme, sinä olet huono mies, ellet vieläkin ala ankarata treenausta.

— Pikemminhän sinä voit karistaa puuttuvat sentit pituushypyssä ja ajaa ohi Tuuloksesta.

— Ei se niin vain käy. Mutta minä ainakin yritän miehen tavalla. Enkä ollenkaan kainostele tunnustaessani, että sellaiset meiningit minulla onkin.

Antti Laukkanen oli tosiaankin aina avomielinen, aina innostuva ja valmis toisiakin innostuttamaan. Alvar Sten sensijaan rakasti liian paljon mukavuutta, jota rikkaassa kodissa oli yllin kyllin tarjolla. Toistaiseksi hän urheilikin pääasiassa siksi, että sillä syyllä oli helppo päästä liikkumaan milloin mihinkin, tehdä viehättäviä huvimatkoja ympäri Suomen.

Matti kuunteli hymyillen toveriensa ystävällistä kinastelua. Hänellä oli aivan erilainen luonne kuin toisilla. Hän oli hitaampi syttymään; mutta alkuun päästyään hän oli ehdottomasti taipumaton, sanalla sanoen hymyilevä itsepäisyys.

* * * * *

Oli tyyni ja kuuma sunnuntaiaamu, kun toverukset — ainoastaan pari tuntia matkan vaivoista levähdettyään — kiiruhtivat Eläintarhan urheilukentälle. Kilpailujen oli määrä alkaa vasta iltapäivällä, mutta Matille tahdottiin jo sitä ennen näyttää kenttä ja kertoa paikan päällä niistä otteluista, joita toiset toverukset olivat olleet seuraamassa tai joihin olivat ottaneet osaa.

Tuskinpa he kertoillessaan aavistivatkaan millaisen vaikutuksen heidän kuvauksensa tekivät Matin mielialaan.

Hän sai kuulla loistavista ennätysotteluista, jolloin pari kolme maailman parasta yhteen sattuneina kiristivät kaikkensa. Joskus oli kilpailu syystä tai toisesta muodostunut jokseenkin mitättömäksi. Toisinaan oli sattunut huvittavia kohtauksia, tai oli aina iloinen Tatu pitänyt huumorista huolta.

Matti olisi mielellään katsellut ja kuunnellut miten paljon tahansa, mutta — vaikka olikin voimakas halu pysähtyä seuraamaan radalla harjoittelevien urheilijain tuloksia ja keskusteluja — täytyi heidän toki ennättää levähtämään muutamaksi tunniksi vielä. Sillä eihän pitkän matkan rasitus tasaannu parin tunnin istuskelulla ja muutamalla teelasilla. Olihan heillä aikaa lyhyeen nukahdukseenkin.

Nukkumistarve tuntuikin kohta kun vain oikaisi itsensä sänkyyn. Mattikin, vaikka oli luullut, ettei häntä ollenkaan nukuta, oli heti valmis kun oli silmänsä ummistanut. Eikä hän suinkaan uneksinut ihailemastaan tytöstä, joka oli asemalla kadonnut, vaan kovassa juoksemisen touhussa hän oli olevinaan ja silloin tällöin hänen jäsenensä liikahtelivat kuin jänisjahdista uneksivan ajokoiran.

Kilpailut näyttivät muodostuvan suurenmoisiksi. Suuri joukko maan parhaita urheilijoita oli saapunut, ja kaunis ilma oli houkutellut yleisöä tavattoman runsaasti.

"Helsingin kisaveikot" olivat järjestäneet nämä kilpailut, ja koettaneet panna kaikkensa saadakseen ne hyvin onnistumaan. Toistakymmentä parhainta maalaisseuraakin oli lähettänyt edustajiaan. Sitäpaitsi olivat useimmat kaupunkilaisseurat mukana. Saattoi siis odottaa hyvinkin ankaraa kilpailua.

Matti oli ilmoittautunut viisiotteluun ja sitäpaitsi kymmenentuhannen metrin juoksuun.

Alvar Sten otti osaa sadan ja kahdensadan metrin juoksuihin, ja Antti Laukkanen hyppyihin, jotka olivat hänen erikoisalansa.

Sten, jonka lähtö oli moitteeton, vieläpä esimerkiksi kelpaava, ei kuitenkaan liian vähän treenanneena kyennyt seuraamaan parhaita, vaan jäi neljänneksi sadalla ja kuudenneksi kahdellasadalla.

Antti sensijaan kunnostautui paremmin. Tuloksella 6,90 hän ei pituushypyssä tosin kyennyt Tuuloksen tasalle, joka ponnahti yli 7, mutta toisen paikan hän kuitenkin piti. Sama järjestys oli kolmiloikassa ja suhteellisesti sama tuloserokin. Korkeushypyssä hänkin epäonnistui.

Viisiottelussa jäi Matti neljännelle sijalle. Eikä se ihme ollutkaan. Hänhän oli saanut sittenkin harjoitella vain epäsäännöllisesti. Sitäpaitsi hän oli ehkä ymmärtämättömyydessään rasittanut itseään liikaa ja oli lisäksi matkastakin jonkunverran väsynyt.

Viisiottelun tulokset eivät muuten olleet ensiluokkaisia. Vilen oli ainoa tunnettu tekijä tässä lajissa.

Sitten kymmenentuhannen juoksu.

Siinä tunsi Matti jo etukäteen kilpailun toivottomaksi, sillä Nurmi ja Tatu olivat mukana. Hanneksenkin olisi pitänyt tulla, mutta joku voittamaton este olikin viime tingassa tullut väliin.

Tämä kilpailu näytti kuitenkin pitävän katselijoita kovasti jännityksessä. Useimmat olivat kyllä varmat Nurmen voitosta, mutta muutamat arvelivat, että ei siinä Tatussa ole takeita. Sitäpaitsi oli meillä nähty sellaisiakin ihmeitä, että yks'kaks tulee joku ennen tuntematon nuorukainen, joka pisteleekin vanhoja tekijöitä päihin.

Tatu, nenäliina päässä, otti alussa johdon. Nurmi asettui tyynenä hänen kantapäilleen. Toisen kierroksen lopussa Nurmi näytti pitävän Tatun vauhtia riittämättömänä ja ponnistautui edelle. Tatu ei kuitenkaan sallinut ohimenon tapahtua aivan sovinnolla, vaan pani alaraajansa nopeammin vaihtumaan. Näin juoksivat miehet rinnatusten lähes neljänneksen kierrosta, toisten jäädessä yhä kauemmaksi.

Matti pysyttäytyi sitkeästi neljäntenä miehenä.

Nurmi, joka osaa kuumimmankin kilpailun kestäessä laskea voimansa ja vauhdin nopeuden, antoi Tatun jälleen johtaa. Tatulla näytti olevan aikomus päästä Nurmesta eroon, mutta siinä hän ei onnistunut. Sensijaan hänen liiaksi ponnistettuaan, täytyi hiljentää vauhtiaan. Nurmi painui kuitenkin ohi hänestä ja eteenpäin yhä samalla vauhdilla.

Tatu ei tällä kertaa yrittänytkään seurata, vaan alkoi naureskella syrjässä istuville katselijoille ja heitellä kompasanojaan sivulla seisoskeleville kierrosten laskijoille.

Jälkijoukon etumiehenä vilisti koko ajan Porvoon Liimatainen. Kun hän huomasi Tatun jo hellittäneen, katsoi hän tilaisuuden tulleen asettautua kakkoseksi. Ne kaksi, joitten takana Matti pysyttäytyi, eivät kyenneet seuraamaan Liimataista ja välimatka alkoi huomattavasti suurentua.

Matti koetti parhaansa mukaan ajatella, miten olisi tehtävä. Hän tiesi, että äkkinäinen pinnistys saattaa helposti kostaa. Mutta kun matkaa oli jo tehty kuusi kilometriä, eikä Matti tuntenut mitään väsymystä, niin hän — sivuutettuaan kaksi edellään olevaa — alkoi kiriä Liimataisen vanaveteen päästäkseen.

Aluksi ei Liimatainen näyttänyt välittävän vähääkään pojan lähentelemisistä, mutta kun hän vihdoin huomasi, että tuo veitikka oli jo aivan hänen kintereillään eikä ollenkaan näyttänyt siitä karisevan, silloin teki hän virheen, jota ei olisi uskonut hänen tekevän, hänen, joka oli monasti ennenkin sellaisissa löylyissä ollut. Hän yritti hämmästyttää Matin hirveällä vauhdilla. Hän otti yhtäkkiä sellaisen tahdin, että Nurmikin, joka tuolloin tällöin vilkaisi tyynesti taaksensa, alkoi jo arvella ja epäillä omia laskelmiaan.

Matti pysytteli kuitenkin melkein yhtä lähellä; ja nyt alkoi hänessä kasvaa halu sivuuttaa. Hän odotti vain sopivaa tilaisuutta.

Juuri kun laskijat ilmoittivat vain kaksi kierrosta olevan jäljellä, tuli Matti yht'äkkiä ajatelleeksi, että tyttö, joka häipyi asemalla, on luultavasti täällä kentällä ja kenties suurellakin jännityksellä seuraa parastaikaa hänen otteluaan.

Tuo ajatus aivankuin tulvahdutti hänet voimaa täyteen. Hänen jalkansa eivät tuntuneet enää väsyneiltä ja raskailta, vaan jänteviltä, joustavilta jälleen; ja nyt alkoi niin jännittävä loppupinnistys, että muutamat epäilivät jo Nurmenkin voittamattomuutta.

Liimatainen, vaikka olikin Mattia jätättäessään välillä vallan hengästynyt, ponnisteli kuitenkin ihmeellisellä kestävyydellä loppuun asti, ja nuo molemmat alkoivat lyhentää Nurmen tekemää välimatkaa.

Viimeisen kierroksen puolivälissä oli vauhti hurjimmillaan. Ei kukaan olisi niinä hetkinä voinut etukäteen arvata, miten tämä taistelu tulisi päättymään.

Yhtäkkiä syöksyi Matti ohitse. Liimatainen tunsi olevansa voimaton parantamaan, vaikka hänelle huudettiin: "Hei, kiristä! Kiristä!" Hän ei enää voinut. Sellainenkin hetki tulee määrätyissä tapauksissa, ettei uljainkaan ponnistelu auta.

Nurmi oli saapunut maaliin ehkä viisi-, kuusikymmentä metriä aikaisemmin. Hänelle oli alettu huutaa ja hurrata, ja nyt kun Matin yllättävä, ankarasti taisteltu voitto nähtiin, ei huudosta ja melusta tahtonut tulla loppua. Molemmille annettiin yhtä sydämellinen tunnustus.

Liimatainen ja Nurmi onnittelivat Mattia. He ennustelivat hänestä aivan ensiluokkaista menijää ja olivat hänelle niin ystävällisiä ja veljellisiä, että Matti tunsi aivan nolostuvansa.

Pihkala, katseltuaan ja hiukan puhuteltuaan häntä, kääntyi toisiin päin ja sanoi:

— Uskokaa pois, tämä matka oli liian lyhyt tuollaiselle pojalle. Siitä saadaan oikea maratoonari.

Samalla hän pyysi, että Matti seuraavana aamuna kävisi hänen luonaan, ja lupasi neuvoa niin paljon kuin taitaisi.

Mutta kuka seisoikaan hänen tiellään, kun hän vihdoin oli pukeutunut ja yritti Alvar Stenin ja Antti Laukkasen kanssa poistua kentältä? Kukapa muu kuin neiti Salmi, sama sairaanhoitajatar, jota hän oli tullut ajatelleeksi juuri tiukimmalla hetkellä.

Neiti Salmi tuli erään ystävättärensä kanssa suoraan poikia vastaan ja sanoi:

— Päivää!

Ojensi kätensä kuin vanhalle tutulle, kuin ystävälle, lisäten:

— Ja onneksi olkoon! Me olemme jo ennättäneet kuulla senkin, että Pihkala ennustaa teistä maratonjuoksun voittajaa.

Matti torjui hämillään:

— No eihän toki! Voittaminen on vielä kaukana juoksemisesta.

— Muita hyvänen aika! huudahti neiti Salmi tyttömäisen vallattomasti. — Ettehän te taida tietää minun nimeänikään.

Hän esitteli myöskin ystävättärensä, neiti Lindénin, joka oli niinikään sairaanhoitajatar ja jonka kanssa he asuivat yhdessä, ollessaan Helsingissä täydennyskursseilla.

* * * * *

Seuraavana päivänä Matti kävi ensi töikseen Pihkalan puheilla. Heillä olikin pitkät keskustelut, ja yhä enemmän Pihkala tuli vakuutetuksi siitä, mitä oli edellisenä päivänä otaksunut. Hän oli ennenkin ajatellut, että tuollainen hymyilevä mies, jolla on kuitenkin sisua ja sitkeyttä, voisi olla voittamaton pitkillä matkoilla, erittäinkin maratonmatkalla.

— Te olette kai ennenkin juossut pitkiä matkoja? hän kysyi.

— Ei sentään kovin pitkiä. Kaksitoista kilometriä on ollut pisin matka.

— Useampia kertoja?

— No kyllä... melko monta kertaa.

Mattia pyrki naurattamaan, kun hän muisti kuinka oli viimeksi juossut tuon saman matkan, kaupunkiin, kilpaa ruunan kanssa.

— Onko teillä kotona harjoitusmahdollisuuksia?

— Kyllä, kun vain tahtoo.

Saatuaan jos jonkinlaisia ohjeita ja varoituksia ja luvattuaan käydä useammin kilpailuissa, Matti kiitti ja lähti.

Vielä ovella sanoi Pihkala:

— Ja muistakaa koko aika pitää mielessänne sitä, että jo ensi keväänä on karsintakilpailut olympialaiskisoja varten. Teillä, joka olette jo niin paljon ja kutakuinkin soveliaasti treenannut, on epäilemättä suuret mahdollisuudet päästä mukaan.