VII.

Muitten ihmisten mielestä ei sinä talvena tahtonut kunnollista jääkeliä tullakaan, mutta Matti sanoi:

— Mainio keli tuolla jäällä.

Toiset ymmärsivät sanat leikiksi, toiset ällistyivät. Mutta Matti antoi heidän miettiä asiaa.

Eihän sitä keliä tosiaankaan olisi voinut tavallinen ihminen missään tapauksessa hyväksi kehua, sillä lunta oli lähes metrin korkuudelta, se oli sitäpaitsi tullut liian aikaiseen ja painanut vettä jäälle, niin että kaikkialla sai kahlata ei ainoastaan lumessa, vaan hyyhmässäkin.

Sellainen se oli Matin hyvä keli.

Hän juoksenteli jään ristiin rastiin, ja oli sitä enemmän mielissään, mitä suuremmat tallat hänen kenkiinsä tarttuivat.

— Se, se opettaa jalkoja nostelemaan, hän naureskellen sanoi kotonaan.

Isä hymähti:

— Lapset tekevät lasten töitä. Ei minun nuorna ollessani tuollaisen miehen olisi annettu vapaana kuljeskella.

* * * * *

Vasta joulun jälkeen saatiin syntymään jonkunlainen hevostie. Ukot ajelivat sitä myöten ja kiroilivat. Heistä oli pirullinen rangaistus ajaa sellaista tietä pitkin, joka heitteli oikealle ja vasemmalle ja pudotti kuin kaivoon, jos oli väistettävä sivuun.

Naapurit eivät enää ihmetelleet Matin "konsteja." He olivat jo kyllästyneet puhumaan koko pojasta. Siihen heillä oli sellainenkin syy, että heidän omat poikansa olivat alkaneet innostuneesti jutella Matista ja tuollaisista "hullujen hommista" niinkuin mokomista juoksentelemisista ja hyppimisistä.

Mutta annahan olla, kun toisinaan sattui joku vieraspaikkakuntalainen ajelemaan talvitietä, jonka sivussa Matti, kengät muodottomiksi könttyröiksi hyyhmettyneinä, loikki ja hymyili. Silloin saattoi sattua jos jonkinlaisia hullunkurisia kohtauksia.

Kerran eräs isäntä kysyi:

— Miks'et tietä pitkin loiki?

— Ei huvita, sanoi Matti. — Täällä on tasaisempaakin.

Isäntä katseli ja katseli, antoi hevosensa pysytellä kohdalla ja lopulta hänen kävi sääliksi. Hän pysähdytti hevosensa ja sanoi:

— Nouse rekeen.

— Enpä nouse.

— Heh! No mikä sinua riivaa?

— Ei mikään, sanoi Matti. — Mutta en toki suurilla surmillani tahtoisi istua reessä ja antaa seuloa sisuksiani sinne ja tänne.

Isäntä hymähti jotain, nykäisi ruunansa täyteen juoksuun, arvellen nähtävästi, kuten monet muutkin, että eipä ole pojan päässä kaikki ruuvit paikallaan.

Hetken kuluttua hän vilkaisi taakseen ja säikähti pahanpäiväisesti nähdessään, että poika juoksi aivan lähellä, melkein hänen rinnallaan. Kummastuneena mutisi hän jotakin käsittämätöntä, sivalsi ruunaansa piiskalla ja karjahti sille, vaikka kenties oli karjaisu tarkoitettu tuolle hullulle, joka kenties aikoi nitistää hänet.

* * * * *

Kylläpä ruoka maistui sellaisilta retkiltä palattua. Mutta ei auttanut appaa sisäänsä liian paljon, sillä jos hän alkaisi lihoa liiaksi, niin mikä helkkarin maratoonari hänestä silloin tulisi. Olipa siinä sitäpaitsi oma nautintonsakin jättää syönti makeimmilleen.

Vähitellen alkoivat harjoittelun ja säännöstellyn elämän tulokset tuntua. Kun hän, esimerkiksi kahden, kolmen viikon ankaran treenauksen jälkeen oli viikonpäivät kunnollisesti levännyt, niin sellaiset ponnistukset, jotka olivat aikaisemmin pyrkineet väsyttämään ja hengästyttämään, tuntuivat nyt leikinteolta vallan.

Kevättalvella, kun oli hankittava metsästä kesäpuut, oli mainio tilaisuus harjoitella siten, että koko matkan kotoa metsään ja metsästä kotiin rämpi hevosen vieressä pehmeässä hangessa. Kengille se ei kylläkään kestävyydeksi ollut, mutta mitäpä siitä. Illoin olivat kyllä jalatkin kosteat, toisinaan aivan likomärät, mutta ponnistelu oli ne pitänyt kuitenkin lämpöisinä ja olihan sitäpaitsi pari, joskus kolmekin kertaa viikossa tilaisuus hautoa raajojaan polttavan kuumassa saunan löylyssä.

* * * * *

Milloinkaan ennen ei Matti ollut odotellut kevättä sellaisella malttamattomuudella kuin nyt. Hän olisi tahtonut päästä koettelemaan, missä ajassa hän voisi suoriutua neljänkymmenen kilometrin maantien matkasta. Hän olisi halunnut nähdä, saattaisiko hänellä olla mitään toiveita. Itse asiassa hän ei epäillyt; ja hän ajatteli jo itsekseen, että hänen koetuloksensa ei tarvitse olla kovinkaan loistava kelvatakseen todistukseksi hänen kuntoisuudestaan. Jos hän kykenisi katkaisemaan matkan kolmessa tunnissa, niin hän ajatteli, silloin hän olisi aivan loistavassa kunnossa ja kykenisi kilpailemaan kenen kanssa tahansa. Ja jos hän häviäisikin, niin eipä vain sitä voittoa helpolla vietäisi. Sillä toisten kanssa juosten täytyy tuloksen ehdottomasti alentua. Sitäpaitsi hän ehtisi vielä pitkin kevättä harjoitella koko paljon.

Monta kertaa viikossa hän kävi "rataansa" tarkastelemassa, mutta kovin hitaasti tulikin kevät sinä vuonna.

Tuli se sentään kuitenkin, sulatti lumet vainioilta ja houkutteli maantien hiekan näkyviin.

Matti varustautui koejuoksuunsa. Hän sitoi ranteeseensa tavallisen taskukellonsa nähdäkseen millaisissa aikaerissä hänen matkansa osat katkeaisivat.

Oli keväinen, melkein tuuleton päivä. Koko maailma tuntui olevan ihmeellisiä aavisteluja tulvillaan. Aukeamattomat puunsilmut tuoksuivat, kevätpurot lirisivät siellä ja täällä maantien varrella. Olipa joku uskaltanut purkautua tien poikki jollakin hiukan ylävämmällä kohdalla.

Matti pikemmin tunsi kuin näki kaiken tämän painaltaessaan pitkin kosteasantaista tietä ohi talojen ja torppien, ohi punaisten kilometripylväiden yhä eteenpäin, eteenpäin; ei tällä kertaa kaupunkiin, vaan päinvastaiseen suuntaan.

Koko hänen olentonsa tuntui uhkuvan keväistä voimaa ja hänen mielensä oli kevyt ja puhdas kuin poutapilvi.

Hän ei välittänyt vähääkään vastaantulijoista, jotka jäivät suu auki töllistämään, ei hän välittänyt uteliaista, jotka ikkunoistaan kurkistelivat. Hän hymyili vain ja iloitsi siitä, että kilometri toisensa jälkeen katkesi ilman vähintäkään vaivaa.

Olisipa ollut joku urheilumies seuraamassa hänen juoksuaan, olisipa ollut lääkäri määrättyjen matkojen päässä tunnustelemassa hänen sydämensä voimakkaita, mutta säännöllisiä iskuja, niin he olisivat alkaneet ennustella, että maailman merkillisin pitkäin matkain juoksija oli ilmestynyt.

Ja kuitenkin ovat ennustelut ja lausunnot aina enemmän tai vähemmän turhia ja pettäviä. Parhainkin fysiikka voi yks'kaks' pettää, varmimmallekin saattaa milloin tahansa tapahtua jotakin odottamatonta, sattua yllätys, jota ei kukaan olisi voinut aavistaa.

Hyvin teki Matin mieli vilkaista kelloaan jo viiden kilometrin jälkeen, mutta hän malttoi sentään ajatella, että näin, umpimähkään juosten hän voisi ehkä paremmin arvostella kuntoaan ja voimiaan. Siksi päätti hän katsoa ajan vasta juostuaan täyteen neljänneksen matkasta, kymmenen kilometriä.

Hän tiesi kyllä etukäteen, ettei se olisi mikään aika kymmenen kilometrin ajaksi, mutta hän tiesi myöskin voivansa vielä parantaa vauhtiaan. Toisaalta hän kuitenkin ymmärsi, että keskimatkalla ponnisteltu tuntuvampi parannus saattaisi kuitenkin kostaa lopussa.

Viimeiset kymmenet metrit hän juoksi maltittomasti päästäkseen näkemään käyttämänsä ajan. Se oli noin neljäkymmentäkaksi minuuttia.

Hän hymyili itsekseen, ajatellessaan, että oli sittenkin tainnut liiaksi kiirehtiä ensimmäisellä neljänneksellä. Samalla hän kuitenkin lohduttautui sillä, että erehdykset ovat opiksi. Hänhän oli lähtenytkin vain kokeilemaan, päästäkseen mahdollisuuksistaan selville ja tehdäkseen hyödyllisiä huomioita.

Samaa vauhtia pitäen painalsi hän eteenpäin. Hengitys oli taajentunut, sydän löi nopeammin, ja hiki virtasi, mutta pienintäkään häiriötä hän ei tuntenut missään paikassa.

Loppumatkaa päätti hän seurata viiden kilometrin erissä.

Ennen viidettätoista kilometriä tunsi hän sentään lievää pistosta selässään.

Katsoessaan kelloaan, huomasi hän käyttäneensä näillä viidellä kilometrillä ainoastaan kahdeksantoista minuuttia ja parikymmentä sekunttia. "Liian kova vauhti", ajatteli hän. "Pistos johtuu kenties siitä."

Seuraavien viiden kilometrin aikana hän aluksi aikoi hiukan hiljentää vauhtiaan, mutta kun pistosta ei enää vähääkään tuntunut, kun jalat eivät ottaneet väsyäkseen eikä hengästystä ollut, tiukensi hän vauhdin entiselleen, ehkä jonkunverran lujemmaksikin, niin että tämän viidenkilometrin erään tuli käytetyksi ainoastaan tasan kahdeksantoista minuuttia.

Nyt oli hän käännekohdassa; jäljellä oli siis puolet matkasta. Ensimmäiseen puoliskoon oli siis kulunut tunti ja kahdeksantoista minuuttia. Jos hän jaksaisi toisenkin puolen siinä ajassa, voisi hän olla tyytyväinen.

Mutta toinen puoli, etenkin lopputaival, oli koko lailla tiukempaa. Jaloissakin alkoi viimeisten kymmenen kilometrin aikana tuntua väsymyksen oireita ja hengitys kävi liian lyhyeksi. Mutta jälleen tasaantui hänen kuntonsa ja matka katkesi entisellä vauhdilla. Hänen jalkansa eivät tosin kohonneet yhtä huomaamattomasti, eikä hänen tajuntansa jaksanut enää seurata ympäristön ääniä eikä keväisiä tuoksuja. Hän juoksi koneellisemmin. Pää humisi lämpöisenä, jäsenet toimivat ikäänkuin tiedottomasti. Mutta ne toimivat kuitenkin vaivattomasti vielä.

Vasta viimeisillä kilometreillä laukesi ruumiin ja hengen jäntevyys huomattavasti, ja Matista tuntui niinkuin hän olisi juossut aivan liian hitaasti. Asian paikalla olisi hänellä tosin ollut varaa parantaa, mutta nyt hän ei välittänyt. Hän tiesi jo, että hänen tuloksensa oikeuttaa hänet toivomaan; vieläpä hän väsymyksestään huolimatta jaksoi luottaa itseensä niin paljon, että hän suoriutuisi varmasti karsintakilpailuissa hyvin ja pääsisi olympialaisiin.

Kun hän tämän jälkeen lepäili kaikessa rauhassa ja ruumiinsa vähittäisestä vetreytymisestä nauttien, mietiskeli kokeensa yksityiskohtia, huomasi hän ilokseen, että hän oli paljonkin hyötynyt. Vielä muutamia samanlaisia koejuoksuja, ja hän olisi selvillä ansioistaan ja puutteistaan, tietäisi miten hänen olisi juostava ja milloin olisi edullisinta tiukata, milloin muista välittämättä hellittää otettaan.