VI.

Koko syksy kului ankarassa harjoituksessa sikäli kuin suinkin kotityöt sallivat.

Vielä ensimäisten hallojen tultua kumisi kylmänyt maantie Matin joustavain askelten alla. Hän juoksi edestakaisin tuon kahdentoista kilometrin taipaleen. Ja hulluna pitivät häntä varmaan monet maalaisisännät, jotka köröttivät kaupunkiin pönäköinä, lihavain hevostensa vetäminä.

Sattuipa eräänä tyynenä syyspäivänä, jolloin aurinko sulatteli hallaisia metsiä ja tantereita, että Matti, aikoessaan kääntyä kaupunginportilta, kuuli takanaan kirkkaan naisäänen huutavan häntä. Ja kun hän pysähtyi katsomaan, näki hän neiti Salmen viittoilevan hänelle kauempaa.

Hänen sydämensä ei olisi jyskyttänyt kiivaammin, vaikka hän olisi yhtä mittaa juossut takaisin kotiin asti. Hetkisen hän empi, jäisikö vai kääntyisikö taipaleelle, mutta seuraavassa hetkessä hän alkoi hiljalleen kävellä tulijaa vastaan.

Neiti Salmi oli yhtä iloinen, yhtä raikkaan tyttömäinen kuin ennenkin. Mutta Matti tervehti väkisinkin hiukan jörösti. Hänen mieleensä tuli tuo onneton kirjejuttu ja hänestä tuntui, että hänellä oli oikeus odottaa neiti Salmelta jotakin selitystä.

Tällä oli kuitenkin aluksi niin paljon kyselemistä ja kertomista, että Matti huomaamattaan oli aivan unohtanut kirjeen.

Senkin he olivat unohtaneet, ettei Matti ollut oikein soveliaasti puettu kävelläkseen aivan keskelle kaupunkia. Niinpä tulikin eräässä kulmassa virkaintoinen järjestyksen valvoja huomauttamaan, että eihän se ole oikein sopivaa kuljeskella melkein alasti pitkin kaupungin katuja.

Matti katsahti nyt nolostuneena lyhyitä urheiluhousujaan, sääriään, jolle päivänpaisteen paikoitellen sulattamaa kuraa oli roiskunut, sekä paitaansa, jota poliisi ei luultavasti paidaksi uskonutkaan.

Neiti Salmi naurahti iloisesti.

Poliisi sanoi vakavasti:

— Ei se ole naurun asia.

— Ei niin, myönsi Matti, mutta alkoipa nyt hymyilyttää häntäkin.

Mutta neiti Salmi selitti, että tämä on tunnettu maratoonijuoksija, joka asuu parin penikulman päässä kaupungista ja harjoittelee ensi kesän olympialaisia kisoja varten, voittaakseen maallensa kunniaa ja mainetta.

Poliisi seisoi hetkisen katsellen Mattia melko tylsänä. Sitten hän sanoi:

— Mitäs neiti. Kyllä minä tämän pojan tunnen. Lassilan poika.

— No eikö Lassilan poika saattaisi olla kuuluisa maratoonin juoksija? kysyi neiti Salmi iloisesti.

— Noo, sanoi poliisi, — enpä tiedä. Vaikka se nyt onkin eri asia.

— Takaisinhan me tästä käännymmekin, sanoi Matti.

Samalla hänelle tuli mieleen sekin kirje.

Kun he lähtivät jälleen kaupunginporttia kohti, kysyi Matti:

— Saitteko minun kirjeeni pari kuukautta sitten? Vai onko siitä jo enemmänkin?

Neiti Salmi katsoi häneen hattunsa reunan alta, hymyili herttaisesti ja vaikeni hetkisen.

— Oletteko kovin vihainen? kysyi hän sitten.

— Ei, vastasi Matti. — Mitäpä minä siitä vihoittelisin, mutta kyllä minä kauan ja hartaasti sitä vastausta odottelin.

— Minä olen kovin huono kirjeitten kirjoittaja, enkä usko koskaan vastausta luvanneenikaan.

Sitä ei Matti tosiaankaan jaksanut muistaa, oliko neiti Salmi luvannut vastata.

— Hm, murahti hän, — vai huono kirjoittaja. Luuletteko, että minä mikään kirjailija olen? Juoksen paljon vähemmällä vaivalla viisi kertaa tämän kaupungin välin, ennenkuin kirjoitan yhdenkään kirjeen. Jospa tietäisitte, mikä työ ja touhu siitäkin vaivaisesta "preivistä" oli, jonka teille lähetin, Huhhuh! Tuskan hiki siinä pusertui, mutta kirjoitinpas vain. Sillä eihän mitään voiteta vaivatta ja tuskatta, ja minun teki kovin mieleni voittaa teiltä kirje.

— Tosiaanko! huudahti neiti Salmi. — Mutta se oli muuten hirveän hauska kirje, jonka lähetitte. Ja minä kun odotin ja odotin useampia sellaisia. Lopulta jo uskoin, että sellaisia ne miehet ovat, ei niitä ole uskottava.

Molemmat olivat siis ajatelleet toisistaan jokseenkin samalla tavalla. Mutta nyt he vihdoinkin olivat oppineet tuntemaan toistensa ominaisuuksia vähän enemmän. He tiesivät, että kirjeiden kirjoittaminen oli kumpaisellekin melkein ylivoimainen asia.

— Teidän pitää kuitenkin luvata käydä useammin tapaamassa minua, sanoi neiti Salmi, kun he vihdoin hyvästelivät.

— Entäs poliisi? kysyi Matti naurahtaen.

— No, eihän teidän aina tarvitse noin ohuesti puettuna juoksennella.

— Niinhän se on sekin, myönsi Matti, alkaen hiljalleen juosta kotiin päin.

Kun hän tien mutkassa vilkaisi taaksensa, seisoi neiti Salmi yhä samalla paikalla ja vilkutti hänelle jäähyväisiksi.